Part 13

Miekkoinen se kirjailija, joka, kajoomatta ikäviin, inhoittaviin, surullisella todellisuudellansa oudostuttaviin luonteisin, lähtee kuvaamaan suurta inhimillistä arvoa osoittavia luonteita, -- joka on jokapäiväisten, kaikkialla temmeltäväin muotojen sameudesta valinnut moniaita harvoja poikkeuksia, -- joka ei kertaakaan ole muuttanut kanteleensa korkea-lentoista helyä, joka ei kertaakaan ole ylhäiseltä asemaltaan alentunut köyhäin, mitättömäin lähimmäistensä luokse, vaan kokonaan, maahan kajoomattakaan, vaipuu yleviin, kauaksi siitä erotettuihin muotoihinsa! Kahdenkertaisesti on kadehdittava hänen ihana kohtalonsa: hän on heidän keskellään kuni kera sukulaisten, mutta kauaksi kulkee hänen maineensa ja laajalle kuuluu. Hän on juovuttavalla suitsutuksella hurmannut ihmisten silmät; taitavasti osasi hän imarrella heidän edessään, kätkien elämän surullisen puolen ja näyttäen heille viehättävän ihmisen. Kaikki seuraavat häntä, käsiänsä paukuttaen, ja rientävät hänen perässään, koska kulkee hän juhlavaunuissansa. Suureksi, maailman mainioksi runoilijaksi häntä sanovat, joka korkealle liihoittelee yli kaikkein muitten maailman henkien, niinkuin kotka liihoittelee yli muitten korkealle lentäväin. Yksin hänen nimensä jo saattaa sykähtelemään nuoret, tuliset rinnat; kaikkein silmissä kimaltelee kyyneleitä hänelle vastaukseksi. Ei ole hänelle verran vetänyttä!...

Vaan toisenlainen on kohtalo ja osa sen kirjailijan, joka on rohjennut loitsia ilmi kaiken sen, mikä joka hetki on silmäin edessä ja mitä eivät näe kylmäkiskoiset silmät, -- loitsia esiin kaiken tuon kamalan, ruman ruopan vähäpätöisyyttä, joka on kietonut elämämme, koko tuon kuilun kylmiä, halpoja, jokapäiväisiä luonteita, joista vilisee maallisen vaelluksemme tie, väliin katkera ja ikävä, -- joka on, armottoman piirtäjän ankaralla voimalla, juljennut asettaa ne koholle ja räikeästi, nähdä kaiken kansan!

Eivät kajahtele hänelle kätten paukutukset, ei näe hän kiitollisia kyynelkarpaloita eikä liikuttamiensa sielujen yksimielistä riemua. Ei hänen luoksensa riennä tyttö kuusitoista vuotias, hurmauneena ja pääkkönen täynnä sankarin innostusta. Eivät häntä tuudita suloiseen unohdukseen hänen omat luomansa sävelet. Ja vihdoin -- ei saa hän vältetyksi aikakautensa tuomiota, aikakautensa ulkokullattua, tunnotonta tuomiota, joka nimittää halvoiksi ja mitättömiksi hänen lempimiänsä olentoja ja antaa hänelle ylönkatsotun sijan semmoisten kirjailijain joukossa, jotka loukkaavat ihmiskuntaa, omantaa hänelle juuri hänen kuvaamainsa sankarien ominaisuudet, ryöstää häneltä sydämmen ja sielun ja jumalallisen liekin. Aikakauden tuomio näet ei myönnä, että yhtä ihmeellisiä ovat kumpaisetkin lasit, ne, jotka uusia auringoita näyttävät, sekä ne, jotka näkymättömäin hyönteisten liikkeitä ilmi tuovat. Ei myönnä aikakauden tuomio, että suurta sielun syvyyttä tarvitaan kirkastamaan halveksitusta elämästä otettua hengenkuvaa ja tekemään siitä hengentuotetta. Ei myönnä aikakauden tuomio, että korkea innostuksen nauru on ansiollinen seisomaan korkean runollisen liikutuksen rinnalla, ja että kokonainen pohjattomuus on sen ja markkinanarrin vääntelyjen välillä! Ei häntä tunnusta aikakauden tuomio, vaan kääntää kaikki hylkäämänsä kirjailijan moitteeksi ja panetteluksi; ilman eroitusta, ilman vastausta, ilman osan-ottoa, kuni kumppaliton kulkija, jää hän yksinänsä keskelle tietä. Synkkä on hänen kutsumuksensa, ja katkerasti tuntee hän yksinäisyytensä.

Ja kauan on mun määrä vielä kummallisella voimalla kulkea käsi kädessä kera omituisten sankarieni, katsella koko tuota suunnatonta, kiitävää elämätä, katsella sitä naurun läpi, jonka maailma näkee, ja katsella sitä kyynelten läpi, jota maailma ei näe, ei tiedä! Ja kaukana on vielä se aika, jolloin toiset lähteet luopi innostuksen huima vihuri pyhän kauhun ja loiston valtaamasta hengestä, ja hämillänsä ja väristen he saavat kuulla, kuinka ukkosena jyrähtelevät sanat toisenlaiset...

Vaan matkaan! matkaan! Pois otsalle istahtanut ryppy ja kasvoilta tuima synkkyys! Äkkiä ja kerrassaan sukeltakaamme elämään, keskelle kaikkea sen soinnutonta pauhinata ja tiukusia, ja katsokaamme mitä tekee Tshitshikow.

Tshitshikow heräsi, oikaisi jäsenensä ja tunsi maanneensa hyvin. Venyiltyään pari minutia selällään, napsautti hän äkkiä sormiansa, hänen kasvonsa loistahtivat, sillä hän muisti nyt olevansa vähän vailla neljänsadan sielun omistaja. Samassa hyppäsi hän vuoteeltaan, katsahtamatta edes peilistä kasvojansakaan, joita hän rakasti vilpittömästi ja joissa hänen mielestänsä kaikista viehättävin osa oli leuka. Usein hän kerskailikin sillä tuttavilleen, vallankin partaansa ajaessaan.

-- "Katsopas", puheli hän silloin, silitellen leukaansa; "katsopas tätä leukaa: se on aivan pyöreä!"

Vaan tällä kertaa ei hän katsahtanut leukaansa eikä kasvoihinsa, vaan pisti jalkaansa sahvianinahkaiset, kaikenkarvaisilla reunuksilla koristetut saappaat, joilla Torshok'in kaupunki, Venäläisen luonteessa löytyväin tatarilaisten taipumusten mukaan, käy laveata kauppaa. Semmoiset saappaat hän veti jalkaansa ja hyppäsi sitten pari hyppäystä huoneessa, aivan Skottilaisen tapaan, pelkässä lyhyessä paidassa, unohtaen ujoutensa ja hieno-tunteisen keski-ikänsä, hyppäsi, ja varsin notkeasti lopsautti itseänsä kantapäillään. Samassa ryhtyi hän sitten toimeen: hykersi lippaansa ääressä käsiänsä samalla tyytyväisyydellä kuin hykertää tutkinnon pitoon tullut maaoikeus, astuessaan aamiaispöytään. Hän otti paperit lippaasta. Hänen teki mieli saada asia ajetuksi piammiten loppuun, jättämättä mitään tuonnemmaksi. Itse oli hän päättänyt sepittää kauppakirjat, kirjoittaa ja kopioida, ett'ei tarvitsisi mitään maksaa kirjureille. Kauppakirjain muodon hän kyllä tiesi vallan hyvin. Suurilla, rohkeilla kirjaimilla aloittikin hän: "Vuonna tuhat kahdeksansataa" j.n.e., sitten tuli pienemmillä: on tilanomistaja se ja se ja niin edespäin, niinkuin olla pitää. Kahdessa tunnissa oli kaikki valmiina.

Hän katsahti nyt näihin luetteloihin ja talonpoikiin siinä, jotka todellakin olivat olleet joskus talonpoikia, tehneet työtä, kyntäneet, juoda renttuilleet, petelleet herrojansa tai kukaties olleet hyviäkin talonpoikia, ja omituinen, selittämätön tunne valtasi hänet silloin. Jokaisessa listassa oli jotakin omituista, ja siitä syystä oli eri listain talonpojissakin jotakin omituista. Korobotshkan talonpojilla oli melkein jok'ainoalla lisä- ja liikanimiä. Pljushkin'in lapussa ei suinkaan sanain paljous haitannut: useissa kohdin oli vaan nimen ja isännimen alkukirjaimet ja niitten perässä kaksi pistettä. Sobakevitsh'in luettelossa veti huomiota puoleensa tavaton täydellisyys ja seikkaperäisyys. Ei ollut unohdettu ainoatakaan ominaisuutta. Yhdestä oli sanottu: "hyvä puuseppä"; toisen nimeen oli liitetty: "järkevä mies, eikä viinaa maistakaan". Tarkasti oli myös ilmoitettu, mikä minkin oli isä ja äiti ja millainen mikin oli käytökselleen. Erään Fedotow'in kohdalle oli vain merkitty: "Isästä ei ole tietoa; syntynyt hovin piiasta Kapitolinasta, mutta hyväluontoinen eikä varasta". Kaikki nämä seikkaperäiset ilmoitukset antoivat omituista tuoreutta luettelolle; tuntui niinkuin ukot olisivat vielä eilen olleet elossa.

Kauan hän katseli nimiä ja tunsi vihdoin jotakin sääliä ja huokasi:

-- "Voi teitä", virkkoi hän, "ukko kullat! Onpas teitä tähän sullottu koko kasa! Mitähän te, veikkoset, teitte ja toimititte eläissänne? Miten puuhailitte, ponnistelitte?"

Ja hänen silmänsä pysähtyivät yhteen nimeen. Tämä oli ennestään tunnettu Pietari Savelinpoika Kaukana-Kaukalo, joskus maailmassa tilan-omistajattaren Korobotshkan talonpoikia. Tshitshikow ei malttanut nytkään olla sanomatta:

-- "Siinäpäs on pituutta, koko rivin leveältä! Käsitöissäkö sinä lienet ollut taitava, vai muutoinko vaan talonpoika, ja mimmoisen kuolit kuoleman? Kapakassako sä henkesi heitit, vai maantielläkö ajoi ylitsesi kömpelö kuorma? -- 'Korkki Tahvo, kirvesmies, raittius erinomainen'. Niin vai, vai tässä se nyt on tuo Tahvo Korkki, jättiläinen, joka olisi kelvannut kaartiin! Kävit kai kaikki läänit ristiin rastiin kirves vyöllä ja saappaat selässä, söit rossalla leipää ja kahdella kuivattua kalaa, mutta kukkarossasi kai joka kerran kannoit kotiin satasen ruplia, neuloitpa kukaties vielä setelin ja toisen liinaisiin housuihisikin tai pistit ne saapasvarteesi! Missähän sinusta sitten aika jätti? Kiivennytkö lienet, suurempia tuloja hakien, kirkon torniin ja liukastuit siellä poikkipuulta ja maahan loiskahdit? Joku Miikkula setä sun vieressäsi seisoi, päätänsä raapasi, virkkaen: 'Voi, Junu rukka, noinkos sinua nyt lennättikin!' ja itse kiipesi, nuora vyötäisillään, sinun sijallesi. -- Maksim Teljatnikow, suutari. Suutari! Vai suutari! Humalassa kuin suutari, sanoo sananlasku. Tunnenpa minä sinut, veikkonen, tunnen. Tahdotkos, niin kerron koko sun historiasi! Opissa olit ensin saksalaisella mestarilla, joka syötti teitä kaikkia yhdessä ja veteli hihnalla selkään, kun ette olleet tarkkoja, eikä päästänyt kadulle keikkumaan. Etkä ollutkaan sä suutari vain, mutta oikea ihme saapasseppäin seassa, eikä lakannut sua Saksalainen laittelemasta, haastellessaan eukkonsa kanssa tahi kera kumppaninsa. Opista päästyäsi sä virkoit: 'nyt pannaan oma jalka pöydän alle; enkä huolikaan minä Saksalaisen lailla kopekoita kihnutella; minä rikastun tuota pikaa'. Ja sitten, suoritettuasi herrallesi melkoisen veron, avasit sinä puodin ja otit työtä runsaasti, -- ja anna soittaa sitten! Polkuhinnalla ostit jostakin märännyttä nahkaa ja voitit kuin voititkin kaksin kerroin joka saappaalta; mutta kului viikko, toinen, niin läksivät sinun saappaasi halkeilemaan, ja sinut haukuttiin suut silmät täyteen. Puotisi tyhjeni tyhjenemistään, sinä rupesit juomaan ja pitkin katuja vetelehtämään, puhellen: 'Kyll' on kovaa tämä elämä! Ei tule toimeen Venäjän mies, kun Saksalainen on aina tiellä!' -- Mikäs mies tämä on? Elsa Varpunen? Mitä hittoja: akkako! Mikäs sen tänne survasi? Peiakkaan Sobakevitsh, petti näet tässäkin!"

Tshitshikow oli oikeassa; se oli kuin olikin akka. Miten se oli miesten luetteloon päässyt, on vaikea sanoa; mutta niin taitavasti oli sen nimi siihen kirjoitettu, että kaukaa luuli sitä mieheksi, nimeltä Eljas. Tshitshikow ei huolinut Elsasta, vaan pyhkäsi hänet samassa pois.

-- "Yrjö Hiljaan-Hyvä-Tulevi!" jatkoi hän tarkasteluansa. "Mikäs sinä olit miehiäsi? Ajurinako olit ja, hankittuasi itsellesi troikan ja niinimattoisen kojureen, jätit ikipäiviksi kotisi ja läksit kauppamiesten kanssa kuljeksimaan markkinoilta markkinoille? Maantielläköhän sä henkesi Herralle annoit, vai surmasivatko sinut omat kumppalisi jonkun paksun ja punaposkisen sotamiehen-muijan tähden, vai rupesiko metsärosvo pitämään hyvää silmää sun nahkaisiin rukkasiisi ja sun pieniin, mutta lujiin hevosiisi, vai lienetkö muutoin vaan pankolla maatessasi miettinyt sinne tänne ja sitten yks kaks poikennut kapakkaan ja sieltä suoraa päätä avantoon, ja sinne mies meni kuin Mähösen viina? Voi veikkoset Venäläiset! Ei tee teillä mieli kuolla omaa kuolemata! -- Entäs te, kulta poikaseni!" jatkoi hän, silmäellen sitä listaa, johon olivat kirjoitetut Pljushkin'in karkurit, "elossa te kyllä olette, mutta mitäpäs hyötyä teistä siltä on? Yhtä olette kuin kuolleetkin! Ja missähän teitä nyt kantelevat nopeat jalkanne? Huonoko teillä oli olo Pljushkin'in luona, vai muutoin vaan omasta halustanne samoilette metsissä, matkamiehiä ryöstellen? Vankihuoneissako istunette vai lienette ruvenneet toiselle herralle ja nyt maata viljelette? Jeremias Korpela, Nikita Kiertäväinen, hänen poikansa Anton Kiertäväinen... No nämä ovat jo nimeltäänkin karkulaisia. -- Popow, hovin palvelija... Kirjantaitava kaiketi. Puukko kädessä et mahtanut huiskia, vaan varastit herras-tavalla. Vaan äläs, jopa sai sinut kiinni ispravnikka-kapteni. Rohkeana sinä seisot tutkinnossa."

-- 'Kenen miehiä?' kysäisee ispravnikka ja liittää sinulle tässä selvässä jutussa pari tuntuvaa sanaa.

-- 'Sen ja sen hovinherran miehiä', vastaat sä rohkeasti.

-- 'Mikä toimenasi täällä?' kysyy ispravnikka.

-- 'Raha-ansiolle olen päästetty', vastaat sinä, sanoja tapailematta.

-- 'Missä pässi?'

-- 'Isännällä, porvari Pimenow'illa'.

-- 'Pimenow tänne! Sinäkö olet Pimenow?'

-- 'Minä'.

-- 'Onko hän antanut sinulle passinsa?'

-- 'Ei hän ole minulle antanut mitään passia'.

-- 'Mitäs sinä valehtelet?' tiuskasee ispravnikka ja liittää jonkun tuntuvan sanan.

-- 'Juuri niin', vastaat sinä rohkeasti, 'en ole antanut passiani hänelle, sillä minä tulin myöhään kotia, vaan annoin sen talteen Antip Prohorow'ille, suntiolle'.

-- 'Suntio tänne! Onko hän antanut sinulle passiansa?'

-- 'En ole saanut passia häneltä'.

-- 'Valehteletko sinä taas?' sanoo ispravnikka, vahvistaen puhettansa jollakin tuntuvalla sanalla. 'Missä on sinun passisi?'

-- 'Kyllä se oli minulla', vastaat sinä nopeasti, 'mutta kai se on meinaten niinkuin joutunut kateisin'.

-- 'Entäs sotamiehen nuttu?' kysyy ispravnikka ja paukauttaa jälleen kaupanpäällisiksi jonkun tuntuvan sanan. 'Minkästähden sen olet varastanut ja samoin papilta kirstun vaskirahoineen?'

-- 'En suinkaan', vastaat sinä, etkä värähdäkään, 'varkaan ammattia en ole vielä milloinkaan harjoittanut'.

-- 'Kuinkas sitten nuttu löydettiin sinulta?'

-- 'Sit' en tiedä! Varmaankin sen joku lienee tuonut'.

-- 'No onpa sinua konna, onpa aika konna', puhuu ispravnikka, pyöritellen päätään ja kädet puuskassa. 'Raudat jalkaan ja mies tyrmään!'

-- 'Kuinka vaan tykkäätte', vastaat sinä. Ja sitten otat taskustasi nuuskarasian ja tarjoot ystävällisesti nuuskaa kahdelle sotavanhukselle, jotka panevat rautoja jalkoihisi. Sä kyselet heiltä kauanko ovat jo olleet virkaerossa ja missä sodassa ovat olleet. Ja niin sinä aikojasi elelet vankihuoneessa, sillä välin kuin asiatasi tutkitaan Oikeudessa. Näin päättää vihdoin oikeus: Se ja se on Tsarevo-Kokshaishka'sta lähetettävä sen ja sen kaupungin vankilaan. Sikäläinen Oikeus taas päättää: Se ja se on lähetettävä Vesjegonsk'iin. Ja niin sinä muuttelet majaa tyrmästä tyrmään ja uutta asuntoa katsellessasi virkat: 'ei, kyllä Vesjegonsk'in tyrmä on vähän parempi: siellä oli tilaa babkiakin heitellä [Venäläinen kisa sorkkaluilla. Suoment, muist.] ja seurakin oli isompi'. -- "Abakum Firow! Mikäs sinä olet? Missähän sinä, poikaseni, oleksit ja voleksit? Volgan varsilleko tiesi on osannut ja oletko vapaasen elämään mieltyneenä yhtynyt purlakoihin?..." [Purlakat ovat irtonaista työväkeä jyvälotjilla sisä-Venäjässä. Suom. muist.]

