Part 16

Sankarimme vastasi kaikille yhteisesti ja kullekin erittäin ja tunsi olevansa aivan tavattoman notkea. Hän kumarsi oikealle ja vasemmalle, tapansa mukaan vähän viistoon, vaan varsin vapaasti, niin että lumosi kaikki tyyni. Naiset tulivat samassa ja muodostivat loistavan köynnöksen hänen ympärillensä, tuoden tullessaan kokonaiset pilvet kaikenlaisia hyviä hajuja: kuka tuli ruusulta, kuka tuoksusi keväältä ja violalta, kolmas oli kokonaan savutettu resedalla. Tshitshikow se vaan kohotteli nenäänsä ja haisteli. Heidän puvuissansa oli äärettömän paljon aistia: muslinit, atlasit, vapörit olivat niin vaaleata, muodinmukaista väriä, ett'ei niille voinut keksiä asianmukaisia nimityksiäkään, niin edistynyttä oli hieno-aistisuus. Nauharuusuja ja kukkavihkoja vilkahteli siellä täällä vaatteilla kaikkein suloisimmassa epäjärjestyksessä, vaikka tämä epäjärjestyksen keksiminen oli tuottanut paljon miettimistä ja pään särkyä. Keveä päähine pysyttelihe ainoastaan korvilla ja tuntui sanovan: "Minä lentää leyhäytän pois! Sääli, ett'en jaksa viedä kaunotarta mukanani!" Vyötäiset oli vedetty kureliivillä, osoittaen mitä lujimpia ja viehättävimpiä muotoja. (Huomattava on, että N. kaupungin naiset olivat lihavanläntiä, mutta osasivat vetää kureliivinsä niin taitavasti ja käyttää itseänsä niin miellyttävästi, ett'ei lihavuutta saattanut huomata ensinkään.) Kaikki heillä oli ennakolta tuumailtua ja harkittua erinomaisella huolenpidolla: kaula ja hartiat olivat avoinna juuri sen verran kuin oli tarvis, eikä yhtään enempää. Pitkät sormikkaat eivät olleet vedetyt hihoihin saakka, vaan oli väliin jätetty varsin viehättävät osat kyynärvartta, jotka muutamilla olivat kadehdittavan täyteläiset. Muutamilla olivat sormikkaat oikein haljenneet pyrkiessään kauemmaksi. Sanalla sanoen, näytti siltä, kuin olisi joka paikkaan ollut kirjoitettu: "Ei nyt olla maaseuduilla, nyt ollaan pääkaupungissa, Parisissa!" Siellä täällä vaan pisti näkyviin joku päähine, jommoista ei maa päällänsä ole ennen kantanut, jopa jonkinlainen höyhen, milt'eihän riikinkukon, aivan vastoin kaikkia muoteja, oman aistin mukaan. Vaan sehän on niin kuin olla pitääkin; sellainen on jo laatujansa lääninkaupunki: reikä siinä jossakin vaan on.

Tshitshikow, seisoen heidän edessään, ajatteli: "Mutta kukahan noista nyt mahtaa olla kirjeen kirjoittaja?" ja pisti jo nenänsä eteenpäin, mutta samassa läväytti häntä nenään koko rivi kyynärpäitä, hihoja, hihansuita, nauhan päitä, hyvänhajusia semisettejä ja vaatteita. Galoppadi oli täydessä vauhdissa: postimestarin rouva, kapteni-ispravnikka, rouva sinisen höyhenen kanssa, rouva valkoisen höyhenen kanssa, Grusialainen ruhtinas Tshiphaihilidsew, Pietarista tullut virkamies, Moskovasta tullut virkamies, Franskalainen Coucou, Perhunovski, Berebendovski -- kaikki siinä mennä liehtoi, huimasti liehtoi.

-- "Sepä menoa, totta maar!" virkkoi Tshitshikow, peräytyen taemmaksi. Heti kuin naiset jälleen olivat käyneet istumaan, hän rupesi taaskin katselemaan, eiköhän kasvoista ja silmistä osaisi arvata kirjeen kirjoittajata, mutta eipä hän vaan voinut kasvoista eikä silmistäkään arvata kirjeen kirjoittajata. Kaikkialla näki hän jotakin semmoista vilkahtelevaa, jotakin niin saavuttamattoman hienoa, -- niin, niin hienoa!...

-- "Ei!" sanoi Tshitshikow itsekseen, "naiset ne ovat semmoisia esineitä..." tässä heitti hän oikein kättään, "semmoisia, ett'ei sitä niin osaa sanoa. Menepäs ja koetapas kertoa tai kuvata kaikki se, mikä heidän kasvoillansa asuu, -- kaikki nuo käännäykset ja väännäykset ... ei tule yhtään mitään! Yksin heidän silmänsäkin jo ovat semmoinen valtakunta, että ken sinne kerran joutuu, niin sinne meni! Et sitä sieltä vedä koukulla etkä millään. Yritäpäs nyt, esimerkiksi, kuvaamaan pelkkää loistoa heissä: kimaltelevaa ja samettista ja sokerista, taivas ties mimmoista siinä vaan ei olekaan! Siinä kovuutta ja siinä pehmeyttä ja siinä aivan hiukenevaa tahi, kuin toiset sanovat, hekumallista ja hekumatonta, vaikka vielä viehättävämpää kuin hekumallista, -- niin tuossapa ottaakin sydämmestäsi ja lähtee sitten pitkin koko sielua, niinkuin viulunkäyrällä vetelisi. Ei totta toisen kerran, ei tahdo löytyä sopivata sanaakaan: galanteria-puoli ihmiskuntaa he ovat sittenkin, eivätkä mitään muuta!"

Suokaa anteeksi! Sankarimme suusta pääsi kadulta saatu sananen. Minkäs sille tekee? Semmoinenhan on Venäjänmaassa kirjailijan kohtalo! Vaan todellakin, jos sana pääsi kadulta kirjaan, niin ei siihen ole kirjailijan syytä, syypäät ovat lukijat: niiltäkin etupäässä et kuule kunnollista venäjän sanaa; franskalaisia, saksalaisia ja englantilaisia sanoja sitä vastoin tulla tulvii heiltä niin läämältä, että pian saat kylläsi, tuleepa vielä niinkin, että kaikenmoiset murteet ja lausumistavat ovat säilytetyt. Franskalaisia sanoja he lausuvat nenäänsä ja kielen sorauksella; englantilaisia sanoja taas aivan linnun tavalla, kasvonsakin laittavat linnun-omaisiksi, vieläpä nauravatkin sille, joka ei osaa muodostaa tuommoisia linnun-omaisia kasvoja. Mutta kas venäläisiä sanoja vaan ei tulvikaan; heidän isänmaallisuutensa ulottuu kukaties sentään niin kauas, että rakentavat itselleen kesä-asunnon venäläiseen malliin. Tämmöisiä ovat ylhäiset lukijat ja heidän perässään kaikki, jotka mielellään tahtovat olla ylhäisten kirjoissa! Ja kumminkin mikä vaativaisuus! He tahtovat välttämättömästi, että kaikki olisi kirjoitettu tarkalla, puhtaalla ja ylevällä kielellä, sanalla sanoen, tahtovat, että venäjänkieli ipo itsestään äkkiä putoaisi taivaasta, valmiiksi veistettynä niinkuin pitää, ja asettuisi suoraa päätä heidän kielelleen, joten heidän ei olisi muuta tehtäväkään kuin avata suu selko selälleen ja pistää kieli ulos.

Monimutkainen kyllä on naispuoli ihmiskuntaa, mutta onpa kunnioitettavia lukijoita, jotka ovat vielä useampimutkaisia.

Tshitshikow kävi sillä välin aivan ymmälle, kun ei voinut päättää, kuka naisista oli kirjeen kirjoittaja. Hän yritti teroittaa katsettansa tarkemmaksi, mutta näki naistenkin puolelta osoitettavan jotakin tuommoista, joka synnytti toivoa sekä suloista tuskaa kuolevaisen sydämmeen. "Ei, ei sitä voi arvata!" virkkoi hän. Tämä ei kumminkaan synkistänyt hänen iloista mielialaansa. Vapaasti ja sukkelasti vaihtoi hän muutamain naisten kanssa miellyttäviä sanoja, astua sipsutteli milloin yhden milloin toisen luokse, niinkuin tavallisesti vanhat keikarit, jotka käyttävät korkeita kantoja, käydä kiertelevät naisten ympärillä. Sipsuteltuansa ja käännähdeltyänsä hyvin notkeasti oikealle ja vasemmalle, hän samassa raapautti jalkaansa, siihen tapaan kuin olisi tekaissut pienen saparon tahi pistänyt pilkun. Naiset olivat hyvin tyytyväisiä; he eivät ainoastaan löytäneet hänessä paljoa miellytystä ja viehätystä, vaan huomasivatpa vielä hänen kasvoissansa jotakin ylevätä, jopa jotakin sotaista, urheatakin, mikä, niinkuin tiedetään, on naisille mieluista. Rupesipa hänen tähtensä riitaakin syttymään: muutamat naiset, nähtyänsä hänen pysähtyvän tavallisesti oven kohdalle, koettivat kilvan saada tuolia lähellä ovea, ja kun tuo onnistui yhdelle, niin olipa vähällä nousta ikäviä juttuja, ja monet, joitten oli tehnyt mieli samaa, arvelivat nyt, että tuo oli jo liian inhottavan julkeata.

Tshitshikow oli joutunut niin innokkaasen puheesen naisten kanssa elikkä, oikeammin sanoen, naiset olivat kokonaan anastaneet hänen huomionsa ja panneet puheillansa hänen päänsä pyörryksiin. Tulvana tuli heiltä mutkallisimpia ja näppärimpiä vertauksia, joita hänen piti selitellä, ja siitä oikein hiki nousi miehelle otsaan. Hän oli niin kokonaan kiintynyt tähän keskusteluun, ett'ei muistanut edes täyttää kohteliaisuuden vaatimuksia ja mennä ennen kaikkea emännän luokse. Hän muisti sen vasta silloin kuin jo kuuli kuvernörin rouvan äänen takanansa. Emäntä, joka oli seisonut siinä jo moniaan minutin, virkkoi puoleksi lempeällä ja viekkaalla äänellä, sievästi nyykäytellen päätään: "Vai niin, Pavel Ivanovitsh, vai tälläkö lailla te...!" Oikeastaan minä en osaa sanoa, mitkä rouvan sanat nimen-omaan olivat, vaan jotakin erinomaisen mielistävää hän sanoi, siihen tapaan, kuin naisilla ja herroilla on tapana puhua nykyaikuisten kirjailijain kertomuksissa, joissa kirjailijat kernaasti kuvailevat saloneja ja kerskailevat sillä, että he muka tietävät ylhäisen maailman tavat ja temput. Se oli jotakin semmoista kuin: "onko teidän sydämmenne jo niin kokonaan valloitettu, ett'ei siinä enää ole sijaa, ei edes pienintä sopukkaakaan niille, jotka te niin armottomasti olette unohtaneet?" Sankarimme kääntyi kuvernörin rouvan puoleen ja oli jo vastata hänelle, -- eikä olisikaan hänen vastauksensa ollut yhtään huonompi niitä, joita nykyisissä kertomuksissa antavat Svonsk'it ja Linski't ja Lidin'it ja Gremin'it ja muut sukkelat sotaherrat. Mutta katsahdettuansa ylös hän pysähtyi äkkiä kuni huumauneena.

Hänen edessään ei ollut kuvernörin rouva yksinään. Hänen kanssaan käsityksin seisoi nuori, kuusitoista-vuotias tyttö, raikas, vaaleanverinen immyt, kasvon piirteet hienot ja säännölliset, leuka terävä, soikeat kasvot viehättäväiset, joita taideniekka olisi käyttänyt malliksi Madonnan kuvalle, ja jommoisia ani harvoin näkee Venäjällä, jossa kaikki pyrkii ilmaantumaan laveana ja leveänä, kaikki tyyni: vuoret sekä metsät ja arot ja kasvot ja huulet ja jalat. Hänen edessään seisoi sama neitonen, jonka hän oli nähnyt tiellä, tullessaan Nosdrew'in luota, jolloin heidän vaununsa, -- joko kuskien tahi hevosten tuhmuuden tähden -- niin kummallisesti olivat törmänneet yhteen, sekoittaen rahkeet ja valjaat, jolloin Simo setä sekä Timo setä olivat ottaneet selvittääksensä pulan. Tshitshikow joutui niin hämille, ett'ei osannut sanoa yhtä kunnon sanaa ja virkkoi hiis tiesi mitä. Semmoista ei suinkaan olisi sanonut Gremin eikä Svonski eikä Lidin.

-- "Ettekö vielä tunne tytärtäni?" sanoi kuvernörin rouva. "Vasta päässyt koulusta".

Tshitshikow vastasi, että hänellä on jo ollut onni tutustua; sitten hän koetti vielä lisätä jotakin, mutta tämä jotakin ei ottanut syntyäkseen. Kuvernörin rouva, virkettyään pari kolme sanaa, meni tyttärineen toiseen päähän salia muitten vierasten luo, mutta yhä vaan seisoi Tshitshikow liikahtamatta paikallansa, niinkuin se ihminen, joka iloisena on lähtenyt kadulle, -- ja hänen on mieli kävellä, ja hänen silmänsä tahtovat katsella kaikkea, mutta äkkiäpä hän seisahtuu, muistaen unohtaneensa jotakin, eikä silloin tuhmemman näköistä ihmistä toista ole: huolettomuus pakenee kasvoilta heti kohta; hän koettaa mieleensä johdattaa, mikä se on unohtunut: nenäliinako? vaan nenäliina on taskussa; rahatko? vaan rahat ovat taskussa nekin kaikki näkyy olevan mukana, mutta yhä vaan joku salainen ääni kuiskaa hänelle, että jotakin on unohtunut; ja hajamielin ja tummasti hän nyt katselee hänen edessänsä liikkuvaa väkijoukkoa, kiitäviä vaunuja ja ohi marssivan rykmentin kypäriä ja pyssyjä, puodin kilpeä; hän katselee, niin, mutta ei näe mitään kunnollista. Niinpä Tshitshikowkin äkkiä vieraantui kaikesta siitä, mitä hänen ympärillään tapahtui. Naisten hyvänhajuisilta huulilta rupesi nyt linkoamaan hänelle joukottain viittauksia ja kysymyksiä, täynnä armautta ja hienoutta:

-- "Sallittaisiinko meidän, maan multaisien asukasten, olla niin ylen rohkeita, että kysyisimme, mitä te mietiskelette? -- Olisiko mahdollista saada tietää sen nimi, joka on vaivuttanut teidät tähän miettimisen suloiseen laaksoon?"

Mutta Tshitshikow ei huolinut mitään, ja kauniit sanat ne menivät kuin tina tuhkaan. Olipa hän niinkin epäkohtelias, että meni heidän luotansa toiselle puolelle, nähdäksensä minne kuvernörin rouva meni tyttärensä kanssa. Vaan naiset eivät hellittäneet niin pian. Jokainen oli sydämmessänsä päättänyt käyttää kaikki mahdolliset, meidän sydämmillemme niin turmiolliset, aseet ja panna liikkeelle parhaimpansa. Huomattava on, että muutamilla naisilla -- minä sanon muutamilla, minä en sano kaikilla -- on pikkuruinen heikkous: jos he näkevät itsessänsä jotakin erinomaisen kaunista, joko otsan tahi suun tahi kädet, niin jo luulevatkin, että heidän kauniin osansa heti ensiksi pistääkin jokaisen silmään, ja että kaikki virkkaavat: "katsokaas, katsokaas, kuinka kaunis kreikkalainen nenä hänellä on!" tahi: "mikä säännöllinen, viehättävä otsa!" Kellä taas on kauniit olkapäät, se on ennalta vakuutettu, että kaikki nuoret miehet ihastuvat paikalla ja hänen kulkiessaan heidän ohitsensa, toistamiseen toistavat: "Voi ihania olkapäitä!"

Hänen kasvoihinsa, hivuksiinsa, nenäänsä ja otsaansa he eivät katsahdakaan, taikka jos katsahtavatkin, niin noin vaan kuten sivuasiata. Sillä tapaa ajattelevat muutamat naiset. Jokainen nainen oli sydämmessänsä päättänyt olla tanssissa niin hurmaava kuin mahdollista ja tuoda esiin loistavimmalla tavalla sen, mitä hänessä oli loistavinta. Postimestarin rouva laski valssiessaan päänsä niin hiukeilevin tuntein kallelleen, että todellakin kuului jotakin pilventakaista. Eräs varsin miellyttävä rouva -- joka ei ensinkään ollut tullut tanssin tähden, siitä syystä, kuten hän itse sanoi, että hänellä oli tapahtunut pikkuinen incommodité pienen herneen muodossa oikeaan jalkaan, jonka tähden hänen piti panna jalkaan plyyssikengät -- ei malttanut kumminkaan pysyä alallansa, vaan teki kuin tekikin muutaman kierroksen plyyssikengissä juuri sentähden, ett'ei postimestarin rouva tosiaankaan saisi päähänsä liian korkeita ajatuksia itsestänsä.

Mutta tästä kaikesta ei ollut toivottua vaikutusta. Tshitshikow ei edes katsonutkaan naisten muodostamiin piireihin ympärillänsä, vaan kohoeli alinomaa varpailleen, kurkistaakseen muitten yli, minne muka oli joutunut viehättävä immyt. Kyykistelihe hän alaskin päin, pilkistelläkseen hartiain ja selkäin välitse, ja sai hänet vihdoin viimeinkin nähdä. Immyt istui äitinsä vieressä, jonka päässä koreili joku itämainen uhkea, sulalla varustettu tshalma. Hän näytti aikovan valloittaa heidät väkirynnäköllä. Kevään-omainen mielenlaatuko se lienee häneen vaikuttanut, vai lienee kuka häntä tyrkännyt, mutta eteenpäin hän vaan läksi tunkeumaan, mistään muusta huolimatta. Viinavouraaja sai häneltä semmoisen tuuppauksen, että horjahti ja töin tuskin jaksoi pysyä pystyssä, heilueltuaan ensin yhdellä jalalla, ja hyvä oli ett'ei kaatunut, muutoin olisi mukanansa kaatanut maahan koko jonon miehiä. Postimestari peräytyi myöskin, katsahtaen häneen kummastuksella, ja samassa myös hyvin hienolla ivalla, mutta hänpä ei heihin katsonut, hän näki vaan kaukana vaaleaverisen neidon, joka oli vetämässä käteensä pitkää sormikasta ja epäilemättä mitä palavimmasti halusi päästä kieppumaan parketille. Mutta sielläpä toisella puolen jo pyöri neljä paria masurkassa; saappaan korot särkivät lattiata, ja muuan armeijan staabi-kapteeni teki työtä sieluin ja ruumiin, jaloin sekä käsin, viskellen semmoisia vonkeroita, ett'ei mokomia kukaan ole unissaankaan viskellyt. Tshitshikow pujahti masurkan ohitse, melkein tanssijain kantapäitse, suoraa päätä siihen paikkaan, missä kuvernörin rouva istui tyttärensä kanssa. Hän astui kumminkin heidän luokseen peräti ujosti, eikä sipsuttanut niin rohkeasti ja teikarimaisesti, olipa vähän hämilläänkin, osoittaen kaikissa liikkeissään jonkunlaista neuvottomuutta.

Varmaa ei saata sanoa, oliko sankarissamme todellakin herännyt rakkauden tunnetta; onpa aivan epäiltävääkin, tokkohan semmoiset herrat -- se on: ei liian lihavat, vaan ei laihatkaan -- kykenevät rakkauteen ensinkään; mutta sittenkin oli tässä jotakin kummallista, jotakin senlaatuista, mitä hän ei osannut itsekään selittää: hänestä tuntui, kuten hän itse sittemmin tunnusti, että koko baali touhuineen, pauhuineen oli siirtynyt tuokioksi jonnekin kauas, viulut vinkuivat ja torvet toitauttelivat tuolla kaukana vuorten takana, ja kaikki kietoutui usmaan, niinkuin huolimattomasti maalattu pohja kuvassa, ja tältä sumuiselta, leväperäisesti tekaistulta pohjalta esiintyi selvänä ja tarkkatekoisena ainoastaan viehättävän tyttösen hienot piirteet: hänen soikeat kasvonsa, hänen hienon hieno vartalonsa, niinkuin konsanaankin koulutytöllä ensimmäisinä kuukausina koulusta päästyä; hänen valkoiset, melkein yksinkertaiset vaatteensa syleilivät joka paikassa keveästi ja kauniisti hänen nuoria, solakoita, puhdaspiirteisiä jäseniänsä. Hän oli kuni norsun luusta huolellisesti sorvattu lelunen; hän se yksinänsä erosi valkoisena ja läpikuultavana ja kirkkaana sameasta, sekaisesta joukosta.

Semmoinen näkyy olevan laita maailmassa; Tshitshikow'itkin muuttuvat nähtävästi tuokion ajaksi runoilijoiksi, -- vaan "runoilija", se on liiaksi sanottu. Hän tunsi ainakin itsessään jotakin nuoren miehen tapaista, melkeinpä hän luuli olevansa husari. Nähtyänsä heidän vieressään tyhjän tuolin, anasti hän sen kiireimmiten. Keskustelu ei ottanut ensi alussa sujuakseen, vaan sittemmin se kyllä läksi käymään, jopa rupesi se saamaan vauhtiakin, mutta tässä täytyy valitettavasti sanoa, että vakavain ja korkeissa viroissa olevain ihmisten on vaikeanlaista tulla toimeen keskusteluissa naisten kanssa; siihen ovat omiansa herrat luutnantit eikä suinkaan kaptenia korkeammat. Miten tämä heiltä niin sujuvasti käy, ties taivas: eivät he niin kovin syvällisistä asioista haastele, mutta neitonenpa kumminkin on aivan nääntyä naurusta. Valtioneuvos sitä vastoin juttelee, taivas ties mistä: joko ottaa hän puhuakseen siitä, että Venäjä on varsin avara valtakunta, taikka sanoo hän sievistelyn, joka tosin ei ole näppäryyttään vailla, vaan kovin kumminkin haisahtaa kirjalle; sanottuaan taas jotakin naurettavaa, hän nauraa itse paljoa enemmän kuin neitonen. Tämä olkoon sanottu sitä varten, että lukija huomaisi, mistä syystä nuorta vaaleanveristä impeä alkoi haukottaa sankarimme kertomusten aikana. Tuota ei sankarimme kumminkaan havainnut, vaan kertoili paljon huvittavia asioita, joista hänen jo oli ollut tilaisuutta kertoella samallaisissa kohdissa useammissa paikoin, nimittäin: Simbirskin läänissä Sofron Ivanovitsh Bespetshni'in luona, jossa silloin oli hänen tyttärensä Adelaida Sofronovna kolmen kälynsä Maria Gavrilovnan, Aleksandra Gavrilovnan ja Adelheid Gavrilovnan kanssa; Feodor Feodorovitsh'in luona Rjasan'in läänissä; Frol Vasiljevitsh Pobedonosni'n luona Pensan läänissä ja hänen veljensä Pietari Vasiljevitsh'in luona, jossa olivat hänen natonsa Katarina Mihailovna sekä Rosa Feodorovna ja Emilia Feodorovna, serkusten lapsia hänen kanssaan; Vjatkan läänissä Pietari Varsonofjevitsh'in luona, jossa oli hänen miniänsä sisar Palageja Jegorovna veljensä tyttären Sofia Rastislavnan ja kahden sisarpuolensa Sofia Aleksandrovnan ja Maklatura Aleksandrovnan kanssa.

Tämmöinen Tshitshikow'in käytös närkästytti kaikki naiset. Yksi heistä astui tahallansa heidän ohitsensa, huomauttaaksensa hänelle sitä, koskettipa vielä jotenkin huolimattomasti vaaleanveristä neitosta liepeellänsä ja asetti käyntinsä niin, että hänen hartioillensa kiedotun vyön pää pyyhkäsi Tshitshikow'in kasvoja. Samaan aikaan kuului takaa toisen naisen huulilta yhdessä violan tuoksun kanssa jotenkin pistelevä ja myrkyllinen viittaus. Eikö hän liene sitä kuullut vai eikö hän ollut kuulevinaan, kaikissa tapauksissa hän teki pahasti, sillä naisten mielipiteestä ei saa olla välittämättä; sen hän saikin katua, mutta sittemmin vasta ja siis liian myöhään.

Monessa katsannossa oikeutettu paheksiminen kuvautui useitten kasvoilla. Niin suuri kuin hänen arvonsa olikaan seurassa, niin miljona-miehenä kuin häntä pidettiinkään, niin ylevätä jopa sotaista ja urheata kuin asuikaan hänen kasvoissansa, -- niin löytyi kumminkin seikkoja, joita naiset eivät anna anteeksi kellenkään, olkoon se kuka hyvänsä, ja silloin -- silloin on mies myöty! On tapauksia, jolloin nainen, olkoon kuinka voimaton ja heikko luonteeltaan tahansa mieheen verraten, yltyy äkkiä lujemmaksi ei ainoastaan miestä, vaan kaikkea, mitä maan päällä on. Tshitshikow'in osoittama huolimattomuus, melkeinpä tahaton huolimattomuus rakensi jälleen naisten välille sovun ja rauhan, joka jo oli ollut perikadon partaalla tuon tuolin valloittamisen johdosta. Hän oli sattunut sanomaan pari kuivaa ja tavallista sanaa, -- ne huomattiin nyt pahan-ilkisiksi pistopuheiksi. Päälle päätteeksi oli muuan nuori mies sepittänyt pitojen aikana ivarunon tanssivain seurasta, jota paitsi kuvernörin baalit eivät milloinkaan ole. Tämän runon sepittäjäksi luultiin nyt Tshitshikow'ia. Närkästys kasvoi kasvamistaan, ja eri ryhmissä alkoivat naiset puhella hänestä varsin epäsuosiollisesti. Vaaleaverinen tyttö parka oli kokonaan kukistettu ja hänen tuomionsakin jo allekirjoitettu.

Sillä välin läheni sankariamme peräti harmillinen, odottamaton tapaus. Paraillaan kuin vaaleaverinen immyt haukotteli, ja kuin Tshitshikow kertoi hänelle kaikenlaisia tapauksia eri ajoilta, kajoten oikein Diogenestakin, kreikkalaista filosofia, -- ilmaantui perimmäisestä huoneesta Nosdrew. Virvoitushuoneestako hän lie tullut, vai pienestä viheriästä kamarista, jossa peli oli ankarampi tavallista whistiä, omin ehdoinko hän lie tullut, vai lienevät muut hänet potkineet ulos, -- se vaan on varma, että iloisena hän tuli ja hilpeänä, pitäen käsivarresta kiinni prokuratoria, jota hän kaiketikin oli retuutellut jo kauan aikaa, koska prokuratori parka käänteli ja väänteli joka haaralle sakeita kulmakarvojansa, ikäänkuin miettien ja tuumaillen, millä keinoin voisi päästä tästä ystävällisestä kainaloisesta kulusta. Tuo oli tosiaankin tuskallinen tila. Nosdrew, otettuaan rohkeutta kahdesta kupillisesta teetä, tietysti rommin kanssa, valehteli armottomasti. Tshitshikow, huomattuaan hänet jo kaukaa, päätti tehdä uhrauksen, se on jättää kadehdittavan asemansa ja lähteä pois niin pian kuin mahdollista: tämä yhteentulo ei ennustanut hänelle mitään hyvää. Vaan niinkuin kiusaksi pyörähti siihen samassa kuvernöri, joka lausui olevansa äärettömän iloinen, löydettyään Pavel Ivanovitsh'in, ja pysäytti hänet, pyytäen häntä ratkaisijaksi eräässä kiistassa kuvernörin ja kahden naisen välillä siitä, onko muka naisten rakkaus kestävää vai eikö. Nosdrew oli sillä välin jo nähnyt hänet ja astua täytti suoraan häntä vastaan.

-- "Ahaa, kas hovinherraa Hersonista, kas Hersonin patronaa!" huusi hän, nauraa hohottaen, niin että tärisivät vaan hänen verevät poskensa, verevät kuin keväinen ruusu. "Noo-o, oletko paljonkin ostanut kuolleita! Kuulkaas, kuvernöri", paasusi hän samassa, kääntyen kuvernöriin; "tiedättenkös, hän käy kauppaa kuolleilla sieluilla! Niin totta kuin minä olen rehellinen mies! Kuulepas Tshitshikov! Sinä olet, minä sanon sen sinulle kaikessa ystävyydessä, näes me olemme tässä kaikki sinun ystäviäsi, näes herra kuvernöri on myöskin tässä, -- minä vetäisin sinut hirteen, niin totta kuin minä olen rehellinen mies, vetäisin!"

Tshitshikow ei tiennyt minne joutua.

-- "Tiedättenkös, herra kuvernöri", jatkoi Nosdrew, "kun tuo sanoi minulle: myöpäs mulle kuolleet sielut! niin ihan minä siihen paikkaan halkesin naurusta. Tänne tultuani kuulen kerrottavan, että hän on ostanut kolmella miljonalla ruplalla talonpoikia muuanne vietäviksi! Kuolleitahan hän minulta osteli! Kuules, Tshitshikow! Ryökäle sinä olet, niin totta kuin minä olen rehellinen mies! näes tässä on herra kuvernörikin ... eikös ole totta, prokuratori?"

Mutta prokuratori ja Tshitshikov ja itse kuvernörikin olivat niin hämillänsä, ett'eivät tienneet mitä vastata. Siitä vähääkään välittämättä, jaaritteli Nosdrew edelleen: