Part 5

Ja kauempana: "Kirjoitat minulle: -- Jos tämä tauti kouristaisi minut sinun sylissäsi. Ei ei, en tule koskaan sinua jälleen näkemään, en tahdo koskaan sinua jälleen nähdä! -- Olitko mieletön, kun näin kirjoitit? Minusta tuntuu, kuin olisit minulta riistänyt elämän, kuin en enää voisi kertaakaan henkeäni vetää. Kirjoita minulle heti! Sano minulle, että tulet terveeksi, ettet ole epätoivoinen, että tahdot jälleen nähdä minut. Sinun täytyy tulla terveeksi. Kuuletko, Ippolita? Sinun täytyy tulla terveeksi." Ja edelleen: "Tänä yönä oli kuu pilvissä. Kävelimme merenrannalla, ystäväni ja minä. Ja minä sanoin: 'Mikä toivoton yö!' -- Ystävä vastasi: 'Todellakaan ei ole kaunis yö'. Ja hän pysähtyi. Kaukana ulvoi koira. Kuinka voinkaan sinulle kuvata kamalaa vaikutusta, jonka ystävän sanat minuun tekivät? -- Todellakaan ei ole kaunis yö! -- Mitä tapahtui siellä kaukana? Ja mitä sinä teit? Mitä onnettomuutta valmisteli tuo yö? Ja yölinnut lauloivat aamuhämärään asti. Muulloin en sitä tarkannut. Tällä kertaa joka huuto tunki sydämeeni sietämättömän tuskallisesti."

"Sinä olet syyttä epätoivoinen. Eilen kulutin suurimman osan päivää tutkielman ääressä, joka käsittelee hermotauteja, perehtyäkseni sinun tautisi luonteeseen. Sinä tulet terveeksi, siitä ei ole epäilystäkään. Luulenpa varmasti, että sinulla ei enää tule olemaan uusia taudinkohtauksia ja että toipumista on jatkuva keskeymättä täydelliseen parantumiseen asti. Rohkaise mielesi! Oletko kuluneena yönä aavistanut tätä minun alituista ajatustani? Se oli alakuloinen yö; hieman surulliset ja hurskaat sävelet kaikuivat minun luokseni. Tietä pitkin, pensasaitojen ja puiden välitse, kulkivat pyhiinvaeltajat ohi, laulaen kuorossa pitkiä, yksitoikkoisia lauluja..."

Toipuvalle kirjoitetut kirjeet olivat sävyltään lempeät ja sydämelliset. "Lähetän sinulle hetimiten poimimani kukan. Se on eräänlainen villi lilja, ihmeen ihana kun se kasvaa, ja sen tuoksu on niin vahva, että usein löydän sen kuvusta hyönteisiä, jotka sen tuoksu on huumannut. Koko läheinen rannikko on näiden intohimoa uhkuvien liljojen peittämä, joiden nuput silmänräpäyksessä puhkeavat ja joiden elämää hehkuvalla hietikolla, paahtavan auringon alla, kestää ainoastaan muutamia tunteja. Katsohan, kuinka paljo henkeä on vielä tässä kuolleessakin kukassa! Kuinka hieno, kuinka naisellinen se on!" Ja kauempana: "Tänä aamuna herätessäni katselin auringon ruskettamaa ruumistani. Koko rinnasta erkani kettä, mutta etenkin olalta, missä pääsi niin usein on levännyt. Sormillani irroitin vähitellen orvaskeden hiukkaset ja ajattelin, että ehkä näissä jo näivettyneissä hiukkasissa vielä voisi löytää sinun poskesi, sinun huultesi jäljet. Käärmeen tavoin loin päältäni keden. Kuinka paljon hekkumaa tämä hipiä onkaan sisältänyt!" Kauempana: "Kirjoitan sinulle vielä vuoteessa. Kuume on ohi, mutta se on jättänyt ankaran hermovaivan vasemman silmän yläpuolelle. Tunnen itseni vielä hyvin heikoksi, sillä kolmeen päivään en ole syönyt mitään. Hautautuneena vuoteeseeni, pää kipeänä, ajattelen niin monia asioita. Joskus minut äkkiä ilman syytä valtaa epäily; ja ainoastaan suuresti ponnistaen saan nuo pahat ajatukset karkoitetuksi. Eilenkin ajattelin sinua koko päivän. Vanhempi sisareni Cristina, oli luonani ja pyyhki sanomattoman hellästi hikeä otsaltani. Suljin silmäni ja kuvittelin, että se oli sinun kätesi; ja tunsin sanomatonta huojennusta ja kuiskasin sydämessäni sinun nimeäsi. Sitten katsoin sisareeni kiitollisesti hymyillen. Ja tuo hetkellinen harhaluulo, että hänen hyväilynsä oli sinun hyväilyäsi, tuntui minusta siveältä ja yliluonnolliselta. En saata sinulle sanoin kuvata tuon tunteen viehkeyttä, harvinaisuutta, ylintä ihanteellisuutta. _Mutta sinä sen ymmärrät_. Tervehdin sinua." Kauempana: "Yhä vielä olen surullinen. Aistini ovat siihen määrin teroittuneet, että kuulen yksitellen pöydälle varisevan ruusujen terälehtiä -- viimeisten sisareni minulle antamien ruusujen. Ne lankeavat -- _suloisina, kuin sinun päässäsi syntyneet ajatukset_. Ja avoimista ikkunoista kaikuvat sisälle naisten nauru ja meressä kylpevien lasten huudot."

Kirje seurasi toistansa marraskuun ensi päiviin saakka; mutta nämä kirjeet kävivät vähitellen katkeroiksi; epäystävällisiksi, epäluuloisiksi ja syyttäviksi, "Kuinka kauas olet poistunut luotani. Eikä ainoastaan paikallinen etäisyys minua kiusaa. Minusta tuntuu, kuin pakenisi sielusikin luotani, kuin hylkäisi se minut. Henkesi tuoksu tekee toisia onnelliseksi. Ken sinut näkee, ken elää sinun ilmapiirissäsi, iloitsee sinusta... Kirjoita minulle ja sano minulle, että sinä joka henkäyksessä, joka ajatuksessa kokonaan olet minun omani, että minua ikävöit, että minua säälit ja ettei sinulla kaukana minun luotani ole ainoatakaan nautinnon hetkeä." Ja edempänä: "Minä ajattelen, ajattelen, ajattelen lakkaamatta, ja ajattelemisen ponnistelu tuottaa minulle epäinhimillistä tuskaa. Joskus valtaa minut raivokas halu temmata pois pakoittavilta ohimoiltani tuo käsille saavuttamaton seikka, joka kuitenkin on voimakkaampi ja hellittämättömämpi kuin oka. Hengittäminen on minulle sietämätöntä ponnistusta, ja valtimojeni sykähtely kiusaa minua kuin vasaran kalkutus, jota olen tuomittu kuuntelemaan... Onko tämä rakkautta? Ei suinkaan. Se on eräänlaista kummallista tautia, joka puhkeaa esille ainoastaan minun olemuksessani, tuottaen minulle samalla iloa ja tuskaa. Minua miellyttää se ajatus, ettei ole yhtään ihmisolentoa, jolla koskaan olisi ollut sellaista tunnetta." Lisäksi: "En tule koskaan tuntemaan täydellistä rauhaa ja täydellistä varmuutta. Ainoastaan yhdellä ehdolla voisin olla tyytyväinen: jos itseeni sulattaisin sinun koko olemuksesi ja muuttuisin yhdeksi sinun kanssasi, jos eläisin sinun elämääsi ja ajattelisin sinun ajatuksiasi. Ainakin tahtoisin, että aistisi pysyisivät suljettuina jokaiselle vaikutelmalle, joka ei lähde minusta... -- Olen poloinen sairas mies. Koko pitkä päiväni on yhtä ainoata kuolemankamppausta. Joskus olen toivonut loppua, niinkuin nyt sitä toivon ja rukoilen. Aurinko on paraikaa laskemaisillaan, ja tuhansin kauheuksin yö vaipuu henkeni yli. Huoneen nurkista hiipivät varjot luokseni, melkein elävän olennon askelin ja henkäyksin ja melkein vihamielisin ilmein... -- Pöydälläni on paljo ruusuja. Olen poiminut ne viimeisistä pensaista. Niiden väri on hieman vaalea ja niiden tuoksu hieman heikentynyt; mutta juuri sellaisina niistä pidän. Ne tuntuvat minusta kasvaneilta kirkkomaalla, mihin kaukaisina, kaukaisina aikoina rakastavia parittain haudattiin." Kauempana: "Eilisaamuna, yhdentoista ja yhden välillä, ajattelin vakavasti loppuani. Demetrio setäni tutunomainen henki on jo muutaman päivän ajan saattanut minut levottomaksi. Tilani oli eilen niin armoton, että henkeeni tunki väkisin vapautumisen ajatus. Tuo kohtaus meni sitten ohi. Nyt hymyilen sille hieman, mutta minulla oli sangen hurja vuoropuhelu kuoleman kanssa."

Roomassa päivätyt kirjeet, minne Giorgio marraskuun alussa oli lähtenyt odottamaan Ippolitan paluuta, koskettelivat hyvin tuskallista ja surulista välikohtausta. "Kirjoitat minulle: 'Olen suuria vaikeuksia voittaen pysynyt sinulle uskollisena.' -- Mitä sillä tarkoitat? Jumalani, kuinka sinä olet muuttunut! Minä kärsin siitä sanomattomasti, ja ylpeyteni nousee tätä kärsimystä vastaan. Kulmakarvojen väliin on painunut syvä ryppy, kuin arpi. Tukahutettu viha on kokoontunut siihen; kaikki epäilyksieni, epäluuloni ja vastenmielisyyteni tuottama katkeruus on kokoontunut siihen. Luulen, että eivät edes suudelmasi kykenisi sitä karkoittamaan. Kaihoa uhkuvat kirjeesi saattavat minut levottomaksi. En ole siitä sinulle kiitollinen. Jo pari kolme päivää minulla on ollut jotain _sinua vastaan_ sydämessäni. En tiedä, mitä se on. Ehkä aavistus, enneluulo?"

Lukiessaan Giorgio kärsi, kuin olisi hänen sisällään auennut vanha haava. Ippolita tahtoi estää häntä enempää lukemasta. Hänen täytyi ajatella tuota iltaa, jolloin miehensä odottamatta Caronnossa oli astunut hänen asuntoonsa ja tyynein, kylmin sanoin, mutta silmissä mielettömän ilme, oli hänelle ilmoittanut tulleensa viemään häntä, Ippolitaa mukaansa; Ippolita muisti sen hetken, jolloin he molemmat olivat jäänet yksin, seisoen vastatusten, kaukaisessa huoneessa, tuulen heilutellessa ikkunaverhoja ja tulen loimutessa levotonna sinne tänne, samalla kun puiden suhina nousi alhaalta. Hän muisti tuon hurjan ja mykän kamppauksen, jonka silloin oli taistellut tuon miehen kanssa, joka äkkiä oli syleillyt häntä -- kauheata muistella -- hänet omistaakseen.

Riittää, riittää, Giorgio! hän sanoi, vetäen povelleen rakastettunsa pään. -- Emme enää lue sen pitemmälle.

Mutta Giorgio tahtoi jatkaa. "Minä en vielä ymmärrä! En ymmärrä tuon miehen jälleen ilmaantumista; enkä voi vapautua vihantunteesta, joka osaksi kohdistuu sinuunkin. Jotta en sinua kiusaisi, jätän kirjoittamatta nämä ajatukseni sinulle. Ne ovat katkeroita ja hyvin surullisia ajatuksia. Tunnen, että hellyyteni joksikin aikaa on myrkytetty. Luulen olevan parasta, että et enää näe minua. Jos tahdot säästää itseltäsi turhaa surua, niin älä nyt palaa: tällä haavaa minä en kelpaa mihinkään. Sieluni sinua rakastaa ja nöyrtyy, mutta ajatukseni loukkaavat ja saastuttavat sinua. Ja alati ilmaantuu uudelleen ristiriitaisia vastakohtia, eivätkä ne koskaan lopu!" Ja seuraavan päivän kirje: "Kauhea tuska, hirvittävä, sietämätön, ennen kokematon tuska... Oi Ippolita, palaa, palaa tänne! Minun täytyy sinut nähdä, puhua kanssasi, sinua hyväillä. Rakastan sinua enemmän kuin koskaan ennen... Mutta säästä minulta muistelmiesi näky. En saata kauhistumatta, vihatta sitä ajatella. Minusta tuntuu, kuin täytyisi sydämeni murtua, jos näkisin ne jäljet, jotka nuo kädet ovat jättäneet sinun ruumiiseesi... Kauheta, kauheata!"

-- Riittää, Giorgio. Nyt lopetamme -- rukoili Ippolita uudelleen, ottaen rakastettunsa pään käsiensä väliin ja suudellen hänen silmiään. -- Minä rukoilen, Giorgio. --

Hänen onnistui poistaa hänet pöydän äärestä. Giorgio alistui siihen ja hymyili tuota kuvaamatonta hymyä, joka on eräillä sairailla, kun he mukautuvat toisen tahtoon, hyvin tietäen, että lääke on liian myöhäinen ja turha.

VII.

Pitkänperjantain iltana he palasivat Roomaan. Ennen lähtöä, viiden ajoissa, he joivat teetä. Molemmat olivat ääneti. Tuo yksinkertainen elämä majatalossa tuntui heistä harvinaisen kauniilta ja kaihottavalta sinä hetkenä, jolloin se oli loppumaisillaan. Vaatimattomien huoneiden tuttavallisuus tuntui heistä nyt viehättävämmältä ja syviä tunnelmia uhkuvalta. Ne paikat, jotka olivat olleet heidän alakuloisten ja hellien tunteidensa todistajina, esiintyivät ihanteellisessa valossa. Taaskin syöksyi katkelma heidän rakkauttaan ja heidän olemustaan ajan syvään kuiluun.

Giorgio virkkoi:

-- Tämäkin on ohi.

Ja Ippolita sanoi:

-- Mitä teen? Minusta tuntuu, kuin en enää voisi nukkua muualla, kuin sinun povellasi.

He katsoivat toisiaan silmiin, ilmaisivat toisilleen mielenliikutustaan, ja tunteen nouseva tulva tukki heidän kulkkunsa. He vaikenivat ja kuuntelivat yksitoikkoista ja keskeymätöntä kalsketta, joka syntyi kadunlaskijain vasaroimisesta. Tämä lamauttava melu kiihdytti heidän suruansa.

Giorgio nousi ja sanoi:

-- Se on sietämätöntä.

Vasaraniskut vahvistivat hänessä katoavaisuuden tunnetta, joka jo ennestään hänessä oli niin voimakas. Ne siirsivät hänet tuollaiseen pelokkaan kauhun tilaan, jommoista jo ennenkin oli kokenut, kun oli kuunnellut heilurin liikettä. Ja kuitenkin tämä kalkutus kuluneina päivinä oli tuudittanut heidät epämääräiseen mielihyvään. Ja Giorgio ajatteli: -- Parin kolmen tunnin kuluttua me eroamme. Minä alan taas totutun elämäni, joka on kokoonpantu pienistä kurjista vähäpätöisyyksistä. Ja epäilemättä taas joudun vanhan kärsimykseni kynsiin. Tunnen ne levottomat tunnelmat, jotka kevät minussa herättää. Tulen kärsimään keskeytyksettä. Ja tunnen jo, että se ajatus, jonka tuo Exili tuonoin pani päähäni, on muuttuva mitä julmimmaksi kidutukseksi. Jos Ippolita tahtoisi minut parantaa, tokko hän sitä voisi tehdä? Kenties, ainakin osaksi. Miksi hän ei tahtoisi lähteä kanssani yksinäiselle seudulle, ei vaan viikoksi, vaan pitkäksi aikaa? Kahdenkeskisessä seurustelussa hän on hurmaava, täynnä hellintä huolenpitäväisyyttä ja suloa. Joskus hän on minusta tuntunut olevan sisar, sisar-rakastajatar, _gravis dum suavis_, unelmieni olento. Ehkä hän alinomaisella läsnäolollaan voisi minut parantaa, tai ainakin helpoittaa elämääni.

Pysähtyen Ippolitan eteen hän tarttui hänen molempiin käsiinsä ja kysyi:

-- Oletko näinä muutamina päivinä ollut hyvin onnellinen? Vastaa minulle.

Hänen äänensä kaikui liikutetulta ja mairittelevalta.

Ippolita vastasi:

-- Niin onnellinen, kuin en koskaan ennen.

Giorgio puristi hänen käsiään, sillä hän tunsi, että syvä vakaumus kaikui hänen sanoistaan.

Sitten hän jatkoi:

-- Saatatko yhä edelleen elää niin, kuin tätä nykyä elät?

Ippolita vastasi:

-- En tiedä; en näe mitään edessäni. Tiedät, että kaikki on rauennut.

Hän loi katseensa maahan.

Intohimoisesti Giorgio sulki hänet syliinsä.

-- Sinä rakastat minua? Olenko minä sinun ainoa elämänpäämääräsi? Näetkö ainoastaan minut tulevaisuudessasi?

Kasvoissa odottamaton hymy, joka pani hänen pitkät ripsensä kohoamaan, hän virkkoi:

-- Tiedäthän, että niin on laita.

Matalalla äänellä, piilottaen kasvonsa hänen povelleen, Giorgio lisäsi:

-- Tunnet sairauteni.

Ippolita näytti arvaavan rakastettunsa ajatuksen. Melkein salaa, kuin olisi tahtonut ääntä hiljentämällä supistaa sitä piiriä, missä yhdessä hengittivät ja missä heidän sydämensä pelokkaasti sykkivät, hän kysyi:

-- Miten voisin tehdä sinut terveeksi?

He syleilivät toisiaan ja vaikenivat. Mutta vaietessaan heidän sielunsa pohtivat samaa ja tekivät saman.

-- Tule minun kanssani, keskeytti Giorgio vaitiolon -- Matkustamme vieraalle seudulle; jäämme sinne koko kevääksi, koko kesäksi, niin pitkäksi aikaa kuin voimme... Ja sinä teet minut terveeksi.

Ippolita ei epäröinyt, vaan sanoi:

-- Tässä olen. Olen kokonaan sinun omasi.

Lohdutettuina he irtaantuivat toistensa syleilystä. Viimeinen matkalaukku järjestettiin lähtöä varten. Ippolita kokosi kaikki jo kuihtuneet kukkansa maljakoista. Orvokit, Villa Cesarinista poimitut orvokit, Villa Chigin puistosta noukitut syklamit, vuokot ja Castel Gandolfon villit ruusut ja mantelioksan, jonka oli poiminut "Dianan kylpyjen" luota. Nämä kukat saattoivat kertoa kaikista idylleistä: -- Mikä hurja juoksu jyrkkää rinnettä alas, puistossa, yli kuihtuneiden lehtien, joihin jalat vajosivat yläpuolelle nilkan! Ippolita oli huutanut ja nauranut, kun nokkoset polttivat hänen sääriään hienojen sukkien läpi; sitten oli Giorgio sauvallaan lyönyt alas nuo pisteliäät kasvit, niin että vahingotta olivat voineet kulkea niiden yli. Lukemattomat vihreät nokkoset ympäröivät "Dianan kylpyjä", tuon salaperäisen rotkon, missä tippuvan veden rapsahteleva ääni kaiun monistamana musikaalisesti soinnahti. Ja tuosta kosteasta hämärästä oli Ippolita katsonut ulos avaralle kedolle, jota manteli- ja persikka-puut peittivät, mitkä ruusunpunaisina ja hopeankarvaisina heijastivat äärettömän vienoja värihohteitaan järviseudun vaaleaan sineen. -- Joka kukka oli kuva.

-- Katsohan, sanoi Ippolita, ja näytti Giorgiolle rautatielippua. Se on lippu Segni-Palianoon. Sen aion tallettaa.

Pancrazio kolkutti ovelle. Hän toi Giorgiolle kuitatun laskun. Herran anteliaisuudesta liikutettuna hän puhkesi loppumattomiin kiitoksiin ja onnentoivotteluihin. Lopuksi hän päällepäätteeksi veti esiin taskustaan kaksi nimikorttia ja tarjosi ne heille "muistoksi nimipahasestaan", pyytäen rohkeuttaan anteeksi. Hänen mentyään molemmat valepuolisot purskahtivat nauruun. Kookkain kirjaimin oli kortissa luettavissa: Pancrazio Petrella.

Ippolita sanoi:

-- Tallettakaamme tämäkin!

Taaskin Pancrazio kolkutti ovelle. Hän toi neljä tai viisi appelsiinia lahjaksi nuorelle rouvalle. Silmät loistivat hänen punoittavissa kasvoissaan.

-- On aika lähteä, hän ilmoitti.

Kun rakastavat astuivat alas portaita, valtasi heidät alakuloisuus, jopa pelokkaisuuden tunne, ikäänkuin hylätessään tämän rauhan tyyssijan olisivat kulkeneet synkkiä vaaroja kohti: Vanha majatalon isäntä hyvästeli heitä ovella ja sanoi vielä pahoitellen:

-- Täksi illaksi olin hankkinut niin hyviä leivoksia. Vavahtelevin huulin vakuutti hänelle Giorgio:

-- Palaamme pian, palaamme pian.

Heidän astuessaan asemalle, aurinko katosi mereen, ja latinalaisen tasangon äärillä pilkoitti punerva hohde usvista. Cecchinassa vihmaili ohut sade. Tuona kosteana ja sumuisena pitkäperjantai-iltana, jolloin erosivat, Rooma tuntui heistä kaupungilta, missä ei voi muuta kuin kuolla.

II.

KOTI.

I.

Huhtikuun loppupäivinä Ippolita matkusti Milanoon, minne sisarensa, jonka anoppi oli kuollut, oli hänet kutsunut. Giorgion oli niinikään määrä lähteä matkaan tuntematonta maata etsimään. Ja toukokuun keskivaiheilla he aikoivat taas kohdata toisensa.

Mutta juuri noina päivinä Giorgio oli saanut äidiltään kirjeen täynnä tuskallisia sanomia, melkein epätoivoa. Eikä hän enää voinut kauemmaksi lykätä paluutaan synnyinkotiinsa.

Kun hänelle oli selvinnyt, että hänen viipymättä oli rientäminen sinne, missä todellinen murhe vallitsi, täytti hänet synkkä ahdistus, joka vähitellen syrjäytti alkuperäisen lapsenrakkauden ja hänessä kiihtyi katkeruus, joka kärjistymistään kärjistyi, mikäli tulevan taistelun kuvat hänen tietoisuudessaan kävivät selvemmiksi ja taajemmiksi ja mikäli suvaitsemattoman itsekkäisyyden ääni hänen sisällään kaikui vaativaisempana. Ja tämä katkeruus kävi niin kiivaaksi, että se ennen pitkää hallitsi kaikkea ja sai lisäravintoa matkallelähdön vastuksista ja eron tuottamasta surusta.

Jäähyväishetki oli tuskallisempi kuin koskaan ennen. Giorgio oli mitä kiihoittuneimman mielenherkkyyden tilassa. Kaikki hänen hermonsa olivat jännittyneet ja pitivät häntä alituisen levottomuuden tilassa. Hän ei näyttänyt uskovan tulevaan paljoa lupaavaan onneen ja rauhaan. Sanoessaan hänelle hyvästi, Ippolita kysyi:

-- Näemmeköhän toisemme jälleen?

Suudellessaan kynnyksellä hänen huuliaan viimeisen kerran, Giorgio huomasi, miten Ippolita peitti tämän suudelman mustalla harsolla; ja tämä mitätön seikka kiusasi häntä sisäisesti ja paisui suunnattomaksi hänen mielikuvituksessaan kuin synkkä aavistus.

Saapuessaan Guardiagreleen, synnyinkaupunkiinsa ja kotiinsa, hän oli niin rasittunut, että lapsen tavoin itki syleillessään äitiään. Mutta ei tämä syleily eivätkä nämä kyynelet tuottaneet hänelle helpoitusta. Hänestä tuntui, kuin olisi hän synnyinkodissaan ollut vieras; hänestä tuntui, kuin olisi liikkunut keskellä perhettä, joka oli hänelle outo. Tuo omituinen irtautumisen tunne, jota jo aikaisemmin oli kokenut sukulaisiinsa nähden, esiintyi nyt voimakkaampana ja tukalampana. Tuhannet arkipäivän pikkuseikat kiihoittivat ja loukkasivat häntä. Muutamat vaitiolot päivällisen tai illallisen kestäessä, jolloin veitset ja haarukat kalisivat, olivat hänelle sietämättömät. Eräät hänen hienostuneista tavoistaan saivat noissa tilaisuuksissa ankaran kosketuksen, rajun kolhauksen. Tuo eripuraisuuden, vihamielisyyden, sotaisuuden ilmakehä, joka liiteli hänen synnyinkotinsa yli, riisti häneltä hengityksen.

Äiti oli vielä hänen tulonsa iltana kutsunut hänet syrjään, kertoakseen hänelle kaikki surunsa, kaikki kärsimyksensä, kaikki huolensa ja mainitakseen hänelle kaikki puolisonsa irstailut ja ruokottomuudet. Hän oli kyynelsilmin katsonut poikaansa ja vihasta värähtelevällä äänellä huutanut:

-- Isäsi on halpamainen mies!

Ja hänen silmäluomensa olivat hieman turvottuneet ja paljosta itkemisestä punettuneet; hänen poskensa olivat näivettyneet, ja koko hänen olemuksessaan ilmenivät pitkällisen kärsimyksen jäljet.

-- Hän on halpamainen mies! Hän on halpamainen mies!

Kun Giorgio kiipesi huoneisiinsa yläkerrassa, oli hänellä vielä tämän äänen kaiku korvissaan, näki hän vielä äitinsä ryhdin ja kuuli vielä syytökset, toisen toisensa jälkeen, nuo häpeälliset syytökset sitä miestä kohtaan, jonka verta virtasi hänen suonissaan. Hänen sydämensä paisui, niin että hän luuli siihen tuiki menehtyvänsä. Mutta äkkiä etäällä olevan lemmittynsä raju ikävöiminen antoi hänen ajatuksilleen toisen suunnan; ja hän tunsi, ettei ollut kiitollinen äidilleen siitä, että hän hänelle oli paljastanut niin paljon kurjuutta; hänestä olisi ollut parempi olla mitään tietämättä, olla mitään muuta ajattelematta, kuin rakkauttaan, olla mistään muusta kärsimättä, kuin rakkaudestaan.

Hän astui huoneisiinsa ja sulkeutui sinne. Toukokuun kuutamo kuvastui parvekkeiden ikkunoihin. Ja hän aukaisi ne, tuntien voimakasta tarvetta hengittää yöilmaa. Hän nojasi rautaristikkoon ja joi pitkin siemauksin öistä virkeyttä. Ääretön rauha vallitsi alhaalla laaksossa; ja Majella-huippu, vielä häikäisevän valkoisena lumipeitossaan, näytti yksinkertaisine ja juhlallisine viivoineen avartavan taivasta. Guardiagrele uinaili valkean karjalauman tavoin Santa Maria Maggioren ympärillä. Yhtä ainoata naapuritalon ikkunaa valaisi keltainen hohde.

Giorgio unhoitti tuoreen haavansa. Yön kauneuden edessä hänellä oli yksi ainoa ajatus: se yö, joka on, _menee hukkaan_ onnelta.

Hän kuunteli. Hiljaisuudessa tunki läheisestä tallista hevosen kavioiden kopina hänen korviinsa; sitten hiljainen kulkusten kilinä. Hän katseli valaistua ikkunaa; ja hän näki tuossa valoisassa nelikulmiossa häälyviä ohi liitäviä varjoja, kuin sellaisten henkilöiden varjoja, jotka liikkuivat sisällä. Hän kuunteli. Hän luuli kuulevansa ovelta heikkoa kolkutusta. Epäröiden hän meni avaamaan.

Se oli Gioconda täti.

-- Unhoitatko minut? hän sanoi sisään astuessaan ja syleillessään Giorgiota.

Giorgio ei ollut saapuessaan häntä nähnyt ja oli todella hänet tällä kertaa unhoittanut. Hän pyysi anteeksi. Hän tarttui tätinsä käteen, pyysi häntä istumaan ja puhui hänen kanssaan hellä sävy äänessä.

Gioconda oli hänen isänsä vanhempi sisar, kuusikymmenvuotias. Hän ontui erään kaatumisen jälkeen; ja hän oli hiukan lihava, mutta sairaalloisen, näivettyneen, verettömän lihava. Hän harrasti yksinomaan uskonnollisia asioita ja asui talon yläkerran syrjäisessä huoneessa, melkein kokonaan erillä perheestä, laiminlyötynä, kenenkään hellimänä, heikkomielisen tavoin kohdeltuna. Hänen maailmansa muodostivat pyhimyskuvat, pyhäinjäännökset, vertauskuvat. Hänen ainoana toimenaan olivat uskonnollisten menojen noudattaminen, häipyminen rukousten yksitoikkoiseen hämärään ja niiden kidutusten kertominen, jonka hänelle tuottivat herkutteluhimonsa. Sillä hän oli perso makeisille ja inhosi kaikkea muuta ruokaa. Hän piti Giorgiosta, hänellä kun oli tapana kotona käydessään tuoda hänelle laatikko makeisia ja pullo ruusu-likööriä.

-- Siis -- hän sanoi soperrellen melkein hampaattomien leukojensa välillä -- sinä siis olet palannut kotia... oi... sinä olet palannut...

Hän katsoi Giorgioon hieman tylsämielisesti, eikä tietänyt sen enempää sanoa; mutta hänen silmistään hohti selvä odotus. Ja huolimatta vastenmielisyydestä, jota hänen hengityksensä Giorgiossa herätti, tämä tunsi sydämensä kutistuvan kokoon huolestuneesta säälistä. "Tämä kurja olento", hän ajatteli "joka on vajonnut inhimillisen alennuksen alimmalle portaalle, tämä köyhä, makeisille perso rukoilija-sisar on minun sukuani!"

-- Siis,... toisti täti ilmeisen ahdistuksen valtaamana; ja hänen silmänsä kävivät melkein liian uskaliaiksi.

-- Voi, Gioconda täti, suo anteeksi! sanoi Giorgio vihdoin tuskallisen väkinäisesti. Tällä kertaa olen unhoittanut makeiset.

Vanhan naisen kasvot muuttuivat, kuin olisi hän ollut vähällä pyörtyä. Hänen silmänsä sammuivat. Hän soperteli:

-- Se ei tee mitään...

-- Mutta huomenna minä niitä ostan, lisäsi Giorgio, sydän kouristuksissa, häntä lohduttaakseen. Minä ostan sinulle niitä; ja sitten tulen kirjoittamaan...

Vanhus elpyi jälleen. Hyvin kiireisesti hän sanoi:

-- Tiedätkö, Ursula-luostarin luota voit ostaa makeisia.

Sitten seurasi vaitiolo, jonka kestäessä hän epäilemättä edeltäpäin hengissä nautti huomispäivän suloutta, sillä hänen hampaattomasta suustaan kuuli vähäistä maiskutusta, kuin olisi hän nielaissut liikaa sylkeä; ja hän virkkoi: