Part 3

Jälleen pilkisti pilvien lomitse auringonsäde. Saattoi sanoa, että se valoi uutta tulta aivoihin. Vangit kohottautuivat kuin yhtenä miehenä, kuin kouristusliikkeestä. Nuo viisi ketjullista liittyivät käsin toisiinsa ja muodostuivat äkkiä avaraksi kehäksi lyhtypatsaan ympärille. He kiepahtelivat silmiä väsyttävästi. He virittivät kaleerivangin laulun, murresävyisen romanssin; se oli milloin valittavaa, milloin hurjaa ja ilakoivaa, hetkittäin kuului karkeita huutoja ja viiltäviä, hohottavia naurunräjähdyksiä, jotka kaikki sekoittuivat laulun salaperäisiin sanoihin; sitten vimmankiljahduksia, ja kahleitten kalina oli orkesterina säestämässä tätä laulua, joka kaikui käreämpänä kuin niiden kolke. Jos olisin halunnut luoda kuvan itselleni velhojen kokouksesta, en olisi löytänyt parempaa enkä pahempaa, kuin se oli, jonka nyt näin.

Pihalle tuotiin suuri saavi. Vartijat keskeyttivät ruoskaniskuin vankien karkelon ja kuljettivat heidät tämän saavin ääreen, jossa kellui mitä ruohoja lienee kellunutkin jossakin höyryävässä ja laihassa liemessä. He aterioivat.

Syötyään he viskasivat liemensä ja ruisleipänsä tähteet pihan kiville ja alottivat jälleen tanssinsa ja laulunsa. Heille näkyi suodun tällainen vapaus lähtöpäivänä ja sitä seuraavana yönä.

Katselin tätä kummallista näytelmää niin himokkaan uteliaana, niin värähdellen, niin hartaasti, että vallan unohdin itseni. Syvä säälintunne järkytti minua aina sydänpohjia myöten, ja heidän remahtava naurunsa sai minut itkemään.

Kesken syvää haaveiluani näin tuon ulvovan joukon äkkiä pysähtyvän, ja kaikki vaikenivat.

Sitten kääntyivät kaikki katseet siihen ikkunaan, jonka ääressä minä seisoin. -- Kuolemaantuomittu! kuolemaantuomittu! -- huusivat kaikki osoittaen minua sormellaan; ja ilonkiljahdukset olivat entistäkin voimakkaampia.

Olin kuin paikalleni naulittuna.

En tiedä, mistä he minut tunsivat ja kuinka olivat minut huomanneet.

-- Hyvää päivää, päivää! -- he huutelivat minulle julmasti naljaillen. Muuan nuorimpia, elinkautiseen kaleerityöhön tuomittu, kasvoiltaan kiiltävän lyijynharmaa, tuijotti minuun innokkaana ja sanoi: "Tuota onnellista! hänet _typistetään!_ Hyvästi, toveri!"

En osaa kuvailla, kuinka laitani tällöin oli. Olin todellakin heidän toverinsa. Grève on Toulonin sisar. Olin oikeastaan heitä matalammalla: he tekivät minulle kunniaa. Värisin kylmästä. -- Niin, heidän toverinsa! Ja muutamia päiviä myöhemmin minäkin voisin esittää heille jotakin katseltavaa. -- Seisoin ikkunassa, liikkumatonna, halvattuna. Mutta kun näin tuon viisikertaisen ketjun lähtevän liikkeelle, vyöryvän kohden minua helvetillisen toverillisin elein; kun kuulin heidän kahleittensa, heidän huutojensa, askeltensa huumaavan hälyn muurin kupeelta, tuntui minusta kuin tuo paholaisten lauma ryntäisi suoraan surkeaan vankikoppiini; kiljahdin ja heittäydyin kaikin voimineni ovelle särkeäkseni sen; mutta paon mahdollisuutta ei ollut. Salvat olivat ulkopuolella. Kolkutin, huusin raivoissani. Sitten olin kuulevinani yhä lähempää vankien hirveät äänet. Luulin jo näkeväni heidän inhottavien päittensä kurkoittautuvan ikkunalaudalle, jälleen tunkeutui rinnastani tuskanhuuto, ja minä kaaduin tainnuksissa permannolle.

14.

Kun jälleen toinnuin, oli yö. Makasin vuoderähjällä; huoneen perällä tuikuttavan lyhdyn valossa näin toisia samanlaisia vuoteita omani kummallakin puolella pitkässä rivissä. Ymmärsin, että minut oli tuotu sairaalaan.

Olin jonkun hetken valveilla, ajattelematta, tuntematta mitään, -- nauttien vain siitä mielihyvästä, että sain olla vuoteessa. Toisina aikoina tämä sairaala- ja vankilavuode olisi varmaankin saanut minut värähtämään inhon ja säälin tunteesta; mutta enhän ollut enää entinen ihminen. Hurstit olivat harmaat ja karkeat pidellä, peite ohut ja reikäinen; oljet tuntuivat patjoista; viisi siitä! Jäseneni voivat nyt mielensä mukaan liikkua näiden karheiden hurstien välissä; tämän peitteen alla, niin ohut kuin se olikin, tunsin vähitellen pääseväni siitä totunnaisesta hirvittävästä kylmästä, joka luissani ja ytimissäni oli asunut. -- Vaivuin jälleen uneen.

Ankara melu herätti minut. Päivä jo valkeni. Melu tuli ulkoa. Vuoteeni oli ikkunan vieressä, nousin istumaan, katsomaan mitä tapahtui.

Ikkuna oli Bicêtren suureen pihaan. Piha oli täynnä väkeä. Kahdella sotamiesketjulla oli täysi työ pitää avoinna kapeata kujaa pihan yli. Tämän kaksinkertaisen sotilasrivin läpi kulki kiviä vasten kolisten hitaasti viidet rattaat, täyteen ahdettuina miehiä; ne olivat lähtöä tekeviä vankeja.

Rattaat olivat avoimet. Jokainen kahlekunta kulki omissa rattaissaan. Vangit istuivat selitysten kummallakin sivulaidalla; heitä eroitti yhteinen kahletanko, joka ulottui rattaitten päästä päähän ja jonka toisella päällä seisova, pyssyniekka vartija piti jalkaansa. Raudat kalisivat, ja jokaisesta rattaitten saamasta sysäyksestä vankien päät nytkähtivät ja heidän riippuvat jalkansa heilahtelivat.

Hieno ja terävä sade jääti ilman ja valui heidän polvilleen, hamppukaatioilleen, jotka harmaista olivat muuttuneet mustiksi. Heidän pitkät partansa ja lyhyet tukkansa noruivat vettä, heidän kasvonsa sinersivät, he värisivät vilusta, ja hampaat löivät loukkua raivosta ja kylmästä. Eikä liikuntamahdollisuutta. Kun ihminen kerran on niitattu siihen inhottavaan, mitä sanotaan kahleketjuksi, on hän vain osa siitä, ja se liikkuu kuin yksi ihminen. Äly katoo, kaleerityö sen tuomitsee kuolemaan; ja ihmisellä itsellään on tarpeita ja ruokahalua enää vain määrättyinä hetkinä. Näin he siis alottivat 25-päiväisen matkansa, liikkumattomina, useimmat puolialastomina, paljain päin ja riippuvin jaloin, istuen samoilla rattailla, samoissa vaatteissa sekä heinäkuun paahtavassa helteessä että marraskuun jäätävissä sateissa. Voisi luulla, että ihmiset tahtovat pyövelintoimessaan tuoda taivaan puolitiehen.

Ympärillä kahisevan joukon ja rattaissa istujain välillä näytti syntyneen jonkinlainen hirvittävä vuoropuhelu; herjauksia yhtäältä, kerskuntaa toisaalta, sadatuksia kummaltakin puolelta; mutta kun johtaja oli antanut merkin, näin ruoskaniskuja putoilevan rattaisiin umpimähkään, hartioihin ja päihin, ja kaikki palautui siihen ulkonaiseen rauhaan, jota sanotaan _järjestykseksi_. Mutta silmät hehkuivat kostoa, ja noiden kurjien nyrkit painuivat syvälle polviin.

Nuo viidet rattaat, joita ratsupoliisit ja jalankulkevat vartijat saattoivat, katosivat peräkkäin Bicêtren korkeaan porttiholviin; kuudennet seurasivat viimeisinä, täpösen täynnä sikin sokin kattiloita, nahkasäkkejä ja varakahleita. Jotkut vartijat, jotka olivat viivähtäneet vankilan ruokatarjoilussa, juoksivat jälessä, ehättääkseen joukkoonsa. Väki hajaantui. Koko näytelmä hävisi kuin näköharha. Ilman kaikuna kuului enää heikosti pyörien raskasta ratinaa ja hevosten kavionkopsetta Fontainebleaun kivetyltä kadulta, ruoskan läimähdyksiä, kahleitten kalinaa ja roskaväen ulvontaa sen toivottaessa kirousta kaleerivankien matkalle.

Sellaista on heille alku!

Mitä minulle sanoikaan asianajaja? Ah, niin, sata kertaa mieluummin kuolema, mieluummin mestauslava kuin pakkotyö, mieluummin tyhjyys kuin helvetti; parempi ojentaa kaula giljotiinin kirveelle kuin iestangon kaularaudalle. Kaleerit, laupias taivas!

15.

Onnettomuudeksi en ollut sairas. Seuraavana päivänä minun piti lähteä sairaalasta. Vankikoppi otti minut jälleen huostaansa.

Sairas! Todella, olen nuori, terve ja vahva. Veri virtaa vapaana suonissani; kaikki elimeni tottelevat kaikkia päähänpistojani; ruumiini ja henkeni ovat tukevat, luodut pitkään elämään. Niin, kaikki tuo on totta, ja silti minulla on tauti, kuolemansairaus, ihmiskäsin luotu loppukausi.

Vasta sairaalasta päästyäni olen keksinyt sen ajatuksen, että minun olisi pitänyt tekeytyä hulluksi; ehkä olisin siten voinut pelastautua, jos olisin sillä perusteella saanut viipyä siellä. Vankilan lääkärit ja sairaanhoitajattaret tuntuivat ottavan osaa kohtalooni. Kuolla niin nuorena, ja sellaisella tavalla! Saattoi miltei arvella, että he säälisivät minua, niin huolekkaina he puuhailivat vuoteeni ympärillä. Mitä vielä, -- uteliaisuutta! Ja edelleen, nuo parantavat ihmiset kirvoittavat kyllä kuumeesta, mutta eivät kuolemantuomiosta. Ja silti kävisi sekin heille helpoksi! Ovi vain unohtuisi auki, -- mitä haittaa heille siitä koituisi?

Nyt ei ole enää mitään mahdollisuutta! Valitukseni hylätään, sillä kaikki on käynyt säännönmukaisesti, todistajat ovat hyvin todistaneet, asianajajat ovat hyvin ajaneet asiansa, tuomarit ovat hyvin tuominneet. En usko siis siihen, ellei... Ei, hulluutta! -- ei toivoa! Vetoaminen on kuin kuilun yli jännitetty nuora, josta roikkuu ja jonka joka hetki kuulee katkeilevan, kunnes se rasahtaa aivan poikki. Se on kuin giljotiinin kirves putoisi kuusi viikkoa.

Entä jos saisin armahduksen? -- Armahduksen? Kuka sen antaisi? ja miksi? ja kuinka? Mahdotonta on minun saada armahdusta! Tarvitaan esimerkki, kuten sanotaan!

Kolme astetta on minulla vain vielä astuttavana: Bicêtre, Conciergerie, Grève.

16.

Niinä vähinä hetkinä, jotka vietin sairaalassa, olin istunut ikkunan ääressä päivänpaisteessa -- aurinko oli jälleen tullut esille -- tai olin ainakin saanut aurinkoa niin paljon kuin rautaristikot sallivat.

Istuin siinä raskas ja kuumeinen pääni käsien varassa, joilla nyt oli enemmän taakkaa kuin mitä jaksoivat kestää, kyynärpäät polvia vasten, jalat tuolini puolapuiden nojassa, sillä väsymys oli minut koukistanut ja saanut lysähtämään kumaraan ikäänkuin luita ei enää olisi ollut jäsenissäni eikä lihaksia rungossani.

Vankilan tympeä tuoksu ahdisti minua enemmän kuin koskaan, korvissani soi yhä vielä kaleerivankien kahleitten kalina, tunsin ääretöntä kylläännystä koko Bicêtreen. Minusta tuntui, että hyvän Jumalan olisi pitänyt sääliä minua ja lähettää minulle edes joku pikkulintu laulamaan tuonne vastapäätä, katonharjalle.

En tiedä, hyvä Jumalako vai pahahenkikö minua kuuli; mutta miltei samassa hetkessä kuulin ikkunani alta äänen, -- en linnunääntä, vaan paljon kauniimpaa: puhtaan, raikkaan, viisitoistiaan nuoren tytön sametinpehmeän äänen. Kohotin ähmissäni päätäni, kuuntelin himoiten laulua, jota hän lauloi. Siinä oli pitkäveteinen sävel, se oli kuin surullista ja valittavaa kuherrusta; mutta sanoja eroittaessani oli pettymykseni kovin katkera. Tämän murteellisen, hirveän valitusvirren puolittain ymmärrettävä, puolittain kätketty sisällys, -- rosvon taistelu vartijan kanssa, varas, jonka hän yllättää vaimonsa parissa, kauhea ilmoitus: "olen surmannut ihmisen ja olen nyt vangittu, _olen saanut korkkipuun hikoilemaan ja olen joutunut oljille_"; vaimo, joka anomuksineen juoksee Versaillesiin ja _Majesteetti_, joka närkästyy ja uhkaa antaa syyllisen karkeloida tanssin paikalla, missä ei ole parkettilattiaa; ja kaiken tuon laulaa suloisin ja ihanin ääni, mikä koskaan on ihmiskorvaa tuudittaen hivellyt!... Olin jähmettynyt, hyytynyt, nujerrettu. Oli ällöttävää kuulla tuollaisten kammosanojen lähtevän lämpimästä ja raikkaasta suusta. Se oli kuin etanan näljää ruusun teriöllä.

En kykene ilmaisemaan mitä tunsin; minua yhtaikaa sekä haavoitti että hyväili. Luolien ja vankilan murre, tuo vertatihkuva ja räikeä kieli, tuo ruma mongerrus nuoren tytön ääneen yhtyneenä, lapsenäänen siro muutanta naisen ääneksi! oi, noita muodottomia ja rumasti valikoituja sanoja, poljentoja, liverryksiä, helmeilyjä!

Ah, vankila on sentään kirottu paikka! Se on kuin myrkky, joka kaikki pilaa. Kaikki siinä lakastuu, yksinpä viisitoista-vuotiaan tytön laulu. Näette siellä linnun, sillä on lokaa siivillä; poimitte sieltä kauniin kukan, hengitätte sitä: se löyhkää.

17.

Oh, jos pääsisin vapaaksi, kuinka juoksisinkaan halki kenttien!

Ei, ei saisi juosta, se huomattaisiin ja epäluulot heräisivät. Päinvastoin, pitäisi kulkea verkalleen, pää pystyssä, laulellen. Pitäisi koettaa saada ylleen vanha punaraitainen sininen pusero. Se tekee tuntemattomaksi. Kaikki lähitienoon vihanneskaupustelijat käyttävät sellaista.

Tiedän Arcueilin lähellä metsäkaistaleen erään suon laidassa, jonne koulua käydessäni saavuin joka torstai tovereineni kalastelemaan sammakoita. Sinne kätkeytyisin iltaan saakka.

Kun yö ehtisi, lähtisin jälleen matkaan. Menisin Vincennesiin. En sinne, sillä virta olisi esteenä. Menisinkin Arpajoniin -- olisi parasta kulkea Saint-Germainin ulkolaitaa ja saapua Havreen ja sieltä laivalla kanaalin yli Englantiin. -- Taas tyhmyyksiä! Saavun Longjumeauhon. Poliisi kulkee vartiovuorollaan; hän kysyy passiani. Olen hukassa!

Ah, minua kurjaa uneksijaa, murra siis ensin se kolme jalkaa paksu muuri, joka sinua pitää vankina! Kuolema! Kuolema!

Muistella, että lapsena olen monasti tullut tänne Bicêtreen katselemaan suurta kaivoa ja hulluja!

18.

Tätä kirjoittaessani on lamppuni valo vaalennut, päivä sarastaa, kappelin kello on lyönyt kuusi.

Mitä tämä merkitsee? Vartija on astunut koppiini, hän on riisunut lakkinsa, tervehtinyt minua, pyytänyt anteeksi, jos on häirinnyt, on kysynyt minulta karkeaa ääntänsä lempeäksi muuntaen, mitä haluaisin aamiaiseksi... Olen vavahtanut. -- Huomennako siis?

19.

Siis huomenna.

Vankilan päällikkö on itse käynyt luonani. Hän on kysynyt, kuinka hän voisi olla minulle apuna ja hyödyksi, on ilmaissut toivonsa, ettei minulla olisi mitään valittamista hänestä ja hänen alaisistaan, on erikoisen huolekkaana tiedustellut vointiani ja kuinka olen yöni viettänyt; jättäessään kopin hän on puhutellut minua _herraksi!_

Huomenna siis!

20.

Hän ei luule, tuo vartija, että minulla on mitään valitettavaa hänestä ja hänen alavartijoistaan. Hän on oikeassa. Olisi väärin, jos valittaisin; he ovat tehneet tehtävänsä, he ovat vartioineet minua hyvin, ja ovathan he olleet kohteliaita tänne tullessani ja täältä lähtiessäni. Eikö ole syytä olla tyytyväinen?

Tuo kelpo vartija, säälinhymyineen, hyväilevine sanoineen, mairittelevine ja vakoilevine katseineen, suurine ja leveine käsineen, -- hänhän on lihaksitullut vankila, ihmiseksi muuttunut Bicêtre. Kaikki on ympärilläni tyrmää; kaikissa muodoissa näen vankilaa, ihmispiirteissä, ristikkojen ja salpojen hahmoissa. Tämä seinä on kivivankilaa, tuo ovi on puuvankilaa, nuo vartijat ovat liha- ja luuvankilaa. Vankila on eräänlainen hirveä olento, täydellinen, kokonainen, puoleksi rakennus, puoleksi ihminen. Olen sen saalis; se minut peittää, se minut kietoo kaikkiin poimuihinsa. Se sulkee minut graniittiseiniensä sisään, se telkee minut rautasalpojensa taakse, se kaitsee minua vartijasilmineen.

Ah, minua kurjaa! mitä minusta tulee? Mitä minulle tehdään?

21.

Nyt olen tyyni. Kaikki on lopussa, täydelleen lopussa. Olen päässyt siitä kauheasta tuskasta, johon päällikön käynti minut saattoi. Sillä, sen tunnustan, minä toivoin vielä. Nyt, jumalan kiitos, en toivo enää.

Seuraavaa on tapahtunut:

Kun kello löi puoli seitsemän -- ei, se oli neljännestä vailla seitsemän -- avautui koppini ovi. Sisään astui valkohapsinen, ruskeavaippainen vanhus. Hän aukaisi vaippansa. Näin kauhtanan, papinkauluksen. Tulija oli pappi.

Tämä pappi ei ollut vankilansaarnaaja. Se ennusti pahaa.

Hän istahti minua vastapäätä ystävällisesti hymyillen; sitten hän taivutti päätään ja kohotti katseensa taivaaseen, -- kopin holvikattoon. Ymmärsin.

-- Poikani, -- hän sanoi minulle, -- oletko valmistunut?

Vastasin hänelle heikolla äänellä:

-- En ole valmistunut, mutta olen valmis.

Mutta katseeni hämärtyi, jäinen hiki valui pitkin kaikkia jäseniäni, tunsin ohimoitani särkevän, ja korvani olivat huumaavaa melua pakahtua.

Horjahdellessani tuolillani kuin unessa tuo kunnon vanhus puhui edelleen. Minusta ainakin tuntui siltä ja luulen muistavani nähneeni hänen huultensa liikkuvan, kätensä elehtivän, silmiensä loistavan.

Ovi aukeni toistamiseen. Salpojen ratina sai meidät säpsähtämään, minut kummastuksesta, hänet harmista. Muuan mustapukuinen, päällikön saattama herra astui sisään ja tervehti minua syvään kumartaen. Miehen piirteissä oli jotakin hautajaistoimitsijoiden virallista surumielisyyttä. Hänellä oli kainalossa paperikäärö.

-- Hyvä herra, -- hän virkkoi minulle ystävällisesti hymyillen, -- olen Pariisin kuninkaallisen hovioikeuden vahtimestari. Minulla on kunnia tuoda teille herra yleisen syyttäjän tiedonanto.

Ensimäinen huumaus oli ohi. Henkeni voimat olivat palanneet.

-- Yleinen syyttäjä siis, -- vastasin hänelle, -- vaatii niin kiireesti päätäni? On suuri kunnia minulle, että hän minulle kirjoittaa. Toivon kuolemani tuottavan hänelle suurta nautintoa, sillä minusta olisi kovaa ajatella, että hän on sellaisella lämmöllä siitä huolehtinut ja että se olisi hänelle samantekevää.

Sanoin näin ja jatkoin lujalla äänellä:

-- Lukekaa, hyvä herra.

Hän alkoi lukea minulle pitkää pöytäkirjaa, pannen laulavan sävyn jokaisen lauseen loppuun ja hidastuttaen lukuaan jokaisen sanan keskellä. Siinä oli hylkäävä tuomio valitusanomuksestani.

-- Päätös pannaan täytäntöön huomenna Grève-torilla, hän jatkoi lopetettuaan, nostamatta katsettaan leimatusta paperistaan. -- Me lähdemme täsmälleen kello puoli kahdeksan Conciergerieen. Hyvä herra, lienette niin erinomaisen ystävällinen ja seuraatte minua?

Muutamaan hetkeen en kuunnellut enää mitään. Päällikkö haasteli papin kanssa; sanantuoja yhä tuijotti paperiinsa. Katsahdin ovelle, joka oli puoliavoimia. -- Ah, minua kurjaa! neljä sotamiestä oli käytävässä!

Oikeudenpalvelija toisti kysymyksensä tällä kerralla katsahtaen minuun.

-- Kuinka vain haluatte, -- vastasin hänelle. -- Mieliksenne.

Hän tervehti minua sanoen:

-- Minulla on kunnia tulla noutamaan teitä puolen tunnin perästä.

Sitten he jättivät minut.

Hyvä Jumala, joku keino paeta! keino mikä tahansa! Minun täytyy päästä vapaaksi! Täytyy! Heti! Ovista, ikkunoista, katon salvoksesta! vaikka minun täytyisi hirsille jättää omaa lihaani!

Oi raivoa! piruja! kirousta! Tarvitaan kuukausia hyvin työasein murtamaan tämä seinä, eikä minulla ole edes naulaa eikä tuntiakaan aikaa!

22.

Conciergerie.

Minut on _siirretty_, kuten asiakirjat sanovat.

Mutta matkasta tuskin maksaa vaivaa kertoa.

Kello oli puoli kahdeksan, kun oikeudenpalvelija uudelleen ilmestyi koppini yksinäisyyteen. -- Odotan herraa, -- hän sanoi minulle. Oi, oli muitakin odottamassa minua!

Nousin, astuin askelen, minusta tuntui etten voisi astua toista, niin oli pääni raskas, jalkani heikot. Toinnuin sentään pian ja sain kyllin lujan ryhdin. Kopista lähtiessäni loin sinne viimeisen silmäyksen. Rakastin sitä, koppiani. Sitten jätin sen autioksi ja avoimeksi; sellainen tyhjyys antaa kopille merkillisen tunnun.

Kauvan aikaa ei se silti sellaisena pysy. -- Vielä tänä iltana sinne odotetaan erästä, -- sanoivat minulle ovenvartijat, -- erästä kuolemaantuomittua, jonka juttua oikeus juuri tällä hetkellä kiireen kaupalla käsittelee.

Käytävän päässä meihin yhtyi vankilansaarnaaja. Hän oli juuri syönyt aamiaisensa.

Vankilarakennuksen ulko-ovella puristi päällikkö hartaana kättäni ja uskoi kuljetukseni neljälle sotilaalle.

Sairaalan oven ohi kuljettaessa muuan kuoleva ikäloppu vanhus huusi minulle: -- Näkemiin!

Olimme pihalla. Hengitin syvään, se vaikutti virkistävästi.

Emme kulkeneet pitkää aikaa ulkoilmassa. Ajoneuvot, joiden eteen oli valjastettu postihevosia, olivat pysähtyneet etupihaan; ne olivat samat vaunut, joissa minut oli tänne tuotukin. Pitkähköt umpirattaat, jotka kaksi pystysuoraa, tiheätä, ikäänkuin kudottua rautaristikkoa jakoi kahteen osastoon. Kumpaankin osastoon oli oma ovi, toiseen edestä, toiseen takaa. Kaikki oli niin ränstynyttä, mustaa, pölyistä, että siihen verrattaessa köyhien ruumisrattaat olivat kuin vihkiäisvaunut.

Ennenkuin kätkeydyin tähän kahdella pyörällä liikkuvaan hautaan, loin vielä kerran katseen pihaan, sellaisen epätoivoisen katseen, että siitä jo olisi pitänyt muurienkin luhistua. Piha, puita kasvava pieni aukio, oli tungokseen asti katselijoita täynnä, vieläkin enemmän nyt kuin kaleerivankien lähtiessä. Nyt jo joukkoa!

Kuten kahleketjun tehdessä lähtöä, vihmoi nytkin oikein syyskauden sadetta; hienoa, jäätävää tihkusadetta putoaa vielä nytkin tätä kirjoittaessani, ja sitä valuu varmaankin koko vuorokauden, senkin jälkeen kun minua ei enää ole.

Kujat olivat tulvillaan, piha täynnä lokaa ja vettä. Nautin nähdessäni tuon joukon polkevan rapakossa.

Oikeudenpalvelija ja poliisi nousivat etuosastoon; pappi, minä ja toinen poliisi toiseen. Neljä ratsupoliisia vaunujen ympärillä. Ajajaa lukuunottamatta kaiken kaikkiaan siis kahdeksan miestä yhtä varten.

Vaunuihin astuessani kuulin erään harmaasilmäisen eukon sanovan: -- Katselen mieluummin tuota kuin kahlejoukkoa.

Ymmärsin. Minä esitin näytelmää, jonka helpommin sai tuta yhdellä silmänavauksella, näki nopeammin. Se on myöskin kauniimpaa ja mukavampaa. Ei tarvitse jakaa voimia. On vain yksi ihminen, ja tässä ainoassa ihmisessä on yhtä paljon kurjuutta kuin kaikissa pakkotyövangeissa yhteensä. Se ei liioin hajoita, se on kuin väkevöityä hyvin makeata konjakkia.

Vaunut lähtivät liikkeelle. Avara porttiholvi kumisi raskaasti niiden vyöryessä sen kautta kadulle, ja Bicêtren jykevät portit sulkeutuivat niiden jälkeen. Olin mykkä kuin horroksiin vaipunut ihminen, joka ei voi liikahdella, ei huutaa, ja joka vain odottaa, että hänet kuopattaisiin. Kuulin hämärästi kuin nikotuksina postihevosten kaulakellojen kilkahdukset, rautavannepyörien kolinan katukivillä, vaunukopan rasahtelun raiteelta toiselle siirryttäessä, vaunuja ympäröivien ratsupoliisien sointuvan laukan, ajurin ruoskanviuhinan. Minusta tuntui kuin myrsky olisi minua kiidättänyt.

Vastapäisen seinän ristikkoaukosta osui katseeni koneellisesti Bicêtren porttikamanan kookkaaseen otsakirjoitukseen: _Vanhojen koti_.

"Kas", tuumin itsekseni, "onko tuolla sellaisiakin, jotka vanhenevat".

Ja kuten unen rajamailla usein, niin minäkin haudoin mielessäni tuota ajatusta tuskan herkistämän henkeni aistein. Äkkiä ajoneuvot joutuivat valtakadun puistokujalle ja luukku-näköala vaihtui toiseksi. Notre-Damen tornit joutuivat nyt sen puitteisiin, siintävinä ja Pariisin kaduilta nousevan tomun hämärtäminä. Samalla muuttui henkenikin näköala toiseksi. Olin kone kuten vaunutkin. Bicêtre-ajatusta seurasi Notre-Damen-torni-ajatus. -- "Ne jotka ovat siinä tornissa, missä liehuu sotalippu, näkevät hyvin", sanoin itsekseni tylsästi hymyillen.

Luulen että juuri sillä hetkellä pappi alkoi minulle puhella. Kärsivällisenä annoin hänen pakinoida. Korvissani humisi yhä vielä pyörien ratina, hevosten laukka, ruoskan mäjellykset. Papin sanat olivat uutta melua lisää.

Kuuntelin ääneti tuota yksitoikkoista sanatulvaa, joka uuvutti ajatuksiani kuin suihkukaivon loiskina ja kulki ohitseni aina erilaisena ja silti aina samana kuin kadunlaitaiset monipolviset jalavat; silloin etuosastossa vastassani istuvan sotilaan lyhyet ja kuivakiskoiset sanat tulivat avukseni.

-- Kuulkaapa, herra apotti, -- hän virkkoi miltei hilpeästi, -- mitä uutta tiedätte?

Näin puhuessaan hän kääntyi pappiin päin.

Sielunpaimen, joka oli taukoamatta puhunut minulle ja jonka vaunujen räminä oli tehnyt kuuroksi, ei vastannut.

-- Kah, kah, -- jatkoi sotilas korottaen ääntänsä, voittaakseen pyörien kolinan; -- helkkarin vaunut!

Pirulliset, tosiaankin!

Hän lisäsi:

-- Tie on kuoppaista, ei kuule mitään. Mitä tahdoinkaan sanoa? Tehkääpä mielikseni ja sanokaa, herra apotti, mitä halusin tietää? -- Ah, tiedättekö Pariisin viimeisen suuren uutisen?

Vavahdin kuin olisi hän puhunut minusta.

-- En, -- sanoi pappi, joka vihdoinkin oli kuullut, -- minulla ei ole ollut aikaa lukea päivän sanomalehtiä. Katsastan niihin vasta illalla. Kun olen kuten tänään koko päivän toimessa, pyydän ovenvartijaa säilyttämään lehdet iltaan saakka ja luen ne vasta kotiin saavuttuani.

-- Joutavia, -- jatkoi sotilas puhetta, -- on mahdotonta, ettette tiedä sitä. Pariisin uutista, päivän uutista!

Puutuin puheeseen:

-- Minä luulen tietäväni.

Sotilas katseli minua.

-- Te! Todellako? No, mitä tiedätte?

-- Olette utelias, -- sanoin minä.