Part 15

Pekko rupesi vetämään saappaita hänen jaloistaan ja oli vähällä vetää saapasten mukana itse herrankin sohvalta lattialle. Vihdoin saatiin saappaat pois jalasta ja herra riisuttiin asianmukaisella tavalla. Kääntyiltyään jonkun aikaa kupeelta toiselle vuoteellansa, joka narisi armottomasti, nukkui hän viimein kuni Hersonilainen hovinherra konsanaankin. Pekko vei sillä välin ulos housut sekä frakin, joka oli puolukan karvaisesta valkosäkenisestä kankaasta, ja levitettyään sen puiselle naulakolle, rupesi sitä hakkaamaan kepillä ja harjaamaan, pölyttäen koko käytävän. Ollen jo ottamaisillaan vaatteet alas naulakosta, sattui hän kurkistamaan alas ja näki Selifan'in palajavan tallista. He katsahtivat toisiinsa ja ymmärsivät vaistomaisesti toisensa: herra se vetää nyt unta, -- eikös meidän passaisi pistäytyä johonkin? Pekko vei heti kohta frakin ja housut sisään ja tuli oitis alas, ja nyt he läksivät yhdessä, puhumatta sanaakaan matkan tarkoituksesta, jutellen aivan muista asioista. Kauaksi he eivät menneet, kulkivathan vaan yli kadun vastapäätä olevaan taloon ja astuivat sisään matalasta, mustuneesta lasiovesta melkein kellariin, jossa jo oli istumassa puupöytäin ympärillä väkeä kaikenlaista. Siinä oli semmoisia, jotka ajavat partaansa ja semmoisia, joilla ei ole tapana parran-ajo, siinä oli miehiä lammasnahkaisissa turkeissa ja miehiä ilman turkkeja, oli siinä jokunen herrasviitassakin. Mitä siellä Pekolla ja Selifan'illa oli tekemistä, sitä en tiedä, mutta tunnin kuluttua astuivat he sieltä ulos, käsityksin, sanaakaan sanomatta ja osoittaen toisillensa erinomaista huolenpitoa ja varoitellen toisiansa kaikista kolkista ja nurkista. Käsi kädessä, päästämättä irti toistaan, kapuilla hapuilivat he neljänneksen tunnin verran portaita ylös. Viimeinkin he voittivat portaat ja menivät sisään. Pekko seisoi hetkisen matalan vuoteensa ääressä, miettien ja tuumien, mitenkä olisi sievempi ja somempi asettua ja asettui poikkipuolin, tukien jalkaansa lattiaan. Selifan kävi samaan sänkyyn, sijoitti päänsä Pekon vatsalle, unohtaen, ett'ei hänen ollut makuusijansa täällä, vaan kukaties renkituvassa, ell'eihän tallissa. Molemmat nukkuivat heti kohta, nostaen laaduttoman kuorseen, johon herra toisesta kammarista vastasi hienolla nenän vinkunalla. Heidän jälkeensä hiljeni pian kaikki, ja sikeä uni valtasi koko ravintolan. Yhdestä ainoasta akkunasta näkyi vielä valkea. Siellä asui tuo Rjasanista tullut luutnantti, nähtävästi erinomainen jalkineiden rakastaja, hän kun jo oli teettänyt neljä paria saappaita ja koettelemistaan koetteli jalkaansa viidettä. Monta kertaa läheni hän jo vuodetta, riisuaksensa saappaat pois ja pannaksensa maata, mutta ei voinut; saappaat olivat todellakin erinomaisen hyvin tehdyt, ja kauan hän vielä nosteli jalkaansa, ihaillen uljaasti ja kauniisti tehtyä kantaa.

VIII LUKU.

Tshitshikow'in kaupoista tuli pian puheen-aine kaupungissa. Ruvettiin juttelemaan, keskustelemaan ja väittelemään, onko muka edullista ostaa talonpoikia muuanne siirrettäviksi. Muutamissa keskusteluissa tuli ilmi syvää asian tuntemista.

-- "Niin, niin", sanoivat yhdet, "kyllähän se on niin, kukas sitä väittäisi vastaan, maanlaatu on eteläisissä lääneissä hyvää ja hedelmällistä, mutta mitenkäs te luulette Tshitshikow'in talonpoikain tulevan toimeen ilman jokea? Eihän siellä ole jokea minkäänlaista".

-- "Vähät siitä, ett'ei ole jokea, vähät siitä, Stepan Dimitrijevitsh; mutta siirtäminen, se se on kovin epävarma seikka. Se on hyvin tunnettu asia, millainen on talonpoika uusilla tiloilla, mutta annas kun vielä pannaan maata möyrimään, eikä ole hänellä vielä niin mitään, ei tupaa, ei tölliä, niin karkuun hän lähtee, se on viljainen vissi, niin pötkäiseekin, ett'es löydä jälkiäkään".

-- "Malttakaas, malttakaas, Aleksei Ivanovitsh, tuota minä en myönnä, että Tshitshikow'in talonpoika karkaisi. Venäläinen oppii ja tottuu vaikka mihin. Lähetä hänet vaikka Kamtshatkaan ja anna hälle vaan lämpöiset rukkaset, niin kyllä hän, ensin vähän käsiänsä heiluteltuansa, sieppaa kirveen ja ryhtyy uutta tupaa rakentamaan".

-- "Mutta äläs nyt, Ivan Grigorjevitsh! Otapas lukuun muuan toinen tuiki tärkeä seikka; ethän kysynytkään, millaisia Tshitshikow'in talonpojat ovat. Muistapas se, ett'ei kukaan myö tilaltaan pois hyvää väkeä; saatpa ottaa pääni, ell'ei Tshitshikow'in talonpojat ole varkaita ja vihoviimeisiä juopporatteja, laiskureita ja räyhääjiä".

-- "No se on totta, sen minä myönnän, ett'ei hyvää väkeä myö kukaan, ja että Tshitshikow'in talonpojat ovat juomareita, mutta kas tässäpä se morali juuri asuukin, tässäpä se morali juuri piileekin; nyt he ovat lurjuksia, mutta uudessa paikassa saattaa heistä tulla kunnon ihmisiä. Kyllä siihen on ollut esimerkkejä sekä maailmassa yleensä että historiassakin".

-- "Ei milloinkaan, ei milloinkaan", puhui kruunun tehtaitten hoitaja; "ei siitä tule mitään, uskokaa pois, sillä Tshitshikow'in talonpojat saavat nyt kaksi vaarallista vihollista. Toinen vihollinen on ukrainalaisten läänien läheisyys, ja niissähän niinkuin tiedämme on viinanmyönti aivan vapaa, -- kahden viikon perästä ei heillä ole vaaterepalettakaan päällään, sen minä sanon. Toinen vihollinen on itse tottumus kuljeksimiseen, jonka makuun talonpoika ehdottomastikin pääsee muuton aikana. Siinä pitäisi Tshitshikow'in itsensä alinomaa pitää heitä silmällä ja kovissa kourissa; ahdistaa ja kovistaa niitä pitäisi vähimmästäkin rikoksesta eikä suinkaan luottaa muihin, vaan itse omin käsin antaa, missä on tarvis, milloin niskaan, milloin hampaita vasten".

-- "No mitäpäs Tshitshikow'in tarvitsisi itsensä ruveta huitomaan ja hoitamaan ja niskaan antamaan? Saattaahan hän ottaa voudin".

-- "Mistä niitä kunnon vouteja saa? Roistoja ne ovat joka mies!"

-- "Roistoja siitä syystä, ett'eivät herrat itse pidä mitään huolta taloudestaan".

-- "Se on totta se", puuttuivat toiset puheesen. "Jos hovinherra itse edes vähänkin ymmärtää talouden pitoa ja tuntee ihmisiä, niin on hänellä aina oleva hyvä voutikin".

Mutta tehtaitten hoitaja sanoi, ett'ei hyvää voutia saa vähemmällä kuin 5,000:lla ruplalla.

Mutta presidentti sanoi, että kyllä semmoisen saa kolmellakin tuhannella.

Mutta tehtaitten hoitaja sanoi: "Mistä te semmoisen löydätte? Nenästännekö vai?"

Mutta presidentti sanoi: "Enkä nenästänikään, vaan meidän kihlakunnasta; meillä on Pietari Petrovitsh Samoilow, -- juuri semmoista voutia tarvitsisivat Tshitshikow'in talonpojat".

Muutamat osoittivat erinomaisen suurta osan-ottoa Tshitshikow'ille. Niin suuren väenpaljouden siirtäminen oli heidän mielestänsä kamalata. Ruvettiin jo pahasti pelkäämään, että semmoinen väki kuin Tshitshikow'illa on, pian nostaa ilmeisen kapinan. Tähän vastasi polisimestari, ett'ei kapinata ole pelkääminen, sillä sen estämiseksi löytyy ispravnikka-kaptenin valta ja voima, ja ett'ei ispravnikka-kaptenin itsensä tarvitse lähteä liikkeellekään, lähettäköön vaan lakkinsa paikalle, niin jo tämä pelkkä lakki ajaa pöllyttää talonpojat aina perille astikka. Siinä sitten ruvettiin useammalta haaroin ehdottelemaan keinoja sen kapinallisen hengen tukahduttamiseksi, joka on vallannut Tshitshikow'in talonpojat. Ehdotukset olivat erillaisia: muutamat olivat oikein sotaväen keinoja, ankaran ankaria, melkeinpä liiaksikin; oli sentään lempeitäkin keinoja. Postimestari huomautti, että Tshitshikow saa nyt pyhän velvollisuuden, että hän saattaa tulla talonpoikainsa joukossa jonkunlaiseksi isäksi, kuten sanat kuuluivat; hän saattaa levittää siellä siunauksilta rikasta sivistystä, ja samassa kiitti postimestari suuresti Lancaster'in vuoro-opetuskouluja.

Tätä tämmöistä puhuttiin ja keskusteltiin kaupungissa. Useat ystävälliset ihmiset itse ilmoittivat neuvojansa Tshitshikow'ille, tarjosivatpa oikein saattoväkeä, jonka avulla hän saisi talonpoikansa turvallisesti perille. Tshitshikov kiitti neuvoista, sanoen käyttävänsä niitä kyllä hyödyksensä, kun tarvis tulee, mutta saattojoukosta kieltäytyi hän kokonaan, sanoen sen olevan tuiki tarpeettoman; hänen talonpoikansa, sanoi hän, ovat erinomaisen hiljaista ja sävyisää väkeä, he muuttavat vapaaehtoisesti ja ilomielellään, ja kapinan syttyminen heissä on sula mahdottomuus.

Kaikista näistä keskusteluista ja puheista oli kumminkin kaikkein parhaimpia seurauksia, mitä Tshitshikow ikinä olisi saattanut toivoa. Hänestä nimittäin nousi se huhu, että hän on miljonain omistaja. Kaupunkilaiset olivat muutoinkin, kuten olemme nähneet ensimmäisestä luvusta, suuresti suostuneet ja mieltyneet häneen, mutta nyt, tämmöisten huhujen perästä, he suostuivat ja mieltyivät häneen vielä enemmän. Ja, totta puhuen, hyväntahtoista väkeä he olivatkin, sovussa keskenänsä, kohtelivat toisiansa kuten ainakin vanhat tuttavat, ja heidän keskusteluissansa oli jotakin erinomaista säveyttä ja suoruutta: "Armas ystäväni, Ilja lijitsh! Kuules veikkonen, Antipater Saharjevitsh! Ivan Grigorjevitsh, älä valehtele, älä, kultaseni, valehtele!" Postimestarille, joka oli nimeltään Ivan Andrejevitsh, virkettiin aina: "Sprechen sie deutsch [Venäläinen ääntää tämän sanan _deitsh_, joten siinä on sointu sanalle _Andreitsh_, joka taas on lyhennys sanasta Andrejevitsh. Suom. muist.], Ivan Andreitsh?" Sanalla sanoen, kaikki oli niin perheen-omaista.

Useat heistä eivät olleet sivistystä vailla: oikeuden presidentti osasi ulkoa Shukovskin runoelman "Ludmilla", joka silloin vielä oli tuoreimmillaan, ja josta hän osasi mestarillisesti lukea useampia paikkoja, erittäinkin: "Metsä uinuu, laakso nukkuu", ja lausui siinä sanan "vait" niin sattuvasti, että oikein olit näkevinäsi kuinka se laakso nukkuu; valtavammasti vaikuttaakseen, pani hän tässä vielä silmänsäkin kiinni. -- Postimestari veti paremmin filosofiaan ja luki varsin ahkerasti, jopa öilläkin, Young'in "Öitä" ja Eckartshausen'in "Avainta Luonnon Salaisuuksiin", kirjoitellen näistä pitkiä muistiinpanoja. Mimmoisia nämä muistiinpanot olivat, sitä ei tiennyt kukaan. Hän oli lisäksi sukkela puheissaan, käytti kauniita sanoja ja rakasti, niinkuin itse sanoi, pöyhötellä puhettansa. Ja puhettansa hän pöyhötteli useilla pikku sanoilla, niinkuin: "tuota noin; jos nyt niinkuin; ajatelkaapas; minä tarkoitan; että nyt niin sanoakseni; joissakin määrin;" ynnä muilla, joita hän puisteli kuin turkin hihasta. Puhettansa hän myöskin pöyhötteli hyvin sopivasti silmän iskulla ja toisen silmän sirristämisellä, josta hänen monet ivalliset muistutuksensa saivat varsin pistelevän muodon. -- Muutkin olivat enemmän tahi vähemmin sivistyneitä: ken luki Karamsin'ia, kuka Moskovan lehteä, ken taas ei lukenut mitään. Ken oli, niinkuin sanotaan, lallukka, se on semmoinen, jota pitää sysätä kylkeen, ennenkuin liikkeelle lähtee; ken taas oli suorastaan tallukka, joka, niinkuin sanotaan, makasi uunin pankolla ikänsä kaiken, ja jota oli turha sysäilläkään: ei häntä saatu liikkeelle toralla eikä millään. Mitä pyöreyteen ja pulleuteen tulee, niin ei kenessäkään ollut mitään moittimista, hiutuvia ja riutuvia heidän joukossaan ei ollut ainoatakaan. Kaikki olivat senlaatuista väkeä, joita heidän vaimonsa hellissä keskusteluissa kahden kesken nimittelivät: pyöreä pönttöseni; pallea papuseni; pullea pupuseni, ynnä muuta. Yleensä he olivat hyväntahtoista väkeä, täynnä vieraanvaraisuutta. Ken vaan kerrankin oli käyttänyt hyväkseen heidän vieraanvaraisuuttansa ja oli istunut yhdenkin illan korttipöydässä heidän kanssaan, se tuli varsin läheiseksi tuttavaksi, -- saatikka sitten Tshitshikow, jonka ryhti ja käytös oli niin lumoava, ja joka todellakin tunsi miellyttämisen suuren salaisuuden. He olivat niin ihastuneet häneen, ett'ei hän tiennyt enää millä keinoin päästä kaupungista pois. Yhä vaan kuuli hän: "Olkaa nyt vielä yksi viikko, yksi viikkonen vaan meidän kanssamme, Pavel Ivanovitsh!" Sanalla sanoen, he kantelivat häntä käsillään.

Mutta yhä valtavammin hän oli vaikuttanut naisiin (ihme ja kumma!). Selittääkseni tätä jollakin tavoin, pitäisi minun puhua hyvin paljon itse naisista, heidän seurastaan, pitäisi, niinkuin sanotaan, elävästi kuvata heidän sisälliset ominaisuutensa; mutta tämäpä on varsin vaikeata. Toiselta puolen pidättää minua siitä ääretön kunnioitukseni valtion virkamiesten puolisoita kohtaan; toiselta puolen taas ... toiselta puolen, se on, sanalla sanoen, vaikeata. N. kaupungin rouvat olivat ... ei, ei tule mitään: minua oikein niinkuin peloittaa. N. kaupungin rouvissa oli kaikista merkillisintä... Kummallista, ei ota kynäkään noustakseen, niinkuin olisi lyijyä täynnä. Ei auta, heidän luonteistansa saa puhua joku toinen, jolla on useampia ja vilkkaampia värejä paletillaan; meidän osaksemme tulee vaan sanoa pari sanaa ulkomuodosta ja siitä mikä on pinnempaa.

N. kaupungin naiset olivat ulkonaisessa esiintymisessä aivan mallikelvollisia. Hienossa käytöksessä, tuonin kannattamisessa, yleväin tapain noudattamisessa ja varsinkin muodin seuraamisessa hamaan pienimpään mutkaan asti voittivat he itse Pietarin ja Moskovankin naiset. He pukivat itseänsä suurella aistilla, ajelivat kaupungilla kaleskoissa, niinkuin sääsi viimeinen muoti, takana lakeija heilumassa, kullalla kirjattu takki päällä. Käyntikortti, oli se sitten kirjoitettu vaikka ristikakkoselle tai ruutu-ässälle, oli pyhä asia. Käyntikortinpa tähden oli kaupungissa kaksi rouvaa, aivan hyvät ystävykset, riitaantuneet perin pohjin, juuri siitä syystä, että toinen oli jollakin tavoin loukannut toista vastakäynnissä. Miehet ja sukulaiset koettivat kyllä sovittaa heitä perästä päin, mutta turhaan; tuli kuin tulikin ilmi, että maailmassa saattaa tehdä mitä hyvänsä, vaan ei sovittaa kahta rouvaa, jotka ovat riitaantuneet vastakäynnistä. Ja niinpä nämä rouvat pysyivät molemmanpuolisessa vastenmielisyydessä, kuten kaupunkilais-maailma sanoi. Ensimmäiselle sijalle pääsemisestä oli myöskin paljo varsin ankaria kohtauksia, joista miehet saivat aivan ritarillisia, ylevämielisiä käsityksiä puolustamisesta. Kaksintaisteluja heidän keskensä tietysti ei ollut, sillä kaikki he olivat sivilivirkamiehiä, mutta sen sijaan koettivat he tehdä toisillensa tepposia, missä vaan sopi, ja tämä on välistä kaksintaisteluja paljoa pahempi. Siveellisyydessä olivat kaupungin rouvat ja neidet ankaria, täynnä jaloa närkästystä kaikkea pahetta ja kaikkea viettelystä kohtaan; armottomasti rankaisivat he kaikenlaista heikkoutta. Jospa heidän välillänsä tapahtuikin joskus jotakin, niinkuin sanotaan, "semmoista ja tämmöistä", niin se tapahtui salassa, niin ett'ei näyttänyt mitään tapahtuneenkaan; arvo oli säilytetty ja itse aviomieskin oli niin valmistettu, että jos näkikin jotakin "semmoista ja tämmöistä", tahi kuuli senkaltaista, niin vastasi lyhyesti ja ymmärtäväisesti sananparrella: "kahden kauppa, kolmatta korvalle". Vielä on sanottava, että N. kaupungin naiset, niinkuin monet naiset Pietarissakin, olivat tavattoman huolellisia ja varovaisia sanoissaan ja lauseissaan. Eivät he milloinkaan sanoneet: minä niistin nenääni, minä hikosin, minä sylkäsin, vaan puhuivat näin: minä kevensin itseni nenän suhteen, minä käytin nenäliinan välitystä. Ei ollut luvallista sanoa: tämä lasi tahi tämä lautanen haisee. Eikä ollut luvallista sanoa mitään sinnepäinkään, vaan sen sijaan sanottiin: tämän lasin käytös ei ole hyvä, tai jotakin sellaista. Tehdäksensä venäjänkieltä yhä hienommaksi, olivat he panneet melkein puolet sanoja kokonaan pois, ja sen vuoksi täytyi varsin usein turvautua franskankieleen, ja franskalaisten sanain laita oli; aivan toinen, niitä sallittiin semmoisiakin, jotka olivat paljoa tuntuvammat poispantuja.

Tätä nyt sopii sanoa N. kaupungin naisista, puhuen nimittäin päällisten puolin. Silmäys syvemmälle toisi tietysti ilmi paljon muuta, mutta varsinpa on vaarallista silmäillä syvemmälle naisten sydämmiin. Siksipä pysymme pinnalla vaan ja jatkamme.

Tähän asti olivat naiset puhuneet Tshitshikow'ista verrattain vähän, yleensä kaikin puolin myöntäen hänen käytöksensä miellyttäväksi; mutta kun syntyi huhu hänen olevan miljonamiehen, niin löytyi hänessä muutakin hyvää. Naiset yleensä eivät olleet itsekkäitä; kaikkeen oli syynä sana "miljonamies", eikä itse miljonamies, vaan ainoastaan sana, sillä jo pelkässä tässä sanassa on jotakin mahtavata vaikutusta ihmisiin, sekä semmoisiin, jotka eivät ole sitä eivätkä tätä, että hyviinkin ihmisiin, -- kaikkiin siinä on vaikutusta. Miljonamiehellä on se etu, että hän saa nähdä halpamielisyyttä, joka ei ensinkään hae omaa voittoansa, nähdä puhdasta halpamielisyyttä, joka ei perustu mihinkään oman hyödyn hankintaan. Moni tietää varsin hyvin, ett'ei saa häneltä niin mitään, ja ett'ei ole oikeuttakaan saada häneltä mitään, mutta sittenkin kiirehtii edes hänen edellensä, naurahtaa edes, ottaa edes lakin pois päästä, väen väkisin koettaa päästä niille päivällisille, jonne tietää miljonaherran olevan kutsutun. Ei saata sanoa naistenkin tuntevan tämmöistä hentoa taipumusta halpamielisyyteen; vaan ruvettiinpa kuin ruvettiinkin monessa salonissa puhumaan, ett'ei Tshitshikow tosin kyllä ole kaikkein kaunihin mies, vaan että hän kumminkin on niinkuin miehen tulee olla, ja että jos hän olisi vähäisen lihavampi ja pulleampi, niin se ei olisi hyvä. Tuossa myöskin sanottiin vähän loukkaavastikin laihasta miehestä, että muka semmoisessa on jotakin hammasharjan kaltaista eikä ihmismäistä. Naisten pukuihin tuli koko joukko kaikenlaisia lisäyksiä. Kauppapuoteihin syntyi ahdinko, milt'ei tungos; vaunuja ja kaleskoita ilmaantui puotien edustalle semmoinen joukko kuin olisi yleiset huviretket olleet alulla. Kauppiaat ne kummastellen huomasivat, että muutamat kangaspakat, jotka he olivat tuoneet markkinoilta, ja joita ei kukaan ollut ostanut, koska olivat niin kalliita, nyt äkkiä menivät kaupaksi, menivätpä kuin kuumille kiville. Kirkossa nähtiin yhdellä rouvalla semmoinen lieve takana, että se täytti melkein puolet kirkon lattiata, ja saapuvilla olevan polisi-upserin täytyi käskeä muun väen siirtymään kauemmas alttariin päin, ett'ei vaan millään muotoa runttautuisi ylhäisen rouvan hameenlieve. Tshitshikowkaan ei saattanut olla huomaamatta senkaltaista erinomaista liikettä hänen tähtensä.

Kerran, kotia tultuansa, näki hän pöydällänsä kirjeen. Mistä se oli tullut, ja kuka sen oli tuonut, siitä hän ei saanut selkoa; ravintolan passari sanoi vaan, että se oli tuotu, mutta kielletty sanomasta mistä se on. Kirjeen alku oli hyvin jyrkkä, nimittäin tämä: "Ei, minä en voi olla kirjoittamatta sinulle!" Sitten siinä puhuttiin, kuinka sielujen välillä on salainen yhteys, ja tämä totuus oli kirjeessä vahvistettu useammilla pisteillä, melkein puolen rivin pituudelta. Sitten tuli muutamia ajatuksia, varsin merkillisesti todellisia, niin että pidämme melkein välttämättömänä kopioida ne tähän: "Mitä on meidän elämämme? Murheen laakso. Mitä on maailma? Joukko tunnottomia ihmisiä". Kirjoittaja sanoo sitten kyynelsilmin muistavansa hellää äitiänsä, joka ei enää ole viiteen kolmatta vuoteen ollut elossa. Sen jälkeen kutsuu hän Tshitshikow'ia tulemaan hänen kanssaan erämaahan, ja jättämään ainaiseksi kaupungin, jossa ihmiset ahtaissa rajoissa eivät saa nauttia ilmaa. Kirjoittaja joutuu kirjeen lopulla aivan epätoivoon ja päättää näillä säkeillä:

Kaks' kyyhkyläist' kyll' sitten siell' Mun tomun' sull' osoittanee, Ja haikeall' surull' kertoo viel': Hän kyyneleihins kuollut lienee.

Viimeisessä säkeessä ei ollut runomittaa noudatettu, vaan vähät siitä. Kirje oli sen-aikuisen hengen mukainen. Ristimä- ja sukunimeä ei ollut, ei edes kuukautta eikä päivääkään. Jälkikirjoituksessa oli sanottu lisäksi, että hänen oman sydämmensä pitää arvata, kuka kirjeen on kirjoittanut, ja että huomenna tanssiaisissa kuvernörin luona on oleva läsnä itse kirjeen kirjoittajakin.

Tämä teki hänet hyvin uteliaaksi. Tuntemattomassa kirjailijassa oli niin paljo viehättävää, että hän luki kirjeen toisen ja kolmannen kerran ja sanoi viimein: "Hauska olisi tietää, kuka tämän on kirjoittanut!" Asia rupesi käymään sellaiseksi, että se kyllä pani miehen miettimään. Toista tuntia hän sitä miettikin ja viimein levittäin kätensä ja kumartaen päänsä, virkkoi: "Mutta kirje on sentään sangen somasti, sangen somasti kirjoitettu!" Sen jälkeen kääräistiin kirje tietysti kokoon ja pantiin lippaasen jonkun afiskan ja hääpiletin viereen, joita oli kuusi seitsemän vuotta säilytetty samassa tilassa ja samassa asemassa. Vähän ajan perästä tuotiin hänelle todellakin kutsumus kuvernörin luokse baaliin, -- varsin tavallinen asia läänin kaupungeissa: missä kuvernöri, siellä baalikin, sillä muutoin ei kuvernöri saa tarpeenmukaista rakkautta ja kunnioitusta aateliston puolelta.

Nyt jäi kerrassaan kaikki muu syrjään ja nyt ryhdyttiin kaikin voimin valmisteleimaan baaliin, sillä siihen oli tosiaankin paljo kehoittavia sekä kiihoittavia syitä. Vaan siksipä kulutettiinkin valmistuksiin niin paljo aikaa, ett'ei mointa määrää liene käytetty hamasta maailman alusta. Kokonainen tunti pyhitettiin pelkkään kasvojen katselemiseen peilistä. Siinä koeteltiin saada kasvoille jos jonkinlaista lausetta: milloin ylevää ja vakaista, milloin kohteliasta ilman hymyä; peiliin päin tehtiin useampia kumarruksia ja niitten mukaan lausuttiin muutamia epäselviä sanoja, jotka vivahtivat vähän franskaan, vaikk'ei Tshitshikow osannut ensinkään puhua franskaa. Tekipä hän itselleen siinä kaikenlaisia miellyttäviä temppusia, kohautti kulmakarvojansa, vetäisi huultaan, maksauttipa kieltäänkin, niin, ja tekeehän sitä ihminen jos jotakin yksinään ollessaan, tietäessään lisäksi olevansa soma ja ollessaan vakuutettu, ett'ei kukaan pilkistele oven raosta! Viimein hän lyödä taputti leukaansa, sanoen: "Voi sinua, vekkuli Matti!" Kaikkein parhaimmalla tuulella oli hän koko pukeutumisensa ajan. Vetäessään kiinni kannikkeita tahi sitoessaan kaulaliinaa, kumarrella raaputteli hän erinomaisen notkeasti, ja vaikk'ei hänellä ollut tapana tanssia, niin otti hän kuin ottikin pari hyppäystä. Näistä hyppäyksistä oli vähäinen, viaton seuraus: piironki horjahti ja pöydältä putosi harja lattialle.

Hänen tulonsa baaliin teki tavattoman vaikutuksen. Jok'ainoa riensi häntä vastaan; ken kortit kädessä; ken kesken kiivainta keskusteluaan, sanoessaan: "mutta alempi maaoikeus vastaa tähän..." Mutta mitä kaikkea maaoikeus vastaa, sen hän heitti syrjään ja riensi tervehtimään sankariamme.

-- "Pavel Ivanovitsh! Ah herrainen aika, Pavel Ivanovitsh! Armas ystäväni! Pavel Ivanovitsh! Terve, Pavel Ivanovitsh! Pavel Ivanovitsh, sydämmellinen kunnioitukseni! Aha, tapasinpa teidät, Pavel Ivanovitsh! Kas tässä se on, meidän Pavel Ivanovitsh! Sallikaa syleillä teitä, Pavel Ivanovitsh! Antakaapas tänne, mun paras ystäväni, Pavel Ivanovitsh, antakaas kun suutelen häntä!"

Tshitshikow tunsi olevansa yht'aikaa useammassa sylissä. Tuskin oli hän kunnolleen selvinnyt presidentin sylistä, niin jo joutui polisimestarin halattavaksi, polisimestari siirsi hänet lääkintätoimen inspehtorille, lääkintätoimen inspehtori viinavouraajalle, viinavouraaja arkitehtille... Kuvernöri, joka par'aikaa seisoi naisten luona, käsissään konfektipaperi ja sylikoira, heitti, hänet huomattuaan, lattialle paperit ja sylikoiran, niin että vingahti vaan rakki paha. Sanalla sanoen, ilon ja riemun raikkaan toi hän taloon. Ei ollut kasvoja, joilla ei olisi asunut tyytyväisyyttä tai ainakin yleisen tyytyväisyyden kajastusta. Tämmöinen tyytyväisyys loistaa virkamiesten kasvoilla, ylipäällikön ollessa tarkastamassa heidän virastoansa, sittenkuin ensimmäinen pelko on jo mennyt ohitse, ja he ovat huomanneet hänen olevan hyvillään monesta asiasta, jopa suvaitsi hän laskea leikkiäkin, se on, lausua miellyttävällä nyökäyksellä moniaan sanan. Kahta iloisemmin nauravat tähän vastaukseksi lähinnä häntä olevat virkamiehet, sydämmensä pohjasta nauravat ne, jotka, ohi mennen sanoen, huononlaisesti kuulivat hänen sanansa; ja aivan ulko-ovella seisova polisimies, joka ei ole elämän-iässään vielä suutansa nauruun vetänyt, ja joka vast'ikään oli puinut nyrkkiä väkijoukolle, hänkin, noudattaen kajastuksen muuttumattomia lakeja, osoittaa kasvoillansa jotakin hymyn tapaista, vaikka tämä hymy näyttääkin enemmin siltä, kuin olisi aivastus tulossa väkevän nuuskan vaikutuksesta.