Part 1

language: Finnish

KUOLEMAN VOITTAJA

Kirj.

Franz Werfel

Saksankielestä ("Der Tod des Kleinbürgers") suomentanut

Anna Leivo

Hämeenlinnassa, Arvi A. Karisto Osakeyhtiö, 1928.

ENSIMMÄINEN LUKU

Huoneistoon kuuluu kamari, keittiö ja sivuhuone Josefstädter-kadun talon neljännessä kerroksessa, kaupungin laidassa. Aviopari Fiala nukkuu sivuhuoneessa, Klaralla, rouva Fialan sisarella, on olkivuoteensa keittiössä, jossa tuskin olisikaan tilaa toiselle vuoteelle, ja Franzl saa nukkua kamarissa vahakangassohvalla. Tämä huone ei ole kadun, vaan avaranpuoleisen pihan puolella. Mutta vaikkei tuo valoa levittävä piha juuri tuotakaan kunniaa nimelleen, vakuuttavat kärsivällisemmät asukkaat, että sen satumaisessa syvyydessä menestyy akasiapuu ja asuinhuoneet senvuoksi ovat tosin pimeitä, mutta rauhallisia. Tänään muuten, kun raikas talvi täyttää kadut, on aurinko pujahtanut sisään ja heittänyt seinälle pari hehkuvaa valokiehkuraa juuri samalla hetkellä, jolloin herra Fiala astuu huoneeseen.

Vuokralainen katselee huonettaan jokseenkin tyytyväisenä. Muiden laita on huonommin. Kuinka moni saa maata suorastaan kadulla! Vieläpä herrasväkeä, joka oli ollut paljoa ylempänä kuin hän: virkamiehiä ja majureja! Mitä kaikkea näinä vuosina onkaan tapahtunut, kuka sen ymmärtää?! Pitää vain kestää, muuta mahdollisuutta ei ole. Ja onni on, että vielä kuusikymmentäneljävuotiaana saa olla jossakin toimessa. Se on tosin vain puolenpäivän työtä, mutta liike vähentää joka päivä henkilökuntaansa. — Jumalan kiitos, varastonhoitajan palkka on liian pieni vähennettäväksi! — Kaikkihan käy vallan hyvin. Kuusikymmentäneljävuotias ukko ja kuusikymmentäkaksivuotias eukko eivät ole pahoin nälkäisiä. Klara-raukka ravitsee itsensä niissä taloissa, joissa hän palvelee. Surettaa vain Franzlin kohtalo.

Herra Fialan ajatuksenjuoksu, öin ja päivin sama, on päässyt päätökseensä. Ja nyt hän ryhtyy tekemään samaa, mitä hän aina tekee tullessaan kotiin ja astuttuaan kamariin. Ensiksi hän menee piippupitimen luo. Hän koskettaa kädellään porsliinipesää. Koskaan hän ei ole polttanut piippua eikä mitään muutakaan. Piippupidin on lahja eräältä entiseltä esimieheltä, joka siten oli tahtonut vapauttaa asuntonsa pahaenteisistä tupakka- ja koristekapineista. Herra Fiala tuntee iloa koskettaessaan piipun kiilloitettua pintaa. Se tuntuu niin arvokkaalta ja mieluisalta. Sivelevä käsi koskettaa parempia kauan sitten unohtuneita aikoja.

Piippupitimeltä ukko kääntyy akkunan ääressä olevaa pöytää kohti. Se on näköjään ompelupöytä, jonka tarkoituksenmukaisuutta kaikenlaiset rohkeat arkkitehtuuritemput hämmentävät. Niinpä päätyvät levyn neljä reunaa neljäksi satueläimeksi, jotka ovat mursujen tai goottilaisten delfiinien näköisiä. Mutta pöydällä ei ole ompelutarpeita, vaan kirjoitussalkku ja sen vieressä imuri. Tähän imuriin nojautuu herra Fiala kevyesti, ikäänkuin tästä sivistyneestä esineestä huokuisi jotakin lohtua, joka häntä aina virvoittaa.

Kahdesta nojatuolista ompelupöydän kummallakin puolella hän sensijaan ei välitä. Sillä hän seisoo nyt ylpeänä astiakaappinsa edessä. _Sitä_ hän ei ole luovuttanut muita tavaroita myytäessä. (Ennen oli Fialan perheellä ollut neljä kalustettua huonetta, joista he antoivat kaksi vuokralle.) Tuo kaappi on katselemisen arvoinen. Pylväineen, päineen, torneineen se seisoo tuossa kuin linnoitus. Se on vielä rikkaan sokerileipurintalon perua Kralowitzista, josta hän on tuonut vaimonsa. Kellä on tämmöinen kalleus omanaan, se ei ole hukassa. Jos hän olisi sen myynyt, olisi myynnistä hyvinkin karttunut pari miljoonaa kruunua lisää. Mutta tahtoohan sitä sentään pysyä ihmisenä. Hänen entisen asuntonsa myyminen oli tosin tuottanut kauniit rahat, Jumalan kiitos!

Mutta kuka näinä aikoina voi luottaa rahaan? Niin tyhmä hän ei ollut, että tyhmän vaimonsa neuvon mukaan olisi pannut rahansa säästöpankkiin. Olihan hän saanut kokea, minkä arvoisia hänen kaksi säästöpankkivastakirjaansa olivat! Jos viimeinenkin menisi hukkaan, millaiseksi kääntyisi silloin tulevaisuus, kuinka kävisi vaimon, kuinka Franzlin!? Marie joutuisi Lainzin köyhäintaloon, poika Steinhofin laitokseen! Herra Fiala tietää sangen hyvin, mitä se merkitsee. Eivätkö vanhemmat ihmiset aina ole kuiskailleet köyhäintalon kärsimyksistä? Elämä kuuluu siellä olevan niin kauheata, että vanhat ihmiset hyppäävät ikkunasta lopettaakseen itsensä! »Yötä päivää kulkevat ruumisvaunut edestakaisin.» Vaikkapa nämä olisivatkin vain typeriä juoruja on ja pysyy köyhäintalo häpeänä. Vanhemmilleen, jotka olivat olleet kunniallisia ihmisiä ja omistaneet jotakin, hän ei tahtonut tuottaa tämmöistä häpeää. Hän ei ole koskaan ollut kerjäläinen, ja hänellä on aina ollut syömistä. Hänen perheensä ei saa päättää päiviään Lainzissa!

Nyt on Fiala, rustottuneilla käsillään kalleutensa reunaa pyyhkäisten, ajatuksissaan päässyt salaisuuteensa saakka. Herra Schlesinger on näyttänyt hänelle tien, herra Schlesinger, »Tutelian» vakuutusasiamies, entinen maanmies ja monivuotinen naapuri. Fialan tyytyväinen mieliala johtuu siitä salaisuudesta, joka hänellä on Schlesingerin kera yhteisesti. Tyytyväisyyteen on tosin sekaantunut hieman levottomuutta. Mutta hänen päänsä on väsynyt ja pehminnyt, Schlesingerin suu sensijaan liukas ja harjaantunut. Ja sitten, onko totisesti helppoa säilyttää naisilta salaisuus? Schlesinger on ollut oikeassa: ei saa antaa uskotella itselleen mitään! Pahinta naisissa on heidän epäluulonsa.

Herra Fiala tempautuu irti kalleudestaan lopettaakseen tavanomaisen kierroksen huoneessa siellä, missä hänen sydämensä paraiten viihtyy, kun hän on yksin.

Verrattain matalalla riippuu jättiläissuuruisten hyönteisten siipiä muistuttavien, lasimaisen ruskeitten lehtien peittämien ikivanhojen oksien ympäröimä ryhmäkuva. Kultakirjaimin on siihen painettu: »Herra Karl Fialalle, valtiokonttorin virkamiehiltä, Wienissä 1910.» Tämä ei ollut mikään tavallinen lahja, sillä esimiehet eivät suinkaan pitäneet tapana antaa valokuvaansa alaisilleen. Onkohan useinkaan tapahtunut, että nuo molemmat pahantuuliset hovineuvokset kärsivällisesti hymyillen ja suopeasti ovat sellaista tarkoitusta varten luovuttaneet kasvonsa valokuvattaviksi? Mutta tämä kunnianosoitus ei nyt huumaa herra Fialaa. Tämän valokuvan kautta saamaansa hyvitykseenkin hän kiinnittää tavallista vähemmän huomiota. Toimistopäällikkö Pech on varmaan ollut syynä hänen ennenaikaiseen eläkkeelle joutumiseensa. Kuka tietää, vaikkapa herra toimistopäällikkö silloin olisi halunnut omalle suojatilleen hankkia paikan!? Viisikymmenvuotiaana siirtyy kuitenkin vain pakosta eläkkeelle. Ja jos hän silloin tosiaankin olisi ollut niin sairas, olisiko hän vielä tänään hengissä? Olisikohan lääkäri, jonka luona hänen eilen Schlesingerin vaatimuksesta oli täytynyt käydä, mitä tarkimman tutkimuksen jälkeen julistanut hänet muuten terveeksi? No, Jumala ties vaikkapa Pech, tuo häijy ihminen, suosikkeineen olisi vaipunut syvemmälle kuin hän!

Mutta nämä asiat vaivaavat tällä hetkellä perin vähän jäähyväislahjakuvan katselijaa. Hän on syventynyt kiihkeästi tarkastelemaan henkilöä, joka uhkeana ja mahtavana istuu molempien laihojen hovineuvoksien välissä. Tällä henkilöllä yksin koko kuvassa on päähine päässä, vieläpä suuri, hopeanauhoin koristettu kolmikolkkahattu. Lisäksi hänellä on päällään paksut, nyöritetyt turkit, jotka laajentavat hänen arvoaan kaksin-, kolminkertaisesti. Turkin hihansuut ovat kultanauhoin reunustetut kuin kenraalilla. Sitäpaitsi on paksuhansikkaisissa käsissä pitkä, musta sauva, jonka päässä on hopeapallo. Kerta kaikkiaan muistuttaa tuo henkilö komeata kuvaa eräästä toisesta ja kaikkeinkorkeimmasta henkilöstä, joka noina ankarasti säännösteltyinä aikoina oli hallinnut maata. Oliko moinen mies muka silloin sairas? Hän, joka rauhallisena ja arvokkaana astui ovenvartija-aitiostaan esille valppaana täyttämään melkein koko virastorakennuksen portin? Hän, jonka yksinäiseen korkeuteen ohikulkevat koululapset vain arasti katsahtivat, hän, joka jo tunsi tulleensa loukatuksi voimassaan ja kunniassaan, jos joku asiakas hänen ollessaan virantoimituksessa häneltä kysyi porrasta, kerrosta tai toimistoa? Hän, joka antoi tiedoituksensa jäisen jäykällä äänellä, ensin tuskaisen säälivästi tarkasteltuaan kysyjää?

Herra Fiala nauttii tämän mahdin jälkimausta. Hän ei ajattelekaan panna kuvan edessä seisovaa kulunutta ihmistä minkäänlaiseen yhteyteen tuon muinaisen loistoilmiön kanssa. Loistoilmiö ja nykyinen varastonhoitaja, joka tutisee senaikaisessa paikatussa nutussa, ovat kaksi eri ihmislajia. Samaa on vain se, että molemmilla olennoilla vielä on samanlainen partakuosi! Mutta kuka uskaltaisi verrata virkapukuisen tuuheata, itsetietoista keisaripartaa nöyriin harjastupsuihin oikealla ja vasemmalla, jotka nyt ohuina ja harmaina riippuvat poskilta?

Fiala itse vertailee kaikkein vähimmin. Hän vain katsoo herkeämättä. Kuva on alttari. Siitä uhkuu voimaa ja iloa. Senpä vuoksi hän häpeääkin itseään ja pelkää alati, että hänet yllätettäisiin alennustilassaan. Tänäänkin ja nyt hän kääntyy arasti ympäri, nähdäkseen, ettei ovi keittiöön äkkiä avautuisi.

Ja nyt vasta hän huomaa, että hänen huoneessaan on tapahtunut juhlallinen muutos. Sillä vahakangassohvan edessä oleva pöytä on verhottu. Verhottu hienolla punaisella kahviliinalla. Lautasliinatkin ovat paikoillaan ja kauniit, anopille, kralowitzilaiselle sokerileipurille, kuuluneet kahvikupit otetut esille.

»Missä ne naiset lienevätkään tuota liinaa piilotelleet?»

Sentapainen kysymys on vähällä herätä Fialassa. Mutta se ei herääkään, vaan mieluisain tunteiden pilvi, punerva kuin kahviliina, piirittää hänet. Sellaistahan on aina ollut, sunnuntaisin, ennenkuin sota syttyi. Mitä on siis tapahtunut? Nuo kupit, nuo lautasliinat, tuo pöytäliina — sehän on ryhmäkuvassa esiintynyt miehen uudestisyntyminen kaikessa turkiksilla reunustetussa voimassaan. Herra Fiala, yhäti ymmällä ja rusopilvien piirittämänä, heittäytyy uskomattomana unelmain valtaan. Salaisuus, sopimus, Schlesingerin aikaansaama ja lääkärin mahtisanalla vahvistettu, kohottaa hetken leppoisaa mielialaa. Niinpä voi kuitenkin toivoa säädyllistä loppua. Kaikki on paikallaan, vieläpä hieno pöytäkalustokin. Sen siroudessa on säilytettynä mennyt aika, jolloin hän terveenä ja suurena seisoi portilla, jolloin kaikki oli mukavaa eikä kukaan ihminen tuntenut puutetta. Jumalan avulla voi kaikki vielä tulla sellaiseksi kuin on ennen ollut. Köyhäinkoti ei enää luo varjoa tielle, ja Franzlilla tulee aina olemaan niin paljon, ettei hänen tarvitse joutua laitokseen.

TOINEN LUKU

Herra Fiala seisoo yhä miellyttäviin ajatuksiinsa vaipuneena, kun hänen vaimonsa kahvitarjotinta kantaen ponnistautuu ovesta sisälle. Hän hämmästyy nähdessään tämän tarjottimen, sillä ennen milloinkaan käyttämättömien kahvi- ja kermakannujen lisäksi sillä on vadillinen taidokkaita leivoksia, espanjalaisia tuulihattuja, piparpähkinöitä, kakkuja ja vehnäsviipaleita. Tässä taidossa on rouva Fiala, sokerileipurin tytär, mestari. Mutta ketä varten hän on tällä kertaa taitoaan ponnistanut? Muuten hän leipoo vain silloin, kun hän tahtoo osoittaa kiitollisuuttaan rikkaille naisille, joita hän tuntee ja jotka hänelle silloin tällöin tekevät jonkin hyväntyön. Nyt rouva Fiala on perin hämillään, koska hänen on jotakin sanottava ja koska hänestäkin tämä juhlallinen välipala, josta hän on koko päivän iloinnut, tuntuu kovin merkilliseltä.

»No, Karl, nythän on sinun nimipäiväsi!»

Mutta äkkiä näyttääkin aihe tuntuvan hänestä pätevältä, sillä hän pudistaa itsekseen päätänsä. Moinen päähänpisto ja halu oli arvaamatta saanut hänessä vallan. Onhan hänellä vielä hyviä liinavaatteita. Ja mies kiusaa itseään, tulee aina surullisena kotiin. Koskaan hän ei mene ulos, koskaan hän ei vaadi mitään. Hän ei polta, hän ei juo. Tuo kaikki oli koskenut häneen tänään aamupäivällä. Täytyyhän ihmisellä joskus olla iloakin, vaikka on vanhakin. Mutta kenties ei syynä ollut yksin tämä ajatus. Kenties hänkin on luonut katseen ryhmäkuvaan ja löytänyt siitä omansa.

Herra Fiala ei vieläkään ole tointunut. Kuin unesta heränneenä hän tuijottaa vaimoonsa. Mikä musta silkkipusero koristenappeineen tuo on? Sekin on peräisin noilta ajoilta! Ja tekohampaatkin on vaimolla suussaan; niitä hän ei muutoin enää käytä, koska ne ovat aikaa myöten käyneet liian suuriksi.

Nyt Fiala näkee elämänkumppaninsa aikoja unohtuneessa komeudessa. Hän kuulee nimipäiväänsä vietettävän tänään. Karleja on tuhansittain. Ja kaikki Karlet viettävät tätä päivää. Se täyttää hänet mieluisalla ylpeydellä. Sillä koska muut Karlet juhlivat, saa hänkin vielä juhlia! Salaisuus juolahtaa hänen mieleensä ja muuttuu heti unohduksissa olleeksi polkaksi. Kömpelösti hän tavoittelee vanhaa tahtia, jonka hän tuntee itsessään, ja koskettaa vaimon kuihtunutta vyötäröä ja olkapäätä. Mutta suudelmaan saakka ei enää riitä.

He istuvat nyt pöydän ääressä ja nauttivat. Kahvin pinnalla ui paksu kuori. Hieman pidättyvästi uhrataan joka kupille kaksi sokeripalaa. Huonekin yhtyy hetkeksi mielihyvän idylliin. Se lieventää valon kuoppasilmäisen sairauden ja muuttaa köyhyyden hyvinvoivaksi turtumukseksi, ikäänkuin pikimmältään tunnustaisi Karl Fialan ja keisarillisen valtiokonttorin entisen turkispukuisen ovenvartijan samaksi henkilöksi.

Muutos kestää niin kauan kuin ei kumpikaan puhu mitään. Mutta valitettavasti innostuu herra Fiala tekemään vilpittömän huomautuksen, joka heti avaa arkipäivälle oven.

»Jumalan kiitos, ettei Klara ole kotona!»

Tosin tuntee rouva Fiala pelkoa sisartaan kohtaan ja niin kauan kuin tätä asiaa ei otettu puheeksi, on hänkin iloinnut yksinolosta ukkonsa kanssa, mutta nyt on hänet valitettavasti pakotettu ainaiseen puolustusasentoon. Sillä Klara on kiistan aiheena puolisoiden välillä. Herra Fialakin pelkää kälyään, öisin hän usein makaa valveillaan ja tuntee kammoa viereisessä keittiössä nukkuvaa naista kohtaan. Onhan Klara kaksi kertaa luuta kädessä uhannut häntä! Ja kun hän kerran tulee vanhaksi ja heikoksi, lyö Klara varmasti, säälimättä! Hän ei voi vapautua siitä kuvitelmasta, että käly kerran iskee luudantyvellä suoraan häneen silmäänsä. Hän tuntee tarkalleen, kuinka silmä paisuu ja kihelmöi, Samalla kun hänen vaimonsa purkaa tavallisia lieventäviä syitään: että Klara muka on kaistapäinen, että palvelijatar-elämä on hänet turmellut, että kaikki vanhatpiiat ovat eriskummaisia ja että Klaralla sentään oikeastaan on hyvä sydän ja vielä paremmat työkädet.

Herra Fiala karkoittaa mielestään tämän ikävän kohtalon, jota vastaan ei enää voi mitään tehdä:

»Missä Franzl on?»

»Hän on puita hakemassa.»

Silloin soi ovikello. Siellä on herra Schlesinger, vakuutusasiamies. Hän tulee usein juttelemaan Fialan luokse. Sillä ensiksi hänkin on kotoisin Kralowitzista, ja toiseksi hän asuu samassa porraskäytässä.. Hän pysähtyy ovelle ja maiskauttaa muutamia kertoja kielellään, ennenkuin esittää kysymyksensä, enemmän itselleen kuin vanhuksille:

»Mitä on tekeillä?»

Fiala hätkähtää vieraan saapumisesta. Hänen hieman tylsät siniset silmänsä tuijottavat hämillään asiamiestä, jolla on tiedossaan hänen omavaltainen salaisuutensa. Rouva Fiala sitävastoin ei voi tukahduttaa emäntämäistä ylpeyttään, voidessaan asettaa tuntijan ja paremman ihmisen eteen lautasliinat, hienon kaluston ja hyviä leivoksia. Hän tuo uuden kupin, kaataa kahvia ja osoittaa vieraalle paikan, niinkuin asiaan kuuluu.

Mutta ennenkuin Schlesinger istuu, elehtii hän paljon puhuvasti ilmeikkäällä päällään:

»Tuosta sen näkee, missä raha asuu.»

Hänelläkin on ikää jo viisikymmentä vuotta, päälaki kalju ja sileä kuin kuvastin ja pienet ylähuuleen liimautuneet harmaat viikset. Hän ei anna itsensä ränsistyä, vaan pysyy aina siistinä. Tyytyväisenä hän tarkastelee tarjottua. Hänkin esiintyy rouva Fialan syntyperän kuvassa. Wewerkan sokerileipuriperheen nimi on hänelle tuttu. Tosin ulottuu kunnioitus tätä nimeä kohtaan vain niin pitkälle, että se voi antaa aiheen mainita toisen, nimittäin hänen omansa. Aihe on hänellä valmiina. Hän esittää melkein murheellisesti lausutun kysymyksen:

»Olette kai tuntenut toiminimi Markus Schlesingerin Kralowitzissa, torin varrella?»

Rouva Fiala myöntää vilkkaasti.

»Kutomateoksia, kappaletavaraa, kangastavaraa, herkkuja, etelän hedelmiä, elintarpeita, tupakkaa. Tavaratalo jo silloin, vai kuinka! Ilman isävainajaani olisi koko Kralowitz ympäristöineen kuollut. Eikö niin?»

Eukko ajattelee ihastuneena entisyyttään.

»Oliko isäni arvossa pidetyin kauppias paikkakunnalla vai eikö? Sanokaahan itse, rouva Fiala.» Rouva Fiala ei ole koskaan ollut toista mieltä. Mutta Schlesinger alentaa äänensä vienoksi ja katkeraksi säveleksi:

»Ja nyt kysyn teiltä, rouva Fiala, eikö isäni ollut tyhmyri myydessään tuon suuren liikkeen? Wieniin hänen piti muuttaa ja menettää rahansa pörssissä!!»

Herra Fiala voisi huomauttaa jotakin asiaan kuuluvaa. Hänellekin olisi ehkä ollut parempi, ettei hän olisi muuttanut kotiseudultaan, Mutta Schlesinger ehkäisee hänet. Hän ei tahdo tulla häirityksi selostaessaan murhenäytelmäänsä:

»Suuren varastoni edustalla voisin nyt seisoa torin varrella. Neljä peililasiakkunaa ja niiden takana kaikki ensiluokkaisesti järjestettyä! Siellä voisin seistä ja katsella torille. Kun ostajat tulevat, ei minun tarvitse liikahtaa. Sitä varten on henkilökunta olemassa... Kylläpä katsonkin nykyään kauniisti torille! Kun isävainajani oli vätys, olen minä nyt loinen.»

Schlesinger puraisee epätoivoissaan leveillä, harvoilla etuhampaillaan pään poikki sikaarilta, imee sitä kiihkeästi joka puolelta ja sytyttää sen:

»Entä nykyinen toimeni! Tunkeutua aina uudelleen asiakkaan luo! Ja asiakas on itsepäinen kuin myllärin aasi. Ihmiset luulevat, että kuolema on huijausta. Miksi heidän pitäisi vakuuttaa henkensä? Oikeassa he ovatkin.»

Fiala luo häneen hämmästyneen katseen. Se saa herra Schlesingerin, tyynnyttääkseen hänen epäluulonsa liikeasioita vastaan, iloisesti naurahtaen huudahtamaan:

»Niin, tämä meidän herra Fialamme! Hän kyllä on minun kanssani onnistunut!»

Mutta koska tämä huudahdus ei ole oikein selvä, lisää hän tapansa mukaan odottamatta ja huokaisten:

»Mieluummin olisin ruvennut valokuvaajaksi!»

Kukaan ei kysy, miksi huokaava mieluummin olisi ruvennut valokuvaajaksi. Hän itsekään ei antaudu sen enempiin selityksiin, nousee vain tuoliltaan ja puhuu, kävellen samalla huoneessa edestakaisin, levottomana töytäisten esineitä tai pyyhkäisten niitä hihallaan:

»Kuinka monta porrasta luulette minun päivässä nousevan? Kun illalla kahdeksan aikaan astun kahvilaan, olen väsynyt, niin lopussa, etten enää jaksa korttiin kajota. Lisäksi sietäisi teidän tietää, minkälaisen palkkion saan. Ennen se ei ollut vaiva eikä mikään. Mutta nyt! Monasti en kivun vuoksi voi vasenta kättäni liikuttaakaan. Ja joka kymmenennellä askeleella minun täytyy pysähtyä, kun en enää jaksa haukkoa ilmaa. Loinen minä olen ja vanha minä olen. Mitä vielä puuttuu?»

Rouva Fiala sanoo vastaan ja laulaa ylistystä Schlesingerin nuorekkuudelle. Mutta toinen jatkaa täyttä päätä:

»Tiedättekö mitä, rouva Fiala? Viisikymmenvuotias mies on vanhempi kuin seitsemänkymmenen ikäinen. Viidenkymmenen vuoden ikä, sen tunnen, on vaarallinen. Teidän miehenne, hän on jo päässyt tuon vaarallisen pisteen ohi. Jopa sadanteen ikävuoteensa saakka!»

Lausuu näin ja kohottaa tervehtien ryyppylasia, jonka rouva Fiala on hänelle sillä välin kaatanut. Sitten hän istuu ja huokaa:

»Me juutalaiset tupakoimme liiaksi.»

Mutta pian hän oikaisee:

»Anteeksi! Minä en ole juutalainen, jos suvaitsette ottaa sen huomioon. Minä olen antautunut Pyhälle Neitsyelle.»

Schlesinger näkyy pelästyvän näistä sanoistaan. Hän käy hyvin vakavaksi ja lysähtää kokoon. Mutta Fialat eivät ole ymmärtäneet hänen vaarallista julkeuttaan, vaan tirkistelevät häneen. Sitten hän lausuu äkillisen nöyryyden puuskassa lopuksi:

»Niin! Menestymisen vuoksi on parempi niin!»

Sitten hän vaikenee kuin aavistellen jotakin. Fiala on levoton, sillä hänellä olisi asiamiehelle vielä tehtävänä monta kysymystä. Vaimo on mennyt pois huoneesta, mutta sittenkään ei jää aikaa kysymysten tekoon, sillä pian hän on taas tullut takaisin. Schlesingerin kralowitzilaiset ylvästelyt ovat kiihoittaneet hänen ylvästelyhaluaan. Helposti voi huomata, että vaimo on kaikessa hiljaisuudessa taas ottanut pois tekohampaansa; mutta nyt hänellä on musta puulipas mukanaan. Hänen kurttuiset sormensa penkovat hätäisesti sykkyrää samettinauhoja, silkkijätteitä ja koristenyörejä ja kalisuttavat solkia ja särkyneitä lasihelmiä. Mutta pääaarteet ovat perhelippaan pohjalla. Marie Fialakaan ei ole maantieltä, ja hän voi näytellä muistoja Kralowitzistä ja sukulaisistaan. Ja herra Schlesingerin täytyy ottaa käteensä valokuva, mutta hän pysyy silloinkin ilmeisen kylmäkiskoisena ja arvokkaan väsyneenä. Fialat, mies ja vaimo, ovat aina tunteneet tarvetta kiinnittää kuviin elämänsä juhlalliset, valitettavasti niin harvinaiset hetket. Heidän vaiheissaan on valokuvaustaidolla ylevä merkitys. Miehellä on oma kuva-aarteensa, vaimolla samoin omansa, juuri se, jota »Tutelian» edustaja nyt niin hermostuneesti ja kylmäkiskoisena heiluttelee sinne tänne. Rouva Fiala selittää:

»Vanhempaini hauta, katsokaahan, Kralowitzin hautausmaalla.»

Tämä kabinettikokoa oleva kuva esittää tosiaankin hautapatsasta, ja Schlesingerinkin hylkivän mielen on pakko myöntää, että se on varakas hauta vakavien, kunnianarvoisien ketjujen ympäröimine upeine ruohikkoineen. Kunnioittavasti hän nyökäyttää päätänsä ja sanoo epätäsmälliseen tapaansa, joka aina verhoo sanat hämärään:

»Päähautuumaalla voisitte katsella...»

Mutta kuvassa näkyy vielä enemmän. Siinä nähdään itse rouva Fiala upearöyhelöisessä puvussa, päässä sulkahattu riippuvine harsoineen. Hän seisoo siinä samalla tavalla koristetun ja vielä korkeapovisen Klaran ja Karlin välissä, joka hansikkaat kädessä ja jäykkä hattu päässä tarjoaa hänelle käsivartensa.

Tosin Schlesinger ajattelee itsekseen: »Onpa tuokin makua!», mutta lausuu kuvasta hyväntahtoisesti kevyen ylistyksen. Äkkiä rouva Fiala kirkaisee kuin huomaisi vasta ensi kerran sen häpeän ja pilkan, joka on tullut hänen osakseen. Hänen äänensä ihan särkyy:

»Senkin pojan lurjus!!»

Eikä tosiaankaan voi olla häväistystä huomaamatta tai sitä puolustaa. Eräs pojanvekarakin on samaan aikaan osunut Kralowitzin kirkkomaalle, ja itseään ikuistavan perheen selän takana kauniin hautakiven takaa hän näyttää valokuvaajalle kieltään ja ivallista irvistystään. Nyt ja ikuisesti kuin kohtalo!

Mitäpä herra Schlesinger muuta voi kuin omastakin puolestaan tuomita tuota ilkeää katupoikaa ja pistää kuvan takaisin omistajansa käteen? Rouva Fiala paukauttaa mustan lippaan äkkiä kiinni, sillä ovelle on koputettu. Ei ole enää aikaa näyttää vieraalle kuvaa kahdesta kauniista ja kevyesti puetusta veljentyttärestä, jotka ovat varieteetanssijattarina saavuttaneet suurta mainetta ja viimeksi palkatut Etelä-Amerikkaan.

Tervehtimättä on Franzl astunut sisään, menee sivulleen katsomatta vanhusten ohi keittiöön ja laskee siellä puutaakan hartioiltaan jysähtämään lattialle. Franzliksi nimitetään pitkää, synkkää miekkosta, jolla on ikää kolmekymmentäkaksi vuotta. Rouva Fiala väittää, että pisamat ovat kaikkeen syynä. Franzl on näet kaatuvatautinen, jolla on usein kohtauksia. Hän unohtaa, mitä hänelle on annettu tehtäväksi, eikä senvuoksi kelpaa mihinkään toimeen, vaikka hän päiväkaudet kuljeskelee hakemassa työtä. Kaikille eduksi vapaudutaan sellaisista olennoista uskomalla heidät siihen määrättyjen, yleishyödyllisten laitosten huostaan. Täytyy sanoa, että Franzlin äiti jo usein oli halukas vetoamaan lapsensa puolesta julkisiin hyväntekeväisyyslaitoksiin. Hän oli muka kuullut, niin selitti hän sellaisten kohtausten sattuessa miehelleen, että nyt, kun punaiset kaupunginisät hallitsivat Steinhofissa, ruoka oli erinomaista, parempaa kuin mitä poika kotona heidän luonaan voisi saada. Mutta silloin ei herra Fiala ymmärrä leikkiä, silloin voi hän, hiljainen ja nöyryytetty, esiintyä entisaikaisessa karskissa osassaan. Tänne tulee Franzlin jäädä. Niin kauan kuin hän vielä hengittää, pitää hän huolta pojasta, kukaties vielä kauemminkin!