Part 6

_Herra!_ On kohta kulunut vuosi siitä kun hän viimeksi minut näki, tuo lapsi-rukka. Hän on unohtanut minut, kasvonpiirteeni, puheeni, ääneni; ja kukapa minua enää tuntisikaan partoineni, näine vaatteineni, kalvakkoine kasvoineni? Mitä! Joko petti sekin toive, jossa tähän asti olin elänyt? Mitä! en ole enää isä! Olen tuomittu kuolemaan kuulematta koskaan enää tuota ainoata sanaa, tuota lapsen lausumaa sanaa, niin hellää kuin vain ihmiskieli voi lausua: _isä!_

Ja sittenkin, kuulla tuo sana tästä suusta, vielä yhden kerran, yhden ainoan kerran, siinä kaikki mitä pyydän niistä neljästäkymmenestä vuodesta, jotka minulta riistetään.

-- Kuulehan, Marie, -- sanoin hänelle yhdistäen hänen kätösensä omiini, -- etkö tunne minua?

Hän katseli minua kauniilla silmillään ja vastasi:

-- Ah! en!

-- Katsele tarkoin, -- jatkoin. -- Kuinka, etkö todellakaan tiedä, kuka olen?

-- Kyllä, -- hän sanoi, -- Eräs herra.

Kas niin! Rakastaa maailmassa vain yhtä olentoa, rakastaa häntä kaikesta sydämestään, saada hänet sitten eteensä, hän näkee teidät, katselee teitä, puhelee ja vastailee teille eikä silti tunne teitä! Te tahdotte kuulla lohdunsanoja vain häneltä, ja kuitenkin hän on ainoa, joka ei tiedä, että vain häntä te kaipaatte, koska kohta kuolette!

-- Marie, -- alotin taas, -- onko sinulla isää?

-- On, herra, -- sanoi lapsi.

-- No, missä hän on?

Hänen suuret silmänsä olivat kummastusta täynnä.

-- Oi, ettekö siis tiedä? Hän on kuollut.

Hän huudahti; olin ollut pudottaa hänet lattialle.

-- Kuollut! --- sanoin. -- Marie, tiedätkö, mitä kuolema on?

-- Tiedän, herra, -- hän vastasi. -- Hän on maassa ja taivaassa.

Hän jatkoi itsestään:

-- Rukoilen hänen puolestaan hyvää Jumalaa aamuin illoin äitini polvilla.

Suutelin hänen otsaansa.

-- Marie, sanele minulle rukouksesi.

-- En voi, herra. Ei päivällä rukoilla. Tulkaa tänä iltana minun kotiini, silloin sen teille sanelen.

Olin kuullut kylläksi. Keskeytin hänet.

-- Marie, minä olen isäsi.

-- Ah! -- hän huudahti.

Lisäsin: -- Tahdotko minut isäksesi?

Lapsi kääntyi pois.

-- En, minun isäni oli paljon kauniimpi.

Peitin hänet suudelmiin ja kyyneliin. Hän tahtoi irroittautua syleilystäni huutaen:

-- Teidän partanne tekee minulle pahaa.

Nostin hänet jälleen polvilleni ihailevasti katsellen hänen silmiään ja sitten kysyin:

-- Marie, osaatko lukea?

-- Kyllä, -- hän vastasi. -- Osaan lukea hyvin. Äiti on opettanut minua.

-- Katsotaanpa, luehan hiukan tuosta, -- sanoin viitaten paperiin, jota hän piti käärittynä kätösessään.

Hän ravisteli kaunista päätänsä.

-- Voi, osaan lukea vain satuja,

-- Koeta silti. Kas noin, lue!

Hän avasi paperikäärön ja alkoi tavata sormensa mukaan:

-- _Van_, van, _ki_, ki, vanki...

Sieppasin hänen käsistään paperin. Hän luki minun kuolemantuomiotani. Hänen hoitajattarensa oli saanut paperin yhdellä soulla. Se oli käynyt minulle kalliimmaksi, minulle.

Sanoin ei voi kuvailla mitä tunsin. Kiivauteni oli peloittanut häntä; hän miltei itkenyt. Äkkiä hän sanoi minulle:

-- Antakaa takaisin paperini. Se on minun leluni.

Uskoin hänet hoitajattaren huomaan.

-- Viekää hänet pois.

Ja minä vaivuin tuolilleni, mieli mustana, tyhjänä, epätoivoisena. Nyt he saisivat tulla; minulla ei ole enää mitään, sydämeni viimeinenkin säije on katkennut. Olen valmis kaikkeen, mitä he haluavat.

44.

Sielunpaimen on hyväsydäminen, vartiosotilas niinikään. Luulen nähneeni kyynelen heidän silmissään, kun sanoin, että lapseni vietäisiin pois.

Kaikki on lopussa. Nyt minun täytyy vain karaista itseäni, täytyy kiinteästi ajatella pyöveliä, rattaita, poliiseja, -- sillalla, kaduilla, ikkunoissa olevia joukkoja, kaikkia niitä, jotka tuijottavat minuun Grèven kammottavalla torilla, joka varsin hyvin voitaisiin kivetä sen näkemillä pudonneilla ihmispäillä.

Luulen, että minulla on vielä tunti aikaa siihen kaikkeen tottua.

45.

Koko tuo joukko nauraa, paukuttaa käsiään, ihkuu. Ja kaikkien ihmisten, noiden vapaiden ja tuntemattomien vartijoiden, jotka iloa täynnä kiiruhtavat mestausta katsomaan, tuossa torin peittävässä pääjoukossa on useampi kuin yksi tuomittu pää, joka ennemmin tai myöhemmin seuraa minun päätäni punaiseen koriin. Useampi kuin yksi niistä, jotka nyt tulevat minun tähteni, saapuu sinne vielä itsensä vuoksi.

Näitä kohtalon kolhimia olentoja varten on olemassa eräässä Grève-torin nurkkauksessa onneton paikka, kiinnekohta, kietova ansa. He harhailevat sinne tänne kunnes saapuvat paikalle.

46.

Pikku Marieni! -- Häntä viedään leikkimään, vaunujensa ovesta hän katselee joukkoa eikä muistele enää _herraa!_

Minulla pitäisi olla vielä aikaa kirjoittaa hänelle pari riviä, jotta hän saisi ne jonakuna päivänä lukea ja itkisi viisitoista vuotta tätä päivää.

Niin, hänen täytyy saada tietää omasta kädestäni elämäntarinani ja miksi se nimi, jonka hänelle jätän, on verinen.

47.

ELÄMÄKERTANI.

_Julkaisijan huomautus_. -- Ei ole vielä löydetty niitä lehtiä, jotka tähän sopisivat. Kuten seuraavat rivit näyttävät todistavan, ei kuolemaantuomitulla varmaankaan ollut aikaa niitä kirjoittaa. Tämä ajatus välähti hänen mieleensä kovin myöhään.

48.

Kaupungintalon huoneessa.

Kaupungintalo!... -- Olen siis täällä. Se ilkeä matka on kuljettu. Tori on tuossa, ja ikkunan alla aaltoilee tuo kauhea joukko, räyhäten, nauraen, minua odottaen.

Olin itseäni hyvin karkaissut, hermojani lujitellut; rohkeus petti sittenkin. Kun näin päiden yläpuolella kahden patsaan välissä nuo kaksi punaista käsivartta, joiden yläpäässä häämötti musta kolmiokirves, masentui miehuuteni. Pyysin saada lausua viimeisen tahtoni. Minut sijoitettiin tänne ja on menty hakemaan jotakuta kuninkaallista lakimiestä. Odotan häntä, näin voitan aikaa. Seuraavaa on tapahtunut: Kello löi kolme, minulle tultiin ilmoittamaan, että hetki on tullut. Vavahdin aivan kuin olisin ajatellut muita asioita viimeiset kuusi tuntia, viimeiset kuusi viikkoa, kuusi kuukautta. Ilmoitus tuli minulle yllätyksenä.

Minut kuljetettiin halki käytävien, alas rappusia. Minut työnnettiin kahden alikerran oven kautta synkkään, matalaan holvikattoiseen huoneeseen, johon sateinen ja usvainen päivä hädin tuskin pääsi. Keskellä salia oli tuoli. Minut pantiin sille istumaan. Istuin.

Oven vierillä ja pitkin seiniä seisoskeli ihmisiä; paitsi pappia ja poliiseja oli lisäksi kolme muuta miestä.

Yksi heistä, suurikokoisin, vanhin, oli lihava ja punakka. Hänellä oli päällystakki ja kolmikolkkahattu. Se oli hän.

Se oli teloittaja, giljotiinin palvelija. Muut kaksi olivat hänen palvelijoitaan.

Istuuduttuani tuolille nuo kaksi muuta lähestyivät minua, takaa niinkuin kissat; sitten tunsin äkkiä kylmän raudan hiuksillani ja sakset kitisivät korvissani.

Summittain leikatut hiukseni putosivat kasoina olkapäilleni, ja kolmikolkkaniekka korjasi ne hellästi suurella kädellään. Ympärillä supistiin.

Ulkoa kuului kovaa tohinaa ikäänkuin ilma olisi vavahdellut. Luulin sitä ensin joen kohinaksi, mutta naurunhohotuksista ymmärsin sen olevan joukon melua.

Muuan nuori mies, joka seisoi ikkunan ääressä kirjoittamassa lyijykynällä muistikirjaansa, kysyi eräältä vartijalta, miksikä suoritettua toimitusta sanottiin.

-- Se on kuolemaantuomitun pukemista, -- vastasi puhuteltu.

Ymmärsin, että huomisiin lehtiin kirjoitettiin selostusta.

Äkkiä tempaisi toinen palvelijoista nutun yltäni, toinen kouraisi molemmat hervottomat käteni, väänsi ne selkäni taakse, ja tunsin nuorasolmujen hitaasti kiertävän vastakkain asetetut kämmeneni lujasti yhteen. Samassa irroitti toinen kaulanauhani. Batistipaitani, ainoa rääsy menneitten aikojen muistona, sai hänet hetkisen arvelemaan; mutta sitten hän alkoi leikata siitä kaulusta irti.

Tämän hirvittävän toimituksen kestäessä, saksien koskettaessa kaulaani, polveni notkahtivat, ja minulta pääsi tukahtunut huudahdus. Leikkaajan käsi värähti.

-- Herra, -- hän virkkoi minulle, -- pyydän anteeksi. Olenko satuttanut teitä?

Pyövelit ovat hyväsydämistä väkeä. Joukko ulvoi ulkona yhä äänekkäämmin. Suurikokoinen, näppyläihoinen mies ojensi minulle etikkaan kastetun nenäliinan.

-- Kiitos, -- sanoin hänelle niin lujasti kuin kykenin, -- se on tarpeeton, voin erinomaisen hyvin.

Muuan heistä kumartui ja sitoi molemmat jalkani hienolla ja höllällä nuoralla siten, että saatoin ottaa vain lyhyitä askelia. Tämä nuora yhdistettiin käsieni siteeseen.

Sitten se suuri mies heitti nutun selkääni ja sitoi hihojen päät leukani alle solmuun. Kaikki mitä täällä oli tehtävää oli nyt suoritettu.

Pappi lähestyi nyt ristiinnaulitunkuvineen.

-- Poikani, lähtekäämme, -- hän sanoi.

Palvelijat tarttuivat minuun kainaloista. Nousin, lähdin. Askeleeni olivat pehmeät ja notkahtelevat ikäänkuin kummassakin jalassani olisi ollut kahdet polvitaipeet.

Samassa tuokiossa ulko-oven molemmat puoliskot avautuivat. Huumaava melu, kylmä ilma ja päivänvalo tunkeutui siihen hämärään, jossa olin. Synkän kopin pohjasta asti näin äkkiä kaikki yhdellä kertaa, -- tihkusateen läpi ne tuhannet kirkuvat päät, jotka olivat sulloutuneet palatsin suurille ulkoportaille; oikealla, kynnyksen tasalla, oli rivi ratsupoliiseja, joista matala oviaukko salli minun nähdä vain etummaisten jalat ja rinnat; suoraan edessä oli sotilasosasto; vasemmalla oli taampana rattaat, joita vasten oli nojallaan jyrkät tikapuut. Inhottava taulu, jota mainiosti kehystivät vankilan oven pihtipielet.

Tätä hirvittävää hetkeä varten olin koonnut kaiken rohkeuteni. Astuin kolme askelta ja seisoin vankilan kynnyksellä.

-- Tuolla hän on, kas tuolla! -- huusi joukko. -- Hän lähtee! Vihdoinkin!

Ja minua lähinnä seisovat paukuttivat käsiään. Rakastetulle kuninkaallekaan ei valmisteta sellaista juhlaa.

Ne olivat tavalliset rattaat, niiden edessä oli hevosluuska, ja ajajalla oli punaisenkirjava pusero, jollaisia Bicêtren tienoon vihanneskaupustelijat käyttävät.

Roteva kolnikolkka-hattuniekka nousi ensimäisenä.

-- Hyvää päivää, herra Simson! -- huusivat ristikoista riippuvat lapset.

Palvelija seurasi häntä.

-- Hyvä, hyvä, Mardi! -- huutelivat lapset edelleen.

He istuutuivat molemmat etumaiselle ajopenkille.

Nyt oli minun vuoroni. Nousin lujaryhtisenä.

-- Se käy hyvin! -- virkkoi muuan nainen sotilasrivin laidalla.

Tuo julma kiitossana lisäsi rohkeuttani. Pappi asettui istumaan vierelleni. Minut pantiin takaistuimelle, selin hevoseen. Tällainen viimeinen huomaavaisuus sai minut värähtämään.

He panevat tähän kaikkeen inhimillisyyttäkin.

Tahdoin katsella ympärilleni. Sotilaita edessä, sotilaita takana; sitten oli joukkoa, joukkoa, yhä vain joukkoa, -- torilla aaltoili ihmispää-meri.

Ratsumies-osasto odotti minua palatsin ristikkoportilla.

Upseeri antoi merkin. Rattaat ja sen seuralaiset lähtivät liikkeelle, kuin roskaväen hoilauksien työntäminä.

Kuljettiin ristikkoportista. Kun rattaat kääntyivät Pörssisiltaa kohti, puhkesi koko aukio yhteen meluun katukivitykseltä katonharjaan asti, ja sillat ja rantakadut vastasivat kaikuna kuin maanjäristys.

Juuri silloin liittyi odottava santarmivartio saattueeseen.

-- Lakit päästä! lakit päästä! -- kirkuivat tuhannet suut kuorossa. -- Niinkuin kuninkaalle.

Silloin nauroin minäkin, julmaa naurua, ja sanoin papille:

-- Heiltä lakit päästä, minulta pää lakista.

Ajettiin käyden.

Quai-aux-Fleurs tuoksui; on kukkaismyyjäisten päivä. Kaupustelijat ovat jättäneet kojunsa minun tähteni.

Vastapäätä, miltei sen nelikulmaisen tornin edessä, joka kohoaa palatsin yhdestä nurkkauksesta, on kapakoita, joiden suojat ovat tungokseen asti täynnä katselijoita, onnellisia, jotka ovat saaneet niin hyvät paikat. Varsinkin naisia. Päivä on varmaankin hyvin satoisa ravintolanisännille.

Pöytiä, tuoleja, rakennustelineitä, ajoneuvoja vuokrattiin. Kaikki vilisivät katselijoita. Ihmisveren kaupustelijat huusivat täyttä kurkkua:

-- Kuka haluaa paikkoja?

Minussa heräsi raivo tuota joukkoa kohtaan. Teki mieleni huutaa:

-- Kuka tahtoo minun paikkani?

Rattaat vierivät edelleen. Askel askeleelta joukko vyöryi mukana, ja harhailevin katsein näin sen kasaantuvan kauas matkani päätekohdille.

Pörssisillan yli mentäessä satuin vilkaisemaan oikealle taakseni. Katseeni osui sivukadun varrelta nousevaan, talojen yli näkyvään, mustaan, yksinäiseen, veistosharjaiseen torniin, jonka huipulla näin kaksi kivikummitusta sivuittain istumassa. En tiedä miksi kysyin papilta, mikä torni se oli.

-- Pyhän Jaakon teurastaja-ammattikunnan talo, -- vastasi pyöveli.

En tiedä mistä kaikki johtui, mutta usvassakin ja huolimatta hienosta sateenvihmasta, joka naarmuili ilman kuin hämähäkinverkoksi, kaikki mitä ympärilläni tapahtui, sai huomioni hereille. Kaikki nämä pikkuseikat toivat minulle kidutuksensa. Sanat eivät voi tulkita mielenliikutuksia.

Keskellä Pörssisiltaa, vaivoin edetessämme tuota leveätä ja ahdinkoon asti sulloutunutta väylää pitkin, kauhuntunne sai minut äkkiä valtaansa. Pelkäsin lyhistyväni siihen paikkaan, -- viimeinen turhamaisuus! Silloin tekeydyin turraksi näkemään ja kuulemaan mitään paitsi pappia, jonka rattaitten kolinan keskeyttämää puhetta tuskin jaksoin seurata.

Otin ristiinnaulitunkuvan ja suutelin sitä.

-- Armahda minua, -- sanoin, -- laupias Jumala!

Ja minä yritin syventyä tähän ajatukseen.

Mutta karkeatekoisten rattaitten rasahdukset minut yhtenään ravistivat hereille. Äkkiä tunsin palelevani. Sade oli tunkeutunut vaatteitteni lävitse ja kastellut päälakeni lyhyeksileikatun tukkani alla.

-- Vapiset vilusta, poikani? -- kysyi pappi minulta.

-- Niin, -- vastasin.

Enkä vain vilusta.

Sillalta päästyämme kuulin naisten surkuttelevan nuoruuttani.

Olimme saapuneet kohtalokkaalle kadulle. Aloin taas nähdä, kuulla. Kaikki nuo äänet, kaikki nuo ikkunoita, porttikäytäviä, myymälä-aukkoja, lyhtypatsaitten haarukoita täyttävät päät; nuo janoavat ja julmat katselijat; tuon joukon, jossa kaikki tunsivat minut ja jossa minä en tuntenut ketään; tuon ihmispäiden kiveämän ja seinittämän kadun...

Olin huumaantunut, mykkä, tolkuton. On sietämätöntä tuntea itseensä kohdistettujen katseitten paino.

Heilahtelin istuimellani, en enää kuunnellut pappia, en välittänyt ristiinnaulitunkuvasta.

Minua ympäröivässä melussa en enää eroittanut säälinhuutoja riemunhuudoista, en naurua valittelusta, en yksityisiä ääniä suuresta hälystä; kaikki oli yhtä ainoata tohinaa, joka kajahteli aivoissani kuin metalliset kumahdukset.

Silmäni lukivat koneellisesti myymälöiden otsikkoja.

Kerran outo uteliaisuus sai minut kääntämään pääni sille taholle, jonne mentiin. Se oli viimeinen älyllinen ponnistelu. Mutta ruumis ei tahtonut totella; niskani oli halvaantunut ja ennakolta kuin kuollut.

Vasemmallani näin vain joen toisella puolella Notre-Damen tornin, joka täältä katsottuna peittää toisen tornin. Se oli se torni, jossa liehui lippu. Siellä oli paljon väkeä, ja he varmaankin näkivät hyvin.

Rattaat vierivät, vierivät yhä, ja myymälät vilahtelivat ohi ja kyltit seurasivat toisiaan, kirjoitetut, maalatut, koristellut, -- ja kansa nauroi ja polki katukivitystä, ja minua vietiin kuin unissakävijää.

Äkkiä myymäläjono, joka tähän asti oli silmiäni askarruttanut, loppui torinkulmaukseen: roskaväen huudot muuttuivat valtavammiksi, kirkuvammiksi, ilakoivammiksi; rattaat pysähtyivät äkkiä ja minä olin tupertua kasvoilleni niiden pohjalle. Pappi kiiruhti auttamaan minua. -- "Rohkeutta!" hän mutisi. -- Rattaitten perään pystytettiin tikkaat; minulle tarjottiin käsivarsi, astuin maahan, astuin askeleen, olin astua toisen, mutta en voinut. Kahden patsaan välissä näin hirveän esineen.

Oh! siinä oli todellisuus!

Pysähdyin kuin jo iskun saaneena.

-- Minä haluan laatia viimeisen selitykseni, -- huudahdin heikosti.

Minut tuotiin tänne.

Pyysin saada kirjoittaa paperille viimeiset toiveeni. Käteni irroitettiin, mutta nuora on yhä valmiina, ja muu odottaa tuolla alhaalla.

49.

Joku tuomari, komisarius, maistraatinjäsen mikä lieneekin ollut, saapui. Rukoilin häneltä armahdusta, kädet ristissä ja polvillani. Hän kysyi minulta, kohtalokkaasti hymyillen, siinäkö kaikki mitä minulla oli hänelle sanottavaa.

-- Armahdus! Armahdus minulle! -- toistin. -- Tai armosta vielä viisi minuuttia! Ken tietää? Ehkä saan armahduksen! On hirveätä kuolla sillä tavoin, minun ikäisenäni! Onhan usein nähty, että armahdus saapuu viimeisessä silmänräpäyksessä. Ja kukapa saa armahduksen, herra, ellen minä?

Tuo kauhea pyöveli! Hän lähestyi tuomaria ja sanoi tälle, että mestauksen täytyi tapahtua määrähetkellä, että se hetki oli käsillä, että hän oli kaikesta vastuussa, että ulkona sitäpaitsi satoi, ja se uhkasi ruostuttaa...

-- Ah, säälikää minua! Yksi ainoa minuutti odottaakseni armahdusta! Tai minä puolustaudun! Minä puren!

Tuomari ja pyöveli poistuivat. Olen yksin. -- Yksin kahden poliisin seurassa.

Oh! Tuota kauheata joukkoa hyenanhuutoineen! -- Kukapa tietää, vaikka pääsisinkin sen kynsistä? vaikka vielä pelastuisinkin? vaikkapa saisin armahduksen?... On mahdotonta, etten saisi armahdusta!

Ah! Niitä kurjia! Olen kuulevinani askelia portaissa...

KELLO NELJÄ.

End of Project Gutenberg's Kuolemantuomitun viimeinen päivä, by Victor Hugo