Part 4

"Oi, ettekö aavista niitä epäilyksiä ja sitä pelkoa, joka on mielessäni herännyt? Ettekö te itse halua pian saada tietää niitä yhteensattuneita tapahtumia, jotka ovat tuoneet minut luoksenne? Kiitättekö taivasta pelastuksestanne, tahtomatta saada minulta tietää, mitä keinoja se on käyttänyt?"

"Olette oikeassa, veljellä ei saa olla salaisuuksia sisareltaan. Te kerrotte minulle kaikki, enkä minä puolestani salaa teiltä mitään."

"Te ette salaa minulta mitään! Oi, vannokaa se minulle! Te annatte minun lukea sieluanne kuin avointa kirjaa?"

"Niin! Ja te huomaatte siinä ainoastaan onnettomuutta, kieltäymyksiä ja rukouksia. Mutta nyt ei ole siihen sovelias hetki ja sitäpaitsi olen vielä liian lähellä näitä hirveitä tapahtumia, voidakseni niitä kertoa."

"Siis milloin haluatte. Määrätkää itse aika ja hetki; minä odotan."

Hän nousi.

"Tarvitsen lepoa", sanoi hän; "sanoittehan, että voisin nukkua tässä teltassa?"

Vein hänet sinne ja levitin vaippani lattialle, minkä jälkeen hän kädenviittauksella pyysi minua poistumaan. Tottelin häntä ja palasin siihen paikkaan, josta hän oli lähtenyt. Nojasin pääni siihen kohtaan, johon hän oli päätään nojannut, ja olin siinä, kunnes saavuimme Havreen.

Seuraavana iltana tulimme Brightoniin, ja kuusi tuntia senjälkeen olimme Lontoossa.

VI.

UUSI KOTI.

Ensimäisenä huolenani oli hankkia asunto sisarelleni ja itselleni. Siinä tarkoituksessa käännyin samana päivänä erään pankkiirin puoleen, joka tunsi minut. Hän tiesi pienen kalustetun rakennuksen, joka täydellisesti soveltui kahdelle henkilölle, kun kummallakin oli oma palvelijansa. Annoin hänen tehtäväkseen sen vuokraamisen, ja seuraavana päivänä hän ilmoitti minulle, että saatoin milloin tahansa muuttaa uuteen kotiini.

Pian senjälkeen menin kreivittären nukkuessa erääseen liinavaatekauppaan, ja muutamassa minuutissa olin hankkinut yksinkertaisen, mutta täydellisen ja maukkaan varaston tätä tavaraa. Kaksi tuntia myöhemmin vaatteet oli merkitty Pauline de Nervalin nimellä ja pantu sen henkilön makuuhuoneen vaatekomeroon, jolle ne olivat tarkoitetut. Senjälkeen menin muotikauppiaan luokse, ja vaikka hän olikin ranskatar, osoitti hän voivansa olla yhtä nopsa. Mitä pukuihin tulee, en voinut antaa niihin mittoja, vaan ostin kankaita, kauneimpia mitä näin, ja pyysin kauppiasta lähettämään neulojattaren luokseni samana iltana.

Kello kahdentoista tienoissa päivällä olin taas kotona. Minulle ilmoitettiin, että sisareni oli noussut ja odotti minua teetä juomaan. Tapasin hänet hyvin yksinkertaisessa puvussa, sen hän oli ehtinyt teettää Havressa niiden kahdentoista tunnin aikana, jotka olimme siellä olleet. Hän oli ihastuttavan näköinen.

"No", sanoi hän nähdessään minun tulevan sisään, "enkö olekin jo ammattiini soveltuvassa puvussa, ja epäilettekö nyt esitellä minua apuopettajattarena?"

"Teen kaikki mitä käskette", vastasin minä.

"Oi, mutta te ette saa puhua sillä tavoin kanssani, ja jos minä pysynkin osassani, niin näyttää siltä kuin te unohtaisitte omanne. Veljet yleensä ja erittäinkään vanhemmat veljet eivät alistu niin sokeasti sisartensa tahtoon. Olkaa varuillanne, te ilmaisette itsenne."

"Todellakin, minä ihmettelen rohkeuttanne", sanoin minä ja katsoin häntä. "Teillä on suru sydämessänne, ja teidän sielunne kärsii; otsanne on kalpea, te kärsitte ruumiillisestikin; te olette ikuisesti eroitettu kaikesta, mitä rakastatte — olette sen itse sanonut — ja kuitenkin teillä on voimaa hymyillä. Ei, itkekää mieluummin, se on parempi; minuun ei koske niin kovasti, jos näen teidän itkevän."

"Niin, olette oikeassa", sanoi hän, "olen huono näyttelijätär. Kyyneleeni näkee hymyni lomitse? Mutta minä olen itkenyt teidän poissaollessanne, ja se on helpottanut mieltäni, niin että vähemmän läpitunkeva katse, vähemmän huomaavainen veli kenties jo olisi voinut luulla minun unohtaneen kaikki."

"Oi, olkaa levollinen, hyvä rouva!" vastasin hiukan katkerasti, sillä kaikki epäluuloni heräsivät jälleen, "olkaa levollinen, minä en luule sitä koskaan!"

"Luuletteko, että voin unohtaa äitini, kun tiedän, että hän luulee minun kuolleen ja itkee minua, kuten itketään vainajaa? Oi, äitini! äiti-raukkani!" huudahti hän kyyneltyen ja vaipui sohvalle.

"Katsokaa, kuinka itsekäs minä olen", sanoin lähestyen häntä. "Katselen mieluummin kyyneliänne kuin hymyänne; kun itkette, toivon voivani vähitellen huolenpidollani, huomaavaisuudellani ja kunnioituksellani teitä lohduttaa; mutta jos olette jo saanut lohdun, mitä toivoa jää silloin enää minulle?"

"Alfred", sanoi kreivitär sydämellisen hyväntahtoisesti, nimittäen minua ensi kerran nimeltä, "älkäämme käykö turhaa sanasotaa keskenämme. Meidän välillämme on tapahtunut niin ihmeellistä, että me olemme molemmat vapaat, te kiertelyistä, minä teeskentelystä teitä kohtaan. Olkaa suora, kysykää minulta! Mitä te haluatte tietää? Minä kyllä vastaan teille."

"Oi, te olette enkeli!" huudahdin minä, "ja minä olen hupsu! Minulla ei ole oikeutta saada tietää mitään eikä kysyä mitään. Enkö ole ollut niin onnellinen kuin ihminen voi olla, kun löysin teidät luolasta, kun kannoin teitä käsivarsillani alas vuorta, kun nojasitte päätänne veneessä olkapäähäni? En tiedä miksi, mutta minä toivoisin, että alituinen vaara uhkaisi teitä, jotta aina tuntisin teidän vapisevan rintaani vasten. Sellaisten tunteitten täyttämä elämä kuluisi nopeasti. En ehkä eläisi enempää kuin yhden vuoden, ja sitten sydämeni särkyisi; mutta kukapa ei vaihtaisi pitkää elämää sellaiseen vuoteen! Silloin te olisitte vain peloissanne ja minä olisin teidän ainoa toivonne. Pariisin-muistonne eivät tekisi teitä levottomaksi. Te ette koettaisi hymyillä salataksenne minulta kyyneleitänne. Minä olisin onnellinen enkä enää mustasukkainen!"

"Alfred", sanoi kreivitär ankaran vakavasti, "te olette tehnyt niin paljon minun hyväkseni, että minunkin on tehtävä jotakin teidän tähtenne. Sitäpaitsi te varmaan nyt kärsitte, ja kärsitte suuresti, kun puhutte noin. Sillä te osoitatte minulle unohtaneenne, että minä olen täydellisesti riippuvainen teistä. Te saatte minut häpeämään itseäni ja tuntemaan sääliä teitä kohtaan."

"Oi, anteeksi, anteeksi!" huudahdin minä ja heittäydyin polvilleni hänen eteensä. "Mutta te tiedätte, että rakastin teitä ennenkuin menitte naimisiin, vaikka en ole koskaan sanonut sitä teille. Te tiedätte, että omaisuuteni pienuus oli ainoa, mikä esti minua pyytämästä kättänne, ja te tiedätte myöskin, että tämä rakkaus, joka kenties on uinunut, mutta joka ei ole koskaan ollut sammuksissa, on nyt, kun olen teidät taas löytänyt, herännyt voimakkaampana kuin konsanaan. Te tiedätte sen; sillä sitä ei tarvitse sanoa, jotta se ymmärrettäisiin. Kas siinä syy, miksi kärsin yhtä paljon nähdessäni teidän hymyilevän kuin itkevänkin. Kun hymyilette, niin salaatte minulta jotakin, ja kun itkette, niin myönnätte kaikki. Ah, te rakastatte, te kaipaatte jotakuta!"

"Te erehdytte", vastasi kreivitär, "jos olenkin rakastanut, niin en rakasta enää, ja jos suren jotakuta, niin suren äitiäni!"

"Oi, Pauline! Pauline!" huudahdin, "puhutteko totta? Ettekö petä minua! Jumalani, Jumalani!"

"Luuletteko minun saattavan ostaa suojeluksenne valheella?"

"Oi, taivas varjelkoon minua siitä. Mutta kuinka heräsi miehenne mustasukkaisuus? Sillä ainoastaan se on voinut saattaa hänet niin katalaan tekoon."

"Kuulkaa minua, Alfred! Ennemmin tai myöhemmin minun joka tapauksessa olisi pakko ilmaista teille tämä kauhea salaisuus, sillä teillä on oikeus tuntea se. Tänä iltana te saatte tietää kaikki. Tänä iltana saatte lukea sieluni kirjaa. Tänä iltana saatte valtaanne enemmän kuin minun elämäni, sillä sekä omani että sukuni kunnia joutuu käsiinne; mutta yhdellä ehdolla."

"Millä? Sanokaa! Minä hyväksyn sen jo ennakolta."

"Te ette saa koskaan enää puhua rakkaudestanne; minä puolestani lupaan, etten unohda teidän rakastavan minua."

Hän ojensi minulle kätensä, ja minä suutelin sitä melkein kuin hartauteen vaipuneena.

"Istukaa tuohon", sanoi hän, "ja älkäämme puhuko siitä ennenkuin illalla. Mitä te olette tehnyt tänään?"

"Olen etsinyt pientä, yksinkertaista ja yksinäistä taloa, jossa voitte häiritsemättä vallita; sillä te ette voi jäädä hotelliin asumaan."

"Ja oletteko löytänyt sellaisen talon?"

"Olen, Piccadillyssä. Jos haluatte, niin menemme katsomaan sitä aamiaisen jälkeen."

"Lähden mielelläni. Antakaa minulle kuppinne!"

Joimme teetä ja ajoimme sitten katsomaan tulevaa asuntoamme. Se oli pieni kaunis talo vihreine ikkunaverhoineen ja puutarhoineen, joka oli täynnänsä kukkia, aito englantilainen, ainoastaan kolmikerroksinen talo. Pohjakerros saisi olla meille yhteinen. Ensimäinen kerros oli määrätty Paulinelle, ja toisen olin ajatellut itselleni.

Menimme Paulinen huoneistoon. Siihen kuului vierashuone, sali, makuukamari, kammio ja työhuone, johon oli koottu kaikkea, mitä tarvittiin soitannon ja piirustuksen harjoittamista varten. Avasin vaatesäiliön; liinavaatteiden myyjätär oli pitänyt sanansa.

"Mitä tämä on?" kysyi Pauline.

"Jos joudutte oppilaitokseen", vastasin minä, "niin tarvitsette näitä. Ne on merkitty teidän nimellänne, P:llä ja N:llä: Pauline de Nerval."

"Kiitos, veljeni", sanoi hän ja puristi kättäni. Toisen kerran hän nimitti minua tällä nimellä, mutta tällä kertaa se ei koskenut kipeästi.

Menimme edelleen makuukamariin. Vuoteella oli kaksi täysin pariisilaismallista hattua ja aivan yksinkertainen kashmirihuivi.

"Alfred", sanoi kreivitär ne huomatessaan, "teidän olisi pitänyt antaa minun tulla tänne yksin löytämään tämä kaikki. Ettekö näe minun häpeävän, kun olen tuottanut teille niin paljon vaivaa? Sitäpaitsi en todellakaan tiedä, onko se oikein sopivaa."

"Oh, tehän voitte sitten korvata sen minulle oppitunneillanne", keskeytin hymyillen. "Veljen tulee lainata sisarellensa."

"Hän voi lahjoittaakin sisarelleen, kun on sisartaan rikkaampi", sanoi Pauline, "sillä tässä tapauksessa on antaja onnellisempi."

"Oi, te olette oikeassa", huudahdin, "mikään sydämen hienotunteisuus ei jää teiltä huomaamatta. Kiitos, kiitos!"

Tulimme työhuoneeseen. Pianon kannella olivat madame Duchangen, La barren ja Plantaden uusimmat romanssit sekä Bellinin, Meyerbeerin ja Rossinin tunnetuimmat kappaleet. Pauline avasi erään vihon ja vaipui syviin mietteisiin.

"Mikä teidän on?" kysyin minä ja näin hänen katseensa kiintyneen vain yhteen sivuun. Hän näytti unhottaneen minun läsnäoloni.

"Ihmeellistä", puhui hän hiljaa, vastaten samalla kertaa omaan ajatukseensa ja minun kysymykseeni; "tuskin on viikkoa sitten, kun lauloin tämän kappaleen kreivitär M:n luona. Silloin minulla oli perhe, nimi, varma olemassaolo. Kahdeksan päivää on kulunut, eikä minulla ole mitään jäljellä."

Hän kalpeni ja pikemmin vaipui kuin istuutui nojatuoliin, ja tosiaankin olisi saattanut luulla, että hän veti viimeisiä henkäyksiään. Lähestyin häntä; hän sulki silmänsä. Ymmärsin, että hän tahtoi antautua vain muistojensa valtaan. Istuuduin hänen viereensä ja painoin hänen päänsä olkapäätäni vasten.

"Sisar-raukka!" sanoin minä.

Silloin hän alkoi taas itkeä, mutta tällä kertaa vavahtelematta ja joutumatta ankaran mielenliikutuksen valtaan. Ne olivat hiljaisia ja surumielisiä kyyneleitä, sanalla sanoen sellaisia kyyneleitä, joissa on jonkinlaista suloisuutta ja joita ei saa ehkäistä. Hetken kuluttua hän avasi jälleen silmänsä ja hymyili.

"Kiitän teitä", sanoi hän, "kun annoitte minun itkeä".

"En ole enää mustasukkainen", vastasin minä.

Hän nousi. "Täällähän on vielä toinen kerros", sanoi hän.

"Niin on, aivan samanlainen kuin tämäkin."

"Ja tuleeko sinnekin asukkaita?"

"Sen kysymyksen suvainnette itse ratkaista."

"Täytyy mukautua kohtalon vaatimuksiin. Maailman silmissä te olette veljeni, ja aivan luonnollista on, että te asutte samassa talossa kuin minäkin, kun sitävastoin varmasti pidettäisiin kummallisena, jos asuisitte muualla. Teidän on senvuoksi otettava toinen kerros asunnoksenne. Menkäämme puutarhaan."

Se oli ruohokenttä, ja sen keskellä oli kukkalava. Kuljimme kolme kertaa sen ympäri, pitkin sitä kiertävää hiekoitettua käytävää. Sitten Pauline poimi lavasta kukkakimpun.

"Katsokaa näitä ruusu-raukkoja", sanoi hän luokseni palattuansa, "kuinka kalpeita ja miltei tuoksuttomia ne ovat. Nehän ovat aivan kuin maanpakolaisia, jotka kaipaavat kotiaan. Luuletteko niidenkin osaa van ajatella kotimaataan ja tietävän kärsivänsä?"

"Te erehdytte", sanoin minä. "Nämä ruusut ovat syntyneet täällä. Ilmasto ja tuulet soveltuvat niille, ne ovat sumun ja usvan tyttäriä, lämpimämpi aurinko kuihduttaisi ne kuumuudellaan. Ne ovat, muuten, määrätyt kaunistamaan vaaleita hiuksia ja olemaan sopusoinnussa pohjolan tyttärien himmeän värin kanssa. Teille ja teidän mustille kutreillenne soveltuvat Espanjan hehkuvanpunaiset ruusut. Me matkustamme sinne niitä hakemaan milloin tahdotte."

Pauline hymyili surunvoittoisesti.

"Niin", sanoi hän, "Espanjaan, Sveitsiin, Italiaan, kaikkialle muualle, vaan ei Ranskaan".

Hän vaikeni, mutta jatkoi kulkuaan ja nyppi koneellisesti rikki kukkasia.

"Mutta", sanoin minä, "oletteko kaikiksi ajoiksi luopunut toivosta saada palata sinne?"

"Enkö ole kuollut?"

"Mutta eri nimellä?"

"Muuttaisinko siis myöskin kasvoni?"

"Tämä salaisuus on varmaankin kauhea?"

"Se on mitali, jossa on kaksi puolta: toisella puolen myrkky, toisella mestauslava. Kuulkaa minua, minä kerron kaikki. Teidän täytyy saada se tietää, mitä pikemmin, sitä parempi. Mutta sanokaa minulle ensin, mikä kaitselmuksen ihme johti teidät minun luokseni?"

Me istuuduimme, ja minä aloitin kertomukseni siitä, kuinka jouduin Trouvilleen. Kuvasin kaikki; kuinka myrsky oli minut yllättänyt ja ajanut maihin; kuinka etsin suojaa ja tulin luostarin raunioille; kuinka, kun oven narina oli minut herättänyt, olin nähnyt miehen tulevan holvikäytävään; kuinka se mies oli kätkenyt jotakin erään hautakiven alle, ja kuinka heti silloin olin aavistanut salaisuutta, josta olin päättänyt ottaa selvän. Edelleen puhuin matkastani Divesiin, siellä kuulemastani onnettomasta uutisesta, epätoivoisesta päätöksestäni mennä vielä kerran katsomaan häntä, hämmästyksestäni ja ilostani, kun näin käärinliinojen peittävän toista naista, ja vihdoin yöllisestä seikkailustani, kiven alta löytämästäni avaimesta, menostani hautaholviin, onnestani ja ilostani, kun löysin hänet. Ja minä kerroin kaiken tämän sellaisin sielunilmein, jotka, vaikka sanaa rakkaus ei mainitakaan, saavat jokaisen lauseen värähtelemään rakkautta.

Kertoessani olin onnellinen ja tunsin itseni täysin palkituksi, sillä minä näin, että tämä intohimoinen kertomus siirsi häneen oman mielenliikutukseni ja että muutamat sanoistani salaa hiipivät hänen sydämeensä. Kun olin lopettanut, tarttui hän käteeni, puristi sitä ääneti molempien käsiensä välissä ja silmäili minua kauan ilmaisten katseessaan puhtainta myötätuntoa. Vihdoin hän keskeytti hiljaisuuden ja sanoi:

"Vannokaa!"

"Mitä? Sanokaa!"

"Vannokaa kaiken nimessä, mikä teille on pyhintä, ettette kenellekään ilmaise, mitä teille nyt aion kertoa, ennenkuin minä olen kuollut, ja äitini sekä myöskin kreivi ovat haudassa!"

"Vannon sen kunniani kautta!"

"Ja nyt, kuunnelkaa!"

VII.

TIIKERINPYYNTI.

"Minun ei tarvitse sanoa teille mitään suvustani, te tunnette sen ennestään: äitini ja sitten ainoastaan muutamia kaukaisia sukulaisia. Minulla oli jonkun verran omaisuutta."

"Niinpä kyllä", lausuin minä, "suokoon Jumala, että olisitte ollut köyhä!"

"Isäni", jatkoi Pauline, aivan kuin huomaamatta sitä tunnetta, joka oli saattanut minut noin huudahtamaan, "jätti kuollessaan jälkeensä lähes neljänkymmenen tuhannen livren vuotuiset korkotulot. Kun olin ainoa tytär, ei tätä summaa voi pitää varsin pienenä, ja senvuoksi minua seuraelämään joutuessani pidettiin rikkaana perijättärenä."

"Ja harvinaisen kauniina sekä erittäin oivallisesti kasvatettuna", huomautin minä.

"Näette kai, etten voi jatkaa", vastasi Pauline hymyillen, "sillä tehän keskeytätte minua alinomaa".

"Niin, sillä te ette voi, kuten minä, kuvailla kaikkea sitä huomiota, jota herätitte astuessanne seuraelämään. Sen tarinanne osan tunnen minä paremmin kuin te itse, sillä itse sitä aavistamattannekaan te olitte kaikkien juhlien kuningatar, jonka kruununa olivat ainoastaan teidän katseillenne näkymättömät ihailunosoitukset. Silloin minä näin teidät, ensi kerran prinsessa de Bel—n luona. Kaikki, mikä oli mainiota ja lahjakasta, oli kerääntynyt tämän milanolaisen maanpakolaiskaunottaren kotiin. Laulettiin, ja salonkitaiteilijamme astuivat vuorotellen pianon ääreen. Sitten joku puhui teistä ja mainitsi nimenne. Miksi sydämeni löi rajusti, kun lausuttiin tämä nimi, jonka silloin kuulin ensi kerran? Prinsessa nousi, tarttui teidän käteenne ja talutti teidät melkein kuin uhrina tuolle sävelten alttarille. Sanokaa minulle, miksi tunsin, nähdessäni teidät hämmentyneenä, pelkoa niinkuin olisitte ollut sisareni, minä, joka olin nähnyt teitä vain neljännestunnin? Suunne hymyili, äänenne ensimäiset soinnut olivat värähteleviä ja epävarmoja, mutta pian kaikuivat säveleet puhtaina ja sointuvina, katseenne kohosi maasta ja suuntautui taivasta kohden. Teitä ympäröivä joukko hajautui, enkä edes tiedä, tunkeutuivatko suosionosoitushuudot teidän luoksenne asti, niin korkealla tuntui sielunne leijailevan. Se oli Bellinin aaria, yksinkertainen ja sointuisa, mutta niin syvän kaihomielinen, kuin ainoastaan hänen musiikkinsa voi olla. Minä en taputtanut käsiäni, vaan itkin. Teidät vietiin takaisin, ja onnentoivotuksia tuli tulvimalla. Minä yksin en uskaltanut teitä lähestyä, mutta asetuin niin, että saatoin joka hetki nähdä teidät. Ilta jatkui entistä menoaan, soitanto oli edelleen pääasiana, mutta minä en kuullut enää mitään. Sittenkun te olitte jättänyt pianon, olivat kaikki ajatukseni kohdistuneina vain yhteen ainoaan. Minä katselin teitä. Muistatteko sen illan?"

"Luulen sen muistavani."

Olimme molemmat hetkisen vaiti. Pauline rupesi ensin puhumaan:

"Niin, se oli elämäni ihanin, onnellisin aika. Kolmena vuotena nuoruuteni aurinko tummeni tuskin ainoaksikaan päiväksi, ja tuskin sen ohitse liiteli pilvenhattaran tapaisena ainoatakaan sellaista viatonta liikutusta, jota nuoret tytöt luulevat rakkaudeksi. Kesäisin olimme linnassamme, Meulienissa; talvikausiksi palasimme Pariisiin. Kesä kului maaseudun juhlissa, ja talvi tuskin riitti kaupungin huvituksiin. Minä en aavistanut, että niin puhdas ja rauhallinen elämä saattaisi koskaan synketä. Elin iloisena ja luottavaisena. Tällä tavoin pääsimme syksyyn 1830.

"Naapurinamme maalla oli eräs rouva de Lucienne, jonka mies oli ollut isäni erittäin hyvä ystävä. Hän kutsui eräänä iltana äitini ja minut seuraavaksi päiväksi maatilalleen. Hänen miehensä ja poikansa sekä muutamia nuoria miehiä Pariisista oli kokoontunut sinne metsästämään villisikoja, ja uuden Meleagerin voittoa juhlittaisiin suurilla päivällisillä. Me noudatimme kutsua ja lähdimme sinne.

"Perille tullessamme olivat metsästäjät jo lähteneet, mutta kun puisto oli muurien ympäröimä, saatoimme helposti tavata heidät. Muuten kuului aina toisinaan metsästystorvien toitahduksia, ja niitä seuraamalla me saatoimme täydellisesti nauttia metsästyksen tuottamasta ilosta, tarvitsematta ottaa osaa sen rasituksiin. Herra de Lucienne oli jäänyt kotiin pitääkseen seuraa rouvalleen ja tyttärelleen sekä äidilleni ja minulle. Hänen poikansa Paul johti metsästystä.

"Puolenpäivän aikaan lähestyi metsästystorvien toitotus huomattavasti, ja me kuulimme samaa merkkisäveltä soitettavan useaan kertaan. Herra de Lucienne sanoi sen olevan tiedonannon, että villisika oli näkyvissä ja alkoi väsyä, ja että nyt oli meidän aikamme nousta ratsaille. Samassa ratsasti joku metsästäjä täyttä laukkaa luoksemme, tuoden Paulilta tervehdyksen, että eläin varmaankin pian pysähtyisi ottelemaan koirain kanssa. Herra de Lucienne ripusti satulansarveen pyssyn, me nousimme kaikki kolme hevosten selkään ja ratsastimme sinne päin. Vanhemmat naiset sitävastoin lähtivät jalkaisin puistomajaan, jonka ympärille metsästys suuntautui.

"Saavuimme sinne pian, ja niin vähän kuin alussa olinkin tuntenut halua ottaa siihen osaa, innostutti kuitenkin torvisoitto, nopea ajo, koirain haukunta ja metsästyshuudot pian meitäkin, ja puolittain hymyillen, puolittain vavisten ratsastimme Lucie ja minä täyttä laukkaa taitavimpien ratsastajain tavoin. Kaksi tai kolme kertaa me näimme villisian syöksyvän lehtokujia pitkin, ja aina olivat koirat yhä lähempänä sitä. Vihdoin se kääntyi, asettui suuren tammen eteen ja rupesi tekemään vastarintaa. Se tapahtui pienen aukean reunalla, vastapäätä puistomajan ikkunoita, niin että rouva de Lucienne ja äitini saattoivat täydellisesti nähdä ajon päättymisen.

"Metsästäjät olivat järjestäytyneet piiriin neljän- tai viidenkymmenen askeleen päähän itse taistelupaikalta. Pitkän ajon kiihoittamina olivat koirat kaikki yhtaikaa syöksyneet villisian kimppuun, joka melkein peittyi niiden kirjavaan ja liikehtivään laumaan. Silloin tällöin kimposi joku niistä kahdeksan tai kymmenen jalan korkeuteen ja putosi sieltä maahan ulvoen ja verisenä; mutta vaikka se olikin haavoitettu, niin se jälleen heittäytyi vilinään, käydäkseen uudelleen vihollisensa kimppuun. Tätä taistelua kesti tuskin neljännestunnin, ja kymmenen tai kaksitoista koiraa oli jo kuolettavasti haavoittunut. Näytelmä oli niin verinen ja kamala, että se kiusasi minua, ja sama vaikutus sillä näytti olleen toisiinkin katsojiin, sillä minä kuulin rouva Luciennen huutavan:

"'Riittää, riittää, Paul, lopeta jo!'

"Heti heittäytyi Paul hevosen selästä, lähestyi pyssy kädessä villisikaa muutamia askeleita, tähtäsi siihen, vaikka se oli aivan koirien ympäröimänä, ja laukaisi.

"Samassa silmänräpäyksessä, sillä se, mitä nyt tapahtui, kävi salamannopeasti, väistyi koiralauma syrjään, haavoitettu villisika syöksyi sen lävitse, ja ennenkuin rouva de Lucienne ehti kirkaistakaan, oli se jo Paulin kimpussa. Paul kaatui selälleen, ja sensijaan että peto olisi jatkanut matkaansa, se pysähtyi, raivon vaahto suussa, uuden vihollisensa luokse.

"Syntyi kamala hiljaisuus. Rouva de Lucienne seisoi kalmankalpeana, kädet ojennettuina poikaansa kohti, koetti puhua ja sai tuskin kuuluvasti sanotuksi:

"'Pelastakaa hänet! Pelastakaa hänet!'

"Herra de Lucienne, joka yksin oli asestettu, otti pyssynsä ja aikoi ampua, mutta Paul oli pedon alla; jos luoti olisi mennyt hiukkasenkin harhaan, olisi isä surmannut poikansa. Kouristuksentapainen vavistus puistatti häntä, hän näki kykenemättömyytensä, heitti pois pyssyn ja juoksi Paulia kohden huutaen:

"'Auttakaa, auttakaa!'

"Muut metsästäjät seurasivat häntä.

"Samassa heittäytyi hevosen selästä eräs nuori mies ja huusi käskijän lujalla ja tottelemista vaativalla äänellä:

"'Pois tieltä!'

"Metsästäjät hajautuivat, antaakseen tilaa tälle kuoleman käskyläiselle, joka ehtisi perille ennen heitä.

"Se, mitä nyt olen kertonut, tapahtui lyhyemmässä ajassa kuin minuutissa.

"Kaikkien katseet kiintyivät heti metsämieheen ja hänen valitsemaansa kauheaan maaliin. Hän itse oli vakaa ja levollinen, niinkuin hänellä olisi ollut edessään tavallinen maalitaulu. Pyssyn piippu kohosi hitaasti; mutta kun se oli tullut määrättyyn asentoon, jäivät sekä pyssy että ampuja liikkumattomiksi, niinkuin ne olisivat olleet kiveen hakatut. Laukaus pamahti, ja kuolettavasti haavoitettuna kieri villisika kahden tai kolmen askeleen päähän Paulista, joka vapautuneena vastustajastaan nousi toiselle polvelleen metsästyspuukko kädessään. Sitä ei kuitenkaan tarvittu, sillä luodin suunnan oli määrännyt niin tarkka silmä, että peto oli kuollut.

"Rouva de Lucienne kirkaisi ja pyörtyi. Lucie vaipui kokoon hevosensa selässä ja olisi pudonnut, jollei joku lähelläolijoista olisi tukenut häntä.

"Hyppäsin hevosen selästä ja riensin rouva de Luciennen luokse. Metsästäjät taas olivat yhdessä kokoontuneet Paulin ja surmansa saaneen villisian ympärille, lukuunottamatta ampujaa, joka nyt aivan levollisesti asetteli pyssyään muuatta puunrunkoa vasten.

"Rouva de Lucienne tuli tajuihinsa poikansa ja puolisonsa sylissä. Paul oli saanut vain pienen haavan jalkaansa; niin nopeasti oli kaikki tämä tapahtunut.