Part 2

Miksikä ei? Vaikkapa kaikki ympärilläni onkin yksitoikkoista, väritöntä, eikö minussa itsessäni riehu myrsky, taistelu, tragedia? Eikö se päähänpisto, joka minut on vallannut, eikö se joka tunti, joka hetki esiinny minulle uudessa muodossa, yhä vain entistä inhoittavampana, entistä verisempänä, mitä lähemmä loppu saapuu? Miksen yrittäisi itse itselleni kuvailla kaikkea sitä väkivaltaista ja tuntematonta, jota hyljätyssä asemassani olen saanut kokea? Aineisto ainakin on runsas; ja niin lyhyt kuin elämäni lieneekin, on niissä tuskissa, kauhuissa ja kidutuksissa, jotka sen täyttävät nykyhetkestä viimeiseen, kyllin ainesta kynän kulua ja musteen kuivua. -- Sitäpaitsi, ainoa keino näitä tuskia vähimmin tuntea on niitä tarkastella, ja niiden kuvailu tuottaa minulle vaihtelua.

Ja ehkäpä kirjoitukseni ei ole aivan hyödytönkään. Eiköhän kertomus tunti tunnilta, hetki hetkeltä, kidutus kidutukselta kokemistani kärsimyksistä, -- jos minulla näet on voimaa viedä sitä siihen hetkeen saakka, jolloin _ruumiillisesti_ olen kykenemätön sitä jatkamaan, -- eiköhän tämä pakosta kyllä keskeneräinen, mutta silti mahdollisimman täydellinen kertomus mielialoistani, eiköhän se itsessään sisällä suurta ja syvää opetusta? Eikö tässä kuolemaa tekevän ajatuksen synnyttämässä asiakirjassa, tässä yhä lisääntyvien tuskien kehityskulussa, tässä kuolemaantuomitun henkisen ruumiinavauksen todistuskappaleessa, eikö siinä ole useitakin opetuksia niille, jotka tuomitsevat kuolemaan? Ehkä sen lukeminen saa heidät vähemmän kevyin käsin asiaan tarttumaan, kun jälleen on kysymyksessä heittää ajatteleva pää, ihmispää, siihen, mitä he sanovat oikeuden vaakakupiksi? Ehkeivät nuo kurjat ole koskaan miettineet sitä hidasta kidutuksien sarjaa, joka sisältyy kuolemantuomion rivakkaan päätökseen? Ovatko he koskaan edes pysähtyneet siihen kärkevään ajatukseen, että heidän mestauttamassaan ihmisessä on henki; henki, joka on luottanut elämään, henki, joka ei millään lailla ole sopeutunut kuolemaan? Eivät. He näkevät tässä kaikessa vain kolmiomaisen kirveen kohtisuoran välähdyksen ja varmaankin ajattelevat, ettei kuolemaantuomitulla ole mitään ennen eikä jälkeen.

Nämä lehdet avaavat heidän silmänsä. Jonakuna päivänä julkaistuina ne saavat heidän henkensä muutamiksi hetkiksi pysähtymään ymmärtämään näitä hengen kärsimyksiä, jollaisia he eivät luule olevankaan, He ovat voitonriemuisia voidessaan surmata, tuottamatta miltei minkäänlaista ruumiillista tuskaa. Kas! siitäkö vain olisi kysymys! Mitä onkaan ruumiin kipu siveellisen kivun rinnalla! Kauhistuen vielä säälitettäneen: sellaisiako ovatkin lait! Koittaa päivä, ja ehkäpä nämä muistelmat, erään kurjan ihmisen viimeiset tunnustukset silloin ovat joksikin avuksi...

Ellei kuolemani jälkeen tuuli pääse näillä paperinpalasilla pihamaalla leikkimään ja niitä rapakkoon kastelemaan, tai elleivät ne joudu sateeseen likoamaan, vanginvartijan särkyneen ikkunan ristikkoon liimattuina.

7.

Että se, mitä kirjoitin, voi tuoda hyötyä toisille, -- että tämä pysähdyttäisi tuomarin, joka on valmis tuomitsemaan, -- että tämä pelastaisi onnettomia viattomia tai rikollisia siitä sieluntuskasta, johon minut on tuomittu, miksi sitä soisin? mitä varten? mitä sillä on väliä? Kun minun kaulani on katkaistu, mitä minua silloin enää liikuttaa, jos toisiltakin pää leikataan? Olenko siis todellakin voinut ajatella tällaisia hullutuksia? Syöstä kumoon mestauslava noustuani ensin sille! kysynpä, mitä minä siitä kostun.

Mitä! Aurinko, kevät, kukkien kattamat kentät, aamuin heräävät linnut, pilvet, puut, luonto, vapaus, elämä, ne eivät ole enää minua varten!

Ah! Minuthan pitäisikin pelastaa! -- Onko aivan varmaa, ettei se käy päinsä,-- että huomenna täytyy kuolla, ehkä jo tänään, onko niin? Oi, Jumala! hirveä ajatus on päänsä murskaaminen kopin seinään!

8.

Laskekaamme, kuinka paljon on vielä aikaa:

Kolme päivää oli aikaa valittaa päätöksestä ylimpään oikeusistuimeen.

Viikon sitten asiakirjat makaavat unohdettuina rikosasiain tuomioistuimen oikeussalissa, minkä jälkeen _paperit_, kuten he sanovat, lähetetään ministerille.

Kaksi viikkoa ne viruvat ministerin huostassa, joka ei edes tiedä, että sellaisia on olemassakaan ja joka silti on velvollinen tutkittuaan siirtämään ne ylimpään oikeuteen.

Siellä suoritetaan luokittelu, numerointi, kirjoihin merkintä, sillä mestauslavalla on tungosta ja jokaisella pitää olla oma vuoronsa.

Kaksi viikkoa huolehtia siitä, ettei teille anneta armahdusta.

Vihdoinkin oikeus kokoontuu, säännöllisesti jonakin torstaina, käsittelee tukussa kaksikymmentä anomusta ja lähettää kaikki ministerille, joka lähettää yleiselle syyttäjälle, joka lähettää pyövelille. Kolme päivää.

Neljännen päivän aamulla sanoo v.t. yleinen syyttäjä kaulanauhaa solmitessaan: "Kyllä tämä juttu jo pitää lopettaa". -- Ja ellei tällä sijaisella ole aamiaiskutsuja jonkun ystävän luo estämässä, suunnitellaan teloitusjärjestys, sepitetään paperille, kirjoitetaan puhtaaksi, toimitetaan asianomaisen käsiin, ja seuraavana päivänä aamun sarastaessa kuulee Grève-torilla hirsikehystä naulattavan ja kadunkulmissa käheä-äänisten huutajien täysin voimin hoilaavan.

Kaikkiaan kuusi viikkoa. Pikku tyttö oli oikeassa.

Mutta, ainakin viisi viikkoa, ehkä kuusikin -- en uskalla laskea -- olen jo ollut tässä Bicêtren kopissa, ja minusta tuntuu, että kolme päivää sitten oli torstai.

Olen juuri laatinut jälkisäädökseni.

Miksi? Minuthan on tuomittu suorittamaan kulungit, ja kaikkenikaan tuskin riittää siihen. Teloitus käy kalliiksi.

Jätän silti jälkeeni äidin, jätän vaimon, jätän lapsen.

Pienen kolmivuotiaan tytön, lempeän, ruusuisen, hennon, suurine mustine silmineen ja tuuheine ruskeine hiuksineen.

Hän oli kahden vuoden ja yhden kuukauden ikäinen, kun hänet viimeisen kerran näin.

Kuolemani jälkeen on siis kolme naista, ilman poikaa, ilman miestä, ilman isää; kolme erilaatuista orpoa; kolme lain tekemää leskeä.

Myönnän, että minä ansaitsen rangaistuksen. Mitä ovat nuo viattomat tehneet? Eivät mitään; silti heiltä riistetään kunnia, silti heidät syöstään tuhoon. Se on oikeutta.

Vanha äiti-parkani ei minua huolestuta. Hän on kuudenkymmenen neljän vuoden ikäinen, hän kuolee iskusta. Tai jos hän elääkin jonkun päivän kuolemani jälkeen, hänellä on kuitenkin viimeiseen hetkeensä saakka hieman lämmintä tuhkaa hiilloksessaan eikä hän sano mitään.

Vaimonikaan ei enää huolestuta minua. Hän on jo nyt sairas ja hengenheikko. Hän kuolee myöskin.

Ellei hän tule hulluksi. Sanotaan, että sellainen elää kauan; hänen henkensä ei ainakaan silloin tunne tuskia. Hän nukkuu, on kuin kuollut.

Mutta tyttäreni, lapseni, pikku Marie rukkani, joka nauraa, joka leikkii, joka tälläkin hetkellä laulaa eikä ajattele mitään, hän tuottaa minulle tuskia!

10.

Kas tämännäköinen on vankikoppini:

Kahdeksan jalkaa joka suunnalle. Neljä laastimatonta kiviseinää, jotka laskeutuvat kohtisuorina ulkokäytävää askelta korkeammalla olevaan liuskakivi-permantoon.

Oikealla ovesta tultaessa on jonkinlainen syvennys, vuodekomeron irvikuva. Sinne heitetään olkikupo, ja sillä vanki saa luvan levätä ja nukkua palttina-alusillaan ja hamppuliiveissään, talvet kesät.

Pääni päällä kaartuu taivaan tavoin _holvikatto_ -- sitä sanaa siitä käytetään -- josta paksuja hämähäkinseittejä riippuu kuin ryysyjä.

Muuten ei ikkunoita, ei henkireikää. Ovi, jossa rauta peittää puun.

Erehdyn; oven ylälaidan keskessä on yhdeksän neliötuuman suuruinen aukko, joka on varustettu rautaristikolla ja jonka vartija voi yöksi sulkea.

Oven ulkopuolella on melkoisen pitkä käytävä, jota valaisevat ja tuulettavat seinien ylälaidassa olevat henkireiät, ja jonka nyt muuratut huonelokerot jakavat moneen osaan; matalat kaariovet yhdistävät nämä toisiinsa. Nämä lokerot ovat jonkinlaisina eteishuoneina vankikoppiin, sellaiseen kuin minunkin on. Näihin koppeihin pannaan vankilan johtajan määräyksestä pakkotyövangit, jos ovat järjestystä vastaan rikkoneet. Kolme ensimäistä koppia eteisinensä on varattu kuolemaantuomituille, koska ne yleistä osastoa likinnä ovat mukavimpia vanginvartijalle pitää silmällä.

Nämä kopit ovat viimeinen jäännös siitä Bicêtren vanhasta linnasta, jonka viidennellätoista vuosisadalla rakensi Winchesterin kardinaali, sama mies, joka poltatti Jeanne d'Arcin, Kuulin niin kerrottavan niille _uteliaille_, jotka joku päivä sitten tulivat minua koppiini katsomaan ja jotka kaukaa tuijottivat minuun kuin eläinnäyttelyn petoon. Vartija sai sata souta.

Unohdin mainita, että öin päivin seisoo koppini oven ulkopuolella vartija, ja milloin tahansa katsahdankin tuohon aukkoneliöön, kohtaan sen takaa avoimen, tarkan silmäparin.

Ja silti vakuutetaan, että tässä kivikomerossa on ilmaa ja päivää.

11.

Koska päivä ei vielä näy, mitä tehdä yöllä? Löysin ajatuksen. Nousin ja annoin lamppuni valon liikkua pitkin koppini seiniä. Ne olivat täynnä kirjoituksia, piirroksia, hullunkurisia kuvioita, toisiinsa kietoutuneita ja sekautuneita nimiä. Jokainen kuolemaantuomittu näyttää tahtoneen painaa merkkinsä edes tänne. On käytetty lyijykynää, punaliitua, hiiltä; siinä on mustaa, valkoista, harmaata, usein syvälle seinään uurrettua kirjoitusta, siellä täällä ruosteenkarvaistakin, joka tietää käytetyn verta musteena. Jos olisin ollut vapaa, olisin varmaankin innostunut tuohon outoon kirjaan, joka lehti lehdeltä avautui silmieni eteen koppini jokaisesta seinäkivestä. Olisin mielelläni sommitellut ehjän kokonaisuuden noista liuskakiville painetuista ajatussiruista; olisin löytänyt jokaisen nimen alta ihmisen; olisin luonut henkeä ja elämää noihin katkenneihin muistomerkkeihin, noihin paloiteltuihin lauseisiin, noihin silvottuihin sanoihin, jotka olivat kuin päättömiä ruumiita kuten nyt kirjoittajansakin.

Pielukseni yläpuolella on seinällä kaksi liekehtivää, nuolen lävistämää sydäntä ja niiden alla: _Elinaikainen rakkaus_. Sillä onnettomalla ei ollut pitkäaikaista sitoumusta.

Sivulla on eräänlainen kolmikolkka-hattu, sen alla tökerösti piirretty miehen kuva ja alla sanat: _Eläköön keisari! 1824_.

Taaskin liekehtiviä sydämiä seuraavin, vankilanomaisin muistosanoin: _Rakastan ja jumaloin Mathieu Danvinia. JACQUES_. [Miehennimiä molemmat. Suom.]

Vastapäisellä seinällä on nimi _Papavoine_. Alkukirjain on arabeskein kuvioitu ja huolellisesti somisteltu.

Siivoton kuplettilaulu.

Seinäkiveen syvään uurrettu vapauden hattu ja alla sanat: _Bories. -- Tasavalta_. Kirjoittaja oli muuan la Rochellen neljästä aliupseerista. Nuorukais-parka! Kuinka surettavia heidän niinsanotut poliittiset tarpeensa ovatkaan! aatteen, unelman, käsitteen tähden se hirveä todellisuus, jota sanotaan giljotiiniksi! Ja minä kun valittelen, minä kurja, joka olen tehnyt oikean rikoksen, joka olen vuodattanut verta!

En jatkanut pitemmälle tutkimustani. -- Näin nurkassa vaaleana häämöttävän inhoittavan kuvan, mestauslavan, jota tällä hetkellä pystytetään ehkä minua varten... Lamppu oli pudota käsistäni.

12.

Palasin äkkiä istumaan olkikuvolleni pää polvien varassa. Sitten lapsellinen kauhuni häipyi, ja outo uteliaisuus sai minut jälleen jatkamaan seinätutkimuksiani.

Papavoinen nimen vierestä repäisin nurkkauksesta suunnattoman suuren hämähäkinverkon, joka oli paksun tomukerroksen peitossa. Tämän seitin alla oli neljä tai viisi selvään luettavaa nimeä, toisista oli jäljellä vain läikkä seinällä. -- _DAUTUN 1815. -- POULAIN 1818. -- JEAN MARTIN 1821. -- CASTAING 1823_. Luin nämä nimet, ja kolkot muistot palautuivat mieleeni: Dautun, se mies, joka paloitteli veljensä neljään osaan ja yöllä tuli Pariisiin ja viskasi pään erääseen suihkualtaaseen ja ruumiin likaviemäriin; Poulain, joka murhasi vaimonsa; Jean Martin, joka pistoolilla ampui isänsä samalla hetkellä, jolloin vanhus availi ikkunaa; Castaing, lääkäri, joka myrkytti ystävänsä ja häntä hoitaessaan viimeisen sairauden aikana, jonka hän itse oli aiheuttanut, antoi hänelle lääkkeen asemasta myrkkyä; ja kaikkien näiden rinnalla Papavoine, hirveä hullu, joka tappoi lapsensa, iskien heitä kirveellä päähän.

"Kas nuo", ajattelin itsekseni kuumeen värähdyksen liikkuessa pitkin ruumistani, "nuo ovat ennen minua olleet tämän kopin asukkaita. Täällä siis, samalla lattialla, jolla minä nyt seison, he ovat hautoneet viimeisiä ajatuksiaan, nuo murhan ja veren ihmiset; näiden seinien vaiheilla, tässä ahtaassa kammiossa heidän viimeiset askeleensa ovat kajahdelleet kuten villipetojen astunta. He ovat seuranneet toisiaan lyhyin väliajoin. Näyttää siltä, ettei tämä koppi ole koskaan tyhjä. Heidän sijansa on vielä lämmin, ja minulle he ovat sen jättäneet. Minä menen vuorollani liittymään heihin Clamartin hautuumaassa, jossa ruoho rehoittaa niin hyvin!"

En ole uneksija enkä taikauskoinen. Varmaankin tällaiset ajatukset saivat minuun äkillisen kuumeen; mutta näin kuvitellessani minusta tuntui äkkiä, että nuo julmat nimet olivatkin tulikirjaimin seinään painetut; yhä nopeampi ja nopeampi kilke kaikui korvissani; punainen harso laskeutui silmiini; ja sitten olin näkevinäni kopin olevan täynnä ihmisiä, eriskummaisia ihmisiä, jotka pitelivät päätänsä vasemmassa kädessään, kannattaen sitä suusta, sillä tukkaa ei päässä ollut. Kaikki puistivat minulle nyrkkiään, paitsi isänmurhaaja.

Suljin kauhistuneena silmäni; silloin näin kaiken entistä selvemmin.

Unta, haavekuvaa vai tottako tuo kaikki oli, mutta hulluksi olisin tullut, ellei uusi äkillinen vaikutelma olisi herättänyt minua valveille. Olin jo kaatua pitkälleni permannolle, mutta silloin tunsin paljaalla jalallani kylmän vatsan ja karvaisten jalkojen kosketuksen; se oli hämähäkki, jonka rauhaa olin häirinnyt ja joka nyt pakeni.

Se minut sai hereille. -- Oi noita hirveitä haamuja! -- Ei, savua se oli, tyhjien ja nytkähtelevien aivojeni mielikuvia. Macbethin harhanäky! Kuolleet ovat kuolleita, varsinkin nuo. Ne ovat hautaan hyvin lukitut. Se ei ole sellainen vankila, josta pääsee pois. Miksi siis pelkään?

Haudan ovi ei aukene sisältäpäin.

13.

Viime päivinä olen nähnyt jotakin karmivaa.

Päivä sarasti, ja koko vankila oli yhtenä hälinänä. Raskaita ovia avattiin ja sulettiin, salpoja ja rautalukkoja väännettiin, vartijain vyössä riippuvat avainkimput kalisivat, ylös ja alas kiiruhtavat askeleet panivat portaat vavahtelemaan, pitkien käytävien kummastakin päästä kuului kyselyjä ja vastauksia. Naapurini, rangaistusvangit, olivat tavallista iloisempia. Koko Bicêtre tuntui nauravan, laulavan, juoksevan, tanssivan.

Minä vain kuuntelin ihmeissäni.

Vartija meni oven ohitse.

Kutsuin häntä ja kysyin, oliko vankilassa jokin juhla.

-- Juhla, tavallaan! -- vastasi hän minulle. -- Tänään pannaan rautoihin ne vangit, joiden huomenna pitää lähteä Touloniin. Tahdotteko nähdä, ehkä se teitä huvittaa?

Yksinäiselle koppiin teljetylle on todella nautinto katsella näytelmää, vihattavaakin. Hyväksyin hupia sisältävän tarjouksen.

Vartija ryhtyi tavanomaisiin varokeinoihin ollakseen varma minusta; sitten hän vei minut pieneen tyhjään ja aivan kalustamattomaan koppiin, jossa oli ristikko-ikkuna, mutta oikea ikkuna rinnan tasalla, ikkuna, jonka lävitse näki oikean taivaan.

-- Kas niin, -- vartija virkkoi, -- täältä te näette ja kuulette. Olette aitiossanne yksin kuin kuningas.

Sitten hän poistui ja sulki minut salpojen ja lukkujen taakse,

Ikkuna avautui melkoisen avaraan neliömäiseen pihaan, jota kaikilta sivuilta muurin lailla ympäröi valtava kuusikerroksinen rakennus. Ei mikään ole ränstyneempää, alastomampaa, kurjempaa silmän katsella, kuin tämä monilukuisten ristikko-ikkunoiden puhkoma nelinkertainen julkisivu. Ikkunoihin alimmasta kerroksesta ylimpään oli painautuneina laihoja ja kalpeita kasvoja, kasaantuneina toistensa yli kuin muurin kivet ja kuin rautaristikkojen kehystäminä. Ne olivat vankeja, jotka tällä kerralla näytelmän katselijoina odottivat vain vuoroaan päästä itse näyttelemään. Ne olivat kuin rauhattomia sieluja, jotka seisovat helvettiin vievällä kiirastuliaukolla.

Kaikki tuijottivat yhä vieläkin autioon pihaan. He odottivat. Näiden riutuneiden ja kolkkojen piirteiden joukosta välähti joku terävä ja eloisa katse kuin tulenkieleke.

Pihaa ympäröivä neliömäinen vankilarakennus ei loppunut tähän. Yksi sen neljästä kyljestä (se joka on itäänpäin) on keskeltä puhkaistu ja yhdistetty naapurin sivuun pelkällä rautaristikko-portilla. Tämä portti aukee toiseen, edellistä pienempään pihaan, joka kuten sekin on muurien ja mustuneiden talonpäätyjen ympäröimä.

Kaikki pääpihan kivirakennukset on rakennettu kiinni ulkomuuriin. Sen keskeltä kohoaa yksinäinen taivutettu rautapylväs lyhtyä varten.

Päivälliskello soi. Suuri, seinänsyvennykseen kätketty ajoportti avautui rytisten. Jonkinlaisten kuihtuneiden ja häpeävien, sinipukuisten, punapolettisten ja keltaisiin miekanhankkiluksiin vyötettyjen sotilaiden saattamina vyöryivät pihaan raskaat rattaat raudan helistessä. Siinä olivat kaleeriorjien kahleet.

Samassa tuokiossa -- ikäänkuin tämä hälinä olisi herättänyt vankilan eloon -- räjähtivät tähän asti vaienneet ja liikkumattomat ikkunastakatselijat ilonhuutoihin, laulujen ja uhkausten ja sadatusten tulvaan, ja niihin sekaantunut naurunrähäkkä oli särkeä korvat. Olisi luullut näkevänsä pahojenhenkien naamarit. Jokaisen kasvoja vääristi irvistys, kaikki nyrkit työntyivät ristikkojen väliköistä ulos, kaikki ulvoivat, silmät tuiskivat tulta, ja minä olin aivan ällistynyt nähdessäni sellaista hehkua tuossa tuhkassa.

Poliisit, joiden joukossa eroitti siisteistä vaatteista ja kauhun eleistä jonkun Pariisista saapuneen uteliaan, ryhtyivät sillä välin rauhallisesti työhönsä. Yksi heistä nousi rattaille ja heitteli tovereilleen kahleet, matkakytkyimet, kasoittain hamppuhousuja. Sitten he hajaantuivat kukin omaan työhönsä. Toiset menivät erääseen nurkkaukseen selvittelemään niitä pitkiä kahleita, joita he omalla murteellaan sanoivat _ohjaksiksi_; toiset levittivät pihakiville _silkkikankaat_, paidat ja kaatiot; älykkäämmät taasen tutkivat päällikkönsä, -- tanakan vanhuksen -- heitä silmällä pitäessä yksitellen kaularautoja, joiden kestävyyttä he koettelivat päästäen ne välkkymään pihan kiville. Tämä työ suoritettiin vankien naljaillen kirkuessa; heidän äänensä yli raikuivat niiden pakkovankien möyryävät naurunhohotukset, joita varten nämä valmistukset tehtiin ja joiden nähtiin vetäytyneen pikkupihaan aukeavan vanhan vankilan ristikkoikkunoiden taakse.

Näiden alkuvalmistuksien jälkeen antoi muuan kultakaluunainen herra, jota puhuteltiin _herra tarkastajaksi_, määräyksen vankilan _johtajalle_; ja seuraavassa hetkessä miltei yhtaikaa aukeni pari kolme matalaa porttia, ja kuin vihurin puuskasta täyttyi piha alastomista, inhoittavista, ryysyisistä miehistä. Kaleerivankeja.

Heidän ilmestyessään kaikui ilo ikkunoilla kaksinkertaisena. Muutamia heistä, kuritushuoneen suuria nimiä, tervehdittiin hurraahuudoin ja taputuksin, jonka kunnianosoituksen he ottivat alentuvan ylpeästi vastaan. Useimmilla oli päässä lakintapainen, jonka he omin käsin olivat punoneet koppinsa oljista, oudonnäköinen, jotta kaupungeissa hattu kääntäisi huomion päähän. Sellaisille riemuittiin kaikkein voimakkaimmin. Muuan varsinkin kiihoitti ihastushuutoihin: seitsentoista-vuotias nuorukainen, jolla oli nuoren tytön piirteet. Hän tuli kopista, jossa oli ollut varmassa tallessa kahdeksan päivää; vuodeoljista hän oli tehnyt puvun, joka peitti hänet päästä jalkoihin, ja pihalle tullessaan hän teki ilmavoltteja notkeana kuin käärme. Se oli varkaudesta tuomittu kiertävä ilveilijä. Ilman täyttivät raivoisat kättentaputukset ja riemuhuudot. Kaleerivangit vastasivat siihen, ja oli todella jotakin kammottavaa näissä valmiiden pakkovankien ja pakkovanki-tulokkaiden keskinäisissä ilonilmaisuissa. Kelpasi yhteiskunnan olla siellä mukana; sitä edustivat vartijat ja kauhistuneet uteliaat. Rikos ilkkui sitä vasten kasvoja, ja kauheata rangaistusta vietettiin perhejuhlana.

Sitä mukaa kuin heitä saapui, heidät työnnettiin kahden vartija-joukon muodostamaa kujaa pitkin pikkupihaan, jossa heitä odotti lääkärintarkastus. Täällä koettivat kaikki viimeiseen asti päästä vapautumaan matkasta, teeskennellen mikä mitäkin sairautta, -- kellä oli silmät kipeät, keltä jalka nyrjähtänyt, käsi taittunut. Mutta miltei aina heidät havaittiin kyllin hyviksi kaleerityöhön; ja silloin jokainen alistui huolettomana, hetkessä unohtaen esittämänsä vaivaisuuden.

Pikkupihan ristikkoportti avautui jälleen. Muuan vartija toimitti aakkosellisen nimihuudon; ja yksitellen he nyt astuivat esiin ja jokainen pakkovanki asettui riviin suuren pihan nurkkaukseen toverin viereen, jonka hänen nimensä alkukirjaimet hänelle sattumoisin olivat suoneet. Täten jokainen huomaa joutuneensa omaan maailmaansa, jokaisella on omat kahleensa jonkun tuntemattoman rinnalla; ja jos jollakulla vangilla sattumalta on ystävä, niin kahle heidät toisistaan eroittaa. Viimeinen kurjuus!

Kun vankeja oli saatu riviin kolmekymmentä, suljettiin portti. Poliisi uhkaili heitä pampullaan, viskasi jokaisen eteen paidan, liivit ja karkeahamppuiset kaatiot ja antoi merkin, ja kaikki alkoivat riisuutua. Odottamaton tapahtuma tuli aivan kuin tilattuna muuttamaan tämän nöyryytyksen kidutukseksi.

Tähän asti oli ilma ollut jokseenkin sees, ja vaikka lokakuun viima viilensikin ilmaa, avasi se sentään tuolloin tällöin taivaan harmaaseen pilvikattoon viilun, josta tuikahti yksinäinen auringonsäde. Mutta tuskin olivat vangit ehtineet heittää yltään ryysynsä ja juuri kun he alastomina ja pystyssä tarjoutuivat epäluuloisten vartijoiden ja heitä ympäröivien, heidän olkapäitänsä tähystelevien uteliaitten tarkastettaviksi, peittyi taivas mustiin pilviin ja kylmä syksyinen myrsky puhkesi äkkiä ja valui virtoina kivetylle pihalle, peitteettömille päille, kaleeriorjien alastomille jäsenille ja pihalle sirotelluille kurjille ihotakeille.

Ja kädenkäänteessä hävisivät pihalta kaikki muut paitsi poliisit ja kaleerivangit. Pariisilaiset uteliaat kiiruhtivat hakemaan suojaa porttikäytävistä.

Ja yhä valui sade kuuroina. Pihalla näki enää vain alastomia ja vettävaluvia vankeja niljaisella kivityksellä. Synkkä hiljaisuus oli seurannut heidän meluavia riemuhuutojaan. He tutisivat, hampaat löivät loukkua; heidän laihtuneet raajansa, luisevat polvensa nytkähtelivät; ja säälittävää oli katsella heidän vetävän sinertävien jäseniensä verhoiksi noita likomärkiä paitoja, liivejä, noita vettävaluvia kaatioita. Alastomuus olisi ollut parempi.

Vain yksi heistä, muuan vanhus, oli jossakin määrin säilyttänyt entistä ilomieltään. Selvitellessään tihkuvaa paitaansa ylleen hän huudahti, ettei _tämä kuulunut ohjelmaan_; sitten hän puhkesi nauramaan ja heristi taivaalle nyrkkiä.

Kun he olivat matkapuvuissaan, vietiin heidät 20- tai 30-miehisissä ryhmissä pihan toiselle sivulle, missä pitkät pihalla viruvat ketjut heitä odottivat. Nämä ketjut olivat pitkiä ja tukevia kytkyimiä, joihin aina joka kahden jalan päähän oli kiinnitetty suoraan kulmaan toisia, lyhyempiä poikkikahleita; näiden toisessa päässä oli nelikulmainen kaularauta, jonka yksi sivu käytännöllisen saranalaitteen avulla saatiin aukeamaan ja rautapultilla sulkeumaan ja joka koko matkan riippui kaleerivangin kaulassa. Kun tällainen kahlerykelmä on levitettynä maahan, muistuttaa se aika paljon suurta kalaverkkoa.

Kaleerivangit pantiin istumaan rapakkoon, vettävaluville kiville; nuo rautaiset helminauhat ripustettiin heidän kaulaansa; sitten tuli pari vartioston seppää siirrettävine alasimineen ja niittasi ne kiinni kylmiltään, tukevin moukariniskuin. Se on hirveä hetki, jolloin rohkeimmatkin kalpenevat. Jokainen isku alasimelle, jolle heidän selkänsä nojaavat, saa heidän leukansa tuskasta loukahtamaan; pieninkin liikahtelu taaksepäin saisi heidän kallonsa halkeamaan kuin pähkinänkuoren.

Tämän toimituksen jälkeen he muuttuivat synkiksi. Nyt kuuli enää vain kahleitten kalinaa ja silloin tällöin jonkun kiljahduksen ja vartioston ruoskan läjähdyksen niskottelevien jäsenille. Joukossa oli paljon, jotka itkivät; vanhukset vapisivat ja purivat huuliaan. Kauhuntuntein tarkastelin noita rautapuitteissa kuvastuvia kolkkoja piirteitä.