Chapter 5

Ja sillä aikaa kehittyivät Laurin ja tyttösen suhteet niin pitkälle kuin miehen ja naisen läheiset välit saattavat kehittyä.

Sitten tuli kirje Svealta. Ja katso: se oli sellainen, että Lauri Falk näki Svean tienneen tämänkin asian, itsestään ja ennenkuin hän oli saanut mitään kirjettä siitä. Ihmeellistä! Juuri sinä iltana, jolloin Laurin ja tyttösen oli käynyt niin, oli Svea siellä kaukana tuntenut omituista ahdistusta, vastenmielistä, kauheaa. Svea sanoi selvästi aavistaneensa, että Lauri Falk syleili toista.

Svea tiesi todellakin siis kaikki, sen hän oli tuhannesti osoittanut.

Nyt alkoivat Lauri Falkille synkät päivät, sillä ensimmäinen ihastus Margaretaan oli hieman laimentunut, mutta uusi ystävätär kiinnitti häntä kuitenkin sellaisella aistien ja yksinäisen elämän voimalla, ettei hän saattanut neitosesta irtautua, vaikk'ei ollut vielä kertaakaan tullut pohtineeksi, pitikö hän Margaretasta koko sydämestään vai ei. Ja nyt oli hän, ryhditön raukka, taas pettänyt ihanan ja uskollisen Svean.

Ja vielä enemmän kuin nämä ajatukset tuskastutti Lauria sitten se seikka, että Margareta, joka tuli, samoin kuin hänkin, viime viikkoina omituisen hermostuneeksi, heittäytyi eräänä iltana hänen kaulaansa ja tunnusti itkien hänelle erään syvimmän, kahdenkeskisen salaisuuden.

Laurin oli silloin vaikea kätkeä kovin levotonta mielialaansa.

Hän ajatteli, että siihen ne nyt menivät lopullisesti välit Svean kanssa. Ja mikä oli tuo tyttö? Nyt huomasi taiteilija entistä selvemmin, etteivät Margaretan kädet olleet niin kauniit kuin Svean. Eikä Margareta ollut lukenut Tagorea, saati sitten ihmeellistä Swedenborgia. Pitikö nyt kohtalon sitoa hänet Margaretaan?

Oliko se aivan pakko?

Ei, Lauri Falkin oma harkinta ei tässä riittänyt. Ja hän oli jo tottunut aina hädässä turvautumaan Sveaan.

Hän aikoikin kirjoittaa asiasta Svealle.

Silloin tuli Svealta kirje. Omituinen, lyhyt. Kirje, kuten joka päivä; mutta tässä sanoi Svea ainoastaan, että hän tulisi seuraavana aamuna Laurin luokse.

Lauri ajatteli: jos Svea tietäisi tämänkin asian, hän voisi varmaan keksiä siihen myöskin parhaan ratkaisun.

Lauri meni hotelliin, jossa Svea asui. Hän tekeytyi huolettomaksi, hymyillen hän astui Svean huoneeseen, he tervehtivät toisiaan. Lauri ei puhunut mitään Margaretan salaisuudesta, vaan pakinoi iloisesti kaikenmoisista muista asioista. Svea katseli häntä tutkivasti ja kummissaankin. Ja Lauri näki ohimennen, että hän istui kalpeana nojatuolissaan.

Viimein Lauri kysyi:

»No, tiedätkö, mitä minulle nyt kuuluu?»

»Että sinä tulet isäksi», vastasi Svea heti.

Svean silmissä oli tumma kuulto. Hänen rintansa kohoili kiivaasti.

Lauri Falk hätkähti. Vähän ajan kuluttua hän kysyi äärimmäisen hämmästyksen vallassa, hiljaa, miten Svea oli saanut sen tietää.

Svea oli sen tuntenut! Hän oli tuntenut eräänä yönä Laurin kärsivän unettomana, hän ei ollut silloin itse saanut tuskasta unta silmäänsä. Ja se yö oli juuri sama, jonka edellisenä iltana tyttönen oli ilmaissut Laurille salaisuutensa.

Svea oli valvonut monia öitä jo sitä ennen ajatellen tällaista mahdollisuutta; mutta tätä puolta asiasta he eivät nyt joutuneet huomaamaan.

Lauri Falk ajatteli: Tällainen ei ole enää sattumaa! Olihan Svea niin monesti ennen osoittanut sellaiset sattumat varmaksi tiedokseen.

»Mitä sinä sitten tästä arvelet?» kysyi Lauri viimein Svealta.

»Että lapsi ei ole sinun», vastasi Svea empimättä.

Svea, joka uskoi aavistuksiinsa, rakasti Lauria; ja hän oli nyt enemmän kuin mustasukkainen, hän oli epätoivoisesti onneton.

Laurikin joutui silloin epätoivon valtaan. Sillä paitsi että hän nyt yhä enemmän näki, miten erilaiset Svea ja Margareta olivat, Svea niin omituisen ihmeellinen, hän uskoi nyt Svean aavistuksen nojalla, että Margareta oli hänet pettänyt. Lauri oli tuntenut Margaretaa niin kovin lyhyen aikaa.

Kuitenkin aikoi Lauri olla mies, ottaa Margaretan, vaikka itse joutuisi kärsimäänkin.

Silti ei hän voinut olla sanomatta Margaretalle, kun he kohtasivat toisensa seuraavalla kerralla, ettei lapsi muka ollut hänen.

Tyttö katsoi häneen kummastuneena, kauhuissaan. Hän ei vastannut Laurille muuten kuin poistumalla kohta hänen luotansa.

Kun häntä ei kuulunut moneen päivään, meni Lauri tapaamaan häntä.

Viimein sanoi Margareta itkuunsa pakahtumaisillaan:

»Se oli sinun...»

»Oli?» kysyi Lauri Falk.

»Eikä sitä ole enää», vastasi Margareta.

Sitten sai Laurin sydän vaikeroida, ja hänen tuntonsa syyttää, sillä mistä hän, paitsi naisen omista silmistä, joista puhui viattomuus, arastellen kuulustelikin Margaretasta, hän sai tietää neidon suoraksi ja hyväksi. Mutta hän itse oli nyt jälleen tehnyt rikoksen, murhannut oman itsensä Margaretassa...

Ja tähän hänet oli saanut Svea.

Falk alkoi Sveaa hämärästi melkeinpä vihata.

Koskaan ei hän kirjoittanut Svealle enää sielullisista asioista. Jopa hän kieltäytyi vähitellen huolimasta hänen kirjeitäänkin.

Viaton Svea suri kuollakseen.

Tällä tavoin loppuivat Lauri Falkin ja Svean välit.

PARTURI KIKKA

eli runoilija ynnä Don Juan.

Parturi Kikka on runoilija, ei kuitenkaan sellainen kuin Lauri Falk, joka ehkä pystyisi johonkin, elleivät saamattomuus ja epäily estäisi häntä. Kikka yrittää, mutta...

Siitä, että hän on runoilija, ei silti yksinomaan johdu, että hän nyt istuu kuvastimen edessä, parturintuvassa pikkukaupungissa, katsellen itseään.

Hän on pukeutunut juhlallisesti bonjouriin, hieman vihertävään ja kurttuiseen, jonka rintapielistä hän on äsken hangannut pesurievunkulmalla pois voi- ja kahvitahroja, koska parturinsalongin omistaja vei pyyheliinat tänä lauantai-iltana pesuun; Kikka on näet myynyt tämän parturinliikkeen, joka oli ennen hänen, toiselle. Bonjourin alta näkyvät häneltä samettiliivit, loistavan sinertävät ja punertavilla napeilla varustetut: heh, kun pitää visusti kiinni kaksi bonjourin ylänappia, ja nuoraksi rypistyneen taiteilijankravatin niin levällään kuin mahdollista, ei tarvitse surra paidasta, jonka ei sovi näkyä, peijakkaan, sillä Kikan vaatekasasta, parturintuvan nurkasta, ei löytynyt puhdasta paitaa. Sen sijaan pidetään pitkänlaisen helmatakin kaikki alanapit auki, niin että nuo liivit, hiukan nukkavierut, saavat paistaa. Kaulaliinan kuluneet paikat on sovitettu piiloon, samoin kuin pesurievun kulmalla kiilloitettujen patiinien nauhain solmutkin.

