Chapter 6

»Ahaa, _vam_, -- pistän sen muistiin, tarvitsen sitä erääseen runooni», sanoi Kikka. »Mutta tuossa taulussa ... Susanna ... hihii ... hahaa... Mutta kuvassa ei ole raamia. Kuulkaas, minäpä tunnen Helsingissä arkitehti Nikulinin. Mainio mies ... läheisiä tuttuja. Minäpä kirjoitan hänelle, hän piirtää teille tauluun raamit! Erinomaista. Mutta, muistaessani, terveisiä runoilija Spekulinilta... Tehän tunnette hänet, Muttinen? Mainio mies, viiksekäs, terävät viikset, vaksitut ... vitsikäs, sanoi, ettei hänen teoksiaan kukaan lue viidenkymmenen vuoden päästä.»

»Paha kyllä, viiden», murahtaa Aapeli Muttinen.

»Paha kyllä, mikä sana, mainiota, Muttinen!» huudahtaa Kikka. »Mutta pidetään nyt hauskaa ... seuraa daameille. Mitäs te, naiset, arvelette tuosta raamittomasta taulusta?»

»Se ei ole mallin mukainen», sanoo neiti Pohjantähti.

»Kuinka niin, kuinka niin?» kysyy Kikka.

»Miksi täytyy taiteilijalla aina olla ... alastomia maalatessaan malli?» kysyy neiti Kaipainen.

»Kuinkas hän muuten voisi naisen maalata?» sanoo Kikka.

»Maalaisi valokuvista», arvelee Manta Ahma.

»Hahaa», nauraa koko seura.

Kikka ehdottaa:

»No, no... Ruvetaanko me sokkosille? Tai ei ... ei, minäpä näytän naisille jotakin uutta... Me ruvetaan hypnotisoimaan! Helsingissä opittua... Te ... te olette opjektiivi, neiti Kaipainen. Minä voin hypnotiseerata, sen tietävät monet, minulla on sellainen... No, neiti ... neiti Enne-Leena, katsokaa nyt vain silmiini... Oh, oh, ei voi katsoa... Se naisen sydän! No, ei vaivata. Mutta ... anteeksi ... mutta minäpä luen teille runon. Viimeisen runoni. Se on ehkä oikein hyvä, näin jos tohtii itse sanoa. Ei, se ei ole vielä paperilla, mutta minä teen sen heti. Ainoastaan arkki, jos saan luvan... Otanko paperikorista? Minä asetun hetkeksi tähän kirjoituspöydän ääreen, istukaa te muut vain, jutelkaa, minä saatan hyvin ottaa osaa pakinaanne. Hahaa, vitsillä sanoen... Napoleon tikteerasi kolmelle yht'aikaa... Hetki hiljaisuutta. Sonetti 47...»

Nyt Kikka kirjailee, kääntyen välillä muihin päin, jotka juttelevat ja nauravat keskenään, ja nakkaa jonkin sanan heidän pakinaansa, jatkaen samalla runoaan. Nyt ottaa Tuulikki Pohjantähti runon ja lukee sen ääneen:

»SONETTI NAISILLE.

Yölamppuni punaisen sytytän ja hiirin työn ääressä ma valvon, runoilija-haamuna. On sallimus kolkko mun elämäni aamuna. Mut ylläni kuulen ma rohkaisevan viirin.

Ja eessä näen runoilijain runoilijain piirin: sen ystävän, jolla on otsa kuin maamuna, -- vitseillä kuin Heine, on lyöty veriraamuna, -- ja Danten ja Boccaccion keralla Shekspierin

He hymyilevät minulle, nuo nerot vähätuloiset. Ja myöskin toiset ystäväiset yhtä suloiset, ah, Sointu ja Tuulikki ja Manta, jotka antaa

Voipullia ne antaa ja kermaa, muuta kantaa. En vaihtais siis sfeerien soitteluun ma Mantaa. Syön tuskassa, pois epäilykset alakuloiset!»

»Ah, ah!» huutavat naiset.

»Hyi, hyi», toruvat toiset.

»Omituista», miettii joku.

»Maamunat, hm -- hihuu», nauraa Aapeli Muttinen.

»Sanokaa, herra Kikka, mitä se kohta merkitsee teidän runossanne, siinä runossa, jossa on riiminä: Maailman kanteleet niin kaatavasti soivat?»

»Riiminä?» huudahtaa Kikka. »Oi naiset! Heikkous on nimesi, nainen! Sehän on miesten asioita, sellainen ... aivotyötä... Mutta kuulkaahan, me Muttisen kanssa menemme nyt pienelle asialle, tulkaa, eikö niin, Muttinen... Niin, herra kirjakauppias, ja kai kustantajani, täällä ovat nyt ne runot. Mennäänkö toiseen huoneeseen? Luen niitä teille. Tässä on yksi, se on parhaita, se alkaa...»

He menevät peräkamariin, Muttinen asettuu nojatuoliin, Kikka jatkaa:

»Se on tällainen, hiukan leikillinen: Yö hiipii kerakkeesi immytunelmiin...»

»Kerakkeesi? Mitä? Hm ... häh?» kysyy Muttinen.

»Niin, se kerake ... vitsi, ymmärrättehän ... naisväestä... No, jos se ei miellytä, niin tässä on toinen. Uutta tyyliä... Sillä tyyliä pitää olla: Tuuti hiljaa elämän viljaa, Sointua sulhoa varten...»

»Hm, viljaa, hiljaa, liljaa, niljaa», mutisee Aapeli.

»Niin, ei löydy muita riimejä. Mutta ehkäpä te vakavammasta... Tässä on sellainen: Oli minunkin syömeni kerran hellä ja hyvä, -- ja henkeni herkkä ja...»

Muttinen kuuntelee kauan.

Siinä hän ajattelee, että Kikan ääni tuntuu levottomalta; ja eiväthän nämä runot ole sen huonompia kuin muidenkaan. Mitäs, jos auttaisi häntä esille? Kun on kerran Aapeli Muttinen.

Sen hän sitten sanoo Kikalle.

Kikka hyppii ilosta ja taputtaa käsiään. Samassa aukeaa ovi ja heitä kutsutaan toiselle puolelle kahville. Siellä puhelevat naiset paraikaa Peer Gyntistä. Neiti Pohjantähti on noussut pystyyn, hän on ummistanut silmänsä ja sanoo:

»En muista erästä kohtaa siinä... Näin sen kyllä viimetalvena Helsingissä käydessäni. Kaikkein kauneinta kohtaa... Jotakin hyvin syvää. Miten se olikaan? Jotakin, jotakin se oli, sellaista... Ole ... ole itsesi! Ei, miten se olikaan...»

»Hurraa, voitto!» huudahtaa Kikka saliin rynnäten.

KUOLLEET OMENAPUUT

tai miksikä ei perunoita?

Omenapuut Putkinotkossa ovat kuolleet, melkein viisitoista vuotta vanhat omenapuut.

Syksy muuttui rajusti sateisesta kylmäksi ja peitti niiden oksat jäällä; talvi palelsi sitten niitä vimmatulla pakkasella; ja lopuksi tuli kevät kovin yht'äkkiä, kuumin päivin ja kylmin öin: kun aurinko lämmitti puita ja kiihdytti niiden mahlan aikaisin juoksuun, niin yö hyyti ne ja halkaisi niiden rungot.

Niin ne kuolivat.

Kirjakauppias Aapeli tuli kesän alkaessa syrjäisen lahtensa rannalle ja näki omenapuut puutarhansa rinteellä mustina ja lehdettöminä, jo irtautuvin kuorin.

Koko ympäristö varustausi pukeutumaan kesään; metsä, joka oli saanut versoa melkoisessa luonnonrauhassa, oli kultaisen ilman harsoissa vaaleasti vihreä ja pyrki lehteen ja kukkaan. Mutta omenapuut seisoivat kaiken muun keskellä mustina, ne olivat kuin kalisevia luurankoja.

Otsa kurtussa ja huulet törröllään katseli Aapeli Muttinen ensin niitä. Hän oli harmistunut, sillä hän ajatteli hukkaan menneitä vaivojaan, mitä hänellä oli ollut noista hedelmäpuista.

Mutta samassa hän tunsi jossakin rintansa pohjukassa vieläkin kipeämmän piston: niiden menneiden aikojen muistelemisen tuoman surun, jolloin hän oli ne puut hommannut tänne. Mieleen johtuivat unelmat, jotka olivat eläneet silloin hänen niitä tänne toimittaessaan, kauniit toiveet, nimenomaan näihin puihin aikoinaan liittyneet. Ja miettipä hän siinä ylimalkaan muitakin, noiden omenapuiden tavalla hukkaan menneitä elämänsä asioita, luonnon jokapäiväisen ankaruuden hävittämiä.

Muttinen seisoskelee parvekkeellaan, keskellä korkeita koivuja, jotka loistavat kevään vaaleutta, kiiltäen täynnä pieniä ja tuoksuvia lehdenalkuja, ja katselee kuolleita omenapuitaan. Hänen mielessään kulkevat kuvat niiltä ajoilta, jolloin hän oli nuorempi kuin nyt, niin, ajoilta, jolloin tuo päälaki ei ollut vielä aivan kalju. Silloinhan ne nämä omenapuut istutettiin.

Muttinen hymyilee ja nyökyttää päätänsä, sillä hän muistaa hyvin, että hän oli suunnitellut tänne, tähän sangen pohjoiseen ja karuun luontoon, kokonaista valtavan suurta hedelmätarhaa. Enimmäkseen omenapuita. Kuusisataa, seitsemänsataa niitä piti täällä olla, ei enempää eikä vähempää. Hän oli ajatellut tarhan istutettavaksi porrasmaisille pengermille, jotka hän päätti kaivattaa tuohon huvilan ympärillä olevalle pyöreälle rinteelle.

Kuinka ne puut sitten kukkisivat, varsinkin omenapuut, ja kirsikatkin, oli hän silloin miettinyt. Koko mäen lähinnä rakennusta piti olla piankin kevätkesin valkea kukista kuin luminen metsä. Kerran olisivat puut ryhmyisiä, vanhan ja arvokkaan näköisiä, niiden oksat omituisesti kiertyneitä. Silloin hän istuisi niiden varjossa jonkun naisen kanssa, ja ympärillä pieniä pirpanoita. Entä ne makeat hedelmät sitten, joita varsinkin omenapuut kantaisivat. Muttinen piti omenoista, -- vielä enemmän kuin kirsikoista, koska omenat ovat isompia...

Niin kummallinen ei hän ollut siihenkään aikaan, että olisi koettanut sijoitella tänne päärynöitä tai sitten luumuja.

No, kuutta-, seitsentäsataa ei niitä omenapuita tullut. Hän ei edes tilannutkaan niin paljoa, vaikka oli ensin aikonut: sen verran hän jo tinki alussa, että päättikin tilata ainoastaan sataviisikymmentä.

Mutta kuinka lienee käynytkään: tuli jos jonkinmoisia esteitä, ettei tilatuista saapunut enempää kuin viitisenkymmentä.

Siihen ne hupenivat jo alussa, nuo seitsemänsataa, valtava hedelmätarha, kaikenlaisten jo nykyään unohtuneiden pikkuesteiden vuoksi.

Mutta touhua oli Muttisella hommatessa ne viisikymmentäkin tänne maalle, kun ne saapuivat kerran syksyllä taimistosta sinne kaupunkiin. Hän oli käynyt kaikkien kolmen puutarhurin puheilla ja pakissut ensin heidän kanssaan yhdessä, nähdäkseen kuka heistä oli asiaan pystyvin. Ja sitten hän oli valinnut parhaan ja neuvotellut hänen kanssaan erikoisesti juuri näistä viidestäkymmenestä omenapuusta, ennenkuin lähetti hänet sopivilla ohjeilla varustettuna tänne maalle niitä istuttamaan. Itse ei hän silloin vielä tänne joutanut, alkava ja vähävarainen mies; hänenhän piti haalia rahaa näitä istutuksia varten. Mutta ohjeet hän sen sijaan antoi tarkat: minkälaiset pengermät tarhurin piti teettää työmiehillä tänne rakennuksen ympärille, -- juuri nämä samat pengermät, -- ja piirsi hänelle valmiiksi kartankin, johon oli merkitty jokaisen omena- ja kirsikkapuun paikka. Monilla muillakin evästyksillä Muttinen hänet vielä varusti.

Ja kun hän ei silloin syksyllä päässyt töiltään kaupungista katsomaan näitä istutuksia, niin hän ajatteli sitten kaupungissa kaiken talvea, miltä ne näyttäisivät seuraavana keväänä, istutettuina sillä tavoin hänen mielensä mukaan.

No, aivan hänen mielensä mukainen ei istutus sitten ollutkaan. Pengermät eivät toteutettuina olleet sellaisia, joiksi hän oli ne ajatellut, -- eikä puutarhurikaan ollut niitä teettäessään noudattanut tarkalleen hänen pyyntöjään. Ja mikä oli harmillisinta: monet puut kuivuivat jo kyynärän korkuisina, niin huolimattomasti oli sekin valittu tarhuri ne istuttanut. Muttisen täytyi kaivaa niitä pois paikoiltaan ja istutella niitä uudestaan, syvemmin muokattuun multaan ja kauniimpiin asemiin. Kuinka hän oli kaivellut hiki otsassa kuoppia, joiden piti hänen mielestään olla oikein leveitä, ja täyttänyt ne ruokamullalla, tilansa kaalimaiden mustimmalla ja kuohkeimmalla! Pää kuopassa ja leveä perä pystyssä hän oli sitten istuttanut puita uudestaan.

Mutta niistä hänen omistakin istuttamistaan oli vielä kuollut monta; hän oli jälleen itse tehnyt eräitä harmillisia virheitä.

Kolmisenkymmentä jäi kuitenkin niistä jäljelle, ja olihan työ niiden puolesta monenlaisten toivojen valaisemaa. Niiden versovissa silmuissa piilivät kauneimmat unelmat. Muttinen muistaa hämärästi ne kaukaiset alkukesän päivät, jolloin hän oli puuhannut lantaa omenapuilleen; lehmänlantaa hän oli koetellut, sitä oli vuokralainen, Juutas Käkriäinen, neuvonut, kujilla palanutta, talven alla seisonutta; sitä hän oli koonnut ja kanniskellut itse, Aapeli Muttinen. Mutta se tärveli, turkkilainen, omenapuita, niin hän oli myöhemmin kylillä kuullut. Siksi hän oli omin käsin kaivanut sitä jälleen puiden ympäriltä pois ja tuonut niille nyt hevosenlantaa, ja sianlantaa, tallista. Kädet kyynärpäihin asti moskassa hän oli touhunnut, sillä loma-aikana hän tahtoi vaalia puitansa.

Hän muistaa, kuinka ne sitten ensi kerran kukkivat, pienikokoisina ja hentoina, aukoen muutamia valkeita ja keskeltä punaisia kukkia, jotka hänen täytyi nipistellä pois, etteivät puut rasittuisi liian nuorina. Niin, Muttisen mieleen tulevat myöskin helteiset heinäkuun päivät, joina hän oli hälyttänyt talonsa väen, Käkriäisen vaimoineen ja lapsineen, kantamaan omenapuilleen vettä, kymmenet korvot alhaalta rannasta. Jopa vieraansakin hän oli pannut siihen urakkaan, paitsi että hän oli tietysti itse kantanut, mokomasta touhusta hiukan ärtyneenä.

Entä sitten puuhat niiden omenapuiden suojelemiseksi! Kirjeet vuokralaiselle, ettei hän saisi antaa lampaittensa ja kirottujen pässiensä niitä jyrsiä ... eikä jänisten talvella, isojen rusakkojänisten, jotka tulevat aivan ikkunan alle helmikuun paistavassa kuutamossa, pelkäämättä koiraakaan. Niitä jäniksiä piti ampua; Muttinen hankki Käkriäiselle ampuma-aineet ja maksoi tapporahat. Ja peijakkaan myyrät sitten, maanalaiset sissittäjät! Ja metsärotat. Jäniksiä vastaan varattiin pahalta haisevaa hirvensarvi-rasvaa, ripustettiin sillä täytetyt tulitikkulaatikot puiden oksiin; ja rotille merisipulit ja muut myrkyt.

Kiviaidankin hän oli suunnitellut tuon alkuperäisestään paljon pienentyneen tarhansa ympärille; mutta sen nousemista odottaessaan hän oli antanut pystyttää pisteaidan, päistä somasti leikatuista laudoista tehdyn; harmaaksi oli se jo muuttunut, jopa vihertäväksikin, kauniin ja vanhan väriseksi... Viisitoista vuotta oli mennyt aikaa sen rakentamisesta, sujahtanut.

