Part 5

Silloin hän lähestyisi minua vavahdellen, väristen kiireestä kantapäähän; minä heittäytyisin hänen syliinsä, hänen jalkoihinsa; ja hän itkisi, ja me itkisimme molemmat, ja hän heltyisi kauniisti puhumaan, ja minä saisin lohtua, ja sydämeni sulaisi hänen sydämeensä, ja hän omaksuisi minun sieluni ja minä omaksuisin hänen Jumalansa.

Mutta mitä on tuo vanhus minulle? mitä olen minä hänelle? Jonkinlainen onneton yksilö, varjo, jommoisia hän on nähnyt jo tukuittain, ykkönen, joka lisätään mestattujen suureen lukuun.

Olen ehkä väärässä torjuessani hänet näin. Ehkä hän on hyvä ja minä huono. Ah! eihän se ole minun vikani. Kuolemaantuomitun henki turmelee ja lakastuttaa kaiken.

Minulle tuotiin ruokaa; he ovat luulleet, että minun on nälkä, Herkullinen ja valikoitu pöytä, kananpoikasta, luulen, ja muuta hyvää lisäksi. Kas niin! Istahdin syömään; mutta ensimäistä palaa suuhun viedessäni se putosi kädestäni, niin karvaalta ja haisevalta se minusta tuntui...

31.

Sisään astui herrasmies, lakki päässä; hän tuskin vilkaisikaan minuun. Hän kehitti auki mittanauhan ja alkoi mittailla alhaalta ylös muurin kiviä, puhellen kovalla äänellä, milloin: "_oikein on_", milloin: "_ei sovi_".

Kysyin vartiosotilaalta, kuka se oli. Hän vastasi, että se oli joku vankilan käyttämiä arkkitehtiapulaisia.

Hänenkin uteliaisuutensa oli lopulta herännyt. Hän vaihtoi muutaman hillityn sanan ovenvartijan kanssa, joka oli häntä seurannut. Tarkastettuaan minua sitten hetken kiinteämmin ja nyökäyttäen kevyesti päätänsä hän alkoi jälleen puhella lujalla äänellä jatkaen mittauksiaan.

Lopetettuaan työnsä hän tuli lähemmä ja virkkoi naurahdellen:

-- Ystäväni, kuuden viikon perästä tämä koppi on nykyistään hauskempi.

Ja hänen eleensä näytti lisäävän:

-- Vahinko, ettette saa siitä nauttia.

Hän miltei hymyillyt. Luulin näkeväni hetken, jolloin hän naljailee leppoisasti kuten lasketaan leikkiä vastavihitylle naiselle hääiltana.

Vartiomieheni, vanha nauhalakkinen sotilas, otti nyt vastatakseen.

-- Herra, -- hän virkkoi, -- kuolevan huoneessa ei puhuta noin äänekkäästi.

Arkkitehti hävisi.

Minä, minä olin jälellä, olin kuin joku niistä kivistä, joita hän mittaili.

32.

Ja sitten tapahtui jotakin naurettavaa.

Vanha kunnon vartiosotilaani kutsuttiin pois: paatuneen itsekkäänä en tullut edes puristaneeksi hänen kättään. Toinen asetettiin tilalle, matalaotsainen, häränsilmäinen, typeräeleinen mies.

En pannut häneen aluksi vähääkään huomiota. Käänsin selkäni oveen päin, istahdin pöytäni ääreen, yritin virkistää otsaani sitä kädellä sivellen, ja ajatukset sekottivat järkeni.

Kevyt kosketus olkapäilleni sai minut kääntämään pääni. Siinä oli se uusi sotilas, jonka kera olin yksin.

Jokseenkin seuraavia sanoja hän käytti minua puhutellessaan:

-- Rikollinen, onko teillä hyvä sydän?

-- Ei, -- vastasin.

Vastaukseni jyrkkyys näytti hämmentävän hänet. Sitten hän jatkoi arkaillen:

-- Ei kukaan ole ilkeä pelkästä ilkeyden halusta.

-- Miksikä ei, -- sanoin. -- Ellei teillä ole muuta sanottavaa, niin jättäkää minut. Mitä tahdotte?

-- Anteeksi, rikollinen, -- hän vastasi. -- Vain pari sanaa. Kuulkaahan, jos te voisitte auttaa erästä ihmisparkaa eikä se tuottaisi teille suurtakaan vaivaa, ettekö tekisi sitä?

Kohautin olkapäitäni.

-- Tuletteko suoraan Charentonista? [mielisairaala] Valitsittepa merkillisen astian, mistä ammentaa onnea. Minäkö voisin jotakuta auttaa?

Hän alensi ääntään ja oli hyvin salaperäisen näköinen, mikä ominaisuus ei ollenkaan sopinut hänen tyhmille ilmeilleen.

-- Kyllä, rikollinen, voitte auttaa, tuoda onnea. Kaiken sen saan teiltä. Kas näin. Olen köyhä poliisi. Työ on raskasta ja palkka pieni; saan itse pitää hevosta, ja se vie minut perikatoon. Olen turvautunut arpajaisiin parantaakseni raha-asioitani. Täytyy jotakin sivutointa harrastaa. Tähän asti en ole onnistunut saamaan onnen numeroita. Haen aina varmoja numeroita, mutta menetän aina. Ostan numeron 76 ja numero 77 voittaa. Sovittelenpa miten hyvänsä, ihan kohdalleen en osaa. -- Hiukan kärsivällisyyttä, pyydän, olen kohta lopussa. -- Kas nyt on minulla oiva tilaisuus. Näyttää siltä, suokaa anteeksi, rikollinen, että teidän vuoronne on tänään. On varmaa, että tällä tavalla maailmasta poistuneet kuolleet näkevät ennakolta arpajaisnumerot. Luvatkaa minulle saapua luokseni huomis-iltana, -- mitä vaivaa teille siitä on? --- ilmaisemaan minulle kolme numeroa, kolme voiton numeroa. No? -- En pelkää aaveita, olkaa rauhassa. -- Tässä on osoitteeni: Popincourtin kasarmi, porras A. n:o 26 käytävän perällä. Te tunnette minut hyvin, eikö totta? -- Tulkaa vaikkapa jo tänä iltana, jos teille sopii paremmin.

Alennuin vastaamaan hänelle, tuolle pässinpäälle; hullu toive välähti nimittäin äkkiä aivoissani. Epätoivoisessa tilassani, jossa hetkittäin luulee hiuksen pystyvän katkomaan kahleet, olin valmis yrittämään kaikkeni.

-- Kuulehan, -- virkoin hänelle tekeytyen näyttelijäksi niin hyvin kuin kuolemaan valmistunut siihen kykenee, -- voin sinut todella tehdä kuningastakin rikkaammaksi, voin hankkia sinulle miljoonia. -- Yhdellä ehdolla.

Hän avasi tyhmät silmänsä selko selälleen.

-- Mikä se on? Mikä? Teen kaikki mieliksenne, kunnon rikollinen.

-- Kolmen asemasta lupaan sinulle neljä hyvää numeroa. Vaihda pukua kanssani!

-- Eikö muuta! -- hän kiljahti nyhtäisten auki univormunss ylimmät napit.

Nousin tuoliltani. Tarkkasin hänen liikkeitään, sydämeni takoi. Olin jo näkevinäni porttien aukenevan sotilasunivormun edestä ja pihan, kadun ja Oikeuspalatsin jäävän taakseni.

Mutta hän kääntyi pian minuun päin epäröivän näköisenä.

-- Ah! Ettehän vain aikone täten paeta täältä?

Ymmärsin, kaikki oli turhaa. Tartuin silti viimeiseen keinoon, hyödyttömään ja hyvin tolkuttomaan.

-- Vaikkapa niinkin, -- sanoin hänelle, -- mutta sinun onnesi on taattu...

Hän keskeytti minut.

-- Hoo, ei suinkaan! Entä minun numeroni! Jotta ne tuottaisivat onnea, pitää teidän olla kuollut.

Lysähdin jälleen tuolilleni, mykkänä, entistänikin epätoivoisempana, turhia toivottuani.

33.

Suljin silmäni, peitin ne käsilläni ja koetin unohtaa, unohtaa nykyhetken menneeseen. Uneksiessani palautuivat yksitellen lapsuuteni ja nuoruuteni muistot mieleeni, ne olivat lempeitä, tyyniä, nauravia kuin kukkien teriöt aivojani jäytävien mustien ja sekavien ajatusten kuilun partaalla.

Olin jälleen lapsi, iloinen ja terve koulupoika, leikin, juoksin, huusin veljieni kera sen koskemattoman puutarhan suuressa, vehmaassa siimeksessä, jossa ensimäiset vuoteni vierivät, entisessä nunnien kävelypuistossa, jota Val-de-Gracen jylhä tuomiokirkko lyijyisellä kiireellään varjoaa.

Ja neljää vuotta myöhemmin olin siellä vielä, yhä lapsena, mutta nyt uneksivana ja intohimoisena. Yksinäisessä puistikossa oli myöskin nuori tyttö.

Siellä oli pieni espanjatar, suuret silmät, muhkea tukka, ruskea ja hieno hipiä, punaiset huulet ja ruusuiset posket, neljäntoista vuotias andalusiatar, Pepa.

Äitimme sallivat meidän juoksennella yhdessä: teimme kävelymatkoja.

Meitä kehoitettiin leikkimään, ja me haastelimme, -- me, jotka olimme samanikäiset, mutta eri sukupuolta.

Ei ollut kuitenkaan vielä vuotta kulunut siitä, kun me karkelimme, kiistasimme yhdessä, kun kinastelin Pepitan kanssa omenapuun kauneimmasta hedelmästä, näpäytin häntä, jos hän löysi linnunpesän. Hän itki; minä sanoin: "Se oli sinulle oikein". Ja molemmat juoksimme valittamaan äideillemme, jotka toruivat meitä ääneen ja kiittelivät hiljaa.

Mutta nyt hän nojautui käsivarteeni ja minä olin kovin ylpeä ja kovin nöyrtynyt. Me kuljimme hitaasti ja puhuimme hiljaa. Hän pudotti nenäliinansa; minä nostin sen maasta hänelle. Kätemme vavahtivat toisiansa koskettaessaan. Hän puheli minulle pikkulinnuista, tähdestä joka tuikkii taivaan rannalla, puiden taakse laskeutuvasta korallinpunaisesta auringosta tai koulutovereistaan, puvustaan ja helyistään. Me haastelimme viattomista asioista ja punehduimme molemmat. Nuoresta tytöstä oli tullut nuori nainen.

Sinä iltana -- oli kesäehtoo -- me olimme kastanjain katveessa, puutarhan pohjukassa. Kävelimme lopulta mitään puhumatta; pitkän vaitiolon jälkeen hän hellitti äkkiä käteni ja sanoi: "Juoskaamme!"

Näen hänet yhä vieläkin, hän oli aivan mustissa, hän suri isoäitinsä kuolemaa. Hänen aivoihinsa sävähti lapsen ajatus. Pepa oli jälleen Pepita, hän virkkoi minulle: "Juoskaamme!"

Ja hän syöksyi juoksuun hentoine vartaloineen, joka oli kuin mehiläisen ruumis, ja hänen pienet jalkansa vilahtelivat puolisääreen hameenhelman alta. Minä takaa ajamaan, hän pakenemaan. Juoksun huima sai hänen kaulurinsa aukeamaan, ja minä näin hänen ruskean ja raikkaan selkänsä.

Olin suunniltani. Sain hänet kiinni vanhan sortuneen kaivon reunalla, tartuin häntä vyötäisiltä, voittajan oikeudella, ja panin hänet istumaan nurmipenkille. Hän ei vastustellut. Hän oli hengästynyt ja nauroi. Minä olin vakava ja katselin hänen mustien ripsien verhoamia ruskeita silmiään.

-- Istuhan tuohon, -- hän sanoi minulle. -- On vielä valoisaa, lukekaamme jotakin. Onko sinulla kirjaa mukanasi?

Minulla oli toinen osa Spallanzanin matkakertomusta. Avasin sen umpimähkään, istuuduin hänen vierelleen, hän nojasi minun olkapäähäni, ja me aloimme lukea kumpikin hiljaa, samaa sivua. Ennenkuin lehteä käännettiin hänen täytyi aina odottaa minua. Minun älyni ei ollut niin nopsa kuin hänen.

-- Oletko lopettanut sivun? -- hän virkkoi minulle, joka tuskin olin päässyt alkuunkaan.

Päämme sattuivat yhteen, hiuksemme sekaantuivat toisiinsa, hengähdyksemme tapailivat toisiaan, ja yhtäkkiä huulemme yhtyivät suutelemaan.

Kun jälleen aloimme lukea, oli taivas jo tähdittynyt.

-- Oh, äiti, äiti! -- hän huudahti kotiin tultuamme; -- jospa tietäisit kuinka me juoksimme.

Minä olin vaiti.

-- Et virka mitään, -- sanoi äiti minulle; -- olet surullisen näköinen.

Sydämessäni oli paratiisi.

Se oli ilta, jonka muistan koko elämäni.

Koko elämäni!

34.

Jossain löi kello. En tiedä mikä; kuulen huonosti kellon iskut. Korvissani pauhaa urkujen humina; viimeiset ajatukset niissä suhisevat.

Tänä viimeisenä hetkenä, jolloin vielä voin koota ajatuksiani, tulee rikokseni kauheana kuvana mieleeni; mutta minä tahtoisin katua vielä hartaammin. Enemmän tunsin tunnonvaivoja ennen kuolemantuomiotani, mutta sen jälkeen on tuntunut siltä kuin riittäisi aivoissani tilaa vain kuoleman ajatuksille. Ja kuitenkin tahtoisin katua oikein täydesti.

Kun olen hetken unelmoinut menneisyydestä ja palaudun siihen kirveeniskuun, jonka pitäisi kohtsiltään lopettaa kaikki, minä taas vavahdan kuin uudesta ajatuksesta. Ihana lapsuuteni, ihana nuoruuteni! kultainen alku taipaleella, jonka loppupää on verinen. Silloisen ja nykyisen välillä on verivirta, toisen verta ja omaa vertani.

Jos joskus luetaan elämäntarinaani, johon kuului monia viattomuuden ja onnen vuosia, ei hevin voisi uskoa todeksi sitä kurjaa vuotta, jonka rikos alotti ja jonka lopettaa rangaistus; se vuosi ei sovellu edeltäjiinsä.

Ja -- kurjat lait, kurjat ihmiset! -- minä en kuitenkaan ollut paha!

Oh! kuolla jonkun hetken perästä ja ajatella, että vuosi sitten samana päivänä olin vielä vapaa ja puhdas, että olin syyskävelyillä, että harhailin puitten alla ja kuljin varisseilla lehdillä.

35.

Tänäkin hetkenä, aivan lähelläni, näissä huoneissa, jotka ympäröivät Oikeuspalatsia ja Grève-toria ja kaikkialla Pariisissa on ihmisiä, jotka tulevat ja menevät, puhelevat ja nauravat, lukevat sanomalehtiä, ajattelevat toimiaan; on kauppiaita, jotka myyvät, nuoria tyttöjä, jotka valmistautuvat illan tanssiaisiin, äitejä, jotka leikkivät lapsiensa kanssa!

36.

Muistan erään päivän lapsuusajoiltani, kun menin katsomaan Notre-Damen kirkonkelloa.

Olin aivan pyörällä päästäni noustuani synkät kierreportaat, kuljettuani torneja yhdistävän hauraan lehterin kautta, nähtyäni Pariisin jalkojeni alla ja saapuessani siihen kivi- ja puukomeroon, missä heilui kirkon kello läppäimineen, joka painaa tuhatkunnan naulaa.

Astuin arkaillen suurirakoiselle lattialaudotukselle, katselin etäältä tuota kelloa, joka lapsien ja Pariisin rahvaan keskuudessa oli niin suuressa huudossa, ja kammoten katselin niitä liuskakivipuitteisia luukkuja, jotka viettäviltä seiniltään ympäröivät kelloa ja olivat aivan jalkani tasalla. Silloin tällöin katsahdin huimaavasta korkeudestani Notre-Damen aukiolle ja näin ihmiset pieninä kuin muurahaiset.

Yhtäkkiä tuo suunnaton kello kumahti, syvä ääniaalto pani ilman väreilemään, jykevä torni vavahti. Lattia huojui kannatushirsillään. Ääniaalto vyöryi ylitseni; horjahdin, olin kaatua ja luisumaisillani viettäville ikkuna-aukoille. Kauhun musertamana heittäydyin palkeille, tarrasin molemmin käsin niihin kiinni, ääntämättä, hengähtämättä, korvissa yhä tuo peloittava kaiku, silmieni edessä tuo kuilu, tuo mittaamattoman syvä alho, jossa ristiin rastiin liikkui rauhallisia ja kadehdittavia ihmisiä.

Ja ihmeellistä! Olen yhä vieläkin olevinani samassa kellotornissa. Kaikki ympärilläni on yhtä melua ja huumaa. Kellon kumajavat äänet kajahtelevat yhä vieläkin aivojeni tyhjiöissä; ympärilläni näen vain kaukaa sen tasaisen ja rauhallisen elämän, jonka olen jättänyt ja missä muut ihmiset yhä kulkevat kuin syvän kuilun pohjalla.

Kaupungintalo on synkkä rakennus.

Terävine jyrkkine kattoineen, merkillisine torneineen, suurine valkeine kellotauluineen, rivikerroksineen, tuhansine ikkunoineen, askelten kuluttamine portaineen, kaksine oikealta ja vasemmalta työntyvine sivuineen, siinä se on Grève-torin laidassa, kolkkona, peloittavana, iän kalvamine julkisivuineen, niin mustana, että se on musta auringossakin.

Mestauspäivinä sen portit vallan kuhisevat poliiseja, ja ikkunoiden täydeltä se katselee kuolemaantuomittua.

Ja iltasin sen kellotaulu, joka näyttää ajan, on ainoana valoisana kohtana sen tummalla seinäsivulla.

38.

Kello on neljänneksen yli yksi.

Mielialani on nyt tämmöinen:

Ankaraa päänsärkyä. Sisässäni jäätävän kylmää, otsani poltteisen kuuma. Joka kerta kun nousen tai kumarrun, on kuin aivoihini valuisi nestettä, joka panee ne jyskyttämään pääkuoren seiniä vasten.

Suonenvedontapaiset nytkähdykset tärisyttävät ruumistani, ja aika-ajoittain putoo kynä kädestäni kuin sähköiskun sinkauttamana.

Silmiäni kirveltää kuin olisin ainaisessa savussa.

Niveliäni pakottaa.

Vielä kaksi tuntia ja neljäkymmentäviisi minuuttia ja minä olen terve.

39.

Sanotaan, ettei se ole mitään, ettei siinä kärsi, että se on lievä loppu, että sentapainen kuolema on varsin yksinkertainen.

Olkoon! Mutta mitä siis on tämä kuusiviikkoinen tuska ja tämä päivittäinen kuolonkamppailu? Mitä tämän korvaamattoman päivän vaivat, päivän, joka kuluu niin hitaasti ja niin nopeaan? Mitä nämä kidutusportaat, jotka päättyvät mestauslavalle?

Ehkäpä se ei ole kärsimystä.

Eivätkö kärsimystä ole kouristuksetkin, joissa veri pisara pisaralta kuivuu ja järki ajatus ajatukselta hiutuu?

Ja ollaanko varmoja, ettei silloinkin kärsitä? Kuka sen on sanonut? Kertooko tarina katkaistun pään milloin verisenä vierineen mestauslavan reunalle ja sieltä huutaneen joukolle: "Ei tehnyt ollenkaan kipeätä!"

Ovatko sillä tavalla kuolleet koskaan tulleet teloittajia kiittämään ja sanomaan: "Se oli hyvin suoritettu. Säilyttäkää se tapa edelleenkin. Koneisto toimii mainiosti?"

Robespierrekö? Ludvig XVI?...

Ei! Ei mitään! "Vähemmässä kuin minuutissa, vähemmässä kuin sekunnissa on kaikki ohi." -- Ovatko he milloinkaan, edes ajatuksissaan, asettuneet sen tilalle, joka on mestauslavalla, hetkellä, jolloin raskas kirves putoo leikkaamaan lihaa, ratkomaan hermoja, katkaisemaan luustoa... Mutta mitä? "puoli sekuntia! kipu on loihdittu pois"... Kauheata!

40.

On outoa, että herkeämättä ajattelen kuningasta. Teen kaiken voitavani, ravistelen päätäni, mutta alati puhelee ääni korvaani:

-- Tässä samassa kaupungissa, tänä samana hetkenä eikä kaukana sinusta, toisessa palatsissa on ihminen, jonka kaikkia ovia niinikään vartioidaan, yksinäinen ihminen kuten sinäkin kansan seassa, se vain eroa, että hän on yhtä korkealla kuin sinä alhaalla. Hänen elämänsä on kauttaaltaan -- minuutti minuutilta -- kunniaa, suuruutta, nautintoa, huumaa. Kaikki hänen ympärillään on rakkautta, kunnioitusta, ihailua. Korkeimmatkin äänet hiljenevät häntä puhutellessaan, ylpeimmätkin otsat painuvat hänen edessään. Silkki ja kulta vain välkähtelevät hänen silmiensä edessä. Tällä hetkellä hänellä on jokin ministerikokous, jossa kaikki mukautuvat hänen tahtoonsa; tai hän suunnittelee paraikaa huomista metsästystä, tai täniltaisia tanssiaisia, varmana että juhla alkaa määräaikana, ja antaen toisten suorittaa hänen nautintojensa työtaakan. Ja silti on tämäkin ihminen lihaa ja luuta kuten sinäkin! -- Ja saadakseen yhdessä hetkessä luhistumaan hirveän mestauslavankin ja antaakseen sinulle takaisin kaiken, elämän, vapauden, omaisuuden, perheen, hänen tarvitsisi vain tällä kynällä kirjoittaa nimensä seitsemän kirjainta erään paperiliuskan alalaitaan tai tulla vaunuillaan sinun rattaitasi vastaan! -- Ja hän on hyvä eikä hän ehkä parempaa pyytäisikään, ja kuitenkaan hän ei kuulu koko asiaan!

41.

No niin! Odottakaamme rohkeasti kuolemaa, ottakaamme tuo hirveä ajatus molempiin käsiimme, tutkikaamme sitä kasvoista kasvoihin. Vaatikaamme se tilille siitä mitä se on, ottakaamme selville, mitä se meistä tahtoo, käännelkäämme sitä kaikilta tahoilta, ratkaiskaamme sen arvotus, luokaamme ennakkosilmäys hautaan.

Minusta on kuin silmät suljettuani näkisin valtavan kirkkauden ja valomeriä, joilla henkeni liitelee ilman päämäärää. On kuin taivas saisi hohteensa omasta olemuksestaan ja tähdet olisivat siinä kuin mustia laikkuja, -- olematta enää ihmissilmien näkemiä kultatäpliä mustalla silkkipohjalla ne näyttävätkin mustilta pilkuilta kultakankaalla.

Tai paremminkin, kurjaa minua, se onkin ehkä pohjaton, hirvittävä kuilu, jonka seinät ovat mustiin verhotut, ja johon minä lakkaamatta vajoan ja jonka pimennoissa näen ihmismuotojen vilahtelevan.

Tai vieläkin selvemmin, havahduttuani putouksesta, olenkin ehkä tasaisella ja kostealla kentällä, harhailen pimeässä ja liikun kuin ihmispää, joka pyörii eteenpäin. Minua on raju tuuli riepoittelevinaan, ja olen silloin tällöin iskeytyvinäni toisiin niinikään pyöriviin ihmispäihin. Lätäköt ja purot ovat tulvillaan jotakin outoa ja haaleata nestettä, kaikki pimenee. Kun pyörivät silmäni osuvat katsomaan ylös, näkevät ne vain tumman taivaan; jossa riippuu raskaita pilviä toinen toisensa niskalla ja etäällä taivaan pohjassa suunnattomia savupatsaita, jotka ovat mustempia kuin ympäröivä pimeys. Ne näkevät yössä vilahtelevia punervia tuikkuja, jotka lähetessään muuttelehtivat tulilintusiksi. Ja tällaista jatkuu äärettömiin.

Hyvinkin myös saattavat joinakin pimeinä talviöinä Grève-torin vainajat kokoontua samalle paikalle, miltä ovat lähteneet. Se on kalvakasta ja veristä joukkoa, ja minä olen tietysti mukana. Ei ole kuuta, ja kaikki haastelevat hiljaisella äänellä. Kaupungintalokin on lähellä tummine julkisivuineen, sahaharjaisine kattoineen ja kellotauluineen, joka ei sääli ketään meistä. Paikalla on myöskin helvetin giljotiini, jolla pahahenki teloittaa mestaajan; kello on neljä aamulla. Me puolestamme olemme katselevaa joukkoa.

Näin saattaa olla. Mutta jos kuolleet sinne saapuvat, missä asussa he tulevat? Kuinka he esiintyvät epätäydellisine ja typistettyine ruumiineen? Kumman he valitsevat? Pääkö vai päätön ruumis siinä kummittelee?

Ah! mitä kuolema tekee sieluillemme? minkä muodon se niille antaa? ottaako se siitä jotakin vai antaako sille jotakin? ja mihin se sen vie? lainaako se sille joskus ruumiin silmät, jotta se voi nähdä maahan ja itkeä?

Ah! pappi! pappi sen tietää! Tahdon puhutella pappia ja suudella ristiinnaulitun kuvaa!

Hyvä Jumala, se hengenmies on aina sama!

42.

Olen rukoillut häntä sallimaan minun nukkua, ja olen heittäytynyt vuoteelleni.

Ja todella, päähäni pusertunut verenpaine on saanut minut uneen. Se oli viimeinen, maallinen uneni.

Näin unta.

Oli yö. Olin muka työhuoneessani parin kolmen ystäväni -- en tiedä keiden kanssa.

Vaimoni nukkui lapsineen viereisessä makuuhuoneessa.

Puhelimme hiljaa, ystäväni ja minä, ja haastelemamme kauhistutti meitä.

Äkkiä olin kuulevinani jotakin melua sivuhuoneesta. Heikkoa, kummallista, herkeämätöntä melua.

Ystäväni olivat kuulleet myöskin. Kuuntelimme tarkemmin: oli kuin lukkoa olisi väännetty auki, oli kuin salpaa olisi hiljaa sahattu poikki.

Siinä kaikessa oli jotakin jäätävää: pelkäsimme. Arvelimme, että varkaita oli tunkeumassa talooni, näin myöhäisenä yön hetkenä.

Päätimme mennä katsomaan. Nousin, otin kynttilän. Ystäväni seurasivat minua perättäin.

Kuljimme viereisen makuusuojan kautta. Vaimoni nukkui siellä lapsineen.

Sitten saavuimme saliin. Ei mitään. Muotokuvat olivat liikkumattomina kultaisissa kehyksissään punaisilla seinäverhoilla. Minusta vain näytti, ettei salista ruokasaliin vievä ovi ollut tavallisella paikallaan.

Astuimme ruokasaliin; teimme siellä kierroksen. Minä kuljin ensimäisenä. Eteisen ovi oli lujasti lukittu, ikkunat samoin. Saavuttuamme uunin eteen huomasin, että liinavaatekaappi oli auki ja että sen ovi oli käännetty seinää vasten kuin suojaksi.

Se kummastutti minua. Arvelimme, että joku piileskeli oven takana.

Tartuin ovenripaan sulkeakseni kaapin: se ei liikahtanutkaan. Ällistyneenä tempasin voimakkaammin. Se kääntyi äkkiä ja me näimme pienen eukon, riippuvin käsin, suljetuin silmin, liikkumatonna seisomassa ja kuin nurkkaukseen litistyneenä.

Tuossa kaikessa oli jotakin kamalaa, ja hiukset nousivat pystyyn päässäni. Kysyin vanhukselta:

-- Kuka olette?

Hän ei vastannut.

Kysyin uudelleen:

-- Kuka olette?

Hän ei vastannut, ei liikahtanut, ei avannut silmiään. Ystäväni sanoivat:

-- Se on varmaankin niiden toveri, jotka ovat pahoin aikein tunkeutuneet taloon, he ovat pujahtaneet pakoon kuullessaan meidän tulevan. Tuo ei voinut paeta ja piiloittautui senvuoksi tuonne.

Kysyin häneltä vielä kerran, hän oli yhä ääneti,

liikkumaton, katseeton. Joku meistä sysäsi häntä, hän kaatui. Hän kaatui jäykkänä kuin puunrunko, kuin kuollut olento.

Potkaisimme häntä jalallamme, ja pari meistä nosti hänet pystyyn ja asetti hänet seinää vasten nojaamaan. Hänessä ei elonmerkkiäkään. Huusimme hänen korvaansa, hän oli vaiti kuin kuuro.

Lopulta katosi kärsivällisyytemme, ja meidän kauhuumme sekaantui kiukkua. Yksi meistä virkkoi:

-- Pitäkää kynttilää hänen leukansa alla.

Panin liekehtivän kynttilänsydämen hänen leukansa alle. Silloin hän avasi toisen silmänsä raolleen, tyhjän, kaihisen, kammottavan, mitään näkemättömän.

Otin kynttilän pois ja sanoin:

-- Ah! vihdoinkin! Vastaatko, akka? Kuka olet?

Silmä sulkeutui kuin itsestään.

-- Pahus vieköön, tämä on jo liikaa, -- toiset huudahtivat. -- Vielä kerran kynttilä, kerran vielä! Hänen täytyy puhua.

Panin kynttilän jälleen eukon leuan alle. Silloin hän avasi hitaasti molemmat silmänsä, katsoi meitä kutakin, sitten hän kumartui äkkiä, puhalsi kynttilän sammuksiin jäätävällä henkäisyllään. Samassa tunsin pimeässä kolmen terävän hampaan pureutuvan käteeni. Heräsin, vavisten ja uiden kylmässä hiessä.

Kunnon sielunpaimen oli vuoteeni vieressä ja luki rukouksia.

-- Olenko nukkunut kauankin? -- kysyin häneltä.

-- Poikani, -- hän vastasi, -- olet nukkunut tunnin. Lapsesi on tuotu tänne. Hän on viereisessä huoneessa, hän odottaa sinua. En tahtonut sinua herättää.

-- Oh! -- huudahdin, -- tyttäreni! Tuotakoon tyttäreni tänne heti!

43.

Hän on raikas, hän on ruusuinen, hänellä on suuret silmät, hän on kaunis.

Hänen yllään on pieni hame, joka pukee häntä hyvin,

Otin hänet syliini, asetin polvilleni ja suutelin hänen hiuksiaan.

Miksei hänen äitinsä ole mukana? -- Äitini on sairas, isoäiti niinikään. Hyvä on.

Hän katseli minua kummastuneena; häntä hyväillään, syleillään, hän hukkuu suudelmiin ja hän sallii sen, mutta heittää silloin tällöin katseen hoitajattareensa, joka nyyhkytteli nurkassa.

Vihdoin aloin puhua.

-- Marie, -- sanoin, -- oma pikku Marieni!

Puristin hänet voimakkaasti nyyhkytyksien täyttämää rintaani vasten. Hän äännähti hiljaa.

-- Oh! koskee, herra, -- hän virkkoi minulle.