Tshitshikow pysähtyi ja vaipui hetkiseksi ajatuksiinsa. Rupesiko hän miettimään Abakum Firow'in kohtaloa, vai muutoinko hän mietteisinsä vaipui, niinkuin ainakin vaipuu Venäjän mies, olkoon missä iässä, missä virassa ja varallisuuden tilassa tahansa, kun alkaa ajatella huimaa, reipasta elämätä. Ja tosiaankin, missä on nyt Firow? Huimasti huijailee ja hurrailee jyvälotjain laiturilla, saatuaan pestit kauppamiehiltä. Kukkaset ja nauhat liehuvat hatussa, koko purlakkain lauma iloitsee, jätellen hyvästi kultasiaan ja vaimojansa, soreita ja solakoita helmikauloja, kassapäitä; siinä rinkitanssia ja lauluja; koko tori kuohuu ja kiehuu. Kantajat sillä välin huutaen, toruen, kirkuen nostavat koukullansa selkäänsä yhdeksän puutaa ja pauhulla kaatavat hernettä ja nisua syväpohjaisiin lotjiin; sinne laskevat kaura- ja suurima-mattoja ja kauas ympäri toria näkyy jauhosäkkejä, kuni tykin luoteja suunnattomissa kasoissa, ja mahtavana katsoo koko jyvätykistö, kunnes on siirtynyt syviin lotjiin, ja sitten lähtee loppumaton laivasto perätysten, yhdessä jonossa kera keväisten jäitten. Kyllä siellä saatte työtä tehdä tarpeeksenne, purlakat! ja niinkuin yksissä ennen hurrasitte ja hulluilitte, niin nyt ryhdytte työhön ja hikeen, hinaten lotjia ja laulaen yhtä laulua, loppumatonta kuin Venäjän maakin.

-- "Kas, johan kello on kaksitoista!" sanoi viimein Tshitshikow, katsahtaen kelloaan. "Mitäs minä tässä vitkailen? Aika menee niinkuin hyväänkin asiaan; ensin puhun jonkin joutavata ja sitten vielä vaivun ajatuksiin. Pöllö, mikä pöllö!"

Tämän sanottuaan muutti hän skottilaisen pukunsa europalaiseksi, veti vyönsä kireemmälle, pirskautti päällensä eau-de-cologne'ia, otti lämpöisen lakin käteensä ja paperit kainaloonsa ja läksi sivilioikeuteen tekemään kauppakirjoja valmiiksi. Hänen kiiruhtamiseensa ei ollut syynä myöhästymisen pelko, hän ei peljännyt myöhästyvänsä, sillä presidentti oli hänen tuttavansa ja saattoi hänen mielensä mukaan joko pitkittää Oikeuden istuntoa tahi keskeyttää sen, aivan kuin ennen muinoin Homeron Zeus Jumala pitensi päiviä ja lähetti pikaisesti öitä, kun piti keskeyttää lempimäinsä sankarien kina tai antaa niille tilaisuutta tapella kylliksensä. Siksi hän ei kiirehtinyt, vaan hänen itsensä teki mieli saada asia päätetyksi niin pian kuin mahdollista. Siihen saakka tuntui hänestä kaikki vähän levottomalta ja hankalalta, mieleen tuli näet aina se ajatus, ett'eivät hänen talonpoikansa ole sittenkään aivan oikeita talonpoikia, ja semmoisissa tapauksissahan pitää saada tuonlainen taakka pois hartioilta. Tuskin hän oli ennättänyt kadulle, miettien näitä asioita ja kantaen hartioillaan karhua, ruskean päällyksen alla, niin jo kohtasi juuri poikkikadun kolkassa erään herran, jolla myös oli karhu ruskean päällyksen alla ja lämmin lakki korvalippujen kanssa. Herra huudahti; se oli Manilow. Ystävykset sulkivat toisensa sylihinsä ja seisoivat viiden minutin verran tuossa asemassa. Kummaltakin puolen muiskattiin suuta niin kovasti, että kumpaisellakin kivisti etuhampaita koko päivän. Manilow oli niin täynnä ihastusta, ett'ei hänen kasvoilleen jäänyt kuin nenä ja huulet: silmät olivat kokonaan kadonneet. Neljänneksen tuntia puristeli hän molemmilla käsillään Tshitshikow'in kättä ja lämmitti sen tulikuumaksi. Kaikkein hienoimmilla ja suloisimmilla sanoilla kertoi hän lentäneensä sulkemaan Pavel Ivanovitsh'ia syliinsä, ja puhe päättyi semmoiseen sievistelylauseesen, että senlainen olisi ollut sopiva tytölle, jonka kanssa mennään tanssimaan. Tshitshikow avasi suunsa, tietämättä vielä itsekään mitä vastata, kun Manilow samassa otti turkkinsa alta ruusupunaisella nauhalla sidotun paperikääryn.

-- "Mitä tässä on?"

-- "Talonpojat!"

-- "Vai niin!" Hän avasi kääryn, heitti siihen pikaisen silmäyksen, ihaillen kaunista ja puhdasta kirjoitusta. "Hyvin on kirjoitettu", sanoi hän, "ei ole tarvis kirjoittaa puhtaaksikaan. Vielä reunakin on tehty ympärille. Kuka se tuon reunan näin taitavasti on tehnyt?"

-- "Älkää kyselkö", sanoi Manilow.

-- "Tekö?"

-- "Vaimoni".

-- "No mutta herrainen aika, oikeinhan hävettää, kun olen tehnyt niin paljon vaivaa".

-- "Pavel Ivanovitsh'in tähden ei löydy mitään vaivaa".

Tshitshikow kumarsi kiitollisena. Manilow, kuultuansa hänen menevän Oikeuteen kauppakirjoja vahvistamaan, lupasi tulla hänen mukaansa. Tuttavukset läksivät käsityksin. Jos oli vähinkin ylennys tahi mäki tahi porras, niin Manilow aina tuki ystäväänsä, melkeinpä kohotti häntä kädellään, suloisella hymyllä sanoen tahtovansa kaikin mokomin pitää huolta, ett'ei Pavel Ivanovitsh loukkaisi jalkojansa. Tshitshikow oli hämillänsä eikä tiennyt mitenkä lausuisi kiitollisuutensa, sillä hän tiesi olevansa raskaanlainen. Molemmanpuolisia palveluksia osoittaen saapuivat he vihdoin torille, jonka varrella olivat virastot -- suuri kolmikertainen kivikartano, kauttaaltansa valkoinen kuin liitu; tämä osoitti kaiketikin kaikkien siinä olevien henkien sielunpuhtautta. Muut rakennukset torin varrella eivät olleet tämän ison kartanon mukaisia. Siellä oli vahtikoju, jonka edustalla seisoi sotamies pyssy olalla, pari kolme ajurien asemata ja vihdoin pitkät laipiot ja niissä tavallisia laipiokirjoituksia ja piirustuksia, hiilellä ja liidulla raaputeltuja. Muuta ei ollut mitään tällä yksinäisellä taikka, kuten meillä sanotaan, kauniilla torilla. Toisen ja kolmannen kerroksen akkunoissa näkyi Oikeuden jumalattaren lahjomattomia pappeja, jotka aina väliin jälleen katosivat, kaiketikin päällikön astuessa huoneesen. Ystävykset nousivat portaita aivan juoksujalassa, sillä Tshitshikow, koettaen karttaa kainalollista kannattelua Manilow'in puolelta, joudutti askeleitaan, mutta Manilow puolestansa taas lensi edelle, voidaksensa estää Tshitshikow'ia väsymästä. Siitäpä syystä olivat he aivan hengästyksissään, päästyänsä ylös pimeään käytävään.

