Part 4

-- Kuinka niin, herra? -- vastasi sotilas. -- Kullakin on oma poliittinen kantansa. Kunnioitan teitä kyllin luullakseni, että teilläkin on joku. Minä puolestani olen sitä mieltä, että kansalliskaarti on jälleen muodostettava. Olin aikoinani komppaniani kersantti, ja se totisesti oli varsin miellyttävää.

Keskeytin hänet.

-- En luule, että siitä oli kysymys.

-- Mistäpä siis? Sanoitte tietävänne uutisen...

-- Puhuin toisesta, joka niinikään pitää Pariisia tänään vireissä.

Tuo lurjus ei minua ymmärtänyt; hänen uteliaisuutensa heräsi.

--- Toisesta uutisesta? Mistä helkkunasta teillä on uutisia? Mikä se on, jos suvaitsette, herra hyvä? Tiedättekö te, herra apotti, mikä se on? oletteko siitä hajulla enemmän kuin minä? Tehkää minutkin viisaaksi, pyydän. Mistä on kysymys? Nähkääs, pidän uutisista. Kerron ne hovioikeuden herra presidentille, ja se huvittaa häntä.

Ja tuhannen muuta lörpötystä. Hän puhutteli vuoroon pappia, vuoroon minua; minä vastasin vain olkapäitäni kohauttaen.

-- No, -- hän virkkoi minulle, -- mitä siis ajattelette?

-- Ajattelen, -- vastasin, -- etten ajattele enempää tänä iltana.

-- Ah! Siinäpä se! -- hän pisti väliin. -- Kas niin, olette kovin alakuloinen! Hra Castaing kyllä puheli.

Sitten hetkiseksi vaiettuaan:

-- Kuljetin hra Papavoinea; hänellä oli saukonnahkainen lakki, ja hän poltteli sikaaria. Ne neljä la Rochellen nuorta miestä haastelivat vain keskenään. Mutta hekin siis puhuivat.

Jälleen hän vaikeni ja jatkoi tovin kuluttua:

-- Niitä hulluja! niitä intoilijoita: heitä surkutteli koko mailma. Mitä teihin tulee, niin huomaan, että olette todella hyvin mietteissänne, nuori mies.

-- Nuori mies! -- sanoin hänelle; -- olen teitä vanhempi. Jokainen kuluva neljännestunti vanhentaa minua vuoden.

Hän kääntyi kokonaan, tarkasteli minua jonkun hetken typerän kummastuneena; sitten hän alkoi nauraa hohottaa.

-- No no, laskette leikkiä, -- minua vanhempi! Voisin olla isoisänne.

-- En laske leikkiä, -- vastasin hänelle vakavasti.

Hän avasi tupakkakukkaronsa.

-- Kuulkaa, hyvä herra, älkää pahastuko; hyppysellinen nuuskaa, älkääkä kantako kaunaa.

-- Olkaa huoletta, minulla ei ole pitkälti aikaa kaunaa kantaa.

Samassa hänen nuuskarasiansa kosketti rautaristikkoa, joka meidät erotti. Vaunujen keikahdus sai sen kolahtamaan liian lujasti sitä vasten, ja avattu nuuskarasia putosi poliisin jalkoihin.

-- Lemmon ristikko! -- ärähti sotilas.

Hän kääntyi puhuttelemaan minua.

-- Kas niin, eikö olekin minulla huono onni? Kaikki nuuskani on maassa.

-- Minä kadotan enemmän kuin te, -- vastasin hänelle hymyillen.

Hän kumartui keräämään nuuskaansa, mutisten hampaittensa raosta:

-- Enemmän kuin minä! Helppoa on niin sanoa. Pariisiin asti täytyy olla nuuskatta! Se on kamalaa!

Sielunpaimen lausui hänelle jonkun lohdunsanan, enkä tiedä, olinko hajamielinen, mutta minusta tuntui, että sanat olivat jatkona siihen varoituspuheeseen, jonka alun olin kuullut. Vähitellen papin ja sotilaan välinen keskustelu vilkastui; annoin heidän puhella omissa oloissaan, ja minä aloin ajatella omia asioitani.

Tullin ohi mentäessä olin yhä ajatuksissani, mutta Pariisi oli minusta tällä kerralla tavallista hälisevämpi.

Pikkutullin kohdalla pysähdyttiin hetkeksi. Kaupunginpalvelijat tarkastivat vaunut. Jos kuormani olisi ollut joku teuraaksi vietävä lammas tai nauta, olisi heille pitänyt viskata kukkarollinen rahaa; mutta ihmispäällä ei ole taksaa. Pääsimme lähtemään.

Kun oli bulevardi kuljettu, painuivat vaunut Saint-Marceaun ja Citén kaupunginosan vanhoille, mutkaisille kaduille, jotka kiemurtelevat ja risteilevät kuin muurahaiskeon tuhannet polut. Näiden ahtaitten kujien kivityksellä kävi vaunujen räminä niin ankaraksi, etten kuullut enää mitään ulkoa. Katsellessani ristikkoluukusta ulos olin näkevinäni ohikulkijain pysähtyvän silmäilemään vaunuja ja lapsilauman juoksevan niiden perässä. Olin silloin tällöin näkevinäni kadunkulmissa rääsyisen miehen tai akan, joskus molemmat yhdessä, käsissä kasa juuri ilmestyneitä lehtiä, joista kulkijat kiistelivät suu ammollaan kuin huutoon valmiina.

Palatsin kello löi puoli yhdeksän, ajaessamme Conciergerien pihaan. Nuo korkeat portaat, tuo musta kappeli, synkät luukut tekivät minuun hyytävän vaikutuksen. Kun vaunut pysähtyivät, luulin sydämeni tykytyksenkin tauonneen.

Jännitin voimani. Portti avautui salamannopeasti. Hypähdin alas vielä hetkahtelevasta vaunukopasta ja pujahdin pitkin askelin porttiholviin kahden sotilasrivin välissä. Kulkuväylälle oli jo kerääntynyt väkijoukkoa.

23.

Kulkiessani aiemmin Oikeuspalatsin yleisösuojissa olin tuntenut itseni miltei vapaaksi ja hyvinvoivaksi; mutta päättäväisyyteni oli tyystin kadonnut, kun edessäni avautuivat nämä matalat ovet, salaportaat, sisäeteiset, pitkät tunkkaiset ja mykät käytävät, joihin astuvat vain kuolemaantuomitsijat ja kuolemaantuomitut.

Oikeudenpalvelija oli yhä seuranani. Pappi oli minut jättänyt luvattuaan parin tunnin kuluttua tulla uudelleen: hänellä oli omia asioitaan.

Minut vietiin johtajan työhuoneeseen. Hänen käsiinsä oikeudenpalvelija minut uskoi. Tapahtui osien vaihto. Johtaja pyysi häntä odottamaan jonkun hetken, ilmoittaen hänelle, että hänellä oli _otus_, joka oikeudenpalvelijan pitäisi heti viedä täältä lähtevillä vaunuilla Bicêtreen. Asia koski varmaankin päivän kuolemaantuomittua, henkilöä, joka tänä iltana saisi levätä sillä olkikuvolla, jota minä en ollut ehtinyt käyttää.

-- Hyvä on, -- sanoi oikeudenpalvelija johtajalle, -- odotan kyllä hetken; saamme kaksi pöytäkirjaa valmiiksi yhtaikaa. Sopii mainiosti.

Minut työnnettiin naapurihuoneeseen odottamaan. Sinne minut jätettiin yksin, vahvojen salpojen taakse. En tiedä, mitä ajattelin, enkä kauanko siellä olin, mutta äkkiä äänekäs ja raju naurunrähäkkä osui korvaani ja havautti minut unelmoimasta.

Vavahtaen katsahdin ympärilleni. En ollut enää kopissani yksin. Edessäni oli mies, viisikymmenviisi-vuotias, keskikokoinen, ryppyinen, kumaraselkäinen, harmahtava, vanttera varreltaan; harmaissa silmissä luihu ilme, surkea irvistys kasvoilla; laiha, ryysyinen, puolialaston, vastenmielinen katsella.

Ovi lienee avattu, mies työnnetty sisään, ja ovi jälleen suljettu aivan minun huomaamattani. Tulisipa kuolemakin samalla tavalla!

Tarkastelimme toisiamme hetken tutkivasti; mies ja minä, hän yhä nauraa hohottaen kuin ruisrääkkä, minä ähmissäni ja miltei peljäten.

-- Kuka olette? -- kysyin vihdoin.

-- Typerä kysymys! -- hän vastasi. -- Keropää.

-- Keropää! Mitä se on?

Kysymykseni vain lisäsi hänen iloisuuttaan.

-- Se merkitsee, -- sai hän naurunsa lomassa sanoneeksi, -- että teuras-Kalle hypittelee yliopistoani kuuden viikon perästä niinkuin sinun hakopölkkysi kuuden tunnin perästä. -- Haha! Taidatpa jo ymmärtää.

Kalpenin todella, ja hiukset nousivat pystyyn päässäni. Siinä oli toinen kuolemaantuomittu, tämän päivän kuolemaantuomittu, -- mies, jota perillisenäni odotettiin Bicêtreen.

Hän jatkoi:

-- Mikäs auttaa! Tarinani on tällainen. Olen kunnon vekkulin poika; vahinko, että solmuseppä eräänä päivänä vaivautui sitaisemaan hänen kauluksensa. Siihen aikaanhan hirsipuu hallitsi Jumalan armosta. Kuusivuotiaana olin isätön, äiditön. Suvisin kluhjailin maantien pölyssä kerjäten ropoja ohikiitävistä postivaunuista. Talvisin talsin avojaloin katukivillä puhallellen aivan punaisiin sormiini. Paljaat sääreni vilahtelivat housujen halkeimista. Yhdeksänvuotiaana aloin turvautua näppieni työhön. Silloin tällöin tyhjensin jonkun takinlokeron, löysin itselleni päällystakin, kymmenvuotiaana olin näppäri. Sitte jatkoin opiskelua; seitsemäntoista vanhana olin jo koko voro. Perkkasin myymälän, sorvasin avaimen. Minut siepattiin. Minulla oli jo ikää, ja minut lähetettiin soutamaan "pikku laivastoon". Kaleerityö on ankaraa; nukkua laudalla, juoda silkkaa vettä, syödä mustaa leipää, laahata kintussaan punnusta tyhjän päiten, -- ruoskan iskuja ja auringonpistoksia. Pääkin vielä kerittiin, ja minulla kun oli niin kaunis, ruskea tukka! No, olkoon!... Aikani kului umpeen, -- viisitoista vuotta, pääseehän sellaisestakin! Olin kolmenkymmenenkahden vanha, kun eräänä kauniina aamuna minulle pistettiin kouraan matkapassi ja kuusikymmentäkuusi frangia, jotka olin saanut kootuksi viisitoistavuotisen kaleerivankeuteni aikana pungastaessani kuusitoista tuntia päivittäin, kolmekymmentä päivää kuukausittain ja kaksitoista kuukautta vuosittain. Samapa tuo, tahdoin silti olla kunniallinen ihminen noine frangeineni, ja rääsyjeni alla oli totisesti kauniimpia tunteita kuin monen papinkasukan alla. Mutta se olikin lemmon passi! Se oli keltainen, ja siihen oli kirjoitettu: _vapautettu rangaistusvanki_. Se piti näyttää kaikkialla, missä liikuin, ja esittää joka kahdeksas päivä sen kylän vanhimmalle, jossa majailin. Kaunis suosituskirje! Kaleerivanki! Herätin pelkoa, pikkulapset puikkivat pakoon tieltäni, ja ovet paiskattiin kiinni nenäni edestä. Ei kukaan tahtonut antaa minulle työtä. Söin kuusikymmentäkuusi frangiani. Ja senkin jälkeen piti elää. Tarjosin kelpo käteni työhön, minut torjuttiin. Tarjouduin viidentoista, kymmenen, viiden soun päiväpalkalle. Turhaan. Mitä tehdä? Eräänä päivänä minun oli nälkä. Heitin silmäyksen torikaupustelijan rattaisiin; nappasin leivän; kaupustelija nappasi minut; en saanut syödä sitä leipää, ja minut lähetettiin elinkautiseksi kaleereihin, kolme tulikirjainta olkapäässäni -- näytän ne sinulle, jos haluat. -- Sitä sanotaan _uusiintuneeksi_ rikokseksi. Olin siis jälleen pakkohevosen selässä. Minut vietiin taas Touloniin, tällä kerralla vihantalakkien mukana. Nyt täytyi karata. Sitä varten oli tarvis puhkoa vain kolmet muurit, katkaista vain kahdet kahleet, ja minulla oli naula. Karkasin. Ammuttiin hätälaukaus, sillä meilläkin on kuten Rooman kardinaaleilla punainen puku ja lähtiessämme ammutaan kanuunalla. He ampuivat varpusille. Nyt ei enää keltaista passia, mutta ei rahaakaan. Tapasin tovereita, jotka niinikään olivat palvelleet aikansa tai katkoneet ohjaksensa. Heidän päänsä kehoitti minua liittymään heikäläisiin, kujilla tehtiin suursiivousta. Myönnyin, ja näin rupesin murhaamaan elääkseni. Ryöstettiin milloin diligenssi, milloin postivaunut, milloin ratsastava teuraskaupustelija. Rahat riistettiin, hevoset ja rattaat saivat mennä menojaan, mies kuopattiin puun alle ja huolellisesti varottiin, etteivät jalat pistäneet mullasta esiin, ja kummulla tanssittiin, jottei maa näyttäisi vastikään pöyhityltä. Näin vanhenin, pensaikoissa yöpyen, tähtikirkkaan taivaan alla nukkuen, puulta puulle hiipien, mutta ainakin vapaana ja omissa oloissani. Kaikella on loppunsa, tällä kuten muullakin. Nauhaherrat hyökkäsivät eräänä yönä kimppuumme. Kaverini pelastuivat; mutta minä, vanhimpana, jouduin noiden kaluunalakkisten kissojen kynsiin. Minut tuotiin tänne. Olin jo kulkenut yhtä lukuunottamatta kaikki portaitten astuinlaudat. Minuun nähden oli yhtäkaikkista, olinko varastanut nenäliinan vai surmannut ihmisen; minua syytettiin yhäti uusiintuneesta rikoksesta. Nyt oli enää kuljettava vain hakotukin kautta. Juttuni käsiteltiin lyhyeen. Saakeli, aloinkin jo vanheta, eikä elämisestä ollut enää mihinkään. Isäni oli nainut lesken, ja minä vetäydyn rauhaan Katumuskallion luostariin. -- Siinä kaikki, toveri.

Olin kuunnellut mykkänä. Hän räjähti entistä äänekkäämpään nauruun ja ojensi minulle kätensä. Peräydyin kauhistuen loitomma.

-- Ystäväiseni, -- sanoi hän minulle, -- et ole kunnon veikon näköinen. Älä jänistele ikilähdön edessä. Onhan tosin hetkeksi ikävää noustessa herjalavolle, mutta pian se käy! Tahtoisin olla siellä näyttämässä sinulle, kuinka häränpylly tehdään. Tuhat tulimaista! Olen halukas jättämään valittamatta, jos minut typistetään tänään yhdessä sinun kanssasi. Sama pappi saa hoitaa meitä molempia; minusta on samantekevää, joudunko sinun perilliseksesi. Huomaat kai jo, että olen reilu poika. Hei -- sano, tahdotko olla ystävyksin?

Hän läheni jälleen askelen.

-- Herra, -- vastasin hänelle työntäen hänet luotani, -- kiitän teitä.

Vastaukseni sai uudet naurunremahdukset.

-- Ahaa, herraseni, teitissä on markiisia! markiisia!

Keskeytin hänet.

-- Ystäväni, tarvitsen aikaa valmistuakseni; jättäkää minut.

Ääneni vakavuus sai hänet äkkiä miettiväksi. Hän ravisti harmaata, miltei kaljua päätänsä; sitten hän raappi kynsillään karvaista rintaansa, joka paistoi hänen avoimen paitansa alta, ja virkkoi hammasten raosta mutisten:

-- Ymmärrän; sielunhöyläystä, totisesti!...

Hetkeksi vaiettuaan hän jatkoi miltei arkaillen:

-- Kuulkaas, olette markiisi, -- erinomaista. Mutta teillä on yllänne aika kaunis päällysnuttu, joka ei teitä enää suuriakaan hyödytä: hakkuri sen teiltä ottaa. Antakaa se minulle, minä myyn sen saadakseni nuuskaa.

Riisuin päällystakkini ja annoin sen hänelle. Hän alkoi taputtaa käsiään lapsekkaan iloisena. Huomatessaan minun paitahihasillani värjöttävän hän sanoi:

-- Teitä paleltaa, herra; ottakaa tämä. Ulkona sataa, te kastutte likomäräksi, ja rattailla pitää istua säädyllisissä pukimissa.

Puhuessaan hän riisui avaran harmaan hamppunuttunsa ja pujotti sen ylleni. Annoin hänen sen tehdä.

Nojasin sitte seinään, enkä voi sanoa, minkä vaikutuksen tuo mies minuun teki. Hän oli alkanut tutkia luovuttamaani takkia, ja yhtenään hän päästeli ilonhuudahduksia.

-- Taskut ovat ihka uudet! Kaulus ehjä! Saan tästä vähintäin viisitoista frangia. Onnenpotkaus! Saan nuuskaa kuudeksi viikokseni!

Ovi aukeni. Meitä tultiin noutamaan molempia; minua siihen huoneeseen, jossa kuolemaantuomitut odottavat hetkeänsä; häntä Bicêtreen vietäväksi. Hän astui nauraen keskelle sitä vartiojoukkoa, jonka piti hänet viedä mennessään, ja sanoi poliiseille:

-- Kas niin! Älkää vain erehtykö. Olemme vaihtaneet pukua, herra ja minä. Mutta älkää panko minua hänen tilalleen. Saakeli! Ei se sopisi minulle ollenkaan nyt, kun minulla on jotakin, millä hankkia nuuskaa.

24.

Se vanha lurjus otti minun päällystakkini, sillä minä en antanut sitä hänelle, ja jätti minulle tämän pukineen, inhottavan nuttunsa. Kuinka sen sallin tapahtua?

En ollut luopunut päällystakistani mielisuosiolla tai säälien häntä. En, vaan koska hän oli minua voimakkaampi. Jos olisin kieltäytynyt, olisi hän iskenyt minua jykevillä nyrkeillään.

Ah! Mitä! Säälienkö! Mieleni oli täynnä huonoja tunteita. Olisin nyt tahtonut kuristaa tuon vanhan varkaan näillä käsilläni; ruhjoa hänet jalkoihini.

Sydämeni oli pakahtua raivosta ja katkeruudesta. Luulin sappirakkoni haljenneen. Kuolema tekee sisukkaaksi.

25.

Minut vietiin koppiin, jossa oli vain neljä seinää, paljon rautaa ikkunoissa, paljon salpoja ovessa; sanomattakin selvää.

Pyysin pöydän, tuolin ja kirjoitusneuvoja. Kaikki ne minulle tuotiinkin.

Sitten pyysin vuoteen. Vartija katseli minua hetken kummastellen ikäänkuin sanoakseen: -- Mitä hittoja!

Joka tapauksessa erääseen nurkkaan sijoitettiin telttivuode. Mutta samalla tuli _huoneeseeni_ poliisi ja jäi sinne. Ehkä pelättiin minun yrittävän tukahduttaa itseni patjoihin.

26.

Kello on kymmenen.

Oi minun pikku tyttö-raukkaani! Vielä kuusi tuntia ja minä olen kuollut: Olen saastainen lihakasa, joka on heitetty patologisen laitoksen kylmälle pöydälle; pää, joka erikseen lohotaan, ruumis, joka toisaalla leikellään; sitte jälelle jäänyt sullotaan ruumisarkkuun ja kaikki siirtyy Clamartiin.

Kas näin kohtelevat isääsi nämä ihmiset, joista kukaan ei minua vihaa, jotka kaikki minua säälivät ja tahtoisivat minut pelastaa. He surmaavat minut. Ymmärrätkö sitä, Marie? kylmäverisesti surmaavat minut, juhlallisesti, yhteisen hyvän vuoksi! Ah! suuri Jumala!

Pikku raukka! Isäsi joka sinua niin rakasti, isäsi joka suuteli sinun hentoa, valkeata ja tuoksuvaa kaulaasi, joka taukoamatta silitteli sinun silkkihienoja kiharoitasi, joka otti sinun kauniin, pyöreän pääsi käsiensä väliin, joka hypitti sinua polvillaan, ja iltaisin risti kätesi Jumalaa rukoilemaan!

Mitä sinusta nyt tulee? Kuka sinua rakastaa? Kaikilla sinunikäisilläsi on isä, sinulla ei. Kuinka voit totuttautua, lapseni, pois päivänvalosta, joululahjoista, leluista, namusista ja suukkosista? -- Kuinka vieroittaudut, onneton orpo, juomasta ja syömästä?

Oh! Jospa nuo tuomarit vain olisivat nähneet sinut, sievän pikku Marieni! he olisivat ymmärtäneet, etteivät voisi surmata kolmivuotiaan lapsen isää.

Ja kun hän kasvaa isoksi, jos hän niin kauan elää, kuinka hänen silloin käy? Hänen isänsä nimi säilyy Pariisin kansan muistissa. Hän saa punastuen hävetä minua ja nimeäni: häntä halveksitaan, tuupitaan minun tähteni, minun, joka rakastan häntä kaikella sydämeni hellyydellä. Oi rakas pikku Marieni! Onko aivan totta, että joudut häpeämään ja kammoamaan minua?

Kurjaa minua! Minkä rikoksen olenkaan tehnyt ja minkä rikoksen saankaan sovittaa yhteiskunnalle!

Oh! Onko aivan varmaa, että ennen päivän loppua heitän henkeni? Onko aivan varmaa, että se olen minä? Onko tuo huutojen melu, jonka kuulen ulkoa, tuo hälisevä kansanvuo, joka jo kaduilla virtailee, nuo poliisit, jotka hankkiutuvat lähtemään kasarmeistaan, tuo mustapukuinen pappi ja tuo toinen mies, jolla on punaiset kädet, ovatko ne kaikki minua varten? minäkö siis hetken perästä kuolen? minäkö, joka olen tässä, elän, liikun, hengitän, istun tämän pöydän ääressä, joka muistuttaa mitä hyvänsä pöytää ja vallan hyvin voisi olla muualla, minäkö siis, se minä, jota voin koskettaa ja jonka tunnen olevan, ja jonka vaatteet ovat tuollaisissa laskoksissa!

27.

Jospa edes tietäisin kuinka kaikki päättyy ja kuinka tuolla ulkona kuolema saapuu! mutta kauheata, en tiedä.

Sen nimi on hirveä enkä ollenkaan ymmärrä, kuinka olen tähän asti siitä voinut kirjoittaa ja puhua.

Noiden kymmenen kirjaimen yhdistelmä, niiden ulkomuoto ja ilme on omiaan herättämään kuvottavaa ajatusta ja sillä onnettomuutta parantavalla lääkärillä, joka sen keksi, oli kohtalokas nimi.

Kuva, jonka tästä inhottavasta sanasta olen luonut, on epäselvä, määrittelemätön, mutta silti synkkä. Jokainen äänne on kuin jonkun koneen osa. Panen niistä kokoon ja hajoitan ne lakkaamatta ajatuksissani hirveän telineen.

En uskalla tehdä yhtään kysymystä siitä, mutta kamalaa on olla tietämättä minkälainen se on, kuinka siinä menetellään. Minusta tuntuu, että siinä on jonkinlainen vipulaite ja että täytyy laskeutua vatsalleen... -- Ah! Tukkani harmaantuu jo ennenkuin pääni putoakaan!

28.

Olen sen silti kerran nähnyt.

Kuljin eräänä aamupäivänä yhdentoista tienoissa vaunuilla Grève-torin yli. Äkkiä ajoneuvot pysähtyivät.

Torilla oli kansaa. Pistin pääni ulos. Joukko oli täyttänyt Grève-aukean ja läheiset kadut, ja naisia, miehiä, lapsia seisoi rintavarustuksen edessä. Päitten yläpuolella kohosi jonkinlainen punaisesta puusta kyhätty lava, jota kolme miestä oli viimeistelemässä.

Samana päivänä piti muuan kuolemaantuomittu teilattaman, ja paraikaa pystytettiin konetta.

Kurkotin päätäni nähdäkseni paremmin. Vaunujen vieressä selitti muuan nainen lapselleen:

-- Katsohan! Kirves putoo huonosti, he rasvaavat kourua kynttilänpätkällä.

Ehkä he ovat siellä parastaikaakin. Pian on kello yksitoista. Varmaankin he nyt rasvaavat kourua.

Ah! Sillä kerralla minä, onneton, en kurkota päätäni katsoakseni paremmin.

29.

Oi, armoa! armahdus! saan ehkä armahduksen! Kuningas ei sitä minulta epää. Haettakoon asianajajani! Nopeasti asianajaja! Tahdon kaleereihin. Viideksi vuodeksi kaleereihin, ja sillä hyvä, -- tai kahdeksikymmeneksi vuodeksi -- tai eliniäksi punaisin poltinmerkein. -- Mutta armahdus!

Pakkotyövanki, hänhän liikkuu, menee ja tulee ja näkee auringon.

30.

Pappi tuli jälleen luokseni.

Hän on valkohapsinen, lempeäkatseinen vanhus, ylväsryhtinen ja kunnioitusta herättävä. Aamulla näin hänen tyhjentävän kukkaronsa vankien käsiin. Mistä johtuu, ettei hänen äänensä järkytä eikä ole järkytetty? Mistä johtuu, ettei hän ole vielä sanonut mitään, joka olisi tarttunut älyyni tai sydämeeni?

Tänä aamuna olin pyörällä päästäni. Jaksoin hädin tuskin kuunnella, mitä hän minulle puheli. Hänen sanansa tuntuivat minusta tyhjiltä ja pysyin välinpitämättömänä; sanat rapisivat kuin tuo kylmä sade jäätyneelle ikkunanruudulleni.

Mutta hänen nyt palatessaan vaikutti hänen läsnäolonsa silti hyvältä. Sanoin itsekseni, että hän oli sittenkin ainoa ihminen, joka oli todella ihminen minulle. Ja hän herätti minussa kiihkeän janon kuulla hyviä ja lohduttavia sanoja.

Me istahdimme, hän tuolille, minä vuoteeni laidalle. Hän virkkoi: "Poikani". -- Tämä sana avasi sydämeni. Hän jatkoi:

-- Poikani, uskotko Jumalaan?

-- Uskon, isäni, -- vastasin.

-- Uskotko pyhään katoliseen, apostoliseen ja roomalaiseen kirkkoon?

-- Täydestä sydämestä, -- vastasin hänelle.

-- Poikani, -- hän jatkoi, -- sinulla on epäilijän ilme.

Sitten hän alkoi puhua. Hän puhui kauan, hän sanoi paljon. Kun hän luuli sanoneensa kaikki, hän nousi ja katsahtaen minuun ensimäistä kertaa koko keskustelun aikana hän kysyi:

-- No siis?

Vakuutan kuunnelleeni aluksi uteliaana, sitten tarkkaavasti ja lopulta nöyränä.

Nousin niinikään.

-- Herra, -- vastasin hänelle, -- jättäkää minut, pyydän.

Hän kysyi minulta:

-- Koska tulen takaisin?

-- Ilmoitan siitä teille.

Hän lähti pahastumatta, mutta ravistaen päätänsä ikäänkuin sanoakseen:

-- Jumalaton.

Ei, niin syvälle kuin olenkin vajonnut, jumalanpilkkaaja en silti ole, ja Jumala on todistajani, että uskon häneen. Mutta mitä tuo vanhus minulle sanoi? ei mitään tunnetta herkyttävää, ei mitään tarttuvaa, ei itkuun vaativaa, ei mitään sieluun osuvaa, ei mitään sellaista, mikä hänen sydämestään olisi haastanut minun sydämelleni, ei mitään, mikä hänestä olisi siirtynyt minuun. Päinvastoin jotakin hapuilevaa, ytimetöntä, kaikkeen ja kaikkialle sovellettua; mahtipontista missä olisi pitänyt olla syvää, latteaa missä olisi pitänyt olla yksinkertaista; jonkinlainen tunteileva saarna ja jumaluusopillinen joiku. Silloin tällöin joku latinankielinen ote -- pyhästä Augustinuksesta, pyhästä Gregoriuksesta, mistä lieneekään ollut. Ja hän tuntuikin latelevan jo pariinkymmeneen kertaan saneltua läksyä, kertaavan sellaista tehtävää, joka pelkästä hokemisesta oli hivumassa piirteettömäksi. Ei katsetta hänen silmistään, ei korostusta hänen äänessään, ei kädenliikettä.

Ja kuinka olisi voinutkaan olla toisin? Tämä pappi on vankilan vasituinen sielunpaimen. Hänen toimenaan on lohduttaa ja neuvoa, hän elää siitä. Vangit, sairaat ovat hänen kaunopuheisuutensa pontimia. Hän heitä ripittää ja auttaa, koska se kuuluu hänen virkatehtäviinsä. Hän on vanhennut johtaessaan ihmisiä kuolemaan. Aikoja sitten hän on tottunut siihen mikä toiset saa värisemään; hänen valkoisiksi jauhoitetut hiuksensa eivät enää nouse pystyyn kauhusta, kaleerit ja mestauslavat ovat hänelle jokapäiväisiä kohtaloita. Hän on tylstynyt. Hänellä on varmaankin muistiinpanovihko, ne ja ne sivut kaleerivankeja, ne ja ne kuolemaantuomittuja varten. Hänelle tietenkin ilmoitettiin eilis iltana, että hänen piti seuraavana päivänä kello silloin ja silloin käydä katsomassa erästä vankia; hän kai kysyi, oliko se kaleerivanki vai kuolemaantuomittu; ja hän valikoi sivun, ja sitten hän tuli. Siitä johtuu, että ne, jotka lähetetään Toulouiin, ja ne, jotka viedään Grève-torille, ovat hänelle yhtä ja hän heille samaa.

Oh! Jospa hänen sijaansa mentäisiin hakemaan joku nuori kyläpappi, joku vanha kirkkoherra, mistä vain, ensimäisestä seurakunnasta, -- jospa hänet löydettäisiin lietensä äärestä, raamattuaan lukemasta, mihinkään valmistumattomana, ja hänelle sanottaisiin:

-- Eräs mies viedään kuolemaan ja teidän pitää lähteä häntä lohduttamaan. Teidän pitää olla paikalla, kun hänen kätensä sidotaan, kun hänen hiuksensa leikataan; teidän pitää nousta hänen rattailleen peittääksenne ristiinnaulitun-kuvallanne häneltä pyövelin; teidän pitää tärskyä hänen kerallaan katukiveyksellä aina Grève-aukealle asti; teidän pitää puhkoa hänen sivullaan tuo hirveä, vertajanoava joukko; teidän pitää syleillä häntä mestauslavan kupeella; ja teidän pitää jäädä paikoillenne kunnes pää on siellä ja ruumis täällä.