Chapter 4

»Vinkaa? Mitä se on? Häkääkö? No, lyödään sitten se löylyllä ulos», vastaa Tommola. »Mutta koetapas minun pakaroitani, miten ne nyt ovat kylmät. Sillä tavoin se miehessä verenkierto tottelee, eh-eh! Mutta päälle on lyötävä kovasti vihdalla, että ne jälleen tulistuvat. Silloin tulee niistä terve. Koettaisit sinäkin kuhnia, Aapeli. Minä voitelen nyt itseäni pikiöljyllä. Se on kansanlääke, vaikka se haisee. Nyt ... minäkin taidan tuntea reidessäni jotakin, tuolla juuressa ... vihlomista... Olisikohan se iskiasta? Sille täytyy antaa kelpo kyyti.»

Tommola menee ulos. Hän ottaa lapion, jonka talonvuokraaja on jättänyt saunan nurkalle, ja lapioi kasaan ison läjän multaa ja siirtää sen toiseen paikkaan.

Käkriäinenkin sattuu siihen, kysyy:

»Mitä, mitäs täällä tehdään? Kukkamaitako?»

»Urheilua», vastaa Tommola. »Huomisaamuna lapioin mullan takaisin tuonne samaan paikkaan. Ylihuomenna siirrän sen taas tähän. Edestakaisin.»

»Häh?» ihmettelee Käkriäinen.

»Urheilua, -- siitä et sinä, mies-parka, tiedä mitään.»

»Niin, mutta ... hm», murisee Käkriäinen. »Veisitte mullan kaalismaalle; kasvaisi kaali paremmin.»

»Hm?», ällistelee Tommola.

»Maalle siitä olisi hyötyä, siitä urheilemisesta», jatkaa Käkriäinen.

»Isänmaalle ... tosiaan, ehkä enemmän kuin kongresseista ja olympialaisista, tosiaan», arvelee Muttinenkin.

»Häh!» ällistyy nyt Tommola. »Te ette mitään ymmärrä. Se olisi kuivaa, tekisi urheilun kuivaksi. Se olisi hikistä työtä. Mutta nyt pääsin hikeen: hiki täytyy huuhtoa pois. Mennään saunaan.»

He menevät. Tommola lyö kipallisen löylyä, niin että paukkuu ja tuhka pöllyää, ja nousee sitten lavolle:

»Ai, perkele, kuinka polttaa ... auringon paahtamia paikkoja. Ei tainnut olla tämä pikiöljy hyväksi? Olisi pitänyt voidella ehkä vaseliinilla. Sinunkin, Aapeli, olisi tullut voidella itseäsi. Mies saattaa pilata iäksi hermonsa, ellei voitele vähän itseään vaseliinilla aurinkokylvyn päälle. -- Uhhuh... Ja praa! Se oli löyly! Mutta nyt ei auta, minä menen järveen. Tämä on finaali... Täällä maalla jos ei parane, niin ei missään. Eikä tämä tule kalliiksi, eh-eh.»

* * * * *

Tommola on uinut, Tommola on syönyt alasti vankan aterian. Tommola on mennyt nukkumaan.

Maalaishuvilassa vallitsee hiljaisuus. Illan tuoksu nousee ruohikoista ja metsistä, laulurastaan ääni soi kaukaa. Valo on kultainen, lahden lämpöinen vesi tyyni. Muttinenkin loikoo huoneessaan ja miettii, käsi pään alla, maailman mutkia.

Nyt jysähtää viereisessä kamarissa. Siellä keikahtaa Tommola sängyssään niin rajusti, että permanto heiluu. Hän ajelee hyttystä, lyöden kämmenellään reiteensä niin että läiskähtää. Hän peitti kyllä ikkunan, mutta sittenkin yksi hyttynen... Nyt hän alkaa ähkiä. Ja viimein hän huudahtaa, kysyy, nukkuuko Aapeli... Hän itse ei nuku. Hän on miettinyt sitä uutta urheiluaan, mullan siirtämistä paikasta toiseen; ja sitä Magogin sotaa... Omituinen kirja! Eikö Aapelus, joka on kirjojen kauppias, ole sitä vielä lukenut? Siitä puhutaan syyllä. Siinä ennustetaan raamatun pohjalla. Kummallista ... käsittämätöntä: ennustettu tämä suurvaltain sota ... ja että Ryssän keisari näkee valtakuntansa ikkunasta. Se on jo totta.

»Mitä, Aapeli? Että kysyt, onko sanottu: Venäjän keisari? Ei, mutta tarkoittaa sitä. Ja ennustaa, että Suomi tulee vapaaksi. Eikö sekin ole totta? Kummallista, että saattaa sillä tavoin ennustaa. Ikäänkuin nähden unissa. Minä ... minä en näe unessa mitään ... ainoastaan tyttöjä ... eh-eh. -- Mutta kuulehan Muttinen», äännähtää Tommola levottomasti yht'äkkiä, »minä ... minä luulen, että olen sairas...»

»Sairas?» kysyy Muttinen.

»Niin, ei se illallinen nyt oikein motevasti maistunut. Ja nyt minusta tuntuu kuin ylenannattaisi. En ole voinut saada unta. Päätäkin särkee. Perhana, kun tuli luetuksi tuota Magogin sotaa! Sellaisesta saattaa tulla hulluksi. Ei ihmisestä ole ymmärtämään noita seikkoja... Ei pitäisi ihmisen lukea yhtään mitään, se vie unen. Oikea filosofi ei ajattele mitään. Uih, nyt minua yökättää... Hahah, sen ohjeen minä annan Tolstoille... Se Magog, Maakokki, merikokki...»

Muttinen mutisee jotakin aurinkokylvyistä ja tervasta ja pikiöljystä ja vaseliinista ja uimisesta ja multaurheilusta ja häkäisestä saunasta ja kuhnimisesta ja karhunrasvasta, kun menee hakemaan sairaalle veikolle naukkua. Hänen tullessaan takaisin istuu Tommola kalpeana sänkynsä reunalla, hän heittäytyy vuoroin loikomaan, ja nousee jälleen, voivottelee:

»Oih, minua vilustaa ... alkaa tuntua kuin horkka... Olisikohan sydän...? Eikö sinulla ole kamferttia? Jos se terva ... tukki ehkä huokoset? Mikä sen kirjan nimi oli, jossa enkeli kuoli, kun se kullattiin? -- Ei, lähetä, Aapelus, joku hakemaan lääkäriä... Jos se on sydän ... koetapas, kuinka se lyö ... oksennuttaa niin ... joku hakemaan lääkäriä. Oi, että täytyykin olla täällä metsässä! Jos, jos tämä on ... lääkäri valehteli ehkä, kun sanoi, että ainoastaan sydänhermot... Ehkä se on muutakin. -- Ei, älä lähetä hakemaan lääkäriä! Nyt se jo tulee ulos. -- Ei, ei se tullutkaan! Huh, huh, huh, kuka uskoisi... Muttinen, lähetä sittenkin hakemaan lä... lääkäriä. Koskaan en ole ollut sairaana, ja nyt se tuli. Lähetä heti, Aapeli-parka... Oih, mikähän tähän oli syynä? Mitä sinä tästä luulet, Aapeli? Olisikohan niissä makkaroissa, joita minä tänne kaupungista toin, ollut luita?»

HEITUKAN KOHTALO

eli muuan maalaisäiti.

Konttoristi Heitukka on ruma olento. Hänen päänsä on iso, jalkansa väärät, suu kuin kalan, niin vinosti luisuu alaleuka kaulaa kohti, ja surullisen otsan alta katselevat silmät, joista toinen on kiero; ne näyttävät melkeinpä vihaisilta juuri silloin, kun hän vääntää huuliaan ystävälliseen hymyyn.

Lahjoiltaankin hän on huono, vaivalla hän on läpäissyt kauppakoulunsa ja päässyt konttoristiksi, sen tietävät kaikki, jotka sattuvat häntä joskus ajattelemaan. Sellaisia ei ole monta, sillä jokainenhan tietää, että Heitukka juokin. Viime vuosina hän on siinä oikein yltynyt.