Ei huikaissut heidän silmiänsä puhtaus käytävissä eikä huoneissakaan. Silloin ei vielä pidetty siitä huolta, ja mikä oli likaista, se jäikin likaiseksi, saamatta kaunista kuorta päällensä. Themidi, Oikeuden jumalatar, vastaan otti vieraitansa semmoisenaan kuin oli, aamunuttu päällä ja yömyssy päässä. Nyt olisi kuvattava virkahuoneet, joitten kautta sankarimme kulkivat, mutta kirjantekijä pelkää kovasti kaikkia virkapaikkoja. Jos hänen joskus onkin ollut käyminen niitten läpi, silloinkin kuin ovat olleet loistavia ja pulskia, lattiat ja pöydät kiiltävinä, niin on hän koettanut rientää niitten läpi kiiruimman kaupassa, ujosti luoden silmät maahan. Siksipä hän ei tiedäkään, mitenkä siellä kaikki kukoistaa ja onnen päiviä viettää. Sankarimme näkivät kaikenlaista paperia, ruskeata sekä valkoista, pöytään painetuita päitä, leveitä niskoja, frakkeja, nuttuja, lääninkaupungin kuosin mukaisia ja erään tuommoisen tavallisen vaaleanharmaan kurtikan, joka teki räikeän vastakohdan muille. Kurtikan omistaja istui, pää sivulla ja melkein paperissa kiinni ja kirjoitella pyöräytteli uljaasti jotakin pöytäkirjaa maan luovutuksesta tahi takavarikkoon pantavasta omaisuudesta, minkä oli omaksensa siepannut joku hiljainen hovinherra, joka siitä pitäin rauhassa elelee aikojansa, sillä välin kuin hänen asiatansa tutkitaan Oikeudessa, ja hänelle on ennättänyt syntyä lapsia ja lapsenlapsiakin Oikeuden oivan suojan alla. Siellä täällä kuului lyhyttä, katkonaista puhetta: "Lainatkaapas Fedosei Fedosejevitsh juttu N:o 368!" -- "Aina teiltä hukkuu korkit kruunun tolpista!" Välistä kuului kovempi ääni, varmaankin jonkun esimiehen, ja se käski näin: "He, tuoss' on, kirjoita puhtaaksi, taikka kyllä minä sinulle näytän! saat istua kuusi päivää syömättä". Kynistä läksi kova rapina, samallainen kuin koska muutamia risukuormia kulkee metsässä, jossa on puolen kyynärän paksuudelta kuivia lehtiä.

Tshitshikow ja Manilow astuivat ensimmäisen pöydän luo, jossa istui kaksi nuorta virkamiestä, ja kysyivät:

-- "Sanokaas, olkaa hyvä, missä täällä on kauppakirjain osasto!"

-- "Mitäs teillä on asiata?" kysyivät molemmat virkamiehet, kääntyen kysyjiin.

-- "Minulla olisi hakemuskirja annettavana".

-- "Mitäs olette ostaneet?"

-- "Tahtoisinpa ensin tietää, mihin osastoon kauppakirjat kuuluvat, tähänkö vai muuanne".

-- "Sanokaa ensin, mitä olette ostaneet ja mistä hinnasta, niin sitten saatte tietää, ei se muutoin käy laatuun".

Tshitshikow huomasi heti pelkän uteliaisuuden vaivaavan virkamiehiä, niinkuin ainakin nuoria virkamiehiä. Sitä paitse tahtoivat he osoittaa, kuinka painavia ja tärkeitä he ja heidän toimensa ovat.

-- "Kuulkaas, hyvät ystävät", sanoi hän, "minä tiedän vallan hyvin, että kaikki kauppakirjat, olkoon hinta mikä hyvänsä, tehdään yhdessä paikassa, ja sen vuoksi pyydän teitä näyttämään minulle, missä tämä paikka on; mutta jos ette tiedä, missä mitkin asiat virastossanne ovat, niin sopii kysyä muilta".

Virkamiehet eivät vastanneet siihen mitään. Toinen heistä vaan tokaisi sormellaan nurkkaan päin, jossa istui muuan ukko, merkiten papereita. Tshitshikow ja Manilow astuivat pöytäin välitse suoraan hänen luokseen. Ukko teki työtä hyvin uutterasti.

-- "Sallikaas kysyäni", virkkoi Tshitshikow kumartaen, "täälläkö kauppakirjoja vahvistetaan?"

Ukko nosti silmänsä ja vastasi verkalleen: "Ei täällä vahvisteta kauppakirjoja".

-- "Missä sitten?"

-- "Kauppakirjain Toimistossa".

-- "Missäs on kauppakirjani Toimisto?"

-- "Ivan Antonovitsh'in luona".

-- "Missäs on Ivan Antonovitsh?"

Ukko tokaisi sormellaan toista nurkkaa kohti. Tshitshikow ja Manilow läksivät Ivan Antonovitsh'in luokse. Ivan Antonovitsh oli jo ennättänyt heittää heihin salavihkaisen silmäyksen, mutta vaipui samassa kokonaan kirjoitustyöhönsä.