Part 5

"Kun ensimäinen liikutus oli tyyntynyt, silmäili rouva de Lucienne ympärilleen. Hän tahtoi ilmaista kaiken äidillisen kiitollisuutensa eräälle miehelle, hän etsi metsästäjää, joka oli pelastanut hänen poikansa. Herra de Lucienne arvasi hänen tarkoituksensa ja toi metsästäjän hänen luokseen. Rouva de Lucienne tarttui hänen käteensä ja aikoi kiittää häntä, mutta sulautui kyyneliin ja sai lausutuksi ainoastaan:

"'Oi, herra de Beuzeval!'

"'Se oli siis hän?' huudahdin minä.

"Niin, se oli hän. Sillä tavoin minä näin hänet ensi kerran, kokonaisen perheen kiitollisuuden ympäröimänä ja sen tunteen loisteessa, jonka minussa oli herättänyt tämä hänen kelpo sankarityönsä. Hän oli nuori, kalpea mies, pikemminkin pieni kuin iso, mustasilmäinen ja vaaleatukkainen. Ensi näkemältä hän tuntui tuskin kahdenkymmenen vuoden vanhalta, mutta lähemmin katsoessa huomasi muutamia kapeita ryppyjä, jotka lähtivät silmästä ja erosivat toisistaan ohimolla, ja tuskin näkyvän otsavaon, joka ilmaisi hänen sielussaan alati asuvan jonkin synkän ajatuksen. Ohuet ja kalpeat huulet, kauniit hampaat ja hienot naismaiset kädet täydensivät tämän kuvan, joka ensi näkemältä herätti minussa pikemmin vastenmielisyyttä kuin myötätuntoa: niin kylmänä pysyi yleisen vilkkaan liikutuksen aikana ilme tällä miehellä, jota äiti kiitti poikansa pelastuksesta.

"Metsästys oli loppunut ja palattiin linnaan. Saliin tultaessa kreivi de Beuzeval pyysi anteeksi, ettei voinut viipyä kauempaa, kun näet oli luvannut syödä päivällistä Pariisissa jonkun ystävänsä luona. Hänelle huomautettiin, että hänellä oli viidentoista lieuen matka kuljettavanaan ja vain neljä tuntia aikaa, niin että hän tuskin ehtisi ajoissa perille. Mutta kreivi vastasi hymyillen, että hänen hevosensa oli saanut tottua sellaisiin ratsastusmatkoihin, ja käski palvelijansa tuoda sen esille.

"Tämä palvelija oli eräs malaiji, jonka kreivi oli tuonut mukanaan Itä-Intiasta, missä hän oli käynyt vastaanottamassa suuren perinnön, ja joka oli pitänyt maansa vaatetustavan. Vaikka hän oli ollut kolme vuotta Ranskassa, puhui hän vain äidinkieltään, jota kreivi osasi muutamia sanoja; niillä hän teki tahtonsa ymmärretyksi. Malaiji totteli ihmeteltävän nopeasti, ja ikkunoista näimme pian kaksi tulista hevosta, joiden jalorotuisuutta seurueen koko miespuolinen osa yhtyi kiittämään. Ne olivat todellakin, mikäli minä voin arvostella, ihania eläimiä. Condén prinssi olikin halunnut ne saada, mutta kreivi Horace oli lisännyt toisen verran prinssin tarjoamaan hintaan ja saanut ne ennen hänen kuninkaallista korkeuttaan.

"Ilmoitettiin, että päivällinen oli valmis.

"Keskustelu keskeytyi hetkeksi, mutta alkoi uudestaan jälkiruokaan päästäessä entistä vilkkaampana, ja kreivi oli nytkin, kuten koko ajan oli ollut, sen esineenä. Mutta kun tämä alituinen yhdelle ainoalle henkilölle osoitettu huomaavaisuus näytti epäkohteliaalta muita vieraita kohtaan, tai kun itse asiassa muutamat niistä ominaisuuksista, joita hänellä sanottiin olevan, olivat kiistanalaisia, syntyi lievää sananvaihtoa hänen omituisista elämäntavoistaan, hänen rikkauksistaan, joiden lähde oli tuntematon, ja hänen rohkeudestaan, jonka eräs läsnäolijoista katsoi aiheutuvan hänen suuresta taidostaan käsitellä miekkaa ja pistoolia.

"Paul rupesi silloin tietysti puolustamaan sitä, joka oli pelastanut hänen henkensä. Kreivin elämäntapa oli samanlaista kuin kaikkien muiden nuorten miesten siihen aikaan. Omaisuutensa hän oli saanut periä enoltaan, joka oli ollut viisitoista vuotta Itä-Intiassa. Mitä tulee hänen rohkeuteensa, niin se oli Paulin mielestä niin epäilemättömän selvä asia, että siitä oli mahdoton kiistelläkään. Hän ei ollut osoittanut sitä ainoastaan useissa kaksintaisteluissa, joista hän oli suoriutunut vahingoittumattomana, vaan monissa muissakin tilaisuuksissa. Paul esitti niistä useita, ja erittäinkin yksi juurtui syvälle mieleeni.

"Kun kreivi de Beuzeval tuli Goaan, oli hänen enonsa kuollut, mutta testamentti oli tehty hänen hyväkseen, niin ettei mitään riitaa syntynyt. Ja vaikkakin oli kaksi nuorta englantilaista — sillä kreivin äiti oli englannitar — jotka olivat yhtä läheisiä sukulaisia kuin hän, joutui hän yksin sen perinnön omistajaksi, jota saadakseen hän oli maahan tullut. Molemmat englantilaiset olivat muuten rikkaat, ja heillä oli sotilasvirat Bombayn varusväessä. He vastaanottivat senvuoksi serkkunsa jollei hyväntahtoisesti, niin ainakin kohteliaasti, ja ennenkuin hän palasi Ranskaan, kutsuivat he sekä heidän toverinsa, sen rykmentin upseerit, jossa he palvelivat, hänet jäähyväispäivällisille, ja hän ottikin kutsun vastaan.

"Hän oli silloin neljä vuotta nuorempi ja näytti tuskin kahdeksantoistavuotiaalta, vaikka hän todellisuudessa oli viidenkolmatta vuoden vanha. Hänen solakka vartalonsa, kalpea ihonsa ja valkeat kätensä tekivät hänet mieheksi pukeutuneen naisen näköiseksi. Englantilaiset upseerit arvostelivatkin ensi näkemältään vieraansa rohkeutta hänen ulkomuotonsa mukaan. Kreivi puolestaan ymmärsi luontaisella nopealla käsityskyvyllään heti, minkälaisia ajatuksia oli toisissa synnyttänyt; ja ollen varma isäntäinsä aikomuksesta tehdä hänestä pilaa hän oli varuillaan ja päätti varmasti ennen Bombaysta lähtöään jättää sinne jonkin muiston sielläolostaan.

"Kun he istuutuivat pöytään, kysyivät nuoret upseerit sukulaiseltaan, puhuiko hän englannin kieltä. Mutta vaikka kreivi osasi sitä yhtä hyvin kuin omaa kieltämme, vastasi hän vaatimattomasti, ettei hän osannut sitä sanaakaan, ja pyysi, että herrat, jos he toivoivat hänen ottavan osaa keskusteluun, puhuisivat ranskaa.

"Tämä selitys antoi täyden vapauden englantilaisille, ja jo aterian alussa kreivi huomasi olevansa jatkuvan pilkanteon esineenä. Hän nieli kuitenkin suuttumuksensa hymy huulilla ja ilo silmissä; hänen poskensa vain kävivät hiukan kalpeammiksi, ja kaksi kertaa hänen hampaansa murskasivat lasin laidan, kun hän nosti sen huulilleen. Jälkiruoan aikana ranskalainen viini lisäsi iloisuutta, ja keskustelu sattui johtumaan metsästykseen. Kreiviltä kysyttiin silloin, mitä eläimiä hän Ranskassa metsästi ja millä tavoin. Kreivi, joka oli päättänyt noudattaa suunnitelmaansa loppuun asti, vastasi, että hän metsästi jäniksiä ja metsäkanoja tasangolla ja kettuja ja kauriita metsässä.

"'Vai niin!' sanoi eräs pöytävieraista nauraen, 'te metsästätte jäniksiä, kettuja ja kauriita? No niin, me sitävastoin metsästämme tiikereitä.'

"'Ja millä tavoin?' kysyi kreivi Horace yksinkertaisesti.

"'Millä tavoin?' vastasi toinen. 'Ratsastaen norsuilla ja mukanamme orjia, joista jotkut keihäillä ja kirveillä varustettuina asettuvat eläintä vastaan, kun taas toiset lataavat pyssyjämme, joilla me ammumme.'

"'Se on varmaankin ihanaa huvitusta', vastasi kreivi.

"'On kovin ikävää, hyvä serkku", lausui toinen nuorista englantilaisista, "että niin pian matkustatte pois, sillä muutoin olisimme voineet hankkia sen huvituksen teille.'

"'Todellakin?' lausui Horace. 'Minusta on kovin ikävää päästää sellainen tilaisuus käsistäni, ja jos minun ei tarvitsisi odottaa ylen kauan, niin jäisin tänne.'

"'Mutta', huomautti ensimäinen, 'tämähän soveltuukin erittäin hyvin. Kolmen lieuen päässä täältä, eräässä rämeikössä, joka on Surate-vuorten juurella, oleilee naarastiikeri kahden poikasensa kanssa. Hindut, joilta se on ryöstänyt lampaita, kertoivat sen minulle eilen. Aioimme odottaa poikasten kasvamista pannaksemme sitten toimeen säännönmukaisen metsästyksen, mutta kun meillä nyt on niin hyvä tilaisuus tuottaa teille iloa, tahdomme toimeenpanna sen kahta viikkoa aikaisemmin.'

"'Minä olen teille siitä perin kiitollinen', sanoi kreivi kumartaen. 'Mutta onko varmaa, että naarastiikeri on siellä, missä sen luullaan olevan?'

"'Siitä ei ole epäilystäkään.'

"'Ja tiedetäänkö varmasti, missä sen pesä on?'

"'Se on helppo nähdä, jos nousee eräälle kalliolle, joka on rämeikön vieressä. Murtunut kaislikko osoittaa sen teitä, jotka kaikki päättyvät samaan keskipisteeseen niinkuin tähden säteet.'

"'No hyvä', sanoi kreivi, täytti lasinsa ja nousi, ikäänkuin esittääkseen maljan. 'Minä tyhjennän lasini sen kunniaksi, joka surmaa naarastiikerin keskellä tuota kaislikkoa, molempien poikasten välissä, ja tekee sen yksin jalkaisin ja käyttämättä muuta asetta kuin tätä tikaria!'

"Näin sanoen hän otti malaijilaisen tikarin erään orjan vyöstä ja heitti sen pöydälle.

"Oletteko hullu?" kysyi eräs pöytävieraista.

"En, en, hyvät herrat, minä en ole hullu", vastasi kreivi katkeralla, hiukan halveksumisen sekaisella äänellä, "ja todistuksena siitä on, että minä esitän maljani uudelleen. Kuulkaa minua sen vuoksi tarkoin, jotta se, joka tahtoo maljan juoda, tietää sen tyhjentäessään, mihin hän sitoutuu. Minä tyhjennän lasin sen kunniaksi, sanon minä, joka surmaa naarastiikerin keskellä tuota kaislikkoa, molempien poikasten välissä, ja tekee sen yksin jalkaisin ja käyttämättä muuta asetta kuin tätä tikaria!"

Syntyi hetkisen hiljaisuus, jonka aikana kreivi silmäili kysyvästi jokaista seuran jäsentä. Mutta kaikki olivat vaiti ja katsoivat maahan.

"Kukaan ei vastaa!" jatkoi hän hymyillen, "kukaan ei uskalla juoda tätä maljaa, kukaan ei ole kyllin rohkea käydäkseen leikkiin! No hyvä, siinä tapauksessa minä menen itse! Ja jos minä en sitä tee, niin saatte sanoa minua lurjukseksi, aivan niinkuin minä nyt sanon teitä pelkuriraukoiksi!"

Näin sanoen kreivi tyhjensi lasinsa, laski sen tyynesti takaisin pöydälle, meni tiehensä ja sanoi:

"Huomenna, hyvät herrat!"

Seuraavana päivänä kello kuusi aamulla hän oli valmis lähtemään tälle hirveälle metsästysretkelle, kun koko eilinen seura saapui hänen luoksensa. He tulivat pyytämään häntä luopumaan tästä aikeesta, jonka tuloksena ei voinut olla mikään muu kuin hänen kuolemansa. Mutta kreivi ei tahtonut kuunnellakaan heidän esityksiään. He tunnustivat olleensa väärässä ja käyttäytyneensä edellisenä päivänä kuin nuoret narrit. Kreivi kiitti heidän anteeksipyynnöstään, mutta kieltäytyi noudattamasta heidän toivomustaan. He kehoittivat silloin valitsemaan yhden heidän joukostaan ja taistelemaan hänen kanssaan, jos hän piti itseään niin loukattuna, että asia välttämättömästi vaati hyvitystä. Kreivi vastasi ivallisesti, että uskonnolliset periaatteet kielsivät häntä vuodattamasta lähimmäisensä verta, ja että hän omasta puolestaan peruutti katkerat sanansa, mutta ettei mikään maailmassa saisi luopumaan häntä tästä metsästyksestä.

Näin sanoen hän pyysi kaikkia herroja nousemaan hevosten selkään ja vakuutti vielä, että jos he eivät kunnioittaisi häntä läsnäolollaan, niin hän kuitenkin kaikitenkin kävisi yksinänsä naarastiikerin kimppuun. Tämä päätös lausuttiin niin lujalla äänellä ja näytti olevan niin peruuttamaton, että he luopuivat enemmistä yrityksistä saada häntä jättämään aikomuksensa täyttämättä ja nousivat ratsaille saavuttaakseen hänet itäisellä kaupunginportilla, joka oli määrätty kokoontumispaikaksi.

Ratsastajat lähtivät matkaan vaiteliaina; kullakin heistä oli kaksipiippuinen pyssy. Kreivi yksin oli aseeton; yllään hänellä oli erittäin hieno puku, sellainen, jollaista käyttää nuori maailmanmies, joka aikoo lähteä aamukävelylle Bois de Boulogneen. Kaikki upseerit katsoivat ihmetellen toisiaan eivätkä voineet uskoa, että hän pysyisi näin tyynenä loppuun saakka.

Rämeikön rantaan tultaessa upseerit koettivat uudelleen pyytää kreiviä, ettei hän menisi pitemmälle. Juuri heidän varoitellessaan ja ikäänkuin heidän avukseen kuului muutaman sadan askeleen päässä heistä ärjyntää. Levottomina kohosivat hevoset korskuen takajaloilleen.

"Te näette, hyvät herrat", sanoi kreivi, "että se on liian myöhäistä. Meidät on huomattu, eläin tietää, että me olemme täällä, enkä minä tahdo, lähtiessäni Intiasta, jota luultavasti en koskaan enää näe, jättää väärää käsitystä itsestäni, en edes tiikeriinkään. Eteenpäin, hyvät herrat!"

Ja kreivi kannusti hevostaan, tullakseen pitkin rämeikön reunaa kalliolle, jonka päältä saattoi nähdä sen kaislaryteikön ylitse, jonka tiikeri oli valinnut olinpaikakseen.

Kun he olivat tulleet kallion juurelle, kuului uudestaan ärjyntää, mutta niin voimakasta ja niin läheltä, että muuan hevosista hypähti syrjään ja oli vähällä heittää ratsastajan selästään. Kaikki muut hevoset vapisivat ja värisivät niinkuin olisivat tulleet jääkylmästä vedestä, vaahto pärskyi suusta, sieraimet levittäytyivät ja silmät pyörivät hurjasti. Ratsastajat nousivat ratsujensa selästä, jättivät ne palvelijoittensa huostaan ja alkoivat, kreivi edellä, kiivetä kukkulalle, jonka huipulta hänen piti tutustua paikkaan.

Päästyään määränsä päähän kreivi seurasi silmillään sen pelottavan eläimen jälkiä, jota vastaan hän aikoi taistella. Jonkinlaisia teitä, lähes kyynärän levyisiä, oli raivattu pitkään ruovikkoon, ja ne päättyivät, kuten upseerit olivat sanoneet, yhteen ainoaan keskipisteeseen, jossa tykkänään maahan poljetut kasvit muodostivat aukean paikan. Siitä paikasta kuuluva kolmas ärjyntä häivytti kaikki epäilykset, ja kreivi tiesi nyt, mistä hänen oli etsittävä vihollistaan.

Silloin astui vanhin upseeri jälleen kreivin luo; mutta tämä, joka arvasi hänen aikomuksensa, antoi hänelle kylmästi kädellään merkin, että se oli hyödytöntä. Sitten hän napitti kiinni päällystakkinsa, pyysi toiselta serkultaan lainaksi hänen vyötäisillään olevan silkkivyön, sitoakseen sen vasemman käsivartensa ympäri, viittasi malaijia tuomaan tikarin, sitoi sen silkkinenäliinalla kiinni käteensä, otti hatun päästänsä, pyyhkäisi sirosti hiukset kädellään otsalta ja meni suorinta tietä ruokoryteikköön, johon hän heti katosi.

Siihen jäivät hänen seuraajansa, jotka katselivat toisiaan pelästyneinä eivätkä voineet uskoa tuollaista rohkeutta.

Hän kulki hitaasti ja varovaisesti valitsemaansa tietä, joka oli niin suora, että oli mahdoton erehtyä suunnasta. Kuljettuaan noin kaksisataa askelta hän kuuli kumeata murinaa, joka ilmaisi, että hänen vihollisensa oli varuillaan, ja että jollei häntä vielä ollutkaan nähty, niin hänen kulkunsa oli ainakin kuultu. Kuitenkin hän pysähtyi vain silmänräpäykseksi, ja heti murinan loputtua hän alkoi uudestaan mennä lähemmäksi. Noin viidenkymmenen askeleen päässä hän jälleen pysähtyi. Hänestä tuntui, että jollei hän jo ollut perillä, niin ainakin hänen piti olla varsin lähellä; hän oli näet aivan aukean laidassa ja näki paikan olevan täynnä luita, joissa muutamissa vielä oli verisiä lihapaloja. Hän katsoi senvuoksi ympärilleen ja huomasi neljä tai viisi jalkaa syvässä holvintapaisessa ruovikkoon kaivetussa syvennyksessä naarastiikerin kyyrysillään, kita auki ja silmät häneen tuijottaen. Sen poikaset leikkivät vieressä kuin pikku kissat.

Mitkä tunteet hänen sielussaan risteilivät hänen katsellessaan tätä näkyä, sen voi hän yksin sanoa. Mutta hänen sielunsa on pimento, josta ei mitään pääse ilmi. Hetkisen silmäilivät tiikeri ja hän liikkumatta toisiaan, ja kun hän näki, ettei tiikeri, luultavasti peläten jättää poikasiaan, tullut hänen luoksensa, meni hän sen luokse.

Hän lähestyi sitä niin, että oli siitä vain neljän askeleen päässä, ja huomatessaan sen nyt vihdoinkin liikahtavan hän hyökkäsi sen kimppuun. Ne, jotka katsoivat ja kuuntelivat, kuulivat yht'aikaa ärjyntää ja kirkaisun. He huomasivat ruoviston vavahtelevan muutamia silmänräpäyksiä; sitten kaikki oli ääneti ja liikkumatta; kaikki oli lopussa.

He odottivat hetkisen, nähdäkseen tuliko kreivi takaisin; mutta hän ei tullut. Silloin heitä hävetti, että olivat antaneet hänen mennä yksin, ja he päättivät ainakin pelastaa hänen ruumiinsa, jolleivät olleetkaan pelastaneet hänen henkeään. Senvuoksi he kaikki yhdessä lähtivät rämeikköön täynnänsä intoa, pysähtyivät joskus kuuntelemaan ja jatkoivat sitten taas matkaansa. Vihdoin he saapuivat aukealle paikalle ja löysivät molemmat vastustajat makaamassa päälletysten, tiikerin kuolleena ja kreivin pyörtyneenä. Molemmat penikat, jotka olivat liian heikot syödäkseen ruumista, nuolivat verta.

Tiikeri oli saanut seitsemäntoista tikarinpistoa, kreivi yhden pureman, joka oli murskannut hänen vasemman käsivartensa, ja yhden käpäläniskun, joka oli repinyt rikki hänen rintansa. Upseerit veivät pois kreivin ja surmatun tiikerin, jotka tuotiin samoilla paareilla vieretysten Bombayhin. Tiikerinpoikaset oli malaijilainen orja pyydystänyt turbaanillaan, ja ne riippuivat hänen satulansa kummallakin puolella.

Kun kreivi kaksi viikkoa senjälkeen nousi vuoteestaan, huomasi hän sänkynsä vieressä tiikerintaljan, jossa hampaina olivat helmet, silminä rubiinit, ja jonka kynnet olivat kultaa: se oli sen rykmentin upseerien lahja, jossa hänen molemmat serkkunsa palvelivat.

VIII.

JÄLLEENNÄKEMINEN.

Näillä kertomuksilla oli voimakas vaikutus sieluuni. Rohkeus on tehokkaimpia tenhoamiskeinoja, mitä miehellä on naiseen nähden. Johtuneeko, se omasta heikkoudestamme ja siitä, että emme itse kykene mihinkään, ja että alati tarvitsemme tukea? Mistä kreiviä lienee moitittukin, niin ainoastaan muisto näistä molemmista metsästyksistä, joista toisen olin itse nähnyt, kiintyi mieleeni. Senvuoksi ei varmaankaan teitä ihmetytä, että kreivi de Beuzevalin kuva tämän häikäisevän loisteen ympäröimänä piirtyi nuoren tytön sieluun ja mielikuvitukseen, johon vain niin harvat merkittävät tapaukset olivat jättäneet jälkiä. Niinpä tunsinkin, kun muutamia päiviä sen tapauksen jälkeen, jonka olen kertonut, näimme kahden ratsastajan tulevan suurta puistokäytävää pitkin linnaan ja Paul de Luciennen ja kreivi Horace de Beuzevalin ilmoitettiin saapuneen, ensi kerran sydämeni levottomasti sykkivän jotakin nimeä mainittaessa. Oli kuin pilvi olisi peittänyt katseeni, ja minä nousin aikoen paeta. Äitini esti sen, ja molemmat herrat astuivat sisään.

En tiedä, mitä ensi aluksi sanoin heille, mutta varmaan näyttäydyin hyvin kainoksi ja kömpelöksi, sillä kun nostin katseeni, olivat kreivin silmät suunnatut minuun, ja niissä oli ihmeellinen ilme, jota en voi koskaan unohtaa. Vähitellen kuitenkin sain karkotetuksi hajamielisyyteni ja tulin taas ennalleni. Silloin saatoin katsella ja kuunnella häntä, niinkuin katselin ja kuuntelin Paulia.

Huomasin hänessä taas saman tyynen ilmeen, näin saman lujan ja syvän katseen, jolla oli ollut niin voimakas vaikutus minuun; ja sitäpaitsi hänellä oli lempeä ääni, joka, samaten kuin hänen kätensä ja jalkansakin, tuntui pikemmin kuuluvan naiselle kuin miehelle. Tähän ääneen ilmestyi kuitenkin hänen innostuessaan jostakin asiasta sellaista voimaa, joka ei näyttänyt soveltuvan sen ensimäiseen sävyyn.

Paul oli myötätuntoisena ystävänä johtanut keskustelun kreiville edulliseen aineeseen: hän puhui kreivin matkoista. Kreivi epäröi hetkisen, antautuako tämän itserakkauden viettelyksen valtaan. Olisi saattanut sanoa, että hän pelkäsi vallata keskustelua ja asettaa omaa persoonaansa yleisten asiain tilalle, joita käsitellään ensi kertoja yhdessä oltaessa. Mutta pian elpyi hänen mielessään niiden seutujen muisto, joissa hän oli ollut. Noiden villien maiden romanttinen elämä alkoi taistella sivistysmaiden yksitoikkoisia tapoja vastaan ja ikäänkuin voitti ne. Kreivi oli kohta sieluineen ja ruumiineen Intian rehevässä kasvullisuudessa ja Maledivien ihanissa näköaloissa. Hän kertoi Bengalin lahdella tekemiään matkoja, taisteluita malaijilaisia merirosvoja vastaan, ja innostui loistavin värein kuvailemaan tätä monivaiheista elämää, jossa jokainen hetki tuo sieluun uuden liikutuksen. Hän kuvaili laajasti koko tätä alkuperäistä yhteiskuntatilaa, jolloin ihmisellä vapaudessaan ja voimassaan, ollen mitä hän itse mielii, orja tai kuningas, ei ole muita siteitä kuin tahtonsa, ei muita rajoja kuin näköpiiri, ja kuinka hän, kun maa käy liian ahtaaksi, pingoittaa purjeensa, niinkuin kotka levittää siipensä, ja lähtee valtamereltä etsimään yksinäisyyttä ja mitatonta avaruutta. Sitten hän äkkiä palasi kuluneeseen yhteiskuntajärjestykseemme, jossa kaikki on niukkaa, niin hyveet kuin paheetkin, jossa kaikki on keinotekoista, niin kasvot kuin sielukin, jossa meidät, orjat, lain kahlehtimina kiedotaan tapojen verkkoon, niin että meillä päivän joka hetkenä on pienet velvollisuudet täytettävinämme, joka aamu valittavana vaatteiden kuosi tai käsineiden väri, ja kaikki tämä naurettavuuden uhalla, joka on kuin kuolemanrangaistus, sillä Ranskassa naurettavuus tahraa nimen kauheammin kuin loka ja veri.

En voi kuvata, kuinka katkeraa, ivallista ja terävää kaunopuheisuutta oli näissä kreivin hyökkäyksissä yhteiskuntaamme vastaan. Tapahtumia lukuunottamatta se todellakin oli samanlaista kuin runollisesti on esitetty Manfredissa tai Karl Moorissa; siinä oli yksi niitä myrskyisiä sieluja, jotka, käyvät hävittäen yli jokapäiväisten pikku vaatimusten; siinä oli maailmaa vastaan taisteleva nero, joka, turhaan sen lakeihin, käytäntöihin ja tapoihin kiedottuna, repii ne pois ja vie mukanaan, kuten leijona kettua tai sutta varten viritetyt kehnot ansat.

Kuuntelin tätä kauheata filosofiaa, niinkuin olisin lukenut Byronia tai Goetheä; ajatuksissa oli samaa voimaa, ja sitä lisäsi vielä kyky toteuttaa ne. Silloin oli hänen kasvoiltaan, jotka muuten olivat niin liikkumattomat, poissa tavallinen jäinen naamio; niitä elähdytti sydämen tuli, ja silmät säkenöivät. Silloin hänen lempeä äänensä kohosi asteettain synkkiin ja liikuttaviin sointuihin. Ja sitten äkkiä suli kaikki, ihastus ja katkeruus, toivo ja ylenkatse, haaveilu ja karu todellisuus hymyilyksi, jollaista en vielä koskaan ollut nähnyt, ja johon yksistään sisältyi enemmän epätoivoa ja halveksuntaa kuin syvimmän tuskan huokaukseen.

Tunnin kuluttua lähtivät Paul ja kreivi. Heidän mentyään katselimme äiti ja minä toisiamme hetken aikaa vaiti ollen, ja minä tunsin äärettömän painon poistuneen sydämeltäni. Tuon miehen läsnäolo sai minussa aikaan yhtä painostavan tunteen kuin Mefistofeles Gretchenissä.

Hänen minuun tekemänsä vaikutus oli niin ilmeinen, että äitini alkoi puolustaa häntä, vaikka en ollut lausunut hänestä mitään. Jo kauan aikaa hän oli kuullut puhuttavan kreivistä, ja hänestä lausuttiin, niinkuin melkein kaikista huomattavimmista henkilöistä, mitä vastakkaisimpia arvosteluja. Äitini katsoi häntä muuten eri kannalta kuin minä. Kaikki nämä kreivin niin rohkeasti esittämät sofismit näyttivät hänestä ainoastaan neron leikiltä, jonkinlaiselta koko yhteiskunnan panettelulta, sellaiselta arvostelulta, jollaista joka päivä harjoitetaan yksityisiin henkilöihin nähden. Äitini ei siis asettanut häntä niin korkealle eikä niin matalalle kuin minä omassa mielessäni, ja kun ajatuksemme olivat näin erilaiset enkä tahtonut ruveta väittelyyn äitini kanssa, päätin olla niinkuin en enää ajattelisi häntä.

Kymmenen minuutin kuluttua ilmoitin, että pääni oli muka hiukan kipeä, ja menin puistoon. Siellä ei kukaan voinut häiritä ajatuksia, jotka minua nyt askarruttivat, enkä ollut kulkenut sataa askelta, ennenkuin minun täytyi myöntää itselleni, etten ollut tahtonut puhua kreivistä, jotta saisin sitä enemmän ajatella häntä.

Tämä tunnustus säikähdytti minua. Minä en rakastanut kreiviä, sillä jos olisi kerrottu hänen palanneen, olisi sydämeni lyönyt pikemminkin pelosta kuin ilosta. En kuitenkaan pelännyt häntä, tai ainakaan minun ei pitänyt pelätä häntä, sillä mikäpä vaikutus hänellä voisi olla minun kohtalooni! Olin nähnyt hänet kerran sattumalta ja toisen kerran kohteliaisuuskäynnillä, kenties en enää näkisi häntä koskaan.

Kun hänen mielensä oli niin seikkailunhaluinen, ja kun hän piti niin paljon matkoista, saattoi hän lähteä maasta minä hetkenä tahansa. Silloin hänen ilmestymisensä elämääni tulisi nopeasti haihtuvaksi näyksi, unelmaksi, ja siinä kaikki. Parin viikon, kuukauden tai vuoden kuluttua unhottaisin hänet. Mutta kun päivälliskello soi, niin se yllätti minut samoihin ajatuksiin vaipuneena, ja minä säpsähdin hämmästyksestä, kuullessani sen niin pian soivan. Tunnit olivat kuluneet kuin minuutit.