Niin, ei tarvitse olla millänsäkään, tämä asu kyllä kelpaa, hän on _comme il faut_. Tukka, joka on ruskean punertava ja keskeltä otsikkoa jo harvuuttakin käpertynyt, on harjattu niin perin pohjin, että kulmat paistavat punaisilta. Samanvärinen on nenäkin, terävä ja ikäänkuin kaikkialle pujahteleva, huipusta lihavahko.

»_Comme il faut_», on hän lausunut jo äsken, sillä tavoin kuin se kirjoitetaan, seisten kuvastimen edessä, pysähtyneenä siihen vielä tarkastamaan asuaan, -- pienikokoinen mies, bonjourin helmat levällään. Sitten ovat sormet kohonneet hypistelemään leukaa, pää on mennyt kumaraan ja sääret hiukan koukkuun; siinä hän on katsellut kauan mietteissään kulmiensa alta, kierrellen riippuvia viiksiään.

Hellästi hän on katsellut, hiukan ovelin silmin. Ja sitten hän on alkanut hymyillä.

Sillä kuvastimesta hymyilee hänelle vieläkin, kun hän on lopuksi asettunut parturintuoliin istumaan, poski kämmenen nojaan, kaunis, kiharainen nuorukainen ja loistavat, ystävälliset, älykkäät, melkein taivaansiniset silmät.

Hän katselee kuvaansa ja huokaisee:

»Ah, paitsi runoniekka myöskin Ton Juan.»

Nyt hän tietää, mitä Ton Juan tarkoittaa. Ennen muinoin, pienenä poikana, hän oli seisonut korpikylässä äitinsä helmoissa laiturilla ja katsellut laivaa, jonka keulassa oli nimi »Don Juan»; hän oli ihmetellyt, mitä se nimi merkitsi. Mutta silloin ei hän ollut edes kansakoulussakaan. Oi, kuinka aika meneekin. Mutta vielä tässä ennättää, kunhan touhuaa, sillä hän on iältään vasta vähän neljännelläkymmentä, ja juuri päässyt oikeaan hyvään alkuun ja otteeseen runoniekkana sekä sellaisena individinä, joka on Ton Juan.

Kyllä tässä oli ollut taistelua. Se kansanopistokin oli täytynyt jättää kesken, -- köyhyyden vuoksi, ja taipua ajelemaan parturinoppilaana leipänsä edestä ihmisten leukoja, tässä pikkukaupungissa. Mutta nythän siitä on päästy. Sillä, kuten sanottu, parturinsalonki, se sama, jossa hän asustaa nyt tilapäisesti täällä oleskellessaan ja jonka hän vähitellen hankki omakseen ja melkein velattomaksi, on ollut myyty jo toista vuotta sitten. Rahoja ei enää ole jäljellä, mutta sen sijaan paljon runoja; komeana käärönä pullistelevat ne tuossa bonjourin povitaskussa. Ja hallussa on koko elämä, jossa on niin hauskaa olla Ton Juan, viimeinkin.

Ne runot ovat nyt lähdössä kirjakauppias Muttisen luokse. Heti tuonoin kaupunkiin tultuaan hän oli mennyt Muttisen pakinoille ja esittänyt hänelle ylimalkaisesti asiansa, saaden pyynnön viedä Muttiselle kirjansa tänään. Siksi hän toivoo, että Muttinen julkaisisi niistä runoista sarjan, tai antaisi edes hänelle vähän rahaa niiden painattamiseen ja esiintyisi kirjanlevittäjänä, -- kun näet kustantajat siellä Helsingissä, jossa Kikka on oleskellut talven, sekä muuallakin ne pakkasivat.

Mutta runoistahan ei yksinomaan johdu, että Kikan yllä on vihertävä bonjouri ja kaulassa taiteilijanliina, joskin hän mielellään esiintyi taiteilijana, varsinkin nyt, oltuaan täältä poissa. Ei; vaikkapa Kikka uskookin arvokkaan ulkoasun ja sulavan käytöksen vaikuttavan Muttiseen tällaisissa asioissa, hänellä on toisiakin syitä olla näin »_comme il faut_», Ton Juan.

Sellainen Don Juan, jolla on naistuttavia. Tänä aamuna hän on soittanut Muttiselle, eikö hän saisi tuoda kirjakauppiaan luokse tuon toisen asian ohella myöskin joukon ystävättäriään, jotka tahtoisivat mielellään tutustua Muttiseen, avioeron tehneeseen porhoon. Kikasta olisi ollut niin hauskaa ottaa heidät mukaansa kävelylle kaupungille. Ja Muttinen oli suostunut, se mainio mies.

Mutta, ottaako se Muttinen ne hänen runonsa, painattaakseen tai edes levittääkseen? Se ajatus nostaa Kikan paikaltaan; sen mietteen herättämänä hän käy levottomasti edestakaisin parturinsalongissa, nyppien pois karvoja sieraimistaan. Muttinenhan on rikas, se peijakas! Kyllä hän voisi sen tehdä, auttaa Kikkaa. Kikka ei vaatisi paljoa, -- kun hän nyt vain pääsisi julkisuudessakin alkuun. Voitosta maksaisi Kikka kyllä avun takaisin.

Sillä menemään on hänen välttämättä nämä runot saatava. Ne ansaitsevat todellakin julkisuuden, nimittäin juuri nämä. Hän on näet kirjoittanut paljon muitakin. Jo kauan sitten, kansanopistossa. Siellähän sitä oppilaat runoilivat. Ja sitten, siirryttyään parturinuralle... Silloin hän halusi joskus niin kiihkeästi runoilla, että jäi keskellä parranajoa seisomaan liikkumattomaan asentoon, unohtaen saippuan kundin suupieleen, -- varmaankin merkilliseen asentoon, se hänen täytyy nyt myöhemmin itselleen tunnustaa: partaveitsi koholla, jalka hauskasti koukussa, ja pitäen vasemmalla kädellä kiinni vieraan viiksestä. Partaveitsi vapisi ajeltavan pään kohdalla, kun parturi teki kädellään hajamielisiä liikkeitä katsellen kuvastimeen. Sillä kuvastimesta hän näki kadulla ohitse kulkevia naisia, -- ja hän oli siihen aikaan pyrkinyt taiteessaan erikoisesti harrastamaan naista... Jopa siihen suuntaan vaistomaisesti jo aikaisemminkin, kansanopistossa, runontöitä aloittaessaan... Kaihoillut ... sellaista.

Mutta kun Kikka oli sillä tavoin ajanut partoja, oli joku pelkuri kundi ärsyttänyt Kikan isännän häntä siitä haukkumaan. Silloin oli Kikka suuttunut, ja se olikin pelkäksi hyväksi. Sillä hän erosi siitä liikkeestä ja perusti omansa, kekseliäisyytensä ja lahjainsa avulla: kirjoittaen Viipuriin Häkli Lallukan liikkeelle kirjeen ja juhlarunon, joka alkoi: »Karjalan kukka, Häkli Lallukka», ja saaden sieltä ja sitten muualtakin rahoja hankkiakseen oman salonkinsa, jossa hän voi jatkaa taiteilijanyrityksiään entistä suuremmassa rauhassa.

Köyhyyttä hän kyllä kärsi, niinkuin nytkin ... mutta kyllä tämä vielä selviää. Eikä niillä silloisilla runoilla ollut vielä muuta kuin harjoittelun arvo, enempää kuin noilla kansanopistossa tehdyillä runouden ensi askelillakaan: kaikki entiset olivat vielä kovin ylimalkaisia ja persoonattomia, -- toisenlaisia kuin uudet. Vanhat olivat isänmaallisia, yleisinhimillisiä, aatteellisia, jollaiset siihen aikaan olivat muodissa. Ja joskin Kikka oli viime talvena Helsingissä ollessaan tarjonnut kaupaksi niitäkin, ei häntä pohjaltaan liioin harmita, että ne saivat pakin, vaikka tosin niissäkin ilmeni jo paikoittain selvä vivahdus siitä, mihin hän nyt on näissä päässyt: naisen käsittelyyn.

No, silloin, ennen muinoin, häneltä puuttui kokemusta. Mutta ainoastaan ja etupäässä kokemusta, asiantuntemusta. Naisväen tuntemusta. Harrastuksesta huolimatta. Hänellä oli kyllä kykyä ja persoonallisuutta, mutta ei ollut aiheita.

Nyt hänellä on aiheita ja kokemusta.

Kikkaa oikein huvittaa, kun hän muistaa, kuinka hän silloin nuorempana, täällä salongissaan, oli yksinäisyydessä ja myöskin köyhyydessä sepitellyt iltapuhteilla runoja naisista, -- millaisia runoja. Mutta hemaisevista naisista, kylpylaitokselle tulleista venakoista. Niistä, joita hän oli nähnyt kulkevan kadulla ohitse. Ne runot olivat vielä enimmäkseen noita kansanopistolaishenkisiä, aineettomia ja aiheettomia, joskin niissä näkyi jo itua täydellisempään.

Mutta mikä antoi hänelle alkusysäyksen tähän täydellisempään? Ensin eräiden nuorten suomalaisten kirjailijain teokset, joissa puhuttiin paljon naisista, ja naiset miehistä, -- rakkaudenkohtauksista, ja siitä, josta ei miehille tule riitaa. Puhuttiinhan niissä teoksissa muustakin, kaikenlaisesta, mutta nämä kohdat olivat Kikasta parhainta. Naisesta ... se oli uutta. Kohtaukset juuri sellaisina kuin ne kai olivat, hemaisevina, taiteellisina. Entä sitten Boccaccio: se oli niin hemaisevaa ja uudenaikaista, ettei Shakespeare siinä suhteessa mitään ... no, ei uutta, mutta aatteellisesti uudenaikaista, repäisevää. Ah, ah, tuo juttu nunnaluostarin puutarhurista! Sellaista elämää tahtoi Kikkakin, lukien illoin sängyssään nerokkaita kohtia, vääntyen kieppuun ja katsellen kirjaa silmät pyöreinä ja vetäen peiton korviinsa, niin että vain käherretty tukka oli näkyvillä, pystyssä ihastuksesta.

Ja nyt, nyt hän oli itse ... nunnain tarhuri Lamporecchio.

Siitä se oli alkanut tämä mainio elämä, että hän uskalsi viimein iskeä. Naiseen! Tosin se oli ainoastaan eräs kaupungin etukylän Mesopotamian nainen, kylän, jonka kaikki väki oli retkuja. Mutta se oli ennen ollut emäntä, ja pulska se oli, niin iso, että sanoi Kikan ylettävän hänelle kainaloon. Eikä ymmärtänyt, kun Kikka vastasi vitsillä hänelle, että pienestä tehdään suuri Shakespeare, vaan haukkui, ettei Kikalla ollut tarjolla konjakkia täällä salongissaan. Se tuollaisille konjakkia, -- naisille paremmillekaan: palvelevathan ne muutenkin miestä. Ja lopuksi se ryösti ja joi Kikan hajuvedet. Mutta Kikka unohti mielellään nämä pahat, sillä hän oli onnellinen, kun oli uskaltanut. Oi, niin tyytyväinen, että hän seuraavana aamuna supatti ensimmäiselle kundille korvaan olevansa nyt suhteissa, -- hänellä oli ollut tyttö, niin rakastunut tyttö, että oli ollut syödä hänet. Moisesta voitosta hän oli siihen aikaan iloinnut. Nyt niitä on paljon, ja parempia. Oli ollut jo kauan ennenkuin hän lähti tästä peijakkaan kaupungista Helsinkiin. Pikkukaupungissa, jossa häntä alettiin haukkua; kun hän ajeli naisia: malliksi, saadakseen aiheita. Sillä hän kirjoitteli yhä edelleen. Mutta nyt uudella tavalla, löydettyään itsensä äskeisistä elämyksistä. Osasihan hänkin näet tuollaisia ... hemaisevia ja taiteellisia asioita, jotka olivat muodissa: sellaisia kuin eräiden helsinkiläisten runoilijain yönystävättäristään laulamat ... sellaisia, joita pikkukaupungin herrat toistelivat keskenään joskus ... niitä hemaisevia kohtia... Niin, vitsailemaan hän oli oppinut kuin Boccaccio ... jopa olivat jotkin kohdat ehkä yhtä nasevia kuin Shakespearen.

Mutta tämä pikkukaupunki! Hänen kehityksensä kaipasi syventyä naisiin. Ja silloin eräät perherouvat, joihin hän koetti iskeä, haukkuivat häntä. Ja pilkkasivat niitä naisiakin, jotka antautuivat hänen seuraansa; aivan hienoja naisia. Sillä Kikka oli silloin jo lakannut hakkailemasta Mesopotamian heiluhelmoja. Ei silti, että hän olisi halveksinut näitäkään tyttö-parkoja, jotka antoivat kaipaaville rakkauttaan, vaan siitä syystä, että kaupunkiin oli tullut venäläistä sotaväkeä, russakoita, jotka kaappasivat nämä naiset itselleen, -- ja auta armias solttujen kanssa kilpailemaan: ne voivat pistää suomalaisen miehen painetillaan puhki. Onneksi jäi kaupunkiin vielä sellaisiakin tyttöjä, jotka eivät tohtineet edes upseerienkaan kanssa, vaikka rakkautta, vapautta kaipasivatkin. Näiden tutuksi Kikka nyt koetti hankkia itsensä ja pääsikin. Ensin erään kuumesairaalan piian avulla, johon hän oli iskenyt sairaalan portailla. Piika auttoi hänet sitten sattumalta kolmen sairaanhoitajattaren tutuksi, jotka olivat nimeltään Metsola, Kaipainen ja Ruoju. Ja sairaanhoitajattarien luona hän sitten taas joutui konttorineiti Tuulikki Pohjantähden seuraan.

Ah, hän eli tyttöjen keskellä kuin käärme ruusustossa, kahvilla, voipullilla ja kermalla, jota hänelle kannettiin. Aina siihen saakka, kunnes hän lähti koko kaupungista. Sen hän teki viime syksynä. Tuon harmillisen juoruamisen tähden, johon ei ollut mitään syytä, sillä vartioivathan nuo naiset itse toisiaan, jopa häntäkin. Ja varsinkin näiden naisten itsensä kynsistä hänen täytyi lähteä! Sillä parhain heistä, Sointu Metsola, jonka otsan sileäksi ja matalalle kammattu musta tukka teki luonnollistakin viehkeämmän näköiseksi, hän, jonka kanssa Kikka alkoi jo olla Ton Juan ja puhua hänelle vapaista aatteista ja erään sveitsiläisen lääkärin kirjoittamista, naisten ja miesten asioita koskevista puolista, niin, tuo tytöistä hempein, rikas Metsola, menikin yht'äkkiä jonkun nuoren teologin morsiameksi, muuttuen samalla sulhasensa vakaumuksen mukaan kiihkeäksi hihhuliksi. Ja sairaalan palvelijatar Manta Ahma tahtoi sitten hänet naida: paiskautui kerran pimeässä keittiössä hänen kaulaansa, se keltainen ja laihaluinen rakastunut tyttö. Jos sen olisi antanut, naimisiin se olisi hänet vetänyt, hänet, joka oli luotu muuhun. Eikä Kikka muuten ollut varma, eivätkö toisetkin noista naisista, jotka tosin tuntuivat ajattelevan ja katselevan häntä runoilijana, jopa neiti Pohjantähti jonkinlaisena pienenä Shakespearenä, sittenkin etsineet hänestä vain miestä.

Ei, lipettiin tästä kaupungista täytyi; Helsinkiin, jossa sai vapaasti tulla joksikin.

Hän aikoi näyttää vielä noille rouvillekin, jotka pilkkasivat häntä... Nyt jo hän tulee Helsingistä takaisin huomatuimpina.

Katkeraa taistelua tämä on tosin alussa. Ei siellä Helsingissä riittänyt paljoon se raha, minkä hän sai parturinsalongistaan. Mutta apua sekin oli, kolmisenkymmentä markkaa kuussa. Ja hän keksi tähän pohjasummaan lisää. Ei hän pelkästään kustantajien varassa, jotka pakkasivat sekä ne vanhat ja muodista pois joutuneet runot että nämä uudet, sillä hän teki tietysti edelleen työtä, -- nyt kaikkein parhaassa muodossa, sonetin, sillä se oli runouden kukka, oli muodissa. Ei, Kikka hankki näille uusille runoilleen, joissa hän tiesi jotakin olevan, vaikka niitä hyljeksittiinkin muotovirheiden tähden ja soimattiin plagioimisesta, paikkaa kuva- ja pilalehdissä, mielestään heikoimmille »Kurikassa», jolle kaikki kelpasi. Sillä tavoin hän mursi vapaahenkisyyden vainon, joka ilmeni hänen runojensa hylkäämisenä kirjankustantajissa. Ja varsinkin tämän nimeltä mainitun pilalehden ystävyys varatonta taiteilijaa kohtaan muutti Kikan piankin hieman oikeinpa todella sosialistiksi. -- Sitä paitsi hänellä oli toisetkin keinonsa. Kohta Helsingissä hän oli vastannut »Työmiehen» takasivulle painettuun ilmoitukseen, jolla »neljä pulista kärsivää neitosta halusi pulittomien miesten tuttavuuteen»; näistä neljästä ei tosin sitten varastoon jäänyt muuta kuin yksi, sillä vastauksensa valokuvan keralla lähettäessään oli Kikka käsittänyt tuon »pulittoman» väärin; sehän tarkoittikin näet rahapulaa. Mutta yksi jäi; hänet Kikka suggeroi jäämään, Kikka, joka oli nyt muun työn ohella ruvennut paitsi itseään sivistämään, lukien ranskalais- ja englantilais-suomalaisia sanakirjoja, myöskin tutkimaan teosofiaa ja hypnoosia. Ja silloin hän huomasi olemuksensa parhaan salaisuuden, nimittäin väkevän suggeroimisvoimansa, jolla hän hankki itselleen pian toisiakin naisia: kolme, neljä sairaanhoitajatarta, niinkuin täällä pikkukaupungissakin, mutta intelligentimpiä, yhden sikarikaupassa palvelevan neidin, ja jonkun sodassa olevan korkean venäläisen vänrikin rouvan, yleensä kaikki intelligenttejä, joskin vaatimattomia. Ainakin yksi heistä meni tiedottomaksi, kun Kikka hypnotisoi häntä, katsoen oikein lujasti hänen silmiinsä, ja makasi sitten tiedottomana toista päivää; tämä oli postineiti, kyllä jo ikäihminen, mutta intelligentti. Kaikki he puhuivat Kikan kanssa runoudesta, tuoden tullessaan hänelle paitsi voipullia ja kermaa kahvia varten silloin tällöin mantelileivoksiakin, jopa illoin munia ja makkaraa. Ainoastaan ensimmäiseksi suggeroitu oli vaiti ja siisti hänen huonettaan. Mutta venakko oli hänen hurmaava suhteensa.

Miehiäkin on Kikka suggeroinut, nimittäin lehtien toimittajia, jotka hän on saanut usein ostamaan hänen kaikkein heikoimmat runonsa, ne vuosia vanhat.

Ja nyt viimeksi hän on suggeroinut kirjakauppias Aapeli Muttisen. Muttinen lupasi näet katsella hänen runojaan.

Kun se nyt ottaisi ne! Täytyy edelleen suggeroimalla häneen vahvasti vaikuttaa...

Kas peijakas: moniääninen seinäkello lyö jo puoli seitsemän, Kikka tempaa palttoonsa naulakosta, pistää hattunsa takaraivolleen ja juoksee ulos. Pian hän kohtaa Pitkälläsillalla daaminsa, jotka ovat täkäläisiä, niitä entisiä; ei vain yhtä, Sointu Metsolaa, hihhulipapin rouvaa.

Kesäinen päivä paistaa, virran pyörteet välkähtävät silmissä. Kikan punainen naama nauraa, hän näyttää onnelliselta, hän saa ison vihon syreeninkukkia rintaansa. Kaikki sujuu erinomaisesti, hän kävelee daamiensa ympäröimänä, katselee vuorotellen kuhunkin heistä, bonjourin helmat näkyvät lyhyen palttoon alta.

Nyt hän tulee Muttisen luo, joka tosiaan ällistyy naisten paljoutta. Nyt hän riisuu saketteja daamiensa yltä, kumarrellen ja heiluttaen helmojaan ja nauraen: »Hah, heh, hih!» Nyt ryntäävät naiset kilvalla leveään maalaiskeinutuoliin. Nyt kiikkuu, rynkyttää, Don Juan siinä daamiensa päällä. Nyt hän vie daaminsa katselemaan ystävä Muttisen huoneistoa, »loaakkia», sanoo hän vitsillä. Nyt hän pysähtyy vatsa keikassa kirjakaapin eteen ja huudahtaa tirkistellen kirjan selkää, jossa on kultaisin kirjaimin: »Renan, Jeesuksen elämä», ja katsellen Muttiseen pyörein, kummastelevin silmin: »Jeesuksen elämä? Mitä? Muttisen Aapeli ... Jeesuksen elämää. -- Mutta kas, mikä tuo kirja on? Paul ja Virginia, ah, ahaa, jotain hempeistäkö asioista, hemaisevista naisista? Ja ah, Bokkakkio ... ihan oikeako, vanha? Se on erinomainen kirja! Kuvallinen. Tätäpä minä katselen. -- Hihii», nauraa hän nyt Muttisen Aapelin kanssa. »Mutta pankaa tämä kirja pois ... daamien tähden! -- Minulla on vielä hemaisevampia kuvia, -- naisia, saksalaisista kuvalehdistä leikattuja. Tulkaa katsomaan, Muttinen. Tulkaa, taivaan nimessä...»

»Mikä se on, mitä se on?» huutavat naiset nähdessään Kikan ja Muttisen piilottelevan kuvitettua kirjaa.

»Ei mitään, kuvaraamattu vain», sanoo Muttinen.

»Kuvaraamattu, mainiota!» huudahtaa Kikka ja taputtaa käsiään. »Mikä vitsi ... pis ... bis Muttinen! Entä tuo ranskalainen kirja? Kuinka siinä tuo sana ... tuo _femme_ luetaankaan suomeksi?»

»Luetaan _vam_», sanoo Muttisen Aapeli.