Part 14

-- "Sallikaas kysyäni", sanoi Tshitshikow kumartaen, "tässäkö on kauppakirjain Toimisto?"

Ivan Antonovitsh ei ollut kuulevinansakaan, vaan upposi kokonaan papereihinsa eikä vastannut mitään. Sen nyt näki paikalla, että tämä oli järkevä mies, eikä mikään nuori turhan puhuja ja tuulen pieksäjä. Ivan Antonovitsh näkyi olevan jo hyvän matkaa viidennellä kymmenellä; tukka oli musta ja sakea; keskiosa kasvoja antoi kokonaan eteenpäin, yhtyen nenään. Sanalla sanoen, siinä olivat kasvot, joita tavallisesti sanotaan turpanaamaksi.

-- "Sallikaas kysyäni, tässäkö on kauppakirjain Toimisto?" kysyi Tshitshikow.

-- "Tässä", vastasi Ivan Antonovitsh, käänsi turpanaamansa ja rupesi jälleen kirjoittamaan.

-- "Minulla olisi tämmöinen asia: minä olen ostanut useilta tilan-omistajilta tässä kihlakunnassa talonpoikia, minulle siirrettäviksi; kauppakirja on valmis, vahvistusta vailla vaan".

-- "Ovatko myöjät saapuvilla?"

-- "Muutamat ovat itse, toiset valtuukirjoilla".

-- "Toitteko hakemuskirjan?"

-- "Toin senkin. Minä tahtoisin, minun pitäisi kiirehtiä ... niin että, eiköhän olisi mahdollista saada kaikki valmiiksi jo tänään?"

-- "Tänäänkö? ei sitä tänään saa", virkkoi Ivan Antonovitsh. "Täytyy vielä tarkastaa, olisiko mitä estettä".

-- "Yleensä mitä asian jouduttamiseen tulee, niin Ivan Grigorjevitsh, presidentti, on minun hyvä ystäväni..."

-- "Niin, Ivan Grigorjevitsh! eihän hän ole ainoa; on tässä muitakin", sanoi Ivan Antonovitsh kuivasti.

Tshitshikow ymmärsi yskän ja sanoi:

-- "Ei toisetkaan saa syytä mielipahaan, minä olen itse palvellut ja ymmärrän varsin hyvin..."

-- "Menkää vaan Ivan Grigorjevitsh'in luokse", virkkoi Ivan Antonovitsh jo vähän lempeämmällä äänellä. "Antakoon hän asianomaiset käskyt; ei meidän puoleltamme tule viivytystä".

Tshitshikow otti taskustaan setelin ja pani sen Ivan Antonovitsh'in eteen. Tämä ei huomannut seteliä ollenkaan ja pani kirjan sen päälle. Tshitshikow yritti osoittaa sitä hänelle, mutta Ivan Antonovitsh ilmoitti hänelle pään liikahduksella, ett'ei ole tarvis osoittaa.

-- "Tuo saattaa teidät istuntohuoneesen", sanoi Ivan Antonovitsh, viitaten päällään. Muuan, samassa huoneessa olevista -- hän oli niin uutterasti palvellut Oikeuden jumalatarta, että kumpikin nutunhiha oli haljennut kyynäspäiltä, päästäen vuorin kurkistelemaan ulos, ja tästä palveluksestaan hän oli saanut kollegian registratorin nimen -- läksi oppaaksi ystävillemme, niinkuin ennen muinoin Virgilio Dante'lle, ja saattoi heidät istuntohuoneesen, jossa oli yksi ainoa iso nojatuoli ja siinä, pöydän päässä, kuvastimen ja kahden paksun kirjan takana istui presidentti yksinään, kuni aurinko. Tällä kohdalla valtasi uuden Virgilion semmoinen pyhä kauhistus, ett'ei hän millään muotoa uskaltanut panna jalkaansa sinne, vaan kääntyä pyörähti takaisin, osoittaen selkänsä, kuluneen kuni matto, -- ties mistä siihen oli vielä tarttunut kanan höyhen. Saliin tultuansa sankarimme huomasivat, ett'ei presidentti ollutkaan yksinään. Hänen vieressään istui Sobakevitsh aivan kuvastimen suojassa. Vieraitten tulo vaikutti iloisen huudahduksen, presidentillinen nojatuoli siirtyi taammas pauhinalla. Sobakevitsh kohosi hänkin tuoliltaan ja tuli näkyviin pitkine hihoineen. Presidentti sulki Tshitshikow'in syliinsä, ja oikeuden sali lähti kajahtelemaan suuteloista. Siinä sitten kyseltiin toinen toiselta kuinka voidaan ja jaksetaan, ja siinä tuli selville, että kumpaisellakin kivistelee ristiluita, ja tämä pantiin paljon istumisen syyksi. Presidentti näkyi jo saaneen Sobakevitsh'ilta tiedon kaupasta, sillä hän rupesi onnittelemaan, mikä ensi alussa saattoi sankarimme vähän hämille, varsinkin kun hän näki Sobakevitsh'in ja Manilow'in, kummankin myöjän, joitten kanssa kaupat oli tehty kahden kesken, nyt seisovan vastatusten. Hän kiitti kumminkin presidenttiä ja kääntyen samassa Sobakevitsh'in puoleen, kysyi:

-- "Kuinkas te jaksatte?"

-- "Jumalan kiitos, hyvin vaan", vastasi Sobakevitsh. Ja hyvinpä näkyi laita todella olevankin. Pikemmin saattoi rauta vilustua ja ruveta yskimään, ennenkuin tämä ihmeellisen tanakaksi luotu hovinherra.

-- "Niin, teillä on aina ollut hyvä terveys", sanoi presidentti; "ja roteva mies oli teidän isä vainajannekin".

-- "Niin, yksinään hän kävi karhua vastaan", sanoi Sobakevitsh.

-- "Mutta luulenpa minä kuin luulenkin", virkkoi presidentti, "että tekin kaataisitte karhun allenne, jos vaan menisitte mesikämmentä vastaan".

-- "Enkä kaataisikaan", vastasi Sobakevitsh. "Isä vainaja oli väkevämpi minua". Huoattuaan hän jatkoi: "Ei ole nykyinen polvi enää sama. Niinpä esimerkiksi nyt tämä minunkin elämäni ... onkos se laitaa? Aina vaan niinkuin..."

-- "No mikäs teidän elämässänne olisi hätänä?" kysyi presidentti.

-- "Ei ole laita oikein, ei ole!" sanoi Sobakevitsh päätänsä pyörittäen. "Ajatelkaas vaan, Ivan Grigorjevitsh: viidennellä olen jo kymmenellä, enkä kertaakaan vielä ole ollut sairas; jos edes kulkku olisi tullut kipeäksi, tahi paise noussut tahi muu pahka, vaan ei mitään... Ei se tiedä hyvää! Kyllä sen vielä joskus saa maksaa". Alakuloisuus valtasi Sobakevitsh'in.

-- "Johan nyt!" ajattelivat Tshitshikow ja presidentti yhtä haavaa; "onpas vaan kaikenlaisia syitä valituksiin".

-- "Minulla on kirje teille", sanoi Tshitshikow, ottaen taskustaan Pljushkin'in kirjeen.

-- "Keltä?" sanoi presidentti ja avattuansa kirjeen huudahti: "Vai Pljushkin'ilta vainen! Elää kihnuttelee se äijä vieläkin! Kummallinen kohtalo siinäkin: ennen vanhaan ei toista niin viisasta, niin rikasta miestä; entäs nyt!..."

-- "Konna", sanoi Sobakevitsh, "lurjus, koko väkensä on tappanut nälällä".

-- "Kyllä minä", sanoi presidentti, luettuansa kirjeen loppuun; "kyllä minä mielelläni rupean hänen asiamiehekseen. Milloinka tahdotte saada kauppakirjat vahvistetuiksi, nytkö vai jälkeenkö päin?"

-- "Nyt", vastasi Tshitshikow; "pyytäisinpä vielä saada ne tänäänkin, jos mahdollista, sillä huomenna tekisi mieleni lähteä kaupungista pois. Minulla ovat valmiina sekä kauppakirjat että hakemus".

-- "No se on hyvä se, mutta kas täältä me vaan emme päästä teitä pois näin pian. Kauppakirjat saadaan kuntoon tänään, mutta teidän pitää kumminkin olla täällä meidän kanssamme. Jahkas minä annan käskyn".

Hän avasi oven kansliahuoneesen, joka oli täpö täynnä virkamiehiä. Ahkerina mehiläisinä he olivat ryhmäyneet useampiin hunajakakkuihin, jos vaan juttupapereita sopii verrata hunajakakkuihin. Hän kysyi:

-- "Onko Ivan Antonovitsh täällä?"

-- "On!" vastasi ääni huoneesta.

-- "Kutsukaa häntä tänne!"

Saliin astui ja nöyrästi kumarsi Ivan Antonovitsh, turpanaama, jonka lukija jo tuntee.

-- "Ottakaas, Ivan Antonovitsh, kaikki nämä kauppakirjat..."

-- "Älkääkä unohtako, Ivan Grigorjevitsh", pisti Sobakevitsh väliin, "vieraita miehiä tarvitaan kanssa, edes kaksi kummaltakin puolen. Pankaa sana prokuratorille, hän on joutilas mies ja istuu varmaankin kotona; kaikki tekee hänen edestänsä viskaali Solotuha, suurin hätikkö maailmassa. Lääkintätoimen inspehtori -- joutilas mies sekin, kotona on kai hänkin, ellei hän ole mennyt jonnekin kortinlyöntiin; ja onhan tässä lähitteillä yksi ja toinen: Truhatshevski, Begushkin, -- tyhjän toimittaja joka mies".

-- "Niinpä niinkin, niinpä niinkin!" sanoi presidentti ja pani samassa kansliapalvelijan kaikkia näitä kutsumaan.

-- "Pyytäisin minä vieläkin", sanoi Tshitshikow, "kutsumaan tänne kirkkoherra Kyrillon poikaa: hän on asiamiehenä eräälle rouvalle, jonka kanssa minä myöskin olen tehnyt kauppoja. Hän palvelee luullakseni teillä".

-- "Kutsutaan, kutsutaan sekin!" sanoi presidentti; "kaikki toimitetaan. Mitä taas virkamiehiin tulee, niin älkää antako heille mitään, minä pyytämällä pyydän sitä. Minun ystäväni ei tarvitse maksaa mitään lahjoja".

Tämän sanottuaan, hän antoi jonkun käskyn Ivan Antonovitsh'ille, joka ei näkynyt olevan siitä hyvillään. Kauppakirjoilla oli nähtävästi hyvä vaikutus presidenttiin, varsinkin kun hän huomasi ostosten hinnan olevan yhteensä lähes satatuhatta ruplaa. Kotvan aikaa katsoi hän Tshitshikow'iin erinomaisella tyytyväisyydellä ja sanoi vihdoin:

-- "Vai niin vainen! Vai olette te siis, Pavel Ivanovitsh, ostaneet väkeä".

-- "Olen", vastasi Tshitshikov.

-- "Kas se on oikein, sen minä vaan sanon".

-- "Niin kyllä minä huomaan itsekin, ett'en minä sen paremmin olisi saattanut tehdäkään. Olkoon miten olleekaan, mutta ihmisen määrä ja tarkoitus on yhä edelleen horjuva ja heiluva, niin kauan kuin hän ei vielä ole asettunut tukevalle pohjalle, vaan seisoo jonkunlaisessa nuoruuden vapaamielisessä haaveilujen maailmassa". Tässä tilaisuudessa piti hän saarnan, ja syystäkin, kaikille nuorille ihmisille liberalisuudesta. Hänen sanoissaan kuului, merkillistä kyllä, jotakin epävarmaa, niinkuin olisi hän samassa sanonut itsellensä: "Älä, veikkonen, valehtele noin armottomasti!" Sobakevitsh'iin ja Manilow'iin hän ei edes katsahtanutkaan, peläten näkevänsä jotakin lausetta heidän katseissansa. Mutta tämä pelko oli turha: Sobakevitsh'in kasvot eivät värähtäneetkään; Manilow taasen -- hänet olivat kauniit sanat hurmanneet, hän seisoi vaan ja päätänsä nyökäytteli tyytyväisenä. Manilow oli samassa asennossa kuin laulannon rakastaja, jolloin laulajatar on voittanut itse viulunkin ja vinkauttanut niin korkean sävelen, ett'ei mointa lähde linnunkaan kulkusta.

-- "Miks'ettekäs te sano Ivan Grigorjevitsh'ille", virkkoi Sobakevitsh, "mitä te juuri olette ostaneet? Ja miks'ettekäs te, Ivan Grigorjevitsh, kysy, mitä hän on ostanut? Kas se vasta on väkeä, se, eikä väkeä, vaan kultaa suorastaan! Tiedättekös, että minä möin hänelle Mihejew'inkin, vaunusepän!"

-- "No, mutta möittekö Mihejew'inkin", lausui presidentti. "Kyllä minä tunnen Mihejew'in, vaunusepän; aika mestari hän on, hän korjasi minulle kärryt uuteen malliin. Vaan, älkää pahaksi panko, kuinkas tämä nyt on?... Olettehan te sanoneet, että Mihejew on kuollut..."

-- "Mihejewko kuollut?" vastasi Sobakevitsh, vähääkään hämmästymättä. "Hänen veljensä se on kuollut, mutta tämä on yhä vielä ilpoisen elävä ja entistä vaan raittiimpi. Tässä äskönkin teki hän mulle vaunut, ett'ei moisia Moskovassakaan tehdä. Hänen pitäisikin oikeastaan tehdä vaan Keisarille työtä".

-- "Niin, niin, Mihejew on mestari; on se", sanoi presidentti; "mitenkä te raskitsitte luopua hänestä?"

-- "Ja jospa olisi edes hän yksinään? Entäs Korkki Tahvo, kirvesmies, Milushkin, tiilenlyöjä, Maksim Teljatnikow, suutari, -- kaikki menivät, kaikki, joka mies".

Presidentin kysyttyä, minkätähden ne menivät, koska olivat niin kätevää ja tarpeellista väkeä, vastasi Sobakevitsh, viitaten kädellään:

-- "No muutoin vaan möin; pölähti päähän hullu ajatus semmoinen: annas kun myön, ja niin möinkin, hullu mies!" Hän pani päänsä kallelleen, ikäänkuin olisi itsekin katunut kauppojansa, ja lisäsi sitten: "Ei näet ole vielä mieltä päässä, vaikk' on jo hivuskin harmaa".

-- "Mutta, sallikaas, Pavel Ivanovitsh", kysyi presidentti, "kuinkas te ostatte talonpoikia, ilman maata? siirrettäviksi kaiketi?"

-- "Niin, siirrettäviksi".

-- "Vai niin, se on ero asiassa; mihinkä siirrätte ne?"

-- "Mihinkä? ... Herson'in lääniin".

-- "Sielläpä on oivat maat!" virkkoi presidentti ja kävi ylistämään sikäläistä heinäkasvun rehevyyttä.

-- "Onko maata runsaasti?"

-- "Onhan sitä tarpeeksi tälle väelle".

-- "Jokiko on vai lampi?"

-- "Joki. On siellä sentään lampikin".

Sen sanottuaan sattui Tshitshikow katsahtamaan Sobakevitsh'iin, ja vaikka tämä oli liikkumaton kuin ennenkin, oli Tshitshikow kumminkin lukevinaan hänen kasvoillansa:

-- "Jo tuli vale! Lieneekö siellä jokea ja lampea, lieneekö koko maatilaakaan!"

Tuttavusten tällä tavoin puhellessa alkoi vähitellen kokoontua vieraita miehiä: lukijan tuttava, silmää iskevä prokuratori, lääkintätoimen inspehtori, Truhatshevski, Begushkin ynnä muut, niinkuin Sobakevitsh sanoi: tyhjän toimittajat. Useat heistä olivat Tshitshikow'ille vento vieraita; loput haalittiin paikalla viraston virkamiehistä. Saapuville tuotiin sekä kirkkoherra Kyrillon poika että itse kirkkoherrakin. Jokainen vieras mies kirjoitti nimensä kaikkine arvoineen ja ansioineen, ken vasemmalle, ken oikealle kallistuvilla kirjaimilla, ken milt'ei nurinniskoisilla, tekaisten kirjaimia, jommoisia ei Venäjän kirjakielessä vielä oltu nähtykään. Tuttavamme Ivan Antonovitsh teki tehtävänsä peräti nopeasti, kauppakirjat kirjoitettiin, merkittiin, pantiin kirjaan ja joka paikkaan, niinkuin asia vaatii, ja otettiin niistä puolen prosentin vero ja sinettivero, niin ett'ei Tshitshikow'in tarvinnut maksaa kuin varsin vähäinen summa. Antoipa presidentti vielä käskyn, jonka mukaan häneltä otettiin ainoastaan toinen puoli kruununveroa; toinen pantiin, ties millä tavalla, erään toisen hakijan suoritettavaksi.

-- "Kas niin", sanoi presidentti, kun kaikki oli saatu kuntoon, "nyt ei ole muuta jäljellä kuin harjakannut".

-- "Kernaasti minun puolestani", sanoi Tshitshikow. "Määrätkää, olkaa hyvä, vaan aika. Olisihan synti ja häpeä, ellen näin miellyttävälle seuralle avata paukauttaisi moniaita pulloja kuohuvata".

-- "Ei, te ymmärsitte väärin. Kuohuvata panemme me pöytään itse", sanoi presidentti, "sehän on meidän tehtävämme. Te olette vieraamme: meidän tulee vierastamme kestitä. Tiedättekös mitä, hyvät herrat? Tehdäänpäs näin: lähdetään nyt joka mies suoraa tietä polisimestarin luokse; hän on ihmeellinen mies: ei hänen tarvitse muuta kuin viitata vaan, kulkiessaan kalapuotien tahi viinakauppain ohitse, niin on meillä valmiina aimo aamiainen. Siinäpä sitten sopii viskaista whistiäkin vähän".

Tämmöistä ehdotusta ei saattanut vastustaa kukaan. Vieraat miehet kun vaan kuulivat kalapuoteja mainittavan, tunsivat heti ruokahalua. Kaikki sieppasivat lakkinsa ja hattunsa, ja Oikeuden istunto päättyi. Heidän kulkiessaan kanslian läpi, kumarsi Ivan Antonovitsh, turpanaama, varsin kohteliaasti Tshitshikow'ille ja sanoi hiljaa:

-- "Talonpoikia olette ostaneet sadalla tuhannella, ettekä vaivoistani muuta antaneet kuin valkolaitaisen".

-- "Niin, mutta mitäs talonpoikia nämä sitten ovat?" vastasi Tshitshikow hiljaa hänkin, "mitätöntä, joutavaa väkeä; eivät maksa puoliakaan".

Ivan Antonovitsh ymmärsi, että ostaja on lujaluontoinen mies eikä enempää anna.

-- "Mitä maksoitte kappaleesta Pljushkin'ille?" kuiskasi hänelle toiseen korvaan Sobakevitsh.

-- "Mitäs varten Varpusen panitte joukkoon?" kysyi Tshitshikow vuoroonsa.

-- "Minkä Varpusen?"

-- "Ämmän, Elsa Varpusen, niin konstikkaasti vielä, että olisi luullut Eljas Varpuseksi".

-- "Mitä hulluja?" sanoi Sobakevitsh ja astui toisten vierasten luokse.

Vieraat saapuivat viimein joukolla polisimestarin taloon. Polisimestari oli todellakin ihmeellinen mies. Saatuansa vaan kuulla, miten asiat olivat, kutsui hän paikalla eteensä polisipalvelijan, sukkelan miehen, kiiltonahkaiset saappaat jalassa, ja kuiskasi hänelle tuskin muuta kuin kaksi sanaa, lisäten vielä: "ymmärräthän?" Seuraus tästä kumminkin oli se, että sillä välin kuin vieraat lyödä läiskyttelivät kortteja, ilmaantui toiseen huoneesen beluga kalaa, sampi kalaa, lohi kalaa, tuoretta sammin mätiä, riimisuolaista samminmätiä, silliä, sevrjuga kalaa, juustoja, palvattuja kieliä ja kuivattuja samminselkiä. -- Kaikki tämä oli tullut kalapuodeista. Sitten seurasi talon omasta puolesta kyökin tuotteita: piiras, johon oli pantu 9 puudan painoisen sammin rusto ja posket, toinen piiras, sienipiiras, pikkupiiraita, voikakkuja, tapuntaisia.

Polisimestari oli tavallansa koko kaupungin isä ja hyväntekijä. Hän oli kaupunkilaisten keskessä kuin omassa perheessänsä; mitä taas puoteihin ja myömälöihin tulee, niin niihin hän poikkesi tuon tuostakin kuin omaan aittaansa. Hän istui, kuten sanotaan, omalla sijallansa ja käsitti virkansa vallan täydellisesti. Vaikeatapa olisi ollut sanoakin, hänkö se oli luotu virkaansa varten vai virkako häntä varten. Hän osasi menetellä niin viisaasti, että sai kahta vertaa suuremmat tulot kuin yksikään entisistä polisimestareista, ja oli kumminkin saavuttanut koko kaupungin suosion ja rakkauden. Kauppamiehet ne rakastivat häntä etunenässä, juuri siitä syystä, ett'ei hän ollut ylpeä. Ja todellakin, hän oli tuttu heidän kanssaan, oli kummina heidän lapsilleen, ja vaikka toisinaan kiskoikin heiltä kelpo lailla, niin teki senkin niin erittäin sukkelasti: siinä sitä olallekin taputeltiin, siinä naurahdeltiinkin ja teetäkin juotettiin, siinä sitä lupailtiin tulla nappuloita pelaamaan, siinä sitä kyseltiin ja tiedusteltiin, hyvinkö käyvät asiat, miten ja kuin, ja saatuaan kuulla lasten jossakin sairastelevan, itse rohtojakin neuvoi. Sanalla sanoen: hän oli kelpo mies! Tuolla hän ajaa troskissansa ja valvoo järjestystä, mutta ohi mennen virkkaakin sanasen ja toisen minulle ja sinulle:

-- "Mihejevitsh! kyllä meidän pitäisi vielä kerta pistää Myllymatiksi".

-- "Pitäisi niinkin, Aleksei Ivanovitsh", vastaa toinen, nostaen lakkiaan.

-- "Ilja Paramonovitsh! Tulehan, veikkonen, katsomaan juoksuria, kyllä se piisaa sinun hevosellesi. Pane omasikin valjaisin, niin mennään koettamaan".

Kauppias, jolla oli juoksureista pää pyörällä, hymyili hyvillänsä ja, partaansa silitellen, vastasi: "Sopisihan koettaa, Aleksei Ivanovitsh".

Kaikki kauppapalvelijatkin seisten tällöin tavallisesti lakki kourassa, katselivat tyytyväisinä toisiinsa, niinkuin olisivat tahtoneet sanoa: "niin, kyllä se on kunnon mies, tuo Aleksei Ivanovitsh!"

Sanalla sanoen, hän oli saavuttanut yleisen suosion, ja kauppiaat arvelivat, että Aleksei Ivanovitsh "ottaa kyllä, kun on ottaakseen, mutta eipä sitten pulaan jätäkään".

Nähtyään aamiaisen olevan valmiina, ehdotti polisimestari, että vieraat jatkaisivat whistiänsä aamiaisen jälkeen. Kaikki läksivätkin siihen huoneesen, josta jo kauan aikaa oli lähtenyt suloista lemua, kutkutellen ihanasti vieraitten sieraimia, ja jonne Sobakevitsh jo useita kertoja oli pilkistellyt, huomattuaan siellä taampana eräällä vadilla sammen. Vieraat ryyppäsivät ryypyn viinaa, tummaa, ruskeanvihreätä -- semmoinen karva on ainoastaan kuultavilla Siperian kivillä, joista Venäjällä tehdään sinettejä -- ja piirittivät sitten kahvelit kourassa kaikilta puolin pöydän. Siinä rupesi kukin, kuten sanotaan, osoittamaan luonnettansa ja taipumuksiansa, kuka kävi mätiin kiinni, ken iski loheen, ken juustoon puuttui. Mutta Sobakevitsh, jättäen syrjään kaikki nämä vähäpätöiset seikat, ryhtyi sammen kimppuun, ja sillä välin kuin muut joivat ja juttelivat ja söivät, pisti hän neljänneksessä tunnissa poskeensa koko kalan, niin että kun polisimestari sen muistettuaan virkkoi: "Mitäs arvelisitte, hyvät herrat, tästä tämmöisestä luonnontuotteesta?" ja astui muitten kanssa kahveli kädessä sen luokse, niin huomasikin, ett'ei tästä tämmöisestä luonnontuotteesta ollut jäljellä muuta kuin pyrstö vaan. Sobakevitsh puolestaan ei ollut niitä miehiäkään, hän kävi erään taampana olevan lautasen luokse ja koetti keihästää kahvelillansa jotakin kuivattua pikku kalaa. Kun sammesta olivat loppuneet lappamiset, istuutui Sobakevitsh nojatuoliin eikä sitten enää syönyt eikä juonut mitään, sirristelihän vaan ja raotteli silmiänsä.

Polisimestari ei säälinyt viinejä: maljoista ei tahtonut tulla loppua ensinkään. Ensimmäinen malja juotiin, niinkuin lukija kaiketi itsekin arvaa, uuden Hersonilaisen hovinherran onneksi, sitten tuli hänen talonpoikiensa ja heidän onnellisen siirtymisensä malja, sitten hänen tulevan vaimonsa, kaunottarensa, malja, joka tuotti sankarimme huulille iloisen hymyn. Kaikilta haaroin käytiin nyt hänen kimppuunsa ja ruvettiin pyytämällä pyytämään, että hän viipyisi vielä kaupungissa, edes kaksikin viikkoa.

-- "E-hei Pavel Ivanovitsh! Ei tämä käy laatuun. Tuoda tupaan kylmää vain: kynnykselle ja takaisin heti. Ei passaa! Eläkääpäs joku aika täällä meidän kanssamme! Mitähän jos me naittaisimme teidät täällä? Ivan Grigorjevitsh, naitetaanpas tämä herra!"

-- "Naitetaan, naitetaan!" yhtyi presidentti. "Vaikka te panisitte kynsin, hampain vastaan, niin me naitetaan teidät. Niin, veikkonen, kun kerran olette joutuneet tänne, niin ei auta enää valitella. Ei täällä leikkiä lasketa".

-- "No niin, miksipäs minä vastustelisinkaan kynsin ja hampain?" virkkoi Tshitshikow naurahtaen. "Eihän naiminen ole mikään semmoinen asia, että... Kunhan vaan olisi morsian".

-- "Hankitaan morsiankin! Hankitaan! Kuinkas sitten? Kaikki hankitaan, mitä vaan tahdotte".

-- "No koska niin on..."

-- "Jo lupaa jäädä", huudahtivat kaikki. "Eläköön Pavel Ivanovitsh, eläköön!" Ja nyt kaikki kilistämään maljoja hänen kanssaan. Tshitshikow joi jokaisen kanssa.

-- "Ei maar, ei maar, kerta toinen", puhuivat kiivaimmat ja kilistelivät toisen kerran; sitten mennä väännettiin kilistämään kolmattakin kertaa, ja kilautettiin kolmaskin kerta. Vähän ajan kuluttua tulivat kaikki erinomaisen iloiselle tuulelle. Presidentti, hepi herttainen mies iloisella päällä ollessaan, syleili Tshitshikow'ia useampia kertoja, puhellen sydämmensä yltäkylläisyydestä: "Kultanen sinä olet, kulta kupukka sinä olet!" Eikä aikaakaan niin jo napsautti presidentti sormiansa ja läksi tanssimaan hänen ympärinsä, laulellen: "kullalleni minä kahvia keitän, kellenkäs minä muillen!"

Sampanjata seurasivat unkarilaiset viinit, jotka panivat seuran yhä vilkkaammalle ja iloisemmalle mielelle. Whisti jäi kokonaan unohduksiin, nyt kiistettiin, huudettiin, puhuttiin jos jostakin, politikista ja sodasta lausuttiin vapaamielisiä ajatuksia, joista he toisessa tapauksessa olisivat itse antaneet vitsaa lapsillensa. Tässä ratkaistiin yks kaks koko joukko kaikkein pulmallisimpia kysymyksiä. Tshitshikow ei muistanut olleensa milloinkaan näin iloisena, hän kuvaili mielessänsä olevansa jo Hersonilainen hovinherra, puheli kaikenlaisista parannuksista maataloudessa, kolmivuoroisesta viljelyksestä, kahden sielun onnesta ja autuudesta ja rupesi lausumaan Sobakevitsh'ille Werther'in runoa Charlottalle, ja siihen ei Sobakevitsh osannut muuta kuin mulkoilla silmiänsä, sillä pahoin häntä nukutti sammen jälkeen. Tshitshikow huomasi pian itsekin käyvänsä liian puheliaaksi, jonka vuoksi hän pyysi ajokaluja ja käytti hyväkseen presidentin troskia. Tuomarin kuski näkyi olevan kokenut mies, sillä hän ohjasi hevosta ainoastaan toisella kädellä, pidellen toisella takaapäin herraa. Tällä tapaa tuli Tshitshikow presidentin ajopelissä kotiinsa ravintolaan, jossa hän vielä kauan aikaa puhua pöpersi kaikenlaista; siinä oli vaaleatukkainen, verevä morsian, kuoppanen oikealla poskella, siinä oli Hersonilaiset kylät ja pääomat. Selifan sai oikein talouteen kuuluvia käskyjä: hänen näet piti koota yhteen kaikki uudet vasta siirtyneet talonpojat ja omassa personassaan huutaa jokaisen nimi, olivatko muka kaikki saapuvilla. Selifan kuunteli ääneti varsin kauan, läksi sitten pois huoneesta ja sanoi Pekolle: "Mene riisumaan herraa".