Part 3

Mutta nyt, kun hänellä ei enää ollut mitään revittävää, kävivät hänen kätensä yhä hitaammiksi; hänen silmänsä tuijottivat useita minuutteja jokaista uutta päivää, joka avautui musta- tai punanumeroisena almanakassa. Lehden kääntäminen kävi hänelle sivu sivulta vaikeammaksi, kuin hänen täytyisi paperipalan mukana kääntää kaikki ajan vaiva ja taakka. Eipä ollut helppo tällä tavalla, yhä vitkastellen, ehtiä joulukuun viimeiseen päivään. Mutta se saavutettiin kuin raskas matkanpää. Lopuksi herra Fiala otti vielä muutamia kuluvan vuoden alkupäiviä ja liitti ne, tuntemattomasta syystä, lehtiökalenteriin vuoden lopun jälkeen.

Paljon aikaa oli tähän kulunut, ja lähtevä ehti tuskin enää pistää pieneen vanhaan käsilaukkuun muutamia matkatavaroita, kun Franzl palasi ja ilmoitti, että herra Wotawa, Fialan tuttava, oli tavattavissa.

He menivät kuuluvin askelin portaita alas ja tulivat kadulle. Poika kääntyi raitiovaunujen pysähdyspaikalle päin. Isä ei välittänyt ajamisesta, vaan lähti mieluummin jalkaisin, astuen vinhaa vauhtia, jota hän huolellisesti piti samana selkärangan yhä pysyessä jäykkänä. Nyt hän alkoi jopa puhuakin, yhtä ja toista, mihin katu antoi aihetta, mutta ei sanaakaan asiaankuuluvaa, ei sanaakaan sairaudesta, sairaalasta, mahdollisista seurauksista ja toimenpiteistä. Vieläpä äidille annettavan tiedonannonkin hän jätti sillensä. Franzl ei myöskään kysynyt mitään isän vointiin kuuluvaa. Keskustelu koski sitä, että 175:es linja tänään sai tulla toimeen vain kahdella lisävaunulla kolmen asemasta, koska kaikki liikenevät vaunut oli ohjattu päähautuumaan linjalle. Se kosketteli myös revittyä katukiveystä, tien lyhentämistä, sitä kysymystä, olivatko kaupat tällä hetkellä auki. Kun molemmat sivuuttivat erään myymälän, pyysi Fiala, että Franzl ostaisi hänelle »Kronen-Zeitungin», ja Franzl osti sen. Mutta isä ei ollut odottanut, vaan astui nopeasti ja tasaisesti eteenpäin kuin hänellä olisi hätä tai hän ei lainkaan voisi pysähtyä.

Pian he olivat Alser-kadulla. He menivät sairaala-alueen pihojen läpi. Eräässä kansliassa he tapasivat herra Wotawan, joka oli entinen virkatoveri valtiokonttorista. Hän tarkasteli Fialaa epäilevin silmin:

»Tulette paikalle kuin husaari ja tahdotte päästä sairaalaan. Hyvä ystävä, nykyään tahtoisivat kaikki ihmiset korvaukseksi nuhasta luonamme kolmen viikon täyshoidon ensiluokkaisen ravintojärjestelmän mukaan. Mikä teitä sitten vaivaa?... Helpoksi ei tämä asia käy. No, saammepa nähdä. Tulkaa mukaan!»

Herra Wotawan mahti auttoi sentään jonkun verran. Vastaanottokansliassa merkittiin Fialan nimi sairaalan luetteloon. Vastaanottokaavake oli täytettävä. Virkailija kysyi syntymäpäivää ja vuosilukua. Samalla hän teki pahantuulisen huomautuksen, että vanhat ihmiset eivät tavallisesti tiedä syntymänsä päivää ja vuotta. Mutta siinä asiassa hän oli herra Fialasta perusteellisesti erehtynyt. Metallilta kajahtavalla, vieraalla äänellä Fiala teki ilmoituksensa ja toisti ne käskemättä, jotta ei mitään erehdystä tapahtuisi:

»Syntynyt viidentenä päivänä tammikuuta 1860 Kralowitzissa Böömissä. Kolmenkymmenenviiden vuoden ikäisestä asunut Wienissä. Nyt Itävallan kansalainen. Katolinen.»

