Part 3

"Kaikki oli tyyntä, ei kuulunut ääntäkään, jollei ota lukuun alituista huminaa, joka tuntui olevan meren solisevaa hengitystä. Päätin menetellä järjestelmällisesti ja ensin tutkia sen paikan, minne olin nähnyt kreivi de Beuzevalin kätkevän jonkin esineen, jota en silloin voinut eroittaa; sillä nyt olin ihan varma siitä, että se oli hän. Senjohdosta jätin soihdun ja murtoraudan pylvään luokse ja vedin auki pyssyn hanan ollakseni tarpeen tullen valmis puolustautumaan.

"Tulin käytävään ja kuljin pitkin tummaa kaarisarjaa. Yhtä sen tukena olevaa pylvästä vasten oli lapio. Otin sen, ja seisottuani hetken liikkumatta ja äänetönnä, varmistuakseni, että olin aivan yksin, uskalsin mennä itse paikalle. Nostin pois hautakiven, samalla tavoin kuin kreivi oli tehnyt, ja huomasin maata hiljakkoin pöyhityn. Panin pyssyn nurmikolle, asetin lapion samaan suuntaan kuin näin sillä ennen kaivetun, ja ensi otteella havaitsin avaimen välkkyvän mullassa. Täytin uudelleen kuopan, panin takaisin kiven, tartuin kivääriini, asetin lapion siihen, mistä olin sen ottanutkin, ja viivyin hetkisen synkimmässä pimennossa, selvittääkseni ajatuksiani.

"Oli selvää, että tämä avain aukaisi oven, josta olin nähnyt kreivin tulevan. Nyt en enää tarvinnut murtorautaa, vaan jätin sen pylvään taakse, ja vain soihtu kädessäni lähdin kaariovea kohti. Astuin kolme porrasta alaspäin ja pistin avaimen oveen; se sopi lukkoon, toisella kierroksella avautui salpa ja minä menin sisälle. Aioin sulkea oven, kun mieleeni juolahti, että jokin odottamaton tapaus saattaisi estää minut sitä uudelleen avaimella aukaisemasta. Palasin sen vuoksi noutamaan murtorautaa ja piilotin sen erääseen nurkkaan neljännelle tai viidennelle portaalle. Nyt suljin oven, ja kun olin sankassa pimeydessä, niin sytytin soihtuni, jolloin maanalainen holvi tuli valoisaksi.

"Paikka muistutti kellariin vievää käytävää; se oli enintään viiden tai kuuden jalan korkuinen, seinämät ja holvikatto olivat kivestä. Noin kaksikymmen-askeleinen porras oli edessäni; sen juurella oli kaarevasti alaspäin viettävä käytävä, joka johti yhä syvemmälle.

"Muutamien askelien päässä näin edessäni toisen oven. Menin sille ovelle ja panin korvani tammilaudoitusta vasten kuunnellakseni, mutta en kuullut mitään. Koetin avainta; tälläkin kertaa se avasi, ja minä kuljin eteenpäin, mutta lukitsematta tätä ovea, ja olin nyt alhaalla hautaholveissa, jotka olivat tarkoitetut luostarin johtajia varten; sillä muut munkit haudattiin ennenmainittuun luostarissa olevaan kalmistoon.

"Pysähdyin hetkiseksi. Oli selvää, että lähestyin matkani päämäärää. Päätökseni oli niin luja, että en horjunut, mutta sinun on kuitenkin muistettava", jatkoi Alfred, "että itse paikka ei ollut tekemättä minuun vaikutusta. Pyyhin kädelläni hikistä otsaani ja pysähdyin hetkeksi kootakseni ajatuksiani. Mitä minä löytäisin? Epäilemättä jonkin hautakiven, joka oli pantu sinne kolme päivää sitten. Äkkiä hätkähdin. Luulin kuulleeni vaikerrusta.

"Sensijaan että tämä ääni olisi vähentänyt rohkeuttani, se saattoi minut tykkänään entiselleni. Riensin eteenpäin. Mutta mistä oli tämä huokaus kuulunut? Tutkiessani ympäristöäni kuulin jälleen valittavan äänen. Syöksyin eteenpäin siihen suuntaan, mistä se oli lähtenyt, ja tarkastin jokaista hautaholvia, näkemättä muuta kuin kivet, joissa olevat kirjoitukset osoittivat niiden suojassa lepäävien nimiä. Vihdoin, tultuani viimeiselle ja enimmän piilossa olevalle, huomasin ristikko-oven takana naisen, joka istui käsiään väännellen ja pureskeli silmät kiinni hiussuortuvaansa. Hänen lähellään kivellä oli kirje, sammutettu lamppu ja tyhjä lasi.

"Olinko tullut liian myöhään? Oliko hän kuollut? Koetin avainta, se ei sopinut lukkoon. Mutta tästä kolinasta nainen avasi silmänsä, heitti kouristuksentapaisin liikkein taaksepäin kasvojaan peittävät hiukset ja nousi nopeasti ja koneellisesti kuin haamu. Kirkaisin ja lausuin samalla kertaa nimen — Pauline!

"Silloin hän syöksyi ristikon luokse ja heittäytyi polvilleen.

"'Oi', huusi hän kauheimman kuolonkamppailun tuskissa, 'vie minut pois täältä! En ole nähnyt mitään, en ilmaise mitään; vannon sen äitini muiston kautta!'

"'Pauline! Pauline!' toistin minä ja tartuin hänen käsiinsä ristikon lävitse. 'Pauline, teillä ei ole mitään pelättävää; minä tulen auttamaan teitä, pelastamaan teidät.'

"'Oi', sanoi hän ja hypähti seisomaan, 'pelastamaan, pelastamaan minua!... niin, pelastamaan minua! Avatkaa ovi, avatkaa se heti. Niin kauan kuin se ei ole auki, en usko teidän sanoihinne. Taivaan nimessä, avatkaa tämä ovi!' — Ja hän ravisti ristikkoa sellaisella voimalla, jollaista en olisi luullut naisella olevan.

"'Tyyntykää, tyyntykää', pyysin minä, 'minulla ei ole avainta tähän oveen, mutta minä saan sen kyllä auki. Minä menen hakemaan...'

"'Älkää jättäkö minua!' huusi Pauline ja tarttui ristikon lävitse käsivarteeni tavattoman lujasti. 'Älkää jättäkö minua; silloin en näe teitä enää koskaan!'

"'Pauline', sanoin minä ja siirsin soihtua lähemmäksi kasvojani, 'ettekö tunne minua? Oi, katsokaa minua ja päättäkää, voinko minä hyljätä teidät.'

"Pauline suuntasi suuret mustat silmänsä minuun, etsi hetken muistoistaan ja huudahti sitten:

"'Alfred de Nerval.'

"'Oi, kiitos!' vastasin minä, 'tekään ette ole unohtanut minua. Niin, minä se olen, ja minä olen rakastanut teitä niin suuresti ja yhä vieläkin rakastan. Luuletteko nyt voivanne luottaa minuun?'

"Hetkellinen punastus valahti hänen kalpeille kasvoilleen, niin syvään juurtunut on kainous naisen sydämeen. Sitten hän päästi käsivarteni.

"'Viivyttekö kauan?' kysyi hän.

"'Viisi minuuttia.'

"'Menkää sitten; mutta jättäkää minulle tämä soihtu, minä rukoilen sitä; pimeys tappaa minut.'

"Annoin hänelle soihdun. Hän tarttui siihen, pisti käsivartensa ristikon lävitse, painoi kasvonsa ristikkorautojen väliin voidakseen niin kauan kuin mahdollista seurata minua katseillaan, ja minä kiiruhdin takaisin samaa tietä kuin olin tullutkin. Ensimäisestä ovesta mennessäni minä käännyin ja näin Paulinen samassa asennossa; hän seisoi liikkumattomana kuin marmorikuva ja piteli soihtua.

"Parillakymmenellä askeleella pääsin toisille portaille ja löysin murtoraudan siitä, mihin olin sen kätkenyt. Palasin heti. Pauline seisoi yhä samassa paikassa. Minut nähdessään hän päästi ilohuudon.

"Riensin rautaristikolle. Lukko oli niin luja, että minun oli pakko ryhtyä murtamaan saranoita. Rupesin senvuoksi särkemään muuria, ja Pauline näytti minulle tulta. Kymmenessä minuutissa olivat toisen oven molemmat saranat rikotut; kävin kiinni oveen, ja se myötäsi. Pauline polvistui; vasta tällä hetkellä hän piti itseään vapaana.

"Jätin hänet hetkeksi hartauttaan harjoittamaan. Sitten menin sisälle hautaan. Silloin hän kääntyi nopeasti, otti kiveltä avatun kirjeen ja kätki sen poveensa. Tämä liike johdatti muistiini tyhjän lasin. Tartuin siihen peloissani. Sen pohjalla oli puolen tuuman paksuinen kerros vaaleahkoa ainetta.

"'Mitä tässä lasissa on ollut?' kysyin säikähtyneenä.

"'Myrkkyä!' vastasi Pauline.

"'Ja te olette juonut sen!' huudahdin.

"'Tiesinkö minä teidän tulevan?' sanoi Pauline ja nojautui ristikkoon; sillä nyt vasta hän muisti tyhjentäneensä tämän lasin tuntia tai kahta tuntia ennen minun tuloani.

"'Tunnetteko mitään tuskia?' kysyin.

"'En vielä', vastasi hän.

"Silloin heräsi toivo mielessäni.

"'Onko myrkky ollut kauan lasissa?'

"'Suunnilleen kaksi vuorokautta. Minä en ole voinut aivan tarkoin arvioida ajan kulkua.'

"Katsoin uudestaan lasia; sen pohjaa peittävä jäte rauhoitti minua jonkun verran: kahden vuorokauden kuluessa oli myrkkyaine ehtinyt eroittautua. Pauline oli juonut vain vettä, tosin myrkytettyä, se on totta, mutta ehkä ei niin myrkyllistä, että se tuottaisi kuoleman.

"'Emme saa panna hukkaan hetkeäkään', sanoin minä ja kiersin käsivarteni hänen ympärilleen. 'Meidän täytyy paeta, meidän täytyy etsiä apua.'

"'Voin kyllä kävellä itse', sanoi Pauline ja irroittautui; se oli samaa pyhää kainoutta, joka jo ennen oli levittänyt väriään hänen kasvoillensa.

"Lähdimme heti astumaan ensimäiselle ovelle, jonka lukitsin jälkeemme. Sitten tulimme toiselle; se avautui vaikeuksitta, ja nyt me olimme luostarissa. Kuu paistoi keskellä kirkasta taivasta. Pauline ojensi kätensä ylöspäin ja laskeutui toisen kerran polvilleen.

"'Kiiruhtakaa, menkäämme!' pyysin minä; 'jokainen hetki voi maksaa elämänne.'

"'Rupean voimaan huonosti', sanoi hän ja nousi.

"Kylmä hiki kihosi otsalleni. Nostin hänet käsivarsilleni kuten lapsen, riensin halki raunioiden pois luostarista ja juoksin vuorta alas. Rantaan päästessäni näin jo kaukaa miesteni tekemän tulen.

"'Vesille, vesille!' huusin minä sellaisella käskevällä äänellä, joka ilmaisee, että hetkeäkään ei ole hukattavissa.

"He kiiruhtivat veneelle ja toivat sen niin lähelle rantaa kuin mahdollista. Kahlasin veteen polvia myöten; he ottivat Paulinen käsivarsiltani ja laskivat hänet veneeseen. Hyppäsin laidan yli hänen jäljestään.

"'Ovatko tuskanne lisääntyneet?'

"'Ovat', vastasi Pauline.

"Tunsin jotakin epätoivon tapaista. Ei mitään apua, ei mitään vastamyrkkyä! Äkkiä johtui mieleeni merivesi; täytin sillä veneen pohjalta tapaamani äyskärin ja ojensin sen Paulinelle.

"'Juokaa', sanoin hänelle.

"Hän totteli koneellisesti.

"'Mitä te teette?' huusi toinen kalastajista. 'Aiotteko saada nais-raukan ylenantamaan?'

"Juuri sitä minä toivoin, vain se saattoi pelastaa hänet. Viiden minuutin kuluttua hän tunsi kouristuksen tapaista tuskaa, sitäkin tukalampaa, kun ei kolmeen päivään ollut nauttinut muuta kuin myrkkyä. Mutta tämän kouristuksen jälkeen hän tunsi itsensä terveemmäksi. Annoin hänelle silloin lasillisen raikasta suolatonta vettä, jonka hän joi halukkaasti. Pian tuskat vähenivät, ja niitä seurasi mitä suurin väsymys. Valmistimme vuoteen minun ja kalastajien takeista; Pauline paneutui maata tottelevaisesti kuin lapsi. Melkein heti hänen silmänsä sulkeutuivat. Kuuntelin hetkisen hänen hengitystään. Se oli nopeata, mutta säännöllistä. Vaara oli nyt ohitse.

"'No niin', sanoin iloisena miehilleni, 'nyt Trouvilleen, ja niin nopeasti kuin mahdollista. Viisikolmatta louisdoria, kun tulemme perille!'

"Reippaat venemieheni, jotka eivät pitäneet purjetta riittävänä, tarttuivat airoihin, ja vesilinnun lailla liukui vene eteenpäin pitkin vedenkalvoa."

V.

HYVÄSTIJÄTTÖ.

Kun saavuimme satamaan, avasi Pauline jälleen silmänsä. Hänen ensimäinen tunteensa oli pelästys; hän luuli nähneensä vain lohdullista unta ja ojenteli käsiään ikäänkuin varmistuakseen siitä, että ne eivät enää koskeneet vankilan muureihin. Sitten hän katseli levottomasti ympärilleen ja kysyi:

"Mihin te viette minut?"

"Olkaa levollinen", vastasin minä. "Talot, jotka näette tässä edessänne, ovat erästä köyhää kylää; niiden asukkailla on liian paljon työtä ollakseen uteliaita. Voitte siis pysyä siellä tuntemattomana niin kauan kuin haluatte. Muutoin, jos tahdotte matkustaa, niin sanokaa vain minne, ja huomenna, tänä yönä, tässä silmänräpäyksessä minä lähden kanssanne. Seuraan teitä ja olen teidän oppaanne."

"Vaikkapa pois Ranskasta?"

"Kaikkialle!"

"Kiitos!" sanoi hän. "Antakaa minulle vain tunti aikaa miettiäkseni asiaa. Tahdon koettaa koota ajatukseni, sillä nyt on kuin pääni olisi sekaisin eikä sydämeni jaksaisi toimia. Kaikki voimani ovat näinä kahtena vuorokautena kuluneet loppuun, ja sielussani tunnen sellaista hämmennystä, joka tuntuu heikkomielisyydeltä."

"Kuten itse haluatte. Kun tahdotte nähdä minut, niin kutsuttakaa minut luoksenne."

Hän teki kiitollisuutta osoittavan liikkeen. Samassa me olimme perillä ravintolassa. Käskin järjestää hänelle huoneen rakennuksessa, joka oli aivan erillään siitä, missä itse asuin, jotta en loukkaisi Paulinen kainoudentunnetta, ja velvoitin emännän antamaan hänelle vain laimeata lihalientä. Kaikki muu ravinto saattoi käydä vaaralliseksi siinä kiihtyneessä heikkoudentilassa, jossa sairaan vatsa nyt varmaankin oli. Nämä käskyt annettuani vetäydyin takaisin huoneeseeni.

Siellä saatoin häiritsemättä antautua sen ilontunteen valtaan, joka täytti sieluni ja jota en ollut uskaltanut päästää näkyviin Paulinen läsnäollessa. Hänet, jota vielä rakastin, hänet, jonka muisto kahden vuoden erosta huolimatta aina oli elänyt sydämessäni, hänet olin pelastanut; hän sai kiittää minua hengestään. Ihmettelin niitä monia salaisia kiertoteitä ja eri tavoilla yhteenkiedotuita seikkoja, joita käyttäen sattuma tai sallimus oli minut siihen ohjannut. Mutta äkkiä tärisytti minua kamala värähdys. Ajattelin, että jos yksi ainoakaan näistä satunnaisista seikoista olisi jäänyt pois, jos olisi puuttunut yksi ainoakaan näistä mitättömistä tapahtumista, joista yhdessä oli tullut johtava lanka opastamaan minua tässä sokkelossa, niin Pauline vääntelehtisi nyt hautakammioon suljettuna myrkyn tai nälän kouristuksissa, kun taas minä, siitä tietämättä ja puuhaten toisella taholla jossakin pikku asiassa, kentiespä huvitellenkin, olisin jättänyt hänet alttiiksi kuolinkamppailun tuskille, jolloin ei yksikään aavistus, yksikään ääni olisi kuiskannut minulle: "Hän kuolee, pelasta hänet!" Sellainen ajatus on kamala, ja sen aiheuttama pelko on kaikkein hirveintä. Totta on, että se myöskin on kaikkein lohduttavinta; sillä sittenkun se on antanut meidän harhailla epäilyksen ilmapiirissä, vie se meidät uudelleen uskoon, joka tempaa ihmiset sokean sattuman käsistä, jättääkseen ne jälleen sallimuksen suojelevaan huomaan.

"Vietin tällä tavoin tunnin", jatkoi Alfred. "Olin onnellinen, olin ylpeä siitä, että olin pelastanut hänet. Tämä teko toi mukanaan palkintonsa, enkä pyytänyt muuta kuin sen onnen, että minut oli valittu sitä toimittamaan.

"Kun tämä tunti oli lopussa, kutsutti hän minut luokseen. Hypähdin seisomaan, ikäänkuin syöksyäkseni hänen luoksensa; mutta ovella voimani pettivät, minun oli pakko nojautua hetkiseksi seinään, ja tarjoilijatar ehti tuoda toisen kutsun ennenkuin olin kyennyt hillitsemään liikutukseni.

"Hän oli laskeutunut maata vuoteelle, mutta riisuutumatta. Lähestyin häntä niin levollisin liikkein kuin suinkin voin. Hän ojensi minulle kätensä.

"'En ole vielä', sanoi hän, 'lausunut teille kiitostani. Puolustuksenani on se, että minun on mahdoton löytää sanoja, jotka voisivat tulkita kiitollisuuttani. Ajatelkaa naisen kauhistusta sellaisessa tilassa, jollaisessa minut löysitte, ja antakaa minulle anteeksi!'

"'Kuulkaa minua, hyvä rouva', sanoin minä koettaen tukahduttaa liikutustani, 'ja uskokaa, mitä aion teille sanoa. Sattuu niin odottamattomia, niin ihmeellisiä olosuhteita, että ne vapauttavat sovinnaisista puhetavoista. Jumala on tuonut minut teidän luoksenne, ja minä kiitän häntä siitä; mutta minun tehtäväni ei ole vielä täytetty, toivoakseni, ja kenties voin vielä olla teille hyödyksi. Kuulkaa minua senvuoksi ja harkitkaa tarkasti sanojani.'

"Minä olen vapaa, minä olen rikas, mikään ei kiinnitä minua enemmän yhteen kuin toiseenkaan maailmanpaikkaan. Aioin matkustaa, tahdoin lähteä Englantiin ilman mitään varmaa päämäärää; voin siis muuttaa matkasuunnitelmani ja kääntää tieni mihin maailman seutuun sattumus vain suvaitsee minut viedä. Ehkä teidän on lähdettävä pois Ranskasta? En tiedä sitä, en pyydä saada tuntea salaisuuksianne enkä aio edes uskaltaa arvailla niitä ennenkuin itse olette antanut minulle siihen luvan. Mutta jos jäätte Ranskaan tai ette, niin käskekää minua, sanoen minua ystäväksenne tai veljeksenne. Käskekää, että seuraan teitä, läheltä tai kaukaa, tehkää minut suojelijaksenne tai vaatikaa, että minun on oltava niinkuin en tuntisi teitä, ja minä tottelen silmänräpäyksessä. Tämän teen, uskokaa minua, ilman mitään salatarkoituksia, ilman mitään itsekästä toivoa, mitään pahaa ajattelematta. Ja nyt, kuten olen sanonut, unohtakaa oma ikänne, unohtakaa minun ikäni tai kuvitelkaa, että minä olen veljenne."

"Kiitos!" lausui kreivitär äänellä, jossa kuvastui syvää liikutusta; "minä vastaanotan tarjouksenne teidän kuntoanne vastaavalla luottamuksella. Jättäydyn tykkänään teidän kunnianne varaan; sillä minulla ei ole maailmassa ketään muita kuin te, ainoastaan te tiedätte, että minä olen olemassa. Niin, olettamuksenne on oikea, minun täytyy lähteä Ranskasta. Te matkustatte Englantiin, te saatte viedä minut kanssanne sinne. Mutta minä en voi tulla sinne yksin ja ilman perhettä. Te olette luvannut antaa minun sanoa itseäni sisareksenne; tästä lähtien minä olen kaikkien silmissä neiti de Nerval."

"Oi, kuinka olen onnellinen!" huudahdin minä. Kreivitär viittasi minulle, että kuuntelisin, mitä hänellä oli minulle sanottavaa.

"Pyydän teiltä enemmän kuin ehkä luulettekaan", sanoi hän. "Minäkin olen ollut rikas, mutta kuolleilla ei ole mitään."

"Mutta minä olen rikas, ja kaikki, mitä minulla on..."

"Te ette ymmärrä minua", keskeytti hän, "ja kun ette anna minun puhua loppuun, niin pakotatte minut punastumaan".

"Oi, anteeksi!"

"Minä tahdon olla neiti de Nerval, isänne tytär, jos niin haluatte, äiditön, joka on uskottu teidän huostaanne. Teillä on varmasti suosituskirjeitä, te voitte hankkia minulle paikan jonkin kasvatuslaitoksen opettajattarena. Puhun englannin ja italian kieliä, kuten äidinkieltäni; minulla on hyvät tiedot musiikissa, ainakin minulle niin sanottiin ennen vanhaan; minä annan opetusta kielissä ja musiikissa."

"Se on mahdotonta", sanoin minä.

"Ne ovat ehtoni", lausui kreivitär. "Hylkäättekö ne, hyvä herra, vai hyväksyt tekö ne, veljeni?"

"Oi, kaikki mitä tahdotte, kaikki, kaikki!"

"No hyvä, silloin emme saa hukata aikaa: huomenna meidän täytyy matkustaa. Onko se mahdollista?"

"On kyllä!"

"Mutta passi?"

"Minulla on passi."

"Herra de Nervalille?"

"Minä lisään: ja sisarelleni."

"Aiotteko tehdä väärän passin?"

"Pienen viattoman väärennyksen. Vai tahdotteko mieluummin, että kirjoitan Pariisiin ja pyydän sieltä toista?"

"Ei, ei! Se tuottaisi liian suurta ajanhukkaa. Mistä me matkustamme?"

"Havresta.”

"Millä tavalla?"

"Höyrylaivassa, jos suvaitsette."

"Ja milloin?"

"Milloin tahdotte."

"Voimmeko matkustaa nyt heti?"

"Ettekö ole vielä liian heikko?"

"Erehdytte, minä olen voimakas. Saatte nähdä, että minä olen valmis heti kun ehditte lähteä."

"Kahden tunnin kuluttua?"

"Hyvä. Hyvästi, veljeni!"

"Hyvästi, hyvä rouva!"

"Ah!" huomautti kreivitär hymyillen, "te rikotte jo sopimuksemme".

"Antakaa minulle aikaa tottuakseni tähän nimitykseen, niin suloinen kuin se onkin!"

"Kahden tunnin kuluttua", huudahdin sitten, "on kaikki järjestyksessä toivomuksenne mukaan".

Sitten kumarsin ja poistuin.

Neljännestunti sitten minä olin vilpittömin mielin tarjoutunut näyttelemään veljen osaa, ja nyt jo tunsin, kuinka vaikeata se oli. Seurustella veljen tavoin nuoren ja kauniin naisen kanssa on jo sinänsäkin vaikeata; mutta jos on rakastanut tätä naista, jos on kadottanut hänet, jos on löytänyt hänet jälleen yksin ja hyljättynä, vailla kaikkea muuta turvaa; kun se onni, johon ei ole rohjennut uskoa, vaan jota on pitänyt unelmana, todellisuudessa on niin lähellä, että siihen voi kättä ojentamalla tarttua kiinni, silloin käy hyvistä päätöksistä ja annetusta kunniasanasta huolimatta mahdottomaksi sulkea sieluunsa siellä hehkuvaa tulta, ja jokin kipinä siitä loistaa aina esiin silmistä tai huulilta.

Tapasin soutajani syömässä ja juomassa, ja nyt ilmoitin heille uuden ehdotukseni, että me yöllä purjehtisimme Havreen, ehtiäksemme perille ennen höyrylaivan lähtöä. Mutta he eivät uskaltaneet tehdä tätä matkaa samalla venheellä, jota olimme ennen käyttäneet. Kun he pyysivät ainoastaan tunnin ajan hankkiakseen turvallisemman aluksen, sovimme heti maksusta, tai oikeammin sanoen he jättivät sen minun määrättäväkseni. Lisäsin viisi louisdoria niihin viiteenkolmatta, jotka he olivat jo saaneet, ja tästä maksusta he olisivat vieneet minut vaikka Amerikaan.

Rupesin sen jälkeen tarkastelemaan emäntäni vaatekaappia. Kreivittärellä ei ollut muuta pukua kuin se, johon hän oli puettuna, kun hänet vietiin vankeuteen. Kun hän vielä oli heikko ja sairas, pelkäsin, että tuuli ja yöusva saattaisivat olla hänelle vahingollisia. Löysin ison skotlantilaisen villahuivin, otin sen ja pyysin rouva Osseraieta panemaan sen minun laskuuni. Tämä huivi hartioillaan ja päällystakkini yllään Pauline varmaankin tulisi matkalla toimeen.

Meidän ei tarvinnut odottaa häntä; heti kun hän sai tietää, että soutajat olivat valmiit, tuli hän luokseni. Olin sillä aikaa suorittanut laskuni majataloon, ja nyt oli siis vain riennettävä satamaan ehtiäksemme laivaan.

Yö oli, kuten olin edellyttänyt, kylmä, mutta tyyni ja kaunis. Kiedoin kreivittären villahuiviin ja tahdoin saada hänet menemään telttaan, jonka soutajat olivat kyhänneet purjeesta, mutta kirkas taivas ja meren tyyneys pidättivät häntä kannella. Ja niin me istuuduimme penkille toistemme viereen.

Molemmat olimme niin ajatuksiemme vallassa, että pysyimme ääneti. Olin antanut pääni painua alaspäin ja mietin ihmetellen sitä kummallisten tapahtumain ketjua, jonka alussa olin ja joka todennäköisesti ulottuisi kauas tulevaisuuteen. Halusin kiihkoisasti tietää, kuinka kreivitär de Beuzeval, nuori, rikas ja kaikista ulkonaisista merkeistä päättäen miehensä rakastama, oli joutunut siihen tilaan, että hänen oli täytynyt rappeutuneen luostarin hautakammiossa odottaa kuolemaa, josta olin hänet pelastanut. Missä tarkoituksessa ja mitä varten hänen miehensä oli pannut liikkeelle huhun hänen kuolemastaan ja toimittanut ruumispaareille toisen hänen sijastaan? Mustasukkaisuudestako?

Tämä oli ensimäinen ajatus, joka syntyi mielessäni. Se oli kauhea. Pauline rakastaisi jotakuta! Oi, silloin olivat kaikki unelmani turhia; sitä miestä varten, jota hän rakasti, hän kyllä palaisi elämään, se mies etsisi hänet käsiinsä, missä ikinä hän olisikin. Silloin olisin pelastanut hänet toiselle; hän kiittäisi minua kuten veljeä, ja siinä kaikki. Se mies puristaisi kättäni ja lausuisi, että hän on minulle velkaa enemmän kuin elämänsä. Sitten he nauttisivat onnea, joka olisi sitä varmempaa, kun ei kukaan tietäisi siitä mitään! Ja minä, minä palaisin Ranskaan, kärsiäkseni siellä, kuten jo olin kärsinyt, ja tuhat kertaa enemmän; sillä tämä autuus, jota ennen olin ainoastaan kaukaa katsonut, oli lähestynyt minua, paetakseen sitten luotani vielä julmemmasti. Ja silloin minä kenties kerran kiroaisin hetkeä, jona vapautin tämän naisen, ja minulle tuottaisi tuskaa, että hän, kuolleena kaikilta muilta, eläisi minun tieteni mutta kaukana minusta ja erään toisen likimmässä läheisyydessä. Muuten: jos hän oli rikollinen, oli kreivin kosto oikeudenmukainen. Siinä asemassa minä en olisi jättänyt nuorta vaimoani kuolemaan sillä tavoin, mutta varmasti olisin murhannut hänet, hänet ja sen miehen, jota hän rakasti.

Ettäkö Pauline rakastaisi toista! Pauline rikollinen! Oh, se ajatus jäyti sydäntäni. Nostin hitaasti päätäni. Pauline katsoi, pää taaksepäin taivutettuna, taivasta kohti, ja kaksi kyynelkarpaloa vieri pitkin hänen poskiaan.

"Oi, Jumalani!" huudahdin, "mikä teidän on?"

"Luuletteko", sanoi hän liikahtamatta, "luuletteko, että ainaiseksi voi jättää isänmaansa, sukunsa, äitinsä, tuntematta sydämensä pakahtuvan? Luuletteko, että tyynin mielin voi astua jollei onnesta, niin ainakin levollisuudesta epätoivoon? Luuletteko, että voi minun iässäni matkustaa valtameren ylitse viettämään jäljelläolevaa elämäänsä vieraassa maassa, kyyneleen putoamatta aaltoon, joka kuljettaa pois kaikesta rakastamastamme?"

"Mutta", sanoin minä, "onko tämä siis hyvästijättö ikuisiksi ajoiksi?"

"Ikuisiksi ajoiksi", kuiskasi hän ja nyökäytti hiljaa päätään.

"Ettekö näe enää koskaan ketään niistä, joita kaipaatte?"

"En koskaan!"

"Ja jäävätkö kaikki poikkeuksetta ja ainaiseksi tietämättömyyteen siitä, että se, jota he surevat kuolleena, elää ja itkee?"

"Kaikki, ainaiseksi, poikkeuksetta!"

"Oi!" huudahdin minä. "Oi, kuinka olen onnellinen; kuinka suuren painon olettekaan poistanut sydämeltäni!"

"En ymmärrä teitä", sanoi Pauline.