Mikä lienee vaikuttanut siihen, että hänestä on tullut juoppo? Kukapa on vaivannut itseään sellaista aprikoimalla.

Tosin kertovat ne, joiden pakina ehkä osuu Heitukkaankin, että hänellä olisi ollut jonkinlaisia suunnitelmia kauppaneuvos Könölinin tyttäreen nähden, tuolla raukalla, silloin, kun Lauri Falk ja Svea kihlautuivat. Jopa kuului Heitukka sitten myöhemmin, kun Könölin oli kuollut ja Lauri jättänyt Svea Könölinin, pyrkineen Svean lähettyville; mutta Svea ajatteli tietysti ainoastaan Falkia. Mitäpä hän Heitukasta.

Surkeaa oli konttoristin elämä ollut, kun hän oli kadottanut ylläpitäjänsä, kauppaneuvoksen; hän oli yritellyt puodeissa, mutta ei hänestä ollut kirjanpitoonkaan, eikä edes tiskimieheksi.

Sen jälkeen hän on elänyt se tiesi miten, oleskellut muilla paikkakunnilla, ja täällä etukylässä, ikäänkuin piiloon painuneena, se juoppo. Kesäisin hän on kalastellut, saadakseen vähän rahaa juopotellakseen.

Kuitenkin ne harvat, jotka tuntevat Heitukkaa paremmin, tietävät, että hän alkoi juoda jo kauan ennen kauppaneuvos Könölinin kuolemaa ja Svean kihlautumista.

Jo vuosia aikaisemmin hän oli ryypytellyt, -- silloin kun se hänen mökkinsä paloi. Onpa niitäkin seurassa, joille mies-parka on muka uskonut sydämensä kertomuksen. Ja he saattavat sen tarinoida muille, mitään pahaa sillä tarkoittamatta.

Mertsi Heitukka on syntyisin jostakin takakunnasta, jossa hänen isänsä kuului olleen karvari. Isä oli alkanut juoda kohta, kun oli Mertsin äidin nainut. Hän oli juonut nurin karvariverstaansa, aivan kuin uhmalla. Ja sitten hän oli hukkunut vesillä ollessaan, humalassa, sanottiin.

Sillä hänen vaimonsa, Mertsin äiti, oli nyt sellainen, että hän tahtoi elää miten halusi. Hän piti hauskaa miesten kanssa, -- niin, keskellä kirkasta päivää hän oli kulkenut kylänsä valtatiellä juomilta höyrähdellen, astellen komeasti kirjavassa kretongissa, pöyhkeänä ja pystynä. Karvari sai hänestä nähden olla vaikka suolla.

Kun karvari kuoli, veivät velkojat tehtaan. Mutta silloin vielä nuori leski katosi pitäjästä ja jätti sinne poikansa ihmisten varaan.

Kierrellessään kerjuulla oli Mertsi sitten joutunut johonkin kunnon taloon, josta hänet oli hommattu kansakouluunkin.

Oli hänen kiero silmänsä ja muukin rumuutensa tuottanut hänelle siellä surua; häntä oli sanottu länkisääreksi ja möhkäpääksi...

Sillä päällään hän oli kuitenkin läpäissyt kansakoulunkin, ja sitten hän oli kaivannut johonkin parempaankin.

Ja kuinkas ollakaan: kun hän oli puotipoikana eräällä kauppiaalla, hän sattui kuulemaan, että itse kauppaneuvos Könölin oli sukua hänelle, kaukaista sukua, -- oli syntyisin samasta pitäjästä kuin hänkin. Ja Mertsin isäntä, kauppias, oli silloin yllyttänyt häntä kääntymään Könölinin puoleen ja pyytämään avustusta, koska näet Mertsi ajatteli, kuinka hän pääsisi kauppakouluun.

Mertsi oli mennyt Könölinin puheille, ja Könöliniltä lähtikin apua hiukan koko sen koulun ajan.

Mutta siinäkin koulussa toi köyhyys ja rumuus Mertsille surua. Aina oli hän siellä elänyt syrjässä. Kukapa tyttökään saattoi tuollaista kierosilmää muuta kuin ehkä säälitellä?

Ja niin yksinäiseltä ja katkeralta alkoi maailma tuntua Mertsi Heitukasta, että hän sitten, kun oli päässyt kauppakoulusta ja saanut pienen viran täällä kauppaneuvos Könölinin sahalla, rupesi palavasti haluamaan jotakin läheistä, rakasta.

Siitä se hänen synkeytensä alkoi.

Palavasti haluamaan, että hänelläkin olisi jotakin omaa, omaista, johon hän vetäytyisi kiinni.

Niin, silloin hän oli ryhtynyt tiedustelemaan, missä hänen sukulaisiaan olisi. Äitiään hän oli kai erityisesti tarkoittanut, mutta hän ei puhunut niin, sillä äidistään hän lienee jo pienenä kuullut sellaista, ettei hänen mielensä nyt tehnyt kysellä, missä äiti oli.

Ei voinut poika kysellä äitiä, vaikka oli kai jo vuosia sanomattomasti kaivannut juuri häntä. Hän mahtoi pelätä, että hänelle ladeltaisiin äidistä taas samoja kuvauksia kuin ennen lapsena, hänelle, joka kuvitteli itsekseen äidin helläksi ja hyväksi, parhaaksi lohduttajaksi.

Sillä tavoin sukulaisia tiedustellessaan Heitukka saikin kuulla, että eli se äiti vielä, jossakin toisessa pitäjässä. Jopa ilmoitettiin hänelle, että hänellä oli yksi sisarkin, karvarin kuoleman jälkeen syntynyt. Sisaren oli äiti jättänyt köyhäintalolle, -- sieltä hän oli karannut jonnekin, -- eikö liene joutunut Helsingin kaduille. Äidistä ei kerrottu sen enempää.

Suruiseksi se vihjailu teki Mertsin, mutta ei hän siitä vielä sen enempää välittänyt. -- Kukapa tiesi, millainen äidin kohtalo oli ollut, -- ehkä oli köyhyys ja kurjuus hänet kaikkeen pakottanut. Ja varmaan oli äiti jostakin salaisesta ja hellästä syystä antanut pojalleen ristimänimenkin Mertsi, -- nimittäin _Schmerz_, joka merkitsee Tuskaa: Genoveva-kirjasta otettu nimi, sama kuin Genovevan poikasen.

Mertsi Heitukka tahtoi nyt nähdä äitinsä. Ja kai ehkä hiukan näyttää itseäänkin. Edes jollekulle, -- että tässä hän nyt oli, miehenä, konttoristikin oli, kovasta kohtalostaan huolimatta.

Siksi lähti hän siihen pitäjään, jossa kertoivat äidin elävän.

Siellä hän sai kuulla, että äiti asui jossakin mökissä salon sydämessä, ja oli jälleen sairas, niinkuin usein ennenkin.

Heitukka riensi äitinsä luokse... Se oli ollut heinäkuinen päivä; kangas, jota Heitukka kulki, -- oikeinpa komeaksi pukeutuneena: vaalea huopahattu päässä, korviin ulottuvat kaulukset, ja punaisen ja viheriän kirjava liina kaulassa, keppi kädessä, -- höyrysi kuumuutta; tien varrella kiiluivat pienet ja punaiset ketoneilikat.

Järkytetyin mielin oli Mertsi pujahtanut matalasta ovesta pirttiin, jossa hänen äitinsä oli maannut. Vakavana ja onnellisena hän oli mennyt, -- koreaa kravattiaan asetellen, -- vuoteen luo, jossa äiti vääntelehti, ja ojentanut äidille kätensä.

Tervehdittiin siinä. Äiti katseli poikaa, heltyi huokauksiinkin. Mutta kun Mertsin puhe sitten oli saanut ikäänkuin tutkivan sävyn, keskeytti äiti yht'äkkiä sanomalla mökin väen kuullen:

»Rumapa, ruma hänestä tulikin.»

Oudosti se mahtoi käydä Mertsin sydämeen. Mutta Mertsihän tiesi, että äiti puhui totta, -- ja kai äiti oli sanonut niin ainoastaan salatakseen joitakin muita tunteitaan. Joskaan hän ei nyt päässyt lähestymään äitiä sen enempää, niin varmaankin äiti oli lähestyvä häntä sitten, myöhemmin, kun oli tullut jälleen terveemmäksi.

Niin, sitten, kun Mertsi oli ottanut hänet hoiviinsa, sillä sen hän aikoi tehdä.

Ja hän teki sen. Hän käänsi kukkaronsa nurin, ja lähetti äidille lääkkeitä, ja käytti häntä kaupungissa tohtorissa, jopa saikin hänet terveeksi.

Entistä keveämmällä mielellä oli Mertsi sitten elänyt sahalla, pienessä virassaan, ovelan Könölinin pikku kätyrinä, kuten hän juovuksissa ollessaan sanoi. Hän oli nyt onnellinenkin. Sillä hänellä oli suuri suunnitelmansa: hän hommasi mökkiä äidilleen ja itselleen.

Könölinin pienellä avulla hän sen sai. Syyspuoli kesää se oli ollut. Melkoisen kaukana oli se mökki kaupungista, yksinäisellä niemellä; kovin pieni se oli ja musta. Mutta hän aikoi korjauttaa siellä kuntoon läävän, ja kaikki, ja elää siellä kesin äitinsä kanssa, oleskella aina lomansa, ja hoidattaa siellä äitiään. Äidilleen hän hankkisi mökkiin viljelijän. Kanojakin siellä piti olla, ja karviaispensaita aikoi Mertsi sinne istuttaa. Niin, äiti oli lohduttava häntä ja hän äitiä.

Kun hän oli ostanut sen mökin ja sitä hiukan järjestänyt, oli hän kirjoittanut siitä asiasta kiireesti äidilleen maalle ja pyytänyt häntä menemään katsomaan tuota hovia, koska ei itse virastaan heti joutanut. Mutta Mertsi lupasi tulla tapaamaan äitiään mökille seuraavana pyhänä.

Sinä sunnuntaina hän astelikin tuomiskäärö kainalossa mökilleen.

Eräässä talossa, jonka kautta hän kulki, hän sai kuulla, että äiti oli kyllä jo käynyt mökillä, mutta ei ollut sanonut tyytyvänsä siihen: oma kamari hänellä täytyisi olla, piika täytyisi hänelle hankkia, kaksi, kolme lehmääkin. No, Mertsi Heitukka ainoastaan hymähti tällaiselle: jospa äiti-raiska tietäisi, kuinka tukalaa jo tuon yhdenkin tupasen saanti oli ollut! Mutta ehkäpä äidille hommataan tilaa vielä enemmänkin, -- ja kaikkea muuta, lehmä tietysti piankin, sitten, kun saadaan viljelysten hoitaja; ja lopuksi piikakin, äidille.

Seuraavassa talossa puhelivat ihmiset Heitukalle äidin haastelleen äskeisten lisäksi, että vieläpä hänelle hyvin käy, niinkuin ennenkin: poika hänellä on, sen täytyy häntä elättää, täytyy; sellainen akka hän on, yhtä luja vanhana kuin nuorenakin.

Se tyrmisti Mertsiä.

Ja kun hän sitten kolmannessa talossa kuuli, että äiti oli siellä häntä moittinut, oli haukkunut häntä taas rumaksi, sanonut joutavaksi konttoristiksi, jolla oli palkkaa vaivainen sata kuussa, -- ja olipa äiti uhannut haastaa hänet oikeuteenkin, ellei pojalta tule hänelle parempaa asuntoa kuin se salomökki, sellaista asuntoa, joka entisen karvarin leskelle sopii, -- silloin Mertsi lähti siitä talosta ylen synkkänä. Ja sitten illalla hän istui mökkinsä pienessä tuvassa, kituvan tulen ääressä, katkerana ja onnettomana, odottaen kauhuissaan äitiä, sillä hän tahtoi saada häneltä selitystä näihin kylän juttuihin.

Äiti oli tullutkin sinne myöhemmin. Mertsi, joka ei uskonut moista mahdolliseksi äidissä, kaivatussa, joka oli antanut hänelle nimen Tuska, toivoi näkevänsä totuuden äidin silmistä, kauniimman totuuden kuin kylä kertoi.

Ovi avautui hämärtyvänä syysiltana. Mertsi suuntasi katseensa tulijaan, sanaakaan virkkamatta, kai rukoilevasti. Silloin hän oli nähnyt äidin huulilla pelokkaan ja matelevan hymyn. Mertsi nosti kauhistuneena isoa päätänsä, ikäänkuin uhkaan. Äidin silmät vastasivat hänelle uhmalla; ne säkenöitsivät Mertsin mielestä ivaa. Mertsi vaati selitystä kylän juttuihin. Äiti vastasi oikeudella uhaten: hän tahtoi saada eläkkeensä, ei mitään mökkiä salolla.

Silloin oli Heitukka noussut, hän oli osoittanut oveen ja huutanut: »Ulos!»

Äiti oli mennyt, uhaten ja nauraen.

Heitukka ei ollut jaksanut päästä paikaltaan, vaikka hän olisi tahtonut juosta tuon naisen perästä, kuristaa, tappaa hänet, sillä äidinmurhaaja hän olisi tahtonut olla.

Mistäpä hän, huonopäinen raukka, olisi ymmärtänyt sielujen tavallisia luonnonoikkuja, sairaalloisuuksia? Kuinka hän olisi osannut loihtia esille viheliäisyydestä niitä kullanmuruja, joita ehkä piili sen pohjalla? Varmaankin hän olisi ilolla tyytynyt muruihinkin, jos olisi niitä saanut.

Ei, Heitukka nousi vähän ajan päästä, otti pankolta kekäleen ja sytytti tuleen sen mökkinsä. Se on totuus sen mökin palosta.

Sitten hän oli lähtenyt sieltä sielullisesti kovin runneltuna, liekkien lyödessä hänen takanaan mustaa taivasta kohti.

Siihen aikaan hän rupesi ryyppimään. Jos kuka kysyi häneltä jotakin mökistä, sillä hän oli onneaan suunnitellessaan kertonut siitä jo ihmisille, hän sanoi sen palaneen vahingossa; mutta jos äidistä puhuttiin, hän ei vastannut, vaan antoi muiden kysellä. Siitä alkaen hän on yhä luisunut; ja varsinkin sitten, kun Lauri Falk vielä kihlasi ja jätti Svean.

Ehkäpä Heitukka ajattelee, että kun hänellä on suku sellainen, niin mitäpä hänkään olisi muuta kuin turmioon tuomittu. Hän juo, -- parhaasta päästä yksinään, asuen etukaupungissa: kukapa hänen seuraansa, ainoastaan jotkut maalaiset ja joutavat rentut.

LAURI FALK JA SVEA

eli rakkauden kuvitteluvoima.

Eivät loppuneet Lauri Falkin ja kauppaneuvos Könölinin tyttären välit vielä siihen, että Falk loukkasi Sveaa, kihlattuaan.

Lauri ei ampunut suinkaan itseään, niinkuin oli aikonut, sen tähden, että hän oli tullut suudelleeksi kauppaneuvoksetar Könöliniä. Hän lähti kyllä seudulta pois, kovin suruissaan ja tuntien itsensä aivan kuin maanpakolaiseksi; mutta hän eli sitten edelleen, Viipurissa, tavaten siellä vanhoja ystäviä, jotka auttelivat häntä, niin lauhkea ja mukava poika hän oli. Svea sai tietää, minne hän oli joutunut. Eikä hän jaksanut olla pyytämättä Laurilta kirjeellä selitystä äskeiseen inhottavaan tapahtumaan. Falk antoikin sen hänelle niin suoraan kuin voi, paljastaen koko heikon ja hetkellisen luonteensa käsittämättömät kuilut, joihin hänellä ei ollut voimaa estää itseään suistumasta, ja salaamatta ainoaakaan puutteistaan, mikäli niitä tunsi.

Svea vastasi sitten Laurille katkerin moittein, näyttämällä hänelle, kuinka ruma hänen tekonsa oli ja miten se saattoi ihmisen, joka sitä ajatteli, suorastaan epätoivoisen masennuksen valtaan. Mutta rivien välistä kuulsi kuitenkin, että Svea syytti tapahtumasta enemmän äitiään kuin Lauria, sekä pahaa maailmaa ja elämää, joka oli jättänyt Laurin sellaiselle kehitysasteelle. Ja kuohuvimmin kohdistui Svean tuomio hänen äitiinsä, jota hän silti nimitti kirjeessään säälivästi sanoilla »äitiparka».

Svea elätti isänsä kuoleman jälkeen äitiään ja jonkin aikaa sisartaankin, hankittuaan itselleen vähäpätöisen paikan pikkukaupungissa. Ja äiti antoi hänen itseään elättää, suunniteltuaan tosin jonkin liikkeen perustamista Helsinkiin, mutta jättäen pian ne aikeet.

Svea ja Falk alkoivat pian kirjoittaa yhä useammin toisilleen. Sietämättömän raskasta näytti Sveasta elämä olevan. Mutta tietoisuus velvollisuudesta äitiäkin kohtaan tuntui hänessä kasvaneen viime aikoina horjumattomaksi. Ja sitä paitsi ajatteli Svea ihmisistä lopultakin, että he olivat sellaisia, joiksi olivat luodut: eivät voineet olla toisenlaisia.

Svean elämä oli kovin yksinäistä. Hän ei jaksanut suvaita ihmisten seuraa: hän kaipasi aistia, hienoutta sanoissa, teoissa ja puvuissa. Muut pitivät häntä naurettavana; hän vihastui näet parjauksista, hän kärsi ylenpalttisesti, jos ketä loukattiin. Hän meni ihmisten mielestä liiallisuuksiin köyhien auttamisessa, antoi heille vaatteita, joita olisi itse kipeästi tarvinnut, saaden lisätyöllä hankkia sitten itselleen toisia. Hän kasvatti omituisia kasveja, joiden kukat olivat tulisen värisiä; hän sanoi tuntevansa lumen tuoksun: väitti sen muistuttavan vaniljan hajua; hän luki Tagorea, ja tutki viime aikoina myöskin Swedenborgia. Melkein kaikki iltansa Svea vietti yksin kotonaan, kärsien äitinsä oikut, lueskellen ja ommellen.

Mutta salassa hän varmaankin toivoi vielä jotakin Falkista.

Sillä hän oli antanut Laurille heti anteeksi. Hän rakasti Lauria.

Ja nyt oli Lauri viimein mennytkin urkurikouluun. Svean toiveet kasvoivat. Hänen ainoa ilonsa olivat Laurin kirjeet, jotka virkistivät häntä yksitoikkoisuudessa ja saivat hänelle tulevaisuuden hohtamaan omituisena kangastuksena.

Lauri Falk oli alussa samoin yksin.

He kirjoittivat sitten toisilleen kaikesta ja kaikkensa. Svea tunteittensa ja Lauri tunnelmiensa juhlahetket, ja varsinkin Svea vähitellen pieniäkin kotiasioitaan.

Mutta kun he sillä tavoin erillään ollen toisilleen kirjoittivat, niin alkoivat noiden kirjeiden arkisimmat kohdat liukua yhä enemmän heidän silmiensä ohitse, etenkin Lauri Falkin.

Sen sijaan he muistivat tarkoin, kuinka he olivat viime aikoina usein illan tullen katselleet johonkin samaan tähteen, kultaiseen tähteen, -- juuri samalla kellon hetkellä; olivat nähneet sen tähden yht'äkkiä ikkunastaan ja tervehtineet sitä yhdessä samaan aikaan; se selvisi heille toisen kirjeestä. Olivat ikäänkuin kohdanneet sielullisesti toisensa.

Svea alkoi sitten erikoisesti huomauttaa Laurille monista muistakin sellaisista kohtaamishetkistä, joista sovittiin näin pitkän matkan päästä. Ja hän pani tyystin muistiinsa näiden hetkien runsauden.

Eivät he ajatelleet sitä, että toinen heistä oli esimerkiksi vielä useammin katsomatta kuin katsoi tuohon tähteen silloin, kun toinen oli asettunut sitä tähystelemään ja tunsi toisen paraikaa sitä katselevan. Ne hetket, jolloin katseleminen ei sattunut yhteen, jäivät kirjeissä ilmenevinäkin ottamatta huomioon.

Svea puhui niistä sielullisen kohtaamisen tuokioista niin usein, että Lauri Falk alkoi tuntea hänet yhä useammin ikäänkuin sielullisesti läsnäolevaksi: Svea ympäröi hänet jokainen hetki.

Ja kirjeistä näki, että Svea aavisti, mitä Lauri kulloinkin teki.

Sillä olihan Svea niin erikoisen herkkähermoinen ja hieno olento.

Joskus, kun Lauri loikoi yksin iltahämärässä alakuloisena sohvallaan, hän oli näkevinään Svean ilmestyvän ovelleen lempeästi hymyillen. Ja katso, sitten tuli kirje, jossa Svea kertoi koettaneensa juuri sinä iltana päästä sielullaan Laurin luokse, lohduttamaan Lauria, koska hän tiesi, että Laurin oli silloin tuskallista olla!

Sitä ei Lauri, saati sitten Svea, tullut noiden kirjeiden tosiasioista huomanneeksi, että heidän uskottelunsa osuivat vielä useammin harhaan kuin oikeaan, heidän luullessaan muka tietävänsä matkan päästä toistensa ajatuksia ja tunteita, varsinkin Svea.

Lopuksi uskoi Lauri, että Svea aavisti, tunsi aivan kaikki hänen surunsa, tiesi hänen asiansa kauas. Niin, Laurin mielestä Svea näki sellaisia asioita, joita tavallinen ihminen ei voinut nähdä.

Samaan tapaan uskoi myöskin Svea, joka tutki Swedenborgia ja rakasti Lauri Falkia; varsinkin omiin salaperäisiin voimiinsa hän uskoi.

Sitten tapahtui seuraavaa:

Oltuaan kauan yksinään kohtasi Lauri Falk tytön, joka häntä miellytti. Leipurinkaupassa, tiskin takana Lauri hänet näki. Tytön jokapäiväinen ja tavallinen nimi oli Marketta. Kaupasta lähdettyään Lauri Falk ajatteli, kuinka naisellisen kainosti ja veikeästi neitonen oli luonut häneen katseen sinisistä silmistään, ja kuinka pitkä, oljenhohtava tukka hänellä oli ... uhkeat palmikot. Tosin hänen kätensä eivät olleet niin pienet kuin Svean... Mutta Falkista tuntui elämä runottomalta; alakuloinen syksy oli saapunut, lehdet olivat tosin punaisia ja loistavan keltaisia, mutta satoi, satoi, -- ja Laurista oli ikävää, niinkuin harmaina päivinä täällä pohjolassa ainakin. Eikä hänellä ollut rahaa eikä seuraa.

Hän lähentyi hiljaa tytön tuttavaksi ja ilostui hiukan. Hän mainitsi neitosta itsekseen nimeltä Margareta.

He istuivat Laurin huoneessa, haastelivat ja nauttivat punaista Chianti-viiniä, jota Lauri oli hankkinut. Ja piankin he suutelivat toisiaan.

Sitten Laurin kirjeet Svealle harvenivat. Viikkoihin hän ei niihin vastannut. Viimein hänen täytyi se tehdä. Ja hän kertoi Svealle asian: että hänellä oli ystävätär.

Eikä hän sitä kirjoittaessaan liioin näyttänyt surevan.

Vastaus viipyi jonkin aikaa.