Ja omenapuut olivat varttuneet, ja olivat oivallisia omenapuita! Kelpasi näyttää vieraallekin, mitä niistä kuudesta-, seitsemästäsadasta oli jäänyt jäljelle. Muttinen oli niistä ylpeä, kun tuttavat niitä kevätkesällä ylistivät. Hän seisoi silloin ääressä aivan sanattomana, niin onnellinen hän oli toisten ihailusta, ja vielä enemmän itse puista. Ne olivat kasvaneet sievoisen töllin korkuisiksi; oksat olivat pystyt ja suorat kuin monihaaraisen kynttilänjalan haarut: kestäisivät mainiosti muhkeain omenain kuormaa. Ja kukkia ne olivat täynnä. Puut paistoivat yhtenä valkeana tukkuna Muttisen silmiä huikaisten! Ampiaisia pörisi niissä kaiken kevättä. Yhdessäkin puussa oli yksinään kolmetuhatta ja seitsemänkymmentä kukkaa, luki Aapeli kerran.

Kymmenvuotiaasta hän oli antanut niiden jo kantaa hedelmääkin. Ja ne alkoivat jo näyttää oikeilta omenapuilta, vanhoilta ja jykeviltä. Rungot olivat tulleet hiukan vinoiksi ja kehittyneet muhkuisiksi. Oksat olivat kiertyneet vapaasti, niinkuin oikea kauneus vaatii.

Entä omenat sitten! Muttinen maiskuttelee suutansa ajatellen niitä omia Antonofkiaan ja Säfstaholmiaan, joita hän oli jo saanut syödä, jopa antaa muillekin ... vieden sinne kaupunkiin laatikoissa.

Ja nyt, tulevana syksynä, Aapeli Muttinen aikoi pitää suuret kemut. Joko täällä Putkinotkossa tai siellä kaupungissa. Kynttilöitä palaisi joka huone täynnä lamppujen lisäksi. Vieraita joka huoneessa. Ja pöydillä olisi varsinkin omenoita, omia omenoita.

Ja kun ystävät niistä pitäisivät, hän työntäisi niitä heille, -- jopa oudoillekin. Työntäisi kilomäärin, pussittain, toisille lykkäisi koko säkin selkään: »Ota, tuossa on, ryökäle, ota vaan! Ne ovat Muttisen Aapelin omenoita.»

Ja nyt...

Kun hän tuli maalle, oli pakkanen ne kaikki tuhonnut. Kaikki kolmekymmentä. Ei Käkriäisen huolimattomuus eikä viekas kateus ollut niitä lopullisesti turmellut. Vaan kova pakkanen.

Kaiken neuvottelun, juoksun, touhun, vedellä virkistelyn tehnyt turhaksi; kaikki suunnittelut ja pöyhkeilyn sillä, mitä niistä kerran tulisi. Pakkanen hävittänyt Muttisen tarhan niinkuin kaikkien muidenkin koko seudulla.

Pälkähtääpä nyt hänen päähänsä, viimeinkin, miksi rahvas täällä on koko ajan suhtautunut näihin hänen omenatarha-hommiinsa hiukan kuin pilkallisesti. Ja miksi tämän seudun talonpoikaistaloissa ei yleensä näe hedelmäpuita: pakkanen tuhoaa näet ne ainakin joka viideskymmenes vuosi.

Hm, ajattelee Muttinen, tämäkin kauneus, ylellisyys on siis meille liikaa. Ja moni muu...

Muuan toinenkin asia johtuu vertauskuvallisesti hänen mieleensä.

Niinkuin hän oli odottanut liikaa omenapuilta, niin muustakin elämästä, mukavuutta, täydellisyyttä, sopusointua.

Nyt kiipeilevät omenapuut tuossa pengermiensä portaita ylös ikäänkuin parvi kummallisia luurankoja, mustia luurankoja.

Ennen olivat ne jo olleet täynnä makeanpunaisia nuppuja ja hyvältä lemuavia kukkasia.

Muttinen oli uneksinut, kuinka pirpanat leikkisivät noiden omenapuiden alla, kuinka hän ja joku toinen, se akka, istuisivat vanhoina näiden samojen kukkivien puiden juurella, silloin jo ylen suurien, mutta yhä kukkivien. Kauas paistaisi lahden pohjukasta hänen omenatarhansa.

Hamekansaa hän oli rakastanut. Se asia oli muuttunut hänelle yhdentekeväksi. He olivat alkaneet keskenään riidellä, kyllästyneet ja eronneet... Monta oli sellaista tapausta jo ennenkuin nämä omenapuut kuolivat.

»Perunoita täällä sopii viljellä», oli rahvas joskus hänelle sanonut. Miksi hän olikaan vaatinut liikaa omenapuilta, vasten luontoa?

»Hm, miksi ei tosiaan perunoita?» hymähtää Muttisen Aapeli.

MUTTISEN AAPELI SODASSA

eli lapsettoman Mannun kosto.

Savossa Varkauden tehtaalla vuonna 1918. Talvinen yö. Seuraava päivä on helmikuun 21:s.

Kiväärit räiskävät ja kuularuiskut ratisevat silloin tällöin pimeydessä. Osasto Suomen vastamuodostettua ja vielä vapaaehtoista armeijaa piirittää tehdasta, jossa on parituhatta suomalaista sosialistia, kapinassa omaa hallitustaan vastaan, täällä niinkuin monilla muillakin seuduilla, -- Venäjällä kuohuvien yleismaailmallisten aatteiden kiihottamina ja Suomessa vielä juonittelevien venäläisten aseistamina nujertamaan niitä kansalaisiaan, jotka tahtovat vapauttaa pienen maansa venäläisistä.

Pohjaton pimeys. Ainoastaan joskus kohoavat taivaalle salaperäisinä valonheittäjien säteet tuolta sahalta päin, sillä piiritetyillä on tehtaan telakalta otettuja laivojen valonheittäjiä, -- sen matalan mäen takaa, jonka toisella puolella ystävämme Muttinen makaa hangessa. Ei kuitenkaan rintamaketjussa, vaan jätettynä varaväkeen, vartiostoon rautatielinjan vierelle.

Valonheittäjien häikäisy osuu kauempana notkelmien aukoista rataan, saattaen kiskot heikosti kiiltämään ja paljastaen paikoin vartijoitakin, joita seisoo aina lyhyen välimatkan päässä.

He seisovat, vaikka ovat lähempänä vaaraa kuin Muttinen, joka makaa. Ja pelkää.

Ja hän ajattelee, ajattelee.

Hänen takanaan kunnaalla on talo, sinne on tuotu haavoittuneita, sillä jo eilen on tällä kertaa taisteltu, ja punaiset, -- ne ovat lyöneet hyökkääjät takaisin jäälohkareista ja laivanrakennuslevyistä tehtyjen patteriensa suojasta. Muttinen ajattelee: Mitä, jos he voittavat? Jos eivät tottele tykkejäkään? Vaan ryntäävät kimppuun, nuo punaiset paholaiset. Saavat kiinni hänet, raatelevat, puhkaisevat vatsan, leikkaavat korvat, kaivelevat silmät päästä, niinkuin ne toisaalla maassa kuuluvat tehneen.

Mutta pakoon ei voi lähteä; täytyy olla tässä, asian puolesta.

Tumman talon kulmalla kasvaa muutamia ikivanhoja kuusia, jotka näyttävät valon joskus niihin sattuessa Muttisesta aavemaisilta. Sitten ne jälleen pimenevät.

Yötuuli puhaltaa välistä, ja kuusissa käy silloin huokaus, joka tuntuu Muttisesta milloin surunvoittoiselta, milloin niin synkältä, kuin se uhkaisi jollakin hirveällä, -- haastaisi ikäänkuin jostakin kostosta; ainoastaan joskus soi tuuli hiukan iloisemmasti, riippuen Muttisen omista mielialoista.

Mistä tuo iloinen vivahdus? Siitäkö toivosta, joka pilkahtaa Muttisessa, että Suomi saadaan viimeinkin vapaaksi? Monet etelämpänä ja lännessä käydyt taistelut, joissa maan kansallinen, enimmäkseen talonpojista koottu armeija on torjunut venäläisten sotaväen ja suomalaisten punaisten raivoisat ryntäykset, lupaavat onnea.

Mutta kuinka pitkäksi aikaa? kysyy Muttinen itseltään ja katselee mietteissään korkeuteen, syvään korville vedetyn reuhkalakin alta.

»Pieni Suomi ... ryssiä jää vielä kuusi-, seitsemänkymmentä miljoonaa... Tulevat uudestaan ... kuitenkin», mutisee Muttinen. »Äh, nuo sotakiväärit...»

Taas räiskähti laukauksia metsän pimeydestä, piiritysketjusta varmaankin. Muttinen keskeyttää mutinansa, hän painaa päänsä hankeen, ja sitten hän kohottaa hiukan lakkiaan, että kuulisi, viuhahtaako harhalaukaus korvissa.

»Entä sitten, kun ne tulevat, ryssät? Silloin nämä hullut, joita vastaan nyt otellaan, menevät russakkain puolelle... Sillä vapaus, millä hinnalla se saadaankin? Verellä... Veljesverellä. Miten, miten tällaisesta voi koskaan tulla pysyvää rauhaa? Ja kuinka voi ihmisen kallo ymmärtää tämän veljesten raivon toisiaan vastaan?»

Ei, Aapeli ei ymmärrä...

Lieneekö se muista niin selvää?... Innolla he tappelevat, kahistavat. Mutta hän ... hm ... pelkuri. No, seisoopa hän edes viimein tässä... Tai ei, makaa maha lumessa, häntäväessä. Ja varustettuna haulikolla, niin ruostuneella, ettei hän ensin saanut patruunaa työnnetyksi sen torveen.

Mitä tällaisella, jos ne punaiset, perkeleet ... hänen kimppuunsa? Vähälukuiset oikeat kiväärit tarvittiin tuolla ketjussa...

Ja mitäpä hän paremmallakaan, -- hän, joka ei ole ampunut eläessään muuta kuin yhden ainoan palokärjen, pienenä poika-parkana... Ei ole hennonut, ei, ei ole viitsinyt.

Kiväärit taas räsähtävät.

Jos hän, Aapeli Muttinen, kuolisi täällä! Hän, jonka asiat ovat niin hyvin, joka on rikas. Tällä tavalla! Hän, jolla olisi niin mukava olla...

Ja oh, tuskaa!

Muttinen pörhistää korviaan, hän vetää alas paitsi lakkinsa reuhkoja myöskin kamelinkarvaisen villapaitansa paksun kauluksen, joka kietoo pussina hänen lyhyttä kaulaansa, sillä nyt hän on kuulevinaan jotakin. Vingahtiko lähistöllä kuula? Suuren kuusen oksa rasahtaa, jotakin tipahtaa maahan: varmaankin harhalaukaus. Tai vaaniiko häntä joku? Muttinen liikahduttaa isoihin huopatöppösiin työnnettyjä jalkojaan kuin paetakseen; mutta ei, täytyy tässä olla. Murhamiehiä vastaan, sillä nuokin piiritetyt ovat tappaneet paljon täällä maaseudulla.

Hiljaisesta yöstä kuuluu etempää yksityisiä, epäselviä huudahduksia, omituisen kolealla äänellä: päällikön komennuksia; ja vielä kauempaa jokin säe marseljeesia, kehittymättömällä kurkulla laulettuna, sävelessä haikea, epätoivoinen sointu.

Miksi tämä veljessota?

Edellisenä kesänä siitä oli ollut hajua, joskaan moni ei luullut sen ennustavan tällaista. Maassa kallis aika... Europan sodan tuomisina tullut, kirotun. Miksi pitääkin kansojen keskenään tapella, katistaa? Kansojen? Nekö sitä tahtovat... Kyntömiehet, turpeenpuskijat, tehtaiden kampien vääntäjät?... Edes pienet porvaritkaan? Ei, vaan suuret porhot ... liikkeet, jotka kilpailevat toistensa kanssa eri maissa. Ja siitä kokonaisten kansakuntien kilpailu ... pakko tappaa toisiaan ... pässien. Ja nyt tässä, -- kuinka pitikin tähän joutua? Tätä ajatellessa tulee höperöksi...