Part 6

Salonkiin palatessani ilmoitti äitini, että olimme saaneet kutsun kreivitär M:ltä, joka oli jäänyt Pariisiin kesäksi ja aikoi tyttärensä syntymäpäivänä toimeenpanna suuren, puolittain soitannollisen, puolittain tanssi-illanvieton. Äitini, joka aina oli niin hyvä minulle, tahtoi kysyä mielipidettäni siitä, ennenkuin vastasi. Otin kutsun innokkain mielin vastaan; se oli omansa irroittamaan mieleni siitä ajatuksesta, joka alati vainosi minua.

Kemuihin oli ainoastaan kolme päivää, ja ne menivät niin tykkänään tanssiaisvalmisteluihin, että kreivin muisto selvästi tuntui haihtuvan tai ainakin ajaksi väistyvän pukuhuolien tärkeyden tieltä. Omasta puolestani tein kaikki tähän päämäärään päästäkseni. Puhuin illanvietosta sellaisella innolla, jota äitini ei ollut koskaan ennen minussa huomannut, ja pyysin saada samana päivänä lähteä Pariisiin sillä tekosyyllä, että meillä tuskin oli kylliksi aikaa tilataksemme pukumme ja kukkamme, mutta itse asiassa siksi että, kuten luulin, olinpaikan vaihdos auttaisi minua taistelussa ajatuksiani vastaan. Hyvyydessään äitini nyt, kuten tavallisestikin, myöntyi kaikkiin päähänpistoihini, ja päivällisen jälkeen me lähdimme matkalle.

Minä en ollut pettynyt. Ne huolet, joita minulla välttämättä oli illanviettoon valmistautuessa, jäännös nuoren tytön iloista suruttomuutta, jota en vielä ollut kadottanut, ja toivo päästä tanssiaisiin sellaisena vuodenaikana, jolloin niitä on niukalti, haihduttivat hupsut epäilykseni ja karkoittivat hetkeksi sen kauhunkuvan, joka minua vainosi.

Kaivattu päivä tuli vihdoinkin. Se kului minulta jonkinlaisessa toiminnan kuumeessa, jollaista äitini ei ollut koskaan ennen minussa nähnyt. Hän oli onnellinen ilosta, jota odotin. Äiti-raukka!

Kello löi kymmenen. Olin jo kaksikymmentä minuuttia ollut valmiina. En tiedä, kuinka niin tapahtui; minä, joka muutoin aina viivyin, sain nyt odottaa äitiäni. Vihdoinkin lähdimme. Melkein koko talvinen seurapiirimme oli, kuten mekin, palannut Pariisiin tämän juhlan takia. Tapasin koulutovereitani, tavallisia tanssittajiani, vieläpä tunsin sellaista nuoren tytön reipasta ja vilkasta mielihyvää, joka jo vuosi tai kaksi vuotta sitten oli alkanut poistua mielestäni.

Tanssiaiset olivat erittäin hauskat. Lyhyen lepohetken aikana kreivitär M— tarttui käsivarteeni ja vei minut, päästäksemme pois tukehduttavasta lämmöstä, pelihuoneisiin. Saimme samalla kertaa mielenkiintoisen yleissilmäyksen: siellä olivat kaikki silloiset taiteellisesti, kirjallisesti ja valtiollisesti kuuluisat miehet. Tunsin jo monta heistä, mutta muutamat olivat kuitenkin minulle vielä outoja. Kreivitär mainitsi minulle rakastettavan kohteliaasti heidän nimensä, lisäten kuhunkin nimeen huomautuksen, jota sukkelinkin kirjailija olisi kadehtinut, kun äkkiä, erääseen salonkiin tultaessa, säpsähdin ja vastoin tahtoani huudahdin:

"Kreivi Horace!"

"No niin, kreivi Horace", sanoi kreivitär M— hymyillen, "tunnetteko hänet?"

"Olemme nähneet hänet rouva de Luciennen luona maalla."

"Ah niin!" lausui kreivitär, "olen kuullut puhuttavan eräästä metsästysretkestä, jossa sattui onnettomuus herra de Lucienne nuoremmalle, eikö totta?"

Samassa silmänräpäyksessä kreivi huomasi meidät. Hänen huulilleen ilmaantui jotakin hymyntapaista.

"Hyvät herrat", sanoi hän kolmelle pelitoverilleen, "sallitteko minun mennä? Otan hankkiakseni teille neljännen miehen."

"Kyllä kai", sanoi Paul. "Sinä olet voittanut meiltä neljätuhatta frangia, ja nyt sinä lähetät meille jonkun, joka tuskin raskitsee pelata kymmenestä louisdorista. Ei, kiitos!"

Kreivi, joka oli puolittain noussut, istuutui jälleen. Mutta kun kortit taas jaettiin, pani kreivi peliin koko voittonsa; eräs herroista "nakkasi" ja levitti korttinsa. Kreivi heitti pois omansa, näyttämättä niitä, ja sanoi:

"Minä olen hävinnyt!"

Sitten hän työnsi edessään olevan kulta- ja setelikasan voittajalle, nousi ja sanoi Paulille:

"Saanko, nyt mennä?"

"Et, et vielä, ystävä hyvä", vastasi Paul, joka oli ottanut kreivin kortit ja katsonut niitä, "sillä sinulla on viisi ruutua ja vastapelaajallasi ainoastaan neljä pataa".

"Hyvät naiset"; sanoi kreivi meihin kääntyen, "minä tiedän, että neiti Eugenie panee tänä iltana toimeen keräyksen köyhien hyväksi. Sallitteko minun olla ensimäinen, joka tarjoaa siihen osuutensa?"

Näin sanoen hän otti pelipöydän lähellä olevan neulomakorin, pani siihen edessään olevat kahdeksantuhatta frangia ja ojensi korin kreivittärelle.

"Mutta", vastasi kreivitär M—, "en tiedä, voinko niitä ottaa, sillä summa on tosiaankin melko suuri".

"En tarjoakaan niitä teille ainoastaan omassa nimessäni", sanoi kreivi Horace hymyillen. "Nämä herrat ovat osaltaan runsaasti antaneet siihen rahaa, ja neiti M:n on siis pikemminkin kiitettävä heitä suojattiensa puolesta."

Näin sanoen hän meni tanssisaliin ja jätti kultaa ja seteleitä täynnä olevan korin kreivittären käteen.

"Kas tuo on yksi hänen omituisuuksiaan", sanoi kreivitär M— minulle. "Hän on nähnyt jonkun naisen, jonka kanssa hän mielellään tahtoo tanssia, ja tässä on se rahamäärä, jolla hän ostaa itselleen sen huvin. Mutta minun täytyy panna talteen tämä kori; suokaa minun senvuoksi saattaa teidät takaisin tanssisaliin."

Kreivitär vei minut äitini luokse. Tuskin olin istuutunut, kun kreivi tuli ja pyysi minua tanssiin.

Kreivittären äskeiset sanat muistuivat heti mieleeni. Tunsin punastuvani ja aavistin, että ääneni värisisi. Ojensin siis hänelle tanssivihkoseni; siihen oli jo merkitty pyynnöt kuuteen tanssiin. Hän käänsi lehteä, ja ikäänkuin hän ei olisi tahtonut, että hänen nimensä sekaantuisi muiden nimien joukkoon, kirjoitti hän sen ylimmäksi toiselle sivulle seitsemättä katrillia varten. Sitten hän antoi vihkosen minulle takaisin ja sanoi muutamia sanoja, joita en hämmennykseltäni voinut kuulla, poistui luotani ja asettui ovenpieleen seisomaan.

Aioin pyytää äitiäni lähtemään pois tanssiaisista, sillä minä vapisin niin, että tuskin saatoin pysyä pystyssä. Kaikeksi onneksi kuului nopea ja heleästi soinnahtava akordi. Tanssin alkaminen siirtyi tuonnemmaksi. Liszt istuutui pianon ääreen.

Hän soitti Weberin valssin.

Ei milloinkaan ole yksikään taiteilija saanut esille niin ihmeellistä mestaruutta, tai ehkä minä en ollut milloinkaan ollut mielentilassa, joka niin täydellisesti soveltui tämän surumielisen ja intohimoisen sävellyksen ymmärtämiseen. Minusta tuntui siltä kuin olisin ensi kertaa kuullut sen kärsivän sielun, jonka viimeiset huokaukset Taika-ampujan säveltäjä henkii ilmi soinnuissaan, rukoilevan, valittavan ja murtuvan.

Kaikki, mikä soitannossa, tässä enkelien kielessä, on ilmettä, toivoa, surumielisyyttä ja tuskaa, näkyi yhtyneen tässä kappaleessa, jonka lopuksi taiteilija esitti samalla hetkellä sepittelemiään muunnossointuja ikäänkuin teosta selvittäviksi lisähuomautuksiksi. Usein olin itse soittanut tämän loistavan mielikuvitelman, ja minua ihmetytti nyt, kun kuulin toisen sitä esittävän, että löysin siitä sellaista, mitä en ennen ollut aavistanut. Taiteilijan ihmeteltävä kykykö ne toi esiin? Oliko sielussani uusi tunnelma? Oliko koskettimien yli kiitävä taiteilijankäsi päässyt tunkeutumaan niin syvälle kaivokseen, että oli sieltä löytänyt tähän saakka tuntemattomina pysyneitä malmisuonia? Vai oliko sydämeni saanut niin äkillisen iskun, että uinuvat hermosäikeet olivat alkaneet värähdellä? Olkoonpa sen laita kuinka tahansa, vaikutus oli kuitenkin lumoava.

Sävelet liitelivät ilmassa kuin pilvi, ja soinnut tunkivat koko olemukseni läpi. Silloin satuin kohottamaan katseeni; kreivin silmät olivat suunnatut sinnepäin, missä istuin. Taivutin äkkiä pääni alaspäin; se oli liian myöhäistä. En nähnyt enää hänen silmiään, mutta tunsin hänen katseensa viipyvän minussa. Veri virtasi nopeasti kasvoihini, ja vastustamaton vavistus sai minut valtaansa.

Pian sen jälkeen Liszt nousi. Kuulin niiden puheensorinaa, jotka tungeksivat hänen ympärillään onnitellakseen häntä, ja toivoin kreivin tämän hälinän aikana lähteneen paikaltaan. Uskalsin nostaa päätäni; hän ei seisonut enää ovella. Hengitin jälleen, mutta varoin ulottamasta tutkimuksiani kauemmaksi; pelkäsin kohtaavani uudestaan hänen katseensa, ja tahdoin mieluummin olla tietämättä, missä hän oli.

Jonkun hetken kuluttua tuli jälleen hiljaisuus; joku toinen oli istuutunut pianon ääreen. Läheisistäkin huoneista kuuluvat hiljaisuutta vaativat kuiskuttelut osoittivat uteliaisuuden olevan erittäin suuren, mutta en uskaltanut nostaa silmiäni.

Vihlova sävel juoksutus kuului pianosta, sitten pitkiä ja surunvoittoisia alkusoittoja, ja Schubertin säveleellä lauloi taipuisa, syvä ja sointuva ääni:

"Olen tutkinut kaikkea, viisausoppia, laki- ja lääketiedettä, olen tutkinut ihmisten sydämiä, astunut alas maan uumeniin, kiinnittänyt ajatusvoimani kotkan siipiin, leijuakseni pilvien yläpuolella. Ja mihin on tämä pitkäaikainen tutkimus minut vienyt? Epäilykseen ja alakuloisuuteen. Minulla ei enää ole, se on totta, turhia kuvitteluja eikä omaatuntoa; minä en pelkää jumalaa enkä saatanaa; mutta nämä etuudet olen maksanut kaikella elämän ilolla."

Ensi sanan kuullessani tunsin kreivi Horacen äänen.

On helppo kuvitella mielessään, minkä ihmeellisen vaikutuksen nämä Faustin sanat tekivät minuun kreivin laulamina. Vaikutus oli muuten yleinen. Silmänräpäyksen syvä hiljaisuus seurasi viimeistä säveltä, joka kajahti valittavana, kuin tuskaisesta sielusta lähteneenä; sitten seurasivat kaikilta tahoilta rajut suosionosoitukset. Uskalsin luoda silmäyksen kreiviin: kaikkien muiden mielestä hänen piirteensä kenties olivat levolliset ja tyynet; mutta huulien hieno vapiseminen ilmaisi minulle selvästi samaa kuumeista puistatusta, jollaisen valtaan hän oli hetkeksi joutunut linnassa käydessään.

Kreivitär M— lähestyi vuorostaan onnitellakseen häntä. Silloin hänen kasvonsa saivat levollisen ja huolettoman ilmeen, jota tapa vaatii kaikilta omien ajatustensa vallassa olevilta. Kreivi tarjosi hänelle käsivartensa ja oli nyt vain tavallinen mies, sellainen kuin kaikki muutkin. Siitä, millä tavalla hän katseli kreivitärtä, päätin hänen sanovan puolestaan kohteliaisuuksia puvun johdosta.

Puhellessaan kreivittären kanssa hän äkkiä loi minuun katseen, ja sen nähdessäni olin vähällä huudahtaa: minut oli yllätetty. Hän huomasi varmaankin hätäni ja sääli sitä, sillä hän vei kreivitär M:n viereiseen huoneeseen ja katosi sinne.

Samassa soitettiin uudestaan katrilliin. Ensiksi nimensä vihkooni merkinnyt tanssija riensi luokseni. Kävin koneellisesti hänen käteensä ja annoin hänen viedä minua minne halusi. En muista muuta kuin että tanssin; kaksi tai kolme katrillia seurasi vielä tätä, ja minun onnistui niiden aikana hiukan tyyntyä. Vihdoin tuli uusi väliaika, sekin kai jonkin soitannollisen esityksen takia.

Kreivitär M— tuli luokseni pyytämään, että laulaisin mukana Don Juanin ensimäisen näytöksen duetissa. Kieltäydyin aluksi, sillä luonnollisen pelkoni lisäksi luulin, etten tässä tilaisuudessa kykenisi saamaan suustani yhtään säveltä. Äitini näki tämän pikku kamppailun, ja äidillisessä itserakkaudessaan hän liittyi kreivittäreen, joka lupasi säestää minua.

Pelkäsin, että äitini huomaisi jotakin, jos jatkuvasti kieltäytyisin. Olin niin usein laulanut tämän duetin, etten voinut ilmoittaa ainoatakaan pätevää syytä heidän pyyntöänsä vastaan. Minun täytyi senvuoksi myöntyä. Kreivitär M— tarttui käteeni ja vei minut pianon ääreen sekä istuutui itse sen eteen. Seisoin hänen tuolinsa vieressä katse maahan luotuna, uskaltamatta silmätä ympärilleni, sillä pelkäsin vielä kerran kohtaavani sen katseen, joka seurasi minua kaikkialla. Joku nuori mies asettui seisomaan kreivittären toiselle puolelle. Uskalsin katsahtaa laulajatoveriini: kreivi Horace siinä lauloi Don Juanin osaa.

Voitte käsittää, kuinka suunniltani olin. Liian myöhäistä oli kuitenkin vetäytyä takaisin; kaikkien katseet olivat tähdätyt meihin. Kreivitär M— soitti alkusoiton; kreivi alkoi; toinen ääni, toinen ihminen siinä lauloi, ja kun hän alkoi: "sä kätes suo", säpsähdin, toivoin pettyneeni enkä voinut uskoa, että se mahtava ääni, joka oli Schubertin sävelin saanut meidät vapisemaan, saattoi taipua niin miellyttävän ja hilpeän ilon säveliin. Heti ensimäisen lauseen jälkeen kaikuikin koko salongista suosionosoitusten sorinaa. Totta on, että kun minä vuorostani vavisten lauloin: "ah, tuska mielen valtaa", oli äänessäni sellainen-pelon ilme, että pidättyneet suosionosoitukset taas puhkesivat esiin. Senjälkeen syntyi syvä hiljaisuus, jotta voitaisiin kuulla laulumme. En voi sanoa, kuinka paljon rakkautta oli kreivin äänessä, kun hän jatkoi: "pois pelkos turha heitä", ja kuinka kutsuva ja täynnä lupauksia olikaan hänen laulamansa säe: "mua seuraa hetkinen". Kaikki tämä soveltui niin hyvin minuun, että todellakin olin vähällä pyörtyä, saneessani: "voin tuskin hengittääkään". Varmaankin oli musiikki tässä muuttunut ilmekieleltään; Zerlinan kiemailevan valituksen sijasta se oli syvimmän tuskan huudahdus. Tässä silmänräpäyksessä tunsin kreivin lähestyneen minua. Hänen kätensä koski kupeellani riippuvaa kättäni, tuliharso nousi silmieni eteen, tartuin kreivittären tuoliin ja pidin siitä kiinni. Tähän tukeen nojaten jaksoin pysyä pystyssä, mutta kun me yhdessä lauloimme: "Kuin onnellinen oonkaan, kun sinun olla saan!" tunsin hänen hengityksensä hiuksillani ja olkapäilläni. Vavistus kävi läpi koko ruumiini, ja kun lausuin sanan ”_amor_”, päästin huudon, johon kaikki voimani tyhjentyivät, ja vaivuin pyörtyneenä lattialle.

Äitini kiiruhti luokseni, mutta hän olisi tullut liian myöhään, jollei kreivitär M— olisi ottanut minua vastaan käsivarsilleen. Pyörtymykseni pantiin kuumuuden syyksi. Minut vietiin erääseen viereiseen huoneeseen. Hajusuola, jota minun annettiin hengittää sisääni, avoin ikkuna ja muutamat kasvoilleni pirskoitetut vesipisarat palauttivat minut tajuihini. Kreivitär M— tahtoi, että menisin taas tanssimaan, mutta en halunnut siitä kuullakaan. Äitini, joka itse oli levoton, oli tällä kertaa samaa mieltä kuin minäkin, ja me lähdimme kotiin.

Vetäydyin heti omaan huoneeseeni. Kun riisuin kädestäni toisen hansikkaan, putosi siitä paperi, joka oli pistetty siihen pyörtyneenä ollessani. Otin sen lattialta ja luin nämä lyijykynällä kirjoitetut sanat:

"Te rakastatte minua... kiitos, kiitos!"

IX.

RATKAISU.

Vietin kauhean yön, kyynelten ja huokausten yön. Te ette tiedä, te miehet, ettekä te koskaan saa kokea, kuinka suuret tuskat kiusaavat äitinsä silmien alla kasvatettua tyttöä, jonka kuvastimenpuhdasta sydäntä ei vielä ole himmentänyt mikään henkäys, jonka sydän ei koskaan ole lausunut sanaa rakkaus, ja joka äkkiä näkee olevansa turvattoman linturaukan lailla kietoutuneena, omaa vastustuskykyään voimakkaamman tahdon kahlitsemana, ja tuntee olevansa vieraan käden riistettävänä jonnekin pois, vaikka kuinkakin koettaisi vastustaa sitä, ja joka kuulee äänen sanovan: "Te rakastatte minua", ennenkuin itse on sanonut: "Minä rakastan teitä".

En tiedä, kuinka saatoin olla tulematta hulluksi sinä yönä; katsoin olevani hukassa; lakkaamatta minä toistin itsekseni: "Minä rakastan häntä! Minä rakastan häntä!" ollen niin suuren pelon vallassa, etten vielä tänäänkään tiedä, eikö tunteeni ollut aivan päinvastainen kuin miksi sitä luulin.

Oli kuitenkin ilmeistä, että kaikki tuntemani mielenliikutukset olivat todisteita rakkaudesta, kun kerran kreivi, jolta ei yksikään niistä ollut jäänyt huomaamatta, ne siksi tulkitsi. Omalta osaltani ne olivat ensimäiset tässä suhteessa kokemani vaikutelmat. Minulle oli sanottu, että oli pelättävä tai vihattava ainoastaan niitä, jotka ovat tehneet meille pahaa; en siis voinut vihata enkä pelätä kreiviä, ja jos se, mitä häntä kohtaan tunsin, ei ollut pelkoa eikä vihaa, niin sen täytyi kai olla rakkautta.

Seuraa vana aamuna, kun istuuduimme aterialle, tuotiin äidilleni kaksi kreivi Horace de Beuzevalin käyntikorttia; hän oli lähettänyt ottamaan selvää terveydestäni ja kysymään, oliko pahoinvoinnistani ollut mitään seurauksia. Vaikka tämä kysymys tehtiin niin aikaisin, piti äitini sitä kuitenkin vain tavallisen kohteliaisuuden osoituksena. Pyörtyessäni oli kreivi laulanut kanssani, ja tämä seikka sai selittää hänen hätiköivän osanottonsa. Äitini huomasi silloin vain, kuinka väsynyt ja kalpea minä olin. Se huolestutti häntä ensin, mutta minä rauhoitin häntä vakuuttaen, etten tuntenut itseäni laisinkaan kipeäksi, ja että maaseutuelämän hiljaisuus ja raikkaus saattaisi minut aivan ennalleen, jos hän suostuisi siihen, että palaisimme sinne. Äitini tahtoi ainoastaan sitä, mitä minäkin tahdoin; hän antoi lähtömääräykset, ja kello kahden tienoissa me lähdimme.

Pakenin Pariisista yhtä innokkaasti kuin neljä päivää sitten olin paennut maalta, sillä ensimäinen ajatukseni, kreivin käyntikortin nähdessäni, oli ollut, että hän heti vastaanottotunnilla tulisi itsekin. Mutta minä tahdoin paeta häntä, en tahtonut nähdä häntä enää koskaan. Sen ajatuksen jälkeen, jonka hän oli saanut minusta, sen kirjeen jälkeen, jonka hän oli kirjoittanut minulle, tuntui minusta siltä, että kuolisin häpeästä, jos joutuisin taas hänen seuraansa.

Kaikki nämä ajatukset, jotka pyörivät aivoissani, nostattivat veren niin kiivaasti ja niin usein poskilleni, että äitini luuli minun kärsivän katetuissa ajoneuvoissa ilman puutteesta ja käski kuskin pysähdyttää, jotta palvelija saattoi laskea kuomun alas.

Nyt oli syyskuun loppupuoli, siis koko vuoden ihanin ajankohta. Joidenkuiden puulajien lehdet alkoivat jo punertua metsissä. Syksyssä on jotakin kevään kaltaista, ja vuoden viimeiset sulotuoksut muistuttavat usein sen ensimäisiä huuruja. Ilma, luonnon tarkastelu, kaikki metsän äänet, jotka muodostavat yhden ainoan jatkuvan surumielisen soinnun, alkoivat viihdyttää mieltäni, kun äkkiarvaamatta huomasin eräässä edessämme olevassa tienkäänteessä ratsastajan. Vaikka hän vielä oli kaukana, tartuin äitini käsivarteen, aikoen pyytää häntä palaamaan Pariisiin, sillä olin tuntenut kreivin. Mutta minä luovuin heti aikomuksestani. Mitä sanoisin syyksi tälle tahtoni muutokselle, joka muistutti ihan aiheetonta päähänpistoa? Kokosin senvuoksi kaiken rohkeuteni.

Ratsastaja ajoi käyden, ja pian saavutimmekin hänet. Se oli, kuten olen sanonut, kreivi.

Hän oli tuskin tuntenut meidät, ennenkuin jo lähestyi ja pyysi anteeksi, että oli niin aikaisin tiedustanut vointiani, mutta kun hänen piti vähän myöhemmin matkustaa maalle herra de Luciennen luokse, jossa hän aikoi viettää muutamia päiviä, ei hän ollut tahtonut jättää Pariisia niin levottomana kuin hän oli. Jos aika olisi ollut sovelias, niin hän olisi tullut itse.

Änkytin muutamia sanoja; äitini kiitti häntä. — "Mekin palaamme maalle loppusyksyksi", sanoi hän.

"Silloin kenties sallitte, että saatan teidät perille saakka", vastasi kreivi.

Äitini kumarsi hymyillen; asia oli yksinkertainen; maatilamme oli kolme lieuetä lähempänä kuin herra Luciennen tila, ja sama tie vei molempiin.

Kreivi ratsasti senvuoksi vieressämme jäljellä olevat viisi lieuetä. Vauhdin nopeus sekä vaikeus pysyä rinnalla teki sen, että vaihdoimme vain muutamia sanoja. Linnaan päästyämme hän hyppäsi hevosen selästä, auttoi äitiäni vaunuista ja tarjosi sitten minulle kätensä. En voinut kieltäytyä; vavisten ojensin hänelle käteni. Hän tarttui siihen tyynesti, tekeytymättä innokkaaksi, kuten kenen käteen tahansa; mutta minä tunsin, että hän jätti siihen, kirjelappusen. Ennenkuin ehdin sanoa sanaakaan tai tehdä ainoatakaan liikettä, oli kreivi kääntynyt äitini puoleen ja lausui hänelle jäähyväisiä. Sitten hän nousi jälleen hevosen selkään, hylkäsi kaikki äitini tarjoukset hiukan levätä, lähti herra de Luciennen maatilalle, jossa sanoi itseänsä odotettavan, ja katosi muutamassa silmänräpäyksessä.

Olin seisonut liikkumatta samalla paikalla. Sormeni puristivat kirjelappusta, jota en uskaltanut päästää kädestäni, mutta jonka kuitenkin olin päättänyt jättää lukematta. Äitini kutsui minua; seurasin häntä. Minne panisin kirjeen? Minulla ei ollut tulta, missä sen polttaisin. Repisinkö sen? Joku saattaisi löytää palaset. Kätkin sen hameeni vyöhön.

Kärsin hirveätä tuskaa siihen saakka, kun tulin huoneeseeni. Kirje poltti rintaani; tuntui siltä kuin yliluonnollinen voima olisi ilmaissut sen jokaisen kirjaimen sydämelleni, joka melkein kosketti sitä. Tällä kirjeellä oli magneettinen voima.

Varmasti olisin samassa silmänräpäyksessä, kuin sen sain, pienimmättäkään epäilyksettä repinyt sen, polttanut sen heti, mutta huoneeseen päästyäni en enää rohjennut sitä tehdä. Lähetin pois kamarineitoni sanoen itse riisuutuvani. Sitten istuuduin vuoteen laidalle ja olin siinä kokonaisen tunnin liikkumattomana, tuijottaen eteeni, kirjelappunen nyrkkiin puristetussa kädessäni.

Vihdoin avasin sen ja luin:

"Te rakastatte minua, Pauline, sillä te pakenette minua. Eilen poistuitte tanssiaisista, joissa minä olin, tänään lähdette kaupungista, jossa olen. Mutta kaikki on turhaa. On olemassa ihmiskohtaloita, jotka harvoin yhtyvät, mutta joita, niiden kerran yhdyttyä, ei koskaan saa eroittaa.

"Minä en ole muiden kaltainen. Huvien, huolettomuuden ja ilon ikäkaudella olen jo kärsinyt paljon, ajatellut paljon, pelännyt paljon. Olen kahdeksankolmatta vuoden vanha. Te olette ensimäinen nainen, jota olen rakastanut; sillä minä rakastan teitä, Pauline!

"Teidän avullanne minä voin, jos Jumala ei murskaa tätä sydämeni viimeistä toivoa, unhottaa menneisyyden ja toivoen odottaa tulevaisuutta. Ainoastaan menneisyydessä on Jumala voimaton ja rakkaus lohtua vailla. Tulevaisuus kuuluu Jumalalle, nykyisyys meille itsellemme, mutta ei menneisyys. Jos Jumala, joka voi kaikki, saattaisi peittää unhoon menneisyyden, niin ei maailmassa olisi materialisteja, ei jumalanpilkkaajia eikä jumalankieltäjiä.

"Nyt on kaikki sanottu, Pauline; sillä mitäpä teille ilmoittaisin, jota ette jo tietäisi, mitä kertoisin, jota ette olisi jo arvannut? Me olemme molemmat nuoria, molemmat rikkaita, molemmat vapaita; minä voin olla teidän omanne, te minun omani. Sana vain, ja minä käännyn äitinne puoleen ja me pääsemme yhteen. Jos tapani, samoin kuin sielunikin, poikkeavat siitä, mikä on maailmassa yleistä, niin antakaa anteeksi omituisuuteni ja ottakaa minut vastaan sellaisena kuin olen; te voitte tehdä minut paremmaksi.

"Jos vastoin toivoani jokin syy, jota en voi aavistaa, mutta jollainen kuitenkin voi olla olemassa, saattaisi teidät täst'edeskin pakenemaan minua, kuten tähän asti olette koettanut tehdä, niin tietäkää, Pauline, että se olisi hyödytöntä. Minä seuraan teitä kaikkialle, kuten nyt olen seurannut teitä. Ei ole mitään, mikä kiinnittäisi minua enemmän yhteen paikkaan kuin toiseen. Päinvastoin kaikki vetää minua sinne, missä te olette. Tämän jälkeen tulee ainoaksi päämääräkseni kohdata teitä tai seurata jälkiänne. Olen menettänyt monta vuotta sekä satoja kertoja pannut alttiiksi ajallisen ja iankaikkisen menestykseni päästäkseni tulokseen, joka ei luvannut minulle yhtä suurta onnea.

"Hyvästi, Pauline! Minä en uhkaa teitä, minä huudan puoleenne. Minä rakastan teitä, te minua! Armahtakaa meitä molempia!"

Minun olisi mahdoton sanoa, mitä tunsin mielessäni tätä kirjettä lukiessani. Tuntui siltä kuin olisin nähnyt sellaista kauheata unta, jossa uhkaa vaara ja koetetaan päästä pakenemaan, mutta jalat kasvavat kiinni maahan, eikä ahdistetussa rinnassa ole ilmaa. Tahtoo huutaa, mutta äänessä ei ole sointua. Silloin pelästys karkoittaa unen, ja uneksija herää jyskyttävin sydämin ja otsa hiessä.

Mutta tästä oli mahdoton herätä; tämä ei ollut unta, vaan hirveätä todellisuutta. Se tarttui minuun voimakkaalla kädellään ja riepoitti minua muassaan. Ja kuitenkin, millä tavoin oli elämäni muuttunut? Eräs mies oli ilmestynyt siihen, siinä kaikki. Tuskin olin vaihtanut tämän miehen kanssa ainoatakaan sanaa ja katsetta. Kuinka hän siis luuli olevansa oikeutettu kiinnittämään kohtaloni omaansa, kuten hän nyt teki, ja puhumaan minulle melkein kuin käskijä; enhän vielä ollut suonut hänelle edes ystävän oikeuksia? Tämä mies — huomenna voisin olla katsomatta häneen, puhuttelematta häntä, ikäänkuin en enää tuntisikaan! Mutta ei! En voinut mitään, olin heikko, olin nainen, rakastin häntä!