Ankarana hän katseli kirjurin kättä: »Viidentenä päivänä tammikuuta».

Tämän toimituksen jälkeen vietiin potilas lääkärin virkahuoneeseen, jossa hänen vastaanottamisensa piti ratkaistaman. Virantoimituksessa oleva lääkäri oli hyvin nuori mies, joka palveli ensimmäistä vuottaan sairaalassa. Nuorimpana apulaisena hän oli, kuten itse sitä nimitti, »juhlapäivystäjä»; sattui näet niin, että aina kun vapaapäivä viittoili, ohjasi sattuma työjaon valitsemaan hänet.

Herra tohtori Burgstaller makasi sohvalla, tupakanruskettama käsi sammuneine savukkeilleen pitkälle ojennettuna, ja nukkui. Kiusallisen aavistuksen johdosta, että yöllä mahdollisesti usein tulisi häirityksi, hän oli paraillaan »keräämässä unta varastoon».

Fiala astui hänen eteensä samoin kuin sotilaana kolmekymmentä vuotta sitten rykmentinlääkärin eteen, pää pystyssä ja käsivarret housunsaumalla. Herra tohtori Burgstallerin saattoivat sellaiset kohtaukset hämille. Epävarmana hän kierteli miehen ympärillä. Rauhallista lääkärin kylmäkiskoisuutta ei hänessä vielä ollut. Hän näki Fialassa yhden niistä vanhoista vekkuleista, jotka usein pilkkaavat hänen arvovaltaansa. Mahdollista halveksimista estääkseen hän tiuskasi:

»Mikä nyt on? Mitä te tahdotte? Mikä teillä on? Mikä teitä vaivaa?»

Fiala mutisi jotakin ja näytti rintaansa. Tohtori komensi:

»Riisuutukaa!»

Mutta kun hän heti huomasi, että taudin määritteleminen on vaarallisen uskallettua, peruutti hän.

»Pitäkää vaatteet päällänne!»

Mutta jotakin lääketieteellistä täytyi nyt tapahtua. Senvuoksi Burgstaller tarttui Fialan valtimoon. Vanhan miehen valtimo tuntui, jos nuori mies voi kelloonsa luottaa, ylenmäärin kiihtyneeltä. Hän päätti siis, synkästi silmäten häiritsijään, täyttää edelleen velvollisuuttaan ja pisti kuumemittarin Fialan kainaloon.

Odotusaikana hän teki potilaalle tuimia kysymyksiä, joiden piti saattaa huoneeseen kerääntynyt joutilas henkilökunta huomaamaan hänen ylemmyytensä ja lääketieteellinen päättelykykynsä ja kunnioittamaan sitä. Fiala vastaili tasaisesti ja kuuluvasti, osoittaen samaa jäykkää päättäväisyyttä, joka oli jonkun aikaa ilmennyt hänen olemuksessaan.

Vihdoin Burgstaller piti kuumemittaria lampun alla. Silloin hänen kasvonsa saivat äkkiä ihan lapsekkaan tarkkaavaisen ilmeen.

»Mies! Teillähän on 39,3 astetta kuumetta!!»

Ja nyt vasta oikeastaan alkaakin kertomuksemme eräästä kuolemasta. Sillä emme olisi uskaltaneet kuljettaa lukijaa niin synkkään ja kylmäkiskoiseen maailmaan, ellei tapauksellamme olisi erikoisuuttaan.

VIIDES LUKU

Vasta samana hetkenä, jolloin Fiala kosketti valkoista vuodetta eräässä sisätautien sairaalan ummehtuneessa salissa, näyttivät hänen ruumiinsa vaikeat sairaudet puhkeavan esille, eikä niitä ollutkaan vähän. Vuode kai oli ne loihtinut ilmi, tuo kapea, valkoiseksi lakattu metallikapine, joka ei ole vuode, missä levätään, nukutaan, uneksitaan, rakastetaan, vaan näppärän niukka koje sairaanaoloa varten. Ihmeellistä vain oli, että ihminen, jolla oli tämmöiset vaivat ruumiissaan, oli voinut viikkomääriä pysytellä pystyssä, hoitaa tointansa ja niin perusteellisesti salata omaisiltaan ruumiinsa todellisen tilan. Jo alussa keksittiin useita taudinilmiöitä, ja musta taulu hänen päänsä yläpuolella oli tiheämmin töhritty liitukirjoituksella kuin kenenkään muun tässä salissa.

Sittenkun rouva Fiala oli selvinnyt ensi säikähdyksestään, valtasi hänet vakava suuttumus puolisoonsa senvuoksi, ettei hän itse ollut huomannut ukkonsa olleen jo niin kauan sairaana. Kun joku syytti häntä huolimattomuudesta, kasvoi tuo suuttumus hänessä. Sulkeutunut ja salaperäinen oli Karl aina ollut. Ja sennäköinen hän oli kuin ei osaisi laskea kolmeen. Kuka heitä ymmärtää? Noita miehiä! Klara tuki häntä parhaansa mukaan tässä hänen vihassaan. Hänen mielestään oli selvää, että vuoteessa makaamisen, kuumeen, kotoa pakenemisen taakse kätkeytyi viekas tarkoitus, harkittu omanvoitonpyynti, hyvinmietitty suunnitelma, jotakin arvokasta talteen pantavaksi. Kukapa muuten lähtisi ilman mitään neuvottelua kotoa ja asettuisi sairaalaan? Lisäksi mies, joka vielä äskettäin on ollut terve kuin elämä itse.

Rouva Fialakin oli sitä mieltä, että hän ahtaudesta ja köyhyydestä huolimatta voisi kotona hoitaa miestään paremmin. Hänen suuttumuksensa kohdistui nyt sairaalaan. Olihan yltympäri tunnettua, että lääkärit ylioppilaita opettaakseen eivät ensinkään halua parantaa yleisten sairaalain potilaita, vaan päinvastoin huolellisesti kehittelevät tauteja uhrien ruumiissa voidakseen ne sitten sievästi esittää oppilaille.

Ensi aikoina Fiala yhä edelleen osoitti päättäväistä kärsivällisyyttä. Hän ei ollut kuihtuneemman näköinen kuin pyhäinmiestenpäivänä. Hiljaisena ja melkein jännittyneenä hän lepäsi vuoteellaan kuin hiljaisuus olisi jonkinlaista työtä, jota täytyi suorittaa tarkasti. Kun oli väittämätöntä, nousi hän myös aterioiksi. Sinivalkeassa mekossaan hän istui sitten pöydän ääressä muiden »liikkuvaisten» kanssa ja söi hitaasti lujalla tahdonponnistuksella annoksensa viimeiseen lusikalliseen asti.

Joka päivä tuli hänen vaimonsa luvallisena aikana tervehtimään häntä. Hän katseli eukkoaan ystävällisesti ja hajamielisesti. Joka päivä toi vaimo jotakin uutta teetä tai jotakin keitettä torilaukussaan, jonka hän salaa kuljetti turhan pelokkaana hoitajien ohi huoneeseen. Nämä juomatkin, laitakaupunkien keittiöissä valmistetut taikaseokset, tyhjensi Fiala kuuliaisesti.

Usein tuli Klara sisarensa mukana. Mutta hän ei tyytynyt lietsomaan murhetta langon vuoteen vieressä, vaan ulkokultaisen makeana alkoi kääntää päätänsä sinne tänne, kohota tavantakaa istualta, kunnes ei enää voinut pidättää itseään, vaan nousi mennäkseen puhuttelemaan muita sairaita. Asiallisuutta teeskennellen hän astui varpaillaan lähemmäksi, ja hänen haikea hymynsä oli tarkoitettu ilmaisemaan hänen tietävän enemmän ja päässeen asioista täysin selville, mikä taas yllytti kaikki paljastetut hänen ympärillään yhteiseen salaliittoon. Ja hyvin pian hän tunsi ja tiesi joukon häpeällisiä tapauksia. Hän oli nähnyt, että hoitajat joivat parhaan osan iltapäiväkahvista ja sekoittivat jäännökseen vettä. Hän oli pitänyt silmällä toisia hoitajia, jotka jakoivat keskenään sairaskakut. Ylihoitajan hän oli tavannut lyömässä erästä potilasta ja pian senjälkeen käytävässä suutelemassa sievää sisarta.

»En tahdo sanoa mitään. En ole mitään nähnyt. En mitään! Mitä se minuun kuuluu?!»

Niin tämä vakoilijatar vakuutteli, samalla kun sähisevä kieli uskoi kauhistuneille korville kiusallisia paljastuksia.

Tiedetään, että Klara ei voinut sietää minkään tavaran hukkaantuvan hyödyttömänä ja hänen kätköihinsä joutumatta. Kerran hänen täytyi täällä kestää kauan vaikeita vaivoja. Hänen edessään oli tarjotin, jolla oli ruuanjätteitä. Eräälle lautaselle oli jäänyt jonkun sairasraukan ateria koskemattomaksi. Vanhapiika sai käyttää kaiken sotataitonsa, keinotellaksensa lihapalan ja kolme kylmää perunaa hameensa taskuun. Fiala oli sen huomannut, mutta katseli sitä vain rauhallisesti, sillä hän keräsi nyt voimia toista taistelua varten.

Noin marraskuun lopulle pysyi tilanne tällaisena. Kuume nousi ja laski vuorotellen. Mutta sitten tuli molemminpuolinen keuhkotulehdus. Niinkuin kaksi tiikerikissaa ne nujersivat miehen. Hän oli hukassa. Lääkärit olivat loppuun asti käsitelleet tätä potilasta ja määräsivät hänet siirrettäväksi erääseen toiseen sairashuoneeseen.

Rouva Fiala kutsuttiin ylilääkärin toimistohuoneeseen. Professori istui kirjoituspöytänsä ääressä. Ensimmäinen apulaislääkäri seisoi hänen vieressään. Äkäisenä piirteli sairaalan esimies allekirjoituksiaan. Hän murahti apulaislääkärille:

»Omaisiako?»

»Fialan rouva, herra professori! Numero kolmessa...»

Ylilääkäri teki kirjoitustuolillaan puoliympyrän ja tarkasteli rouva Fialaa.

»Niin, hyvä rouva...»

Silloin hän näki eukon alaleuan olevan nöyrästä, jopa matelevasta kauhusta riipuksissa. Hän — vieläkin kaunis mies — tunsi ruumiillista pahoinvointia katsellessaan vanhojen akkojen naamoja. Ja hän kääntyi taas pöytäänsä päin, viitaten apulaislääkärille:

»Puhukaa te!»

Apulaislääkäri hymyili. Sitten hän korjasi ilmeensä tyvenen raukeaksi:

»Hyvä rouva! Teidän tulee pysyä tyynenä. Tietysti on tehty kaikki tarpeellinen ja mahdollinen ja tehdään vastakin. Kahdeksan, korkeintaan kymmenen päivää täytyy miesraukan vielä kärsiä. Olkaa varma, mitään ei laiminlyödä. Mutta tyynenä teidän tulee pysyä, kuten sanottu...»

Vanhus tuijotti herraan. Yhä vielä riippui hänen alaleukansa nöyrän, jopa matelevan kauhun lamauttamana.

Kun apulaislääkäri ei käsittänyt, mitä vielä oli tehtävä, ojensi hän eukolle kätensä:

»Hyvästi!»

Pitkästi, kunnioittavasti uikuttaen rouva Fiala mateli ovelle. Mutta ulkopuolella hänen tuskansa yltyi ulvonnaksi.

Jokaisella sairaalaosastolla on pari pienempää huonetta muutamine vuoteineen, jotka ovat määrätyt kuoleville. Kuolevat erotetaan kernaasti muista potilaista. Sellaiseen huoneeseen kantoivat hoitajat herra Fialan. Siellä oli neljä vuodetta kuolemaan vihittyjen käytettävinä. Yksi niistä oli tyhjä. Toisessa makasi, tuskin pieluksista erottuen, nuorehko, tiedottomalta näyttävä mies. Mutta lähimmässä vuoteessa, vastatulleen vieressä, makasi — niin oli Jumala säätänyt — herra Schlesinger.

Asiamies oli ollut oikeassa: »Juutalaiset tupakoivat liiaksi!» Mutta tupakanpoltto ei suinkaan ollut yksin syynä hänen huonoon, raukenevaan sydämeensä, elinlihaksen rappeutumiseen, turmeltuneisiin verisuoniin. Hän oli huomannut loppunsa lähenevän, kun vasen käsivarsi oli käynyt yhä hervottomammaksi ja tuskaisemmaksi. Pikemmin olivat syypäitä ne monet portaat, jotka johtivat asiakkaitten luo. Mutta hyvä Jumala, täytyihän monen ihmisen kuolla viidenkymmenen ikäisenä! Kenties oli syynä ahnas levottomuus, hätä, kouristuksentapainen kiihko aina olla liikkeellä, aina matkalla, vaikkapa vain sen verran, että sai astua toiselta jalalta toiselle. Lempo tietäköön, mikä aina on kuoleman syynä!

Ei herra Fiala enempää kuin herra Schlesingerkään hämmästynyt tapaamisesta täällä. Tuskin he vaihtoivat edes tervehdystä. Ja sitten lepäsivät vierekkäin vakuuttaja ja vakuutettu. Ja hiukan etäämpänä kolmas. Kaikilla kolmella oli se tunne, että he syöksyivät eteenpäin laivassa tai autossa, ja he antautuivat innokkaina vauhdin vietäviksi.

Mutta kun terve astuu huoneeseen ja näkee nuo kolmet ruskeankeltaiset, käpristyneet kasvot ja kuulee tämän kolminkertaisen hengityksen, työtä täynnä olevan hengityksen, luulee hän äkkiä ymmärtävänsä noiden kolmen neulovan jotakin. Niin, heidän hengityksensä on kuin lanka, paksu, rasvainen lanka; he kaivavat neulan kovaan kankaaseen ja vetävät langan kahisevan, kirskuvan kankaan läpi. Niin he neulovat kuolemaansa. Ja tämä kuolema on paita tai säkki, kudottu karkeimmasta, halvimmasta näkymättömyyden kankaasta. Tuntikausia he neulovat, väsymättä, tasaisesti.

Vain Schlesinger keskeytti silloin tällöin työnsä. Lukuunottamatta »Neue Freie Presseniä», joka säännöllisesti joka päivä tuotiin hänelle, oli hänen yöpöydällään vielä kolme kirjaa. Näistä oli kaksi kiihoittavia romaaneja lainakirjastosta, kolmas suurikokoinen painos Heinen runoja kultareunaisena ja kuvitettuna, jommoisina ne vuosikymmeniä sitten olivat suuresti suosittuja. Tämä nide sisälsi Schlesingerin nuoruudenmuistot. Se oli kerran esittänyt rukouskirjojen ohella hänen vanhempiensa kirjastoa pienessä böömiläiskaupungissa.

Hän tarttui milloin sanomalehteen, milloin kirjoihin, mutta ei jaksanut lukea. Niinpä hän laski kaikki taas pois käsistään, vain tuon raskaan niteen täynnä runoja hän antoi pitemmän aikaa levätä peitteellään.

Silloin äkkiä aukeni ovi, ja muhkean hoitajan ohjaamana ilmestyi kynnykselle hyvin pieni nainen, joka varmaankin oli ikivanha. Niin pieni oli eukko, että hänen kädessään retuuttamansa kulunut samettilaukku melkein laahasi maata. Schlesinger liikahti. Hän oli tuntenut äitinsä. Hoitaja opasti kääpiömäisen vanhuksen varovasti vuoteen viereen ja työnsi hänelle tuolin. Kului minuutteja ennenkuin lausuttiin sanaakaan. Vihdoin kuului ohut, melkein lapsellinen ääni laulavasti sanovan:

»Lapseni! En näe minkä näköinen sinä olet!»

Ja jälleen loputon pysähdys, ennenkuin poika lausui tervehdyksensä.

»Pikku äiti, mitä uutta kuuluu?»

»Mitäpä uutta nyt kuuluisi?»

Kysyvällä vastauksella suoriutuu laulava ääni kaikista kysymyksistä, jotka koskevat maailman asioita.

Sitten rouva Schlesinger hypisteli kiihtyneenä laukkuaan:

»Onko sinulla myös hyvä ruoka, lapseni?»

Vihdoinkin sulku aukeni, ja avuttomat, mustien liinaisten puolikäsineiden verhoamat kädet vetivät pienen käärön esille:

»Ennen söit niin mielelläsi leivoksia. Olen tuonut sinulle leivoksia.»

Poika ei vastannut mitään. Pitkiä minuutteja hiljaisuutta.

»Lapseni, sinun pitää syödä! Syö, lapseni!»

Mutta nyt tuli vuoteelta melkein valittava ääni:

»Voinko sitten syödä, äiti?»

»Sinun täytyy syödä, syöminen tuo terveyttä!»

Lapsenäänen kaiku kuului hetken. Sitten levisi hiljaisuus uudelleen, ja vain kuolevain hengitys työskenteli uutterasti. Mutta äkkiä tarttui Schlesinger runoniteeseen ja antoi sen äitinsä käteen:

»Pikku äiti, näetkö? Tämä on vielä Kralowitzista.»

Ja silloin tapahtui jotakin selittämätöntä ja kammottavaa. Eukko tunnusteli kirjaa joka taholta, alkoi epäselvästi puhua itsekseen, liukui äkkiä alas tuoliltaan, ja hänen näyttäessään vielä kurjemmalta, viallisemmalta, jopa pienemmältä nyt kuin istuallaan alkoi lapsenääni pikkuviisaasti kuin koulussa lausua:

»Olen pikku prinsessa Ilse, koti mulla on Ilsenstein. Sua lemmin mä, armas kulta, tule luokseni, omaksein.»

Ympäristö, sairaus, kuolema, kaikki oli olematonta. Ylpeänä ja riemastuneena sanahelinästä äiti katsoi eteensä. Mutta se ei riittänyt. Kolmannesta vuoteesta, tuolta, missä tuntematon hengitti uutterasti, hirnui nyt terävä, järjetön nauru, helvetillisen huvin nauru, joka muuttui vinkunaksi ja vihdoin valitushuudoksi. Ikäloppu oli sitä mieltä, että tämä nauru vaati häneltä vielä muita säkeitä, mutta muuta ei johtunut hänen mieleensä kuin böömilämen lastenloru, jonka hän nyt lausui vakavasti:

»Katsos, kuinka kelvoton Meidän pikku poika on.»

Hän istuutui taas. Ja uudelleen alkoi loputon äänettömyys. Ja näytti siltä kuin Schlesingerin äiti nyt myös ottaisi osaa kuolevien miesten hengitystyöhön. Kun paksu hoitaja nouti hänet, oli jo hyvin pimeä. Mutta silloin hän sanoi:

»Lapseni! Nyt näen, että olet hyvin huonon näköinen!»

* * * * *

Näky oli hävinnyt. Kuumehoureiset luulivat taas ajavansa armottomassa pikakulkuneuvossa jyriseviä katuja ja siltoja pitkin. Ja pistos pistokselta, hengenveto hengenvedolta he neuloivat näkymättömän kuolemansa säkkiä.

Vielä ei hämärä ollut huoneesta väistynyt, kun eräs ääni jälleen häiritsi hiljaisuutta, keskeytti kiireisen menon ja työn. Mutta tällä kertaa se oli Fialan ääni, eikä se kaikunut lainkaan kuumeiselta ja sekavalta, vaan hyvin selvältä, hyvin järjelliseltä. Tämä ääni puhutteli herra Schlesingeriä, ja sen täytyi useita kertoja toistaa huutonsa, ennenkuin puhuteltu kavahti hereille ja vääristynyt naama kääntyi Fialaan päin. Sopimattomaan aikaan oli ääni noutanut hänet syvyydestä, hänen etsiessään, ei yhdeksästä synnytyksestä mieleltään heikontunutta vanhusta, vaan äitiään. Mutta maanmiehestä ja kuolintoverista se oli yhdentekevää. Hän ei edes katsonut Schlesingeriin, vaan muovaili ankarasti ja harkitusti kysymyksensä kuin pöytäkirjaa varten. Eikä hänen peitteellään ollut runokirjaa, vaan seinäkalenteri:

»Ja jos kuolema sattuu ennen täytettyjä kuuttakymmentäviittä vuotta, mitä saavat omaiset silloin?»

Nämä sanat olivat todellakin lainopillisen mietiskelyn hedelmä, jota monien päivien aikana oli kypsytetty kuumeessa ja tuskissa. Mutta herra Schlesingerissä ne loihtivat sellaisen raivohulluuden, ettei hän terveenä ollessaan ollut moista koskaan kokenut. Hän nousi istualle, mitä hän heikkoutensa vuoksi ei muuten olisi jaksanut, heitti pois peitteen ja polvistui vuoteessaan. Hänen silmänsä pullistuivat ulos päästä, ja hänen hampaansa kalisivat vihasta. Sillä tuossa naapurivuoteessa ei maannut oikeastaan herra Fiala, vaan sellainen kurja raukka kuin hän itsekin, siinä makasi hänen hukkaantunut elämänsä, epäonnistuminen, ummehtunut asunto, josta hän itse ei milloinkaan ollut pelastunut, siinä makasi kurjuus, kahleet, järjettömyys, jokapäiväinen tunkkaisuus! Ja humaltuneena tästä vihasta, intohimoisesta kostonhalusta, tuntematta enää sanojaan hän huusi:

»Täyttäkää... täyttäkää... kuudeskymmenesviides ikävuotenne! Päinvastaisessa tapauksessa käy huonosti, nuolette näppiänne! Vaikka rukoilisitte Rothschildia ja Jumalaa... niin pelkkä tyhjä jää käteenne!»

Mutta nyt Schlesinger vierähti takaisin ja alkoi hiljaa vaikeroida, itkeä ja huutaa apua. Hoitaja tuli. Lääkäri tuli. Ruiske sai itkunpuuskan taukoamaan. Hetken perästä hän neuloi taas, mutta nyt hyvin nopein pistoin näkymätöntä säkkiänsä.

Mutta Fiala ei ommellut. Yhä edelleen hänellä oli kalenteri polvillaan. Kuumeen ja hajoamisen kauhistuttaviksi vääristämät ukonkasvot tuijottivat, mutta nyt jo ylevästi, kattolamppuihin. Kulmakarvain välissä kiristyi selvästi valtava uurre, synkkä tahdon merkki, jota hänen terveytensä päivinä ei ollut milloinkaan havaittu.

KUUDES LUKU

Ihme tapahtui senjälkeen kun Fialalle jo oli annettu kuolinsakramentti. Hän oli ottanut sen vastaan täydessä tajussa, kuitenkin kylmän asiallisesti kuin lääkkeen, vaikkapa taivaallisen. Yöllä senjälkeen näytti kuolinkamppailu alkavan, ja vastuunalainen lääkäri antoi määräyksen, että hänen piti antaa kuolla rauhassa. Seuraavaan keskipäivään asti ehkä kestäisi, kunnes tulisi loppu. Nyt oli toinen joulukuun viikko. Fiala jätettiin rauhaan, ja aamupäivätarkastuksellaan professori ei luonut kuolevaan enää katsettakaan.

Päivällisaterian jälkeen hoitaja meni vihdoin huoneeseen katsomaan, voitaisiinko noutaa apulaislääkäri toteamaan kuolema. Mies ei pitänyt sellaisista kiusoista ja oli päättänyt määräyksen mukaan toimittaa — ruumiin niin pian kuin mahdollista niskoiltaan.

Todellakin hän astui kymmentä minuuttia myöhemmin apulaislääkärin huoneeseen, mutta ilmoitti, että potilas ei ollut kuollut, vaan istui omin neuvoin vuoteessa ja oli kuuluvalla äänellä pyytänyt maitoa. Lääkäri suuttui aika lailla kuolevan uppiniskaisuudesta. Tietenkin sattui monesti erehdyksiä aikamäärissä. Mutta mielihyvää ei sellainen luonnon epätäsmällisyys kuitenkaan voinut herättää. Apulaislääkäri oli sennäköinen kuin korkea virkamies, joka on jonkun asiaa käsitellessään tehnyt itsensä syypääksi muotovirheeseen ja sitten esiintyy huolettoman torjuvasti, jottei osoittaisi minkäänlaista hämmennystä. Hänestä tuntui kuin ei ainoastaan lääketiedettä, vaan suorastaan lääkärin arvovaltaa olisi häväisty.

Tietysti hän ei tavannut kuolevaa istumassa vuoteessa, — siitä oli hoitaja varmaan nähnyt unta — mutta hänen täytyi myöntää, että selvä ääni pyysi maitoa. Hän mukautui heti uuteen tilanteeseen. Tosin oli harvinainen tapaus, että niin iäkäs ihminen tahtoi uudelleen palata ihan Hadeksen porttien edustalta, mutta siitä syystä se olikin erikoinen tapaus, ja »tapauksesta» voi loukattu arvovalta saada myös korvausta.

Tohtori — vain sivumennen mainittakoon, että hänellä oli edessään loistava virkaura ja toivo päästä vuoden kuluttua dosentiksi — antoi murahtelevalla äänellä kaikenlaisia rohkaisevia kehoituksia ja reipasta lohdutusta, kuten hän muuten kohteli vain yksityispotilaitaan. Hän totesi, että hengitys, sydämentoiminta, ruumiinvoimia, joskin hajoamisen äärimmäisellä rajalla, kuitenkin vielä oli jäljellä, ja että päällepäätteeksi silmäterät vielä tarkasti vastasivat kiihoittimiin, ja kieli puhui, ettei aistimuksia siis vielä voitu pitää hämmentyneinä. Tulevassa dosentissa heräsi miellyttävä uteliaisuus, tieteellinen pelihimo, ja samalla kun hän merkitsi paperille melkein intohimoisesti kaikenlaisia lievitys-, vahvistus-, virkistys- ja kiihoitusaineita ja niiden ohjeita, risteili hänen päässänsä omituisia ajatuksia julkaista tätä tapausta koskevia tutkimuksia. Hän oli nuori, ja hänen mielessään olivat kirjallinen ja käytännöllinen kunnianhimo vielä tasapainossa.

Seuraavan viikon aikana näytti todellakin kuin viisaiden ruiskeiden, vahvistus- ja ravitsemismenetelmien avulla kuolemaan tuomitun elämää voitaisiin pitentää, vieläpä pelastaakin hänen henkensä, kun hänen tautinsa tunnusmerkitkin näyttivät heikkenevän. Harhaluulo päättyi siihen, että muutamia päiviä ennen joulua ilmaantui yleinen myrkytys: verenmyrkytys ja sykkivän sydämen lahoaminen.

Ja nyt tuli Fialan elimistöstä todellinen »tapaus», joka herätti suorastaan kummeksivaa huomiota. Sillä vieläkään hän ei kuollut.

Päivästä päivään kasvoi lääkärien harrastus, ja joka aamu julkaistiin käytävillä tiedoituksia, ikäänkuin kuoleman kanssa taistelevana ei olisi herra Fiala, vaan joku tämän maan sankari. Yksityiskohtiakin kuunneltiin mitä hartaimmin ja kerrottiin edelleen: