Part 4

Kuullessaan tämän hellän ja voimakkaan äänen kaiun Giorgio pudisti pois itsestään kaikki pahat ajatukset. Ja astuessaan ulos raittiiseen ilmaan, hän tunsi itsensä virkistyvän.

Melkein kristallinkirkas selkeys verhosi kosteutta uhkuvaa maisemaa. Kuulakassa ilmassa liiteli vielä iltaruskon valojäännöksiä. Tähdet syttyivät yksitellen, vitkaan, ikäänkuin tulet avaruudessa sinne tänne häälyvissä näkymättömissä kynttiläjaloissa. "Meidän täytyy olla onnellisia!" -- Nämä ystävättären sanat kaikuivat vielä Giorgion sisällä ja hänen sydämensä paisui epämääräisistä pyyteistä. Ja rauhallinen huone, kamiinihehku ja valkoinen vuode tuntuivat hänestä liian vaatimattomilta onnen välikappaleilta tänä juhlallisena ja siveänä yönä. -- Me vietämme vuosipäivää. Meidän tulee olla onnellