Part 2

Sillä välin tarjoaa rouva Fiala pojalleen syömistä:

»Haluatko jotakin, Franzl? Kahvia tai leivoksia?»

Mutta Franzl tuijottaa äitiinsä vain äänettömänä, katse sammuneena ikäänkuin tahtoisi sanoa: »Olenko sen ansainnut?» Sitten hän istuutuu keittiön arkulle ja tuijottaa, kuten aina, alkavaan hämärään. Hämärän mukana hiipii rouva Fialaan pelko. Nyt tulee Klara kotiin. Hän kiidättää kahvikaluston keittiöön ja kätkee huolellisesti kupit ja kannut. Kiireisin käsin hän käärii hienot liinat kokoon ja vie ne sivuhuoneeseen.

Herra Schlesingerinkin valtaa epämiellyttävä tunne. Franzlin ilmestyminen tyrehdyttää aina hänen sanavuolautensa. Hän ei siedä nähdä kärsimystä. Hän tuntee mieskohtaisesti loukkautuvansa, kun kuolema ja sairaus tunkeutuvat hänen läheisyyteensä. Onhan hänen tehtävänsä lopultakin vakuuttaa ihmisiä näitä luonnon tuhoja vastaan. Nopeasti hän lausuu kiitoksensa ja sanoo hyvästi herra Fialalle. Mutta tämä seuraa kiihtyneenä häntä eteiseen. Siellä hän nyt voi rauhoittuneena esittää kysymyksensä, sillä hän pitää silmällä portaita, joita pitkin Klara voi saapua. Hätäisesti hän kopeloi vakuutuskirjaa lompakostaan.

»Onko siis hyvä näin ja kaikki kunnossa, herra Schlesinger?»

Asiamies panee kaiken varalta aikansa palvelleet silmälasit nenälleen ja vaihtaa persoonallisen äänensävyn viralliseen välikappaleeseen, jonka avulla hän päivittäin tunkeutuu asiakkaiden luo:

»Rakas herra Fiala! Vakuutusteknillisesti puhuaksemme te olette voittanut päävoiton.»

Ukko tarkkailee nopeata ja sanavalmista suuta. Hän saa ensin kuulla pari hyvin opittua »vakuutusteknillistä» tieteellisyyttä. Sitten Schlesinger ahtaa hänen päähänsä:

»Olette käärinyt kokoon pari mitätöntä miljoonaa. Miljoonat ovat muuten hyvät olemassa, mutta tuolla roskalla ei ole penninkään arvoa. Jos olisitte tullut luokseni ja kysynyt: Schlesinger, pitääkö minun syödä rahani? Mitä luulette, että olisin teille sanonut?»

Fialan sameansiniset silmät odottivat jännittyneinä vastausta, jonka hän olisi saanut sellaiseen kysymykseen.

»Olisin sanonut teille: Syökää rahat! Sillä mitä tahtoisitte niillä tehdä? Pannako pankkiin, tuo roska? Olisitte tosiaan lihonut jo koroista! Mutta rakkaani, kaikki pankit tekevät nykyään vararikon. Nykyään on aika, jolloin Jumalan suurimmat ihmiset lakkauttavat maksunsa! Siis ensiksi ei teillä olisi ollut mitään hyötyä rahoista, ja toiseksi olisitte ne menettänyt!»

Tämä todistelu on täysin vakuuttanut herra Fialan. Hän luottaa siihen ehdottomasti.

»Vain ystävyydestä olen tuntenut harrastusta teitä kohtaan, Fiala! Sillä teistä en ansaitse mitään. Jumala varjelkoon, saisinpa hävetä. No niin, te olette parhaassa iässä, vielä reipas mies. Teillä ei ole mitään, niinkuin sanotaan, mutta te voitte sillä elää. Oikein hyvin elää. Senhän näkee. Tänään ja huomenna elätätte itsenne ja perheenne. Miksi siis tahtoisitte syödä vaivaiset roponne taikka menettää ne huonoihin korkoihin? Nyt käy kaikki hyvin, mutta entä sitten, hyvä ystävä, kun ette enää pysty ahertamaan? Ja jos käy vielä huonommin...?»

Vanha mies tuntee, että siinä on nähty hänen sisimpäänsä. Hän alkaa kiihkeästi nyökkäillä Schlesingerin sanoihin.

»Mikä silloin tulee eteen, herra Fiala? Mutta siitä olen jo pitänyt huolta. Silloin tapahtuu ihme. Te ette ole ropojanne syönyt ettekä menettänyt niitä pankissa tai säästökassassa. Olette maksanut kohtalaisen vakuutusmaksun. Tutelia antaa omaisillenne, ei kymmentä tai kahtakymmentä prosenttia korkoa, vaan kaksisataa, viisisataa, tuhat prosenttia! Pääoman se antaa teille rovoistanne!!»

Fialan kirkastus on täydellinen. Asiapaperi vapisee hänen kädessään. Kankein kielin hän tahtoo vielä tehdä viimeiset tiedustelunsa:

»Ja koska... maksetaan sitten... ne rahat?»

Asiallisesti, sormeaan kostuttaen, Schlesinger alkaa selailla sopimusta.

»Täällä sen täytyy olla mainittuna... Tässä... Ja sitoudumme, jos kuolema tapahtuu täytettyjen viidenseitsemättä ikävuoden jälkeen...»

Schlesinger kohottaa innostuneena katseensa paperista ja nauraa:

»Nyt olette kuudenkymmenenneljän vanha ja elätte varmaan sadan vuoden ikäiseksi. Ja täytettyänne kuusikymmentäviisi maksetaan jo vakuutusrahat. Vuoden kestävä odotusaika on todellakin hyvin kohtuullinen. Ylipäänsä! Auliita sopimuksia, sen saatte uskoa, tekee nykyään vain Tutelia!»

Portaitten kiemuroita nousevat laahaavat askeleet. Nopeasti pistää Fiala sopimuksen taskuunsa ja häviää asuntoonsa. Herra Schlesinger vetää syvään huokaisten asuntonsa avaimen taskustaan.

KOLMAS LUKU

Ensimmäiseksi, kotiin tultuaan, Klara riisuu kengät ja sukat jalasta. Kenkiä säästääkseen hän liikkuu kotona periaatteellisesti vain paljain jaloin. Hänen jalkansa ovat kuhmuiset ja kauhistuttavat. Mitkään muut saapasnumerot eivät sovi näihin jalkoihin kuin sen muodottoman hammaslääkärin, jonka luona hän palvelee. Klara saakin aina periä jättimäisen miehen käyttämät saappaat. Hänen povensa, josta ei vain hän, vaan myöskin vanhempi sisar kerran olivat olleet niin ylpeitä, on kauan sitten kuihtunut ja vienyt mukanaan suurimman osan hänen päänsä hiuksista. Klara ei milloinkaan luovu likaisesta pääliinastaan, joka vinosti solmittuna kiertää hänen kaulaansa. Tämän liinan alla liikkuu pitkillä, luisilla kasvoilla kaikki värit ja ilmeet. Ei kukaan osaa vilkuilla niin herttaisen tekopyhästi kuin hän, kun isäntäväki tapaa hänet pistämässä suuhunsa jotakin katetun pöydän herkkupaloista. Jos jossakin niistä taloista, joissa hän palvelee, katoaa seteliraha tai koriste-esine, ei kukaan niin kiihkeästi ja epätoivoisesti ryhdy niitä etsimään kuin Klara. Ei kenelläkään myöskään ole niin salakavalia raivonpurkauksia.

Klara on kerta kaikkiaan senluontoinen. Hän ei säilytä sydämessään suuria elämänhetkiä eikä niiden valokuvia. Hän ei kaipaa hienoja pesuvaatteita eikä parempia tavaroita. Hänen suuren puuarkkunsa sisältöä, jonka aarteisiin hän joskus viittailee, ei ole vuosikymmeniin purettu. Hän ei milloinkaan tekisi sitä, mitä hänen Marie-sisarensa tänään on tehnyt, salaisen kauneuden kaipuun puuskassa kattaessaan miehelleen nimipäiväpöydän. Sitävastoin aavistelee Klara nyt jotakin tavallisuudesta poikkeavaa ja nuuskii ja vilkuilee:

»Mitä sinä tänään olet keittänyt? Kahviako?»

Rouva Fiala on pahasti pelästynyt ja perin vähä-ääninen:

»Mutta, Klarinka, teetä minä olen keittänyt, heikkoa teetä niinkuin aina!»

Epävarma vastaus herättää Klarassa vaarallisen vihanpuuskan. Hän puristaa huulensa yhteen ja kohdistaa vihansa keittiöön. Kovalla kolinalla hän heittelee esineitä nurkkiin. Hän tempaa liedeltä astioita kuin raivoten erotellakseen oman osansa perheen osuudesta. Sisartansa hän ei enää huomaakaan. Vihdoin hän avaa mukanaan tuomansa mytyn. Sieltä ilmestyy esineitä, nimettömiä, sellaisia, joita muuten löytää vain kaatopaikoista: kaksi kuivunutta omenaa, porsliinisirpaleita, pari, tyhjää sardiinipurkkia, kynttilänpätkiä, savukekoteloita, käärelankaa ja pääasiana vanha, risainen miehenpaita. Kiivaasti Klara latoo saaliin komeroonsa, jota kukaan kuoleman uhalla ei saa lähestyä. Päästäkseen taas sovintoon ja ilmaistakseen ihastuksensa rouva Fiala kysyy näiden aarteiden alkuperää. Vanhapiika puhelee kipakasti:

»Varastanut minä ne olen! Mitä? Olenko minä varas? Sanotko minua varkaaksi, varkaaksi, kun saan lahjoja...»

Hänen suunsa vääntyy väärään, silmät ja nenä käyvät punaisiksi ja kosteiksi; hän päästelee lyhyitä ulvahduksia ja kyyneleitään pyyhkien ja nenäänsä niistellen alkaa valittaa: Hän on muka joutunut pahain ihmisten seuraan. Kauan hän ei enää sitä kestäisi. Kaipa hän jostakin muualtakin makuupaikan löytäisi. Varas hän ei ole, mutta kaikkialla varkaiden ympäröimänä. Tuhlurien ja ylellisten kanssa hänen pitää elää, jotka salaa keittävät kahvia ja leipovat leivoksia, joita hänelle ei anneta, mutta tarjotaan juutalaiselle. Näillä tuhlareilla ei enää ole aavistustakaan elämästä. Mitään nämä ylellisyydessä eläjät eivät ole oppineet näinä vuosina. Tyhmiä ihmisiä, tyhmiä tuhlareita, eivät tiedä, minkä arvoisia tavarat ovat. Kun hän tuo lahjojaan kotiin, nauravat nuo tyhmyrit. Sen hän saa siitä, että on säästäväinen ja tuntee hinnat...

Rouva Fiala, joka hyvin tietää, ettei nyt voi mitään tehdä, hiipii nöyrästi sivuhuoneeseen.

Tuskin Klara huomaa olevansa yksin, kun hän jo hyökkää kätköihin, joissa arvelee piilotettujen makupalojen olevan. Ensi yrityksellä hän jo ne löytää. Kolme leivosta hän ottaa lautaselta, yhden jättää jäljelle. Saaliinsa hän kätkee erääseen tavarakomeroaan kaunistavista sardiinipurkeista. Siellä saavat nämäkin leivokset pilaantua, niinkuin paljon muutakin.

Mutta jotta ei kukaan tohtisi luoda epäluuloisia katseita häneen, päättää hän tänään harjoittaa peloittavampaa diktatuuria kuin tavallisesti. Siinä mielessä hän nostaa uuden melun: hänen arkkuunsa on muka murtauduttu! Hetkisen kestäneen kimakan kiljunnan jälkeen rouva Fiala on saanut itkijän rauhoittumaan, mutta ei vakuutetuksi. Hän arkkuansa ovat saastaiset kädet koskettaneet. Sokeakin näkee sen selvästi nuorista, joilla se on köytetty.

Sillä välin istuu herra Fiala pimeässä huoneessa. Valoa ei sytytetä. Valoa on vain aterian aikana ja nukkumaan mennessä. Ja mihinkäpä hän nyt valoa tarvitseekaan? Ruusunpunaiset onnenpilvet leijailevat yhä hänen päänsä ympärillä. Niin leppoisasti ne kietovat hänet vaippaansa, että hän ei lainkaan enää kuule Klaran tavanomaista riitelemistä. Samalla tavoin tuntee varmaankin se, joka on pelastunut kuoleman vaarasta tai voittanut raskaan vaivan. Sillä Fiala tuntee todella pelastuneensa taskussaan olevan asiakirjan avulla. Mikään peloittava tulevaisuus ei enää uhkaa, eikä salakavala sattuma väijy joka portilla. Lainzin sähköjuna kulkekoon vain rauhassa tietään. Sen kuljettajan ja koneenkäyttäjän näkeminen ei enää sydänpohjia myöten häntä säikähdytä. Turvattu toimeentulo niin monen kauhean vuoden jälkeen — suloisella vetovoimalla se vetää hänet alas nojatuoliin ompelupöydän vieressä.

Ihmiset! Kun asiaa ajattelee, hakevat he kuolemastakin hyötyä! Tällä hetkellä välähtää Fialan mielessä hämmästys, melkeinpä kunnioitus inhimillistä edistystä kohtaan. Franzlin ei tarvitse maata kadulla. Franzlia ei suljeta Steinhofiin. Sehän on pääasia! Vieläkö muuta on toivottavaa! Ei mitään!... Ja kuitenkin! Pieni mitättömyys, mutta suloinen mitättömyys. Ryhmäkuva seinällä on käynyt näkymättömäksi. Fiala ei voi enää nähdä itseään entisessä komeudessaan eikä myöskään varattomia hovineuvoksia, joiden välissä hänen ihanuutensa rehentelee.

Mutta erään toisen hän näkee nyt ihan selvästi, hänet, joka kerran vei hänen paikkansa, ainoan vihollisensa, kaiken vihamielisyyden yhteenvedon, hänet, toimistopäällikön, hänet, herra Pechin! Kunpa herra Pech vain voisi olla todistajana, että vääryyttä kärsinyt kunnollinen ihminen, jonka kuusikymmenvuotiaana täytyi kestää sota ja nälkä, siitä huolimatta kunniallisesti kykenee päättämään päivänsä. Tosin on toimistopäällikkö jo kauan ollut Lainzin asukkaana. Vielä mahtavampia kuin hän, hovineuvoksia ja majureita, kulkee talvisin ilman päällystakkia kalpeina ja arkoina taloissa kerjäämässä. Herra Fiala voisi Marien ja Franzlin kanssa kävellä köyhäinkodin puiston läpi, hitaasti sivuuttaen surkeana penkillä kyyröttävän herra Pechin, ja viitata itseensä ja omaisiinsa: »Katsokaahan!»

Niin onnentäyteinen kuin mielikuva onkin, keskeyttää senkin unelman ulkoa eteisestä paraillaan kuuluva rähinä. Klara lyö pöytään viimeisen valttinsa. Seitsemän paholaisen kaakattava ääni syyttää toisia saman käytävän vuokralaisia siitä, että he ovat ryöstäneet häneltä. Niinkuin vanhoissa taloissa on tavallista, täytyy useiden vuokralaisten yhteisesti käyttää erästä tarpeellista paikkaa, joka on asuntojen ulkopuolella käytävän päässä. Klara väittää, että hän juuri sieltä löytämässään piilopaikassa aina pitää lipastaan, joka nyt muka on varastettu. Ei mikään paikka talossa ollut turvattu varkaiden käsiltä, ja senvuoksi hän oli valinnut juuri sen paikan. Monet äänet nauravat ja säestävät Klaran kimakkaa diskanttia. Rauhaa rakentava basso tiedustelee hiljakseen, mitä arvoesineitä tuo niin erikoisesti talletettu ja nyttemmin varastettu lipas sisälsi. Klara huutaa:

»Rauhanaikaista käärelankaa!»

Silloin ratkeaa vaarallinen tilanne rajuun riemuun. Rouva Fiala livahtaa huoneeseen puolisonsa luokse. Hän itse kestää valittamatta kaikki Klaran aiheuttamat ikävyydet, mutta kun purkaus tapahtuu käytävässä ihmisten joukossa, silloin hän häpeää sisarensa puolesta, silloin hän tahtoisi mennä piiloon. Hän odottaa nyt, että mieskin kälynsä vuoksi häntä toruisi. Onpa hän valmis hänen torumisiinsa yhtymäänkin, olemaan kinastelematta ja myöntämään hänen olevan oikeassa. Mutta mikä vaivaa Fialaa: hän ei toru, vaan lohduttaa vaimoansa:

»Älä hänestä välitä!»

Hän nousee, seisoo ryhdikkäänä ja juhlallisena kuin nuorukainen, kuin muinoin valtiokonttorin portinvartija. Hän levittää pimeässä paperin, kuin lukeakseen jotakin vaimolleen, tarttuu hänen vanhaan käteensä, ja vaiteliailta huulilta valuu sanoja, vaikka ne ovatkin ainoastaan Schlesingerin sanoja. Hän ilmaisee nyt kaikki vaimolleen. Vakuutuksen salaisuuden ja ihmeen. He molemmat ovat pelastettuja kaikiksi ajoiksi. Hänen kuolemansa jälkeen maksetaan Marielle omaisuus, pääoma, kaksisataa, viisisataa, tuhannen prosenttia vanhasta asunnosta ja tarpeettomista huonekaluista saadun mitättömän summan sijaan.

Tämä on todella juhla- ja nimipäivä. Eipä Marielta silloin puuttunut syvempää aavistusta, kun hän levitti pöydälle punaisen kahviliinan. Mutta nyt hän itkee. Hän itkee vähemmänkin suurissa tilaisuuksissa. Mutta tämmöiset ilokyynelet ovat harvinaisia:

»Rakas mieheni!» nyyhkyttää hän.

Mutta jo hetken kuluttua Klaran sisar tekee läheisen kysymyksen:

»Ja koska... maksetaan... ne rahat?»

Hyvä vain, että nyt on pimeä. Mutta Fialan mielestä hänen vaimonsa uteliaisuus on luonnollinen. Niinpä hän lausuu ulkomuistista:

»Jos kuolema sattuu täytettyjen viidenseitsemättä vuoden kuluttua...»

Ja itsetietoisena kuin täysivaltainen testamentintekijä hän komentaa:

»Franzl, kuuletkos, jää tänne! Franzl ei joudu pois kotoa!»

Franzl on paennut tätinsä huutoa. Hän seisoo portin edustalla ja katselee tylsänä katua ja kaupunkia, joka nukkavieruna ja pitkän kärsimyksen rasittamana, huonosti valaistuna, vaipuu yön helmaan. Epäystävällisesti ja terävästi kilahtavat raitiovaunujen kellot. Wienin sisäosiin menevät vaunut ovat tyhjiä, palaavat tupatentäysi. Franzl on väsynyt. Kaiken päivää hän on kierrellyt työttömien tiedonanto- ja paikanvälitystoimistojen vaiheilla. Hän tietää kaiken kuljeskelunsa olevan järjetöntä, mitään työtä hän ei löydä. Mutta hän kuluttaa sillä aikaa, pitkää, pahaa aikaa. Vaihteessa, josta vaunut kääntyvät laitakaupungille, kiljahtaa eräs vaunu kuin kidutettu eläin. Silloin värähtää Franziinkin heikkomielisten aivojen läpi raju kouristus. Kysymykset, kauheat peruskysymykset pyrkivät ilmoille! Mutta voimat eivät riitä edes muovailemaan kysymyksiä, edes siihen kysymykseen, minkätähden hänen täytyy elää! Miesparan valtaa halu juosta laitakaupungin läpi kaupungin ulkopuolelle, ja edelleen, juosta, yhä juosta ulos yöhön, kunnes ruumis hengetönnä luhistuu maahan.

Mutta yrmeänä Franzl hiipii vain takaisin kotiin. Liian hyvin hän tuntee tuon kirotun vapaudenhalun, joka aina ennustaa taudinkohtausta.

NELJÄS LUKU

Aikaa oli kulunut, oltiin jo marraskuussa! Mitään ei ollut tuon nimipäivän jälkeen tapahtunut, mikä olisi ollut niin arvokasta muistiin merkittäväksi kuin rouva Fialan miehellensä valmistama salainen ja juhlallinen välipala.

Joka ilta Klara palasi kotiin suuttuneena kuten aina. Kerta kerralta kasvoi hänen taitonsa panna maailma ja ihmiset yhä uudelleen syytteeseen. Vielä maailman lopun hetkelläkin hän varmaan esittää laskunsa, ja kukapa tietää, suoriudutaanko siitä. Mutta hänen sisarensa oli aikoja sitten sopinut hänen kanssaan ja taisteli hänen puolestaan jokaista vastaan. Herra Fiala taas seisoi päivät pääksytysten kello kahdeksasta aamulla kello kahteen iltapäivällä liikkeensä vetoisessa varastohuoneessa ja merkitsi tahraiseen päiväkirjaan lähtevät ja palautetut tavarat. Kun hän sitten palasi kotiin huoneeseensa, alkoi tavanmukainen kiertokulku, joka päättyi ryhmäkuvan luona. Franzlkaan ei ollut vielä jättänyt järjetöntä paikanhakuaan, joka aina päättyi siihen, että hän kysymykseen: Oletteko terve? jätti vastaamatta. Hämärän tultua hän istui ehdottomasti arkullaan keittiössä.

Vain Schlesinger oli eräänä päivänä kadonnut, ei tiedetty minne.

Kukaan ei voinut havaita herra Fialassa muutosta. Ei kukaan hänen työtovereistaan, ei kukaan vieras, saatikka talon asukkaat. Vain Franzl oli kerran pari silmäillyt tarkkaavasti isäänsä. Hänessä ei ollutkaan mitään erikoista huomattavaa, ellei mahdollisesti lisääntyvää harvasanaisuutta — useina päivinä hän ei ylimalkaan puhunut mitään — ja hänen ryhdissään ilmenevää oudon jäykkää päättäväisyyttä. Mutta kenties Franzlilla oli ollut syynsä silmätä ukkoa kerran pari tarkkaavasti. Oli marraskuu. Ja niin kuin tämän kuukauden eräänä aamupäivänä maalla lähin talo — ei kahdenkymmenenkään askeleen päässä — oli sankan harmaan sumun takia muuttunut epäselväksi ja hävinnyt näkyvistä, samoin olivat herra Fialan kasvot jonkin harmaan sumun hämärtämät ja peittämät.

Silloin tapahtui, että eräänä iltapäivänä naiset eivät olleet kotona. Ja mitäpä olikaan rouva Marie Fialalla ja neiti Klara Wewerkalla pyhäinmiestenpäivänä kotona tekemistä? Molempien sisarten sydämet eivät oikein myöntäneet juhlapäiviksi joulua, pääsiäistä, Vapahtajan ruumiin päivää taikka helluntaita. Vain pyhäinmiestenpäivä oli riemupäivä. Valitettavasti ei heillä Wienissä ollut ainoatakaan omaisen hautaa, jonka olisivat voineet Simmeringin kentällä koristaa kukilla ja kynttilöillä. Niin suuri kuin tämä puute olikin, ei se estänyt näitä kahta juhlan aikaisena aamupäivänä saapumasta Wienin jättiläiskalmiston portille.

Pelkkä ajokin raitiotiellä vaikutti tänään toisin ja kiihdyttävämmin kuin muulloin: kaikissa täyteen ahdetun vaunun osissa heilui kuin näytteille pantuina prameilevia seppeleitä. Takaa, kauniisti kehystäen numeron ja valonheittäjän, loisti jättiläisseppele valkeita astereita hämmästyneitä jalankulkijoita kohti. Näistä rikkaiden loistavista uhreista vainajille halpoihin ikivihreistä lehdistä ja kestävistä tekokukista solmittuihin seppeleisiin asti esiintyi kukkivien uhrilahjojen kaikkia mahdollisia vivahduksia. Itse vaunun sisällä levitti kuolinkasvisto sietämätöntä tuoksua. Sillä hautakukkien tuoksu on niin paksu ja tuntuva, koska ne ovat imeneet itseensä lahoavaisuutta, jota ne selvästi tahtovat salata.

Mutta toinenkin haju ahdisti ahtaan tilan täriseviä seiniä ja ikkunoita. Tämä haju lähti huonosta mustasta kankaasta, joka oli läpeensä kastunut monilla hautakäynneillä, ummehtuneista hatuista, harsoista, kudoksista, suruesineistä, jotka oli säilytetty kuolemantapauksesta toiseen ummehtuneisiin arkkuihin sullottuina; ja kaikkia näitä tuoksuja voimakkaampana nuhan, yskän, kurkkutaudin ja katarrin lemu.

Marie Fialan ja Klaran kiihtynyttä odotukseniloa ei voinut mikään häiritä. Hehän rakastivat kaikkinaista tungosta. Joukkokokoontumiset lupasivat aina hurjia näytelmiä. Ja keskuskirkkomaan edustalla tarjosi tori jättimäisen joukkonäytelmän. Loppumattomissa jonoissa rämisivät, kilisivät, kirkuivat punaiset raitiovaunut paikalle, tekivät käännöksen ja rämisivät, kilisivät, kirkuivat loppumattomissa jonoissa tyhjinä jälleen takaisin päin. Ratsastavat vahdit koettivat turhaan ohjata joukon epäsäännöllistä virtaa uomiinsa. Itsepäisenä ja mielettömänä kuin alkuaine, jommoinen se onkin, se yhä uudelleen pauhasi tukkeutuneita sisäänkäytäviä kohti. Liikennepoliisikaan, jolle kunta nimenomaan oli pystyttänyt tornin, ei voinut muuta tehdä kuin juhlallisilla merkinannoilla hämmentää neuvottomia ajoneuvoja.

Aitauksen takana seisoi tiheä rivistö sairasvaunuja. Kuolleitten vuosimarkkinoilla, runsaasti kävijöitä saavilla sielujen syysmessuilla, on kaikki suurenmoista, ja yhdelle ja toiselle heikolle raukalle taisi siellä sattua tapaturma, niin että hän seuraavalla kerralla ei enää löytänytkään itseään juhlijain joukosta, vaan juhlittavien parista maan alla.

Sisarukset olivat Klaran terävien kyynärpäiden ja armottomien polkimien ansiosta pian tunkeutuneet portista hautuumaalle. He raivasivat itselleen tien kuolleitten hienostokäytävää pitkin, varakkaiden hautakammioiden ylpeilevän esikartanon läpi, astuivat hetkeksi kirkkoon, nopeasti pirskoittaakseen päälleen pyhää vettä, tehdäkseen ristinmerkin ja niiatakseen Jumalalle, vaelsivat kahisevien, lakastuneiden lehtien päällitse puistokujilla ja pyrkivät kauas eteenpäin, sinne, missä hautuumaa levisi kenttämäisenä sumussa ja missä nuoret puut eivät vielä olleet paljoa korkeammat kuin ristien ja hautalaattojen tiheät joukkorivit. Siellä he toivoivat tapaavansa tuttavia, toisia Böömistä kotoisin olevia eukkoja, joiden luo he halusivat tehdä vierailun.

Sillä kaikilla pikkuihmisillä oli tänään vastaanotto. He tekivät toistensa luona suuren kuolinkierron. Pingoitetun hymyilevässä seurustelusävyssä. Tervehdyksiä vaihtaen astuttiin tutun perheen pyhitetylle alueelle. Mielellään ja usein teki kävijä kohteliaan huomautuksen: »Hyvin hän tuossa makaa!» ja sitten kaikki kumarsivat hartaasti ja kohteliaasti, luodakseen silmäyksen ruohoneliöön, joka heidän mielestään ei kätkenyt mitään kammottavaa. Myöskin kakkuja ja liikkiösämpylöitä jaeltiin vierasvaraisesti ja yhteisestä pullosta tarjoiltiin kiertomaljoja. Hautapaikan emäntä hymyili ihastuksissaan, niinkuin olisi kiitetty hänen pöytäänsä ja antimiaan. Hän siveli keveästi kukkalaitetta kädellään, nyppäsi hieman nauhoista ja asetti lamput suoraan, antaakseen kaikelle lopullisen kuosin.

Mutta kaikki odottivat vain suurta hetkeä. Ja pian se tuli, suuri hetki. Usva kävi kahvinruskeaksi ja jähmeäksi, niin että sitä olisi voinut pureskella. Ja kuiskivain kumpujen yllä syttyivät vähitellen. yksi eräältään, himmeät lamput ja kynttilät, lukemattomat, syvyyden salaperäinen ilotulitus, hellän mystillinen juhlavalaistus, ryömien pitkin maata, kaivoslamppuja louhoksen aukolla, turhamielisten muistojen virvatulia, lepattaen syksyn sumussa.

* * * * *

Jotenkin samaan aikaan istui herra Fiala kotona keittiössä ja joi mietoa teetä, jonka Franzl tällä kertaa oli valmistanut. Fialalla oli kuppi polvillaan, ja hän murenteli hiljalleen uneksien leipäpalaa sokerittomaan nesteeseen. Ateria kesti kauan, eikä isä enempää kuin poikakaan puhunut sanaakaan.

Silloin kuului äkkiä Fialan ääni outona ja kovakaikuisena kuin käsky:

»Franzl, mene yleiseen sairaalaan. Juokse Wotawan luo, joka kuuluu hallintooni Tiedäthän! Kysy, onko vapaata vuodetta. Mutta juokse, että pääset pian takaisin... ennenkuin naiset tulevat.»

Franzl ei koskaan ollut saanut isältään mitään tehtävää suorittaakseen. Hän ei pyytänyt pojalta mitään. Ei mitään asialla käyntiä eikä apua. Mutta tällä kertaa hän oli käskenyt lyhyesti ja melkein tylysti. Mutta Franzl ei lainkaan hämmästynyt. Näytti siltä kuin hän jo kauan olisi odottanut tätä tai jotakin tämäntapaista käskyä. Näytti kuin isän käskysanat laukaisisivat kolkon jännityksen, joka heidän välillään vallitsi, toisi ilmi ennen lausumattoman, vapauttaisi hautovan. Kaatuvatautinen otti viittansa ja lähti, hyvästiä heittämättä, taakseen katsomatta.

Mutta Fiala sytytti uudella tavalla lujittunein käsin kynttilän — saiko hän tänään olla niin rohkea? — ja meni viereiseen huoneeseen. Tällä kertaa hän kieltäytyi kiertokulusta, ei kohottanut kynttilää ihaillen katseltua entisen voima-aikansa kuvaa kohti, vaan istuutui sohvapöydän ääreen ja veti mukanaan tuomansa kalenterin taskustaan. Varovasti hän repäisi lehden toisensa jälkeen koskemattomasta lehtiöstä, huolellisesti syventyen jokaiseen päivään ja sen mustaan tai punaiseen numeroon kuin nämä paksusti painetut päivämäärät olisivat tuoneet mitäkin ihmeellisiä ja tärkeitä tapauksia hänen elämäänsä. Niin hän saapui vähitellen marraskuun juhlaan, jota kuluva päivä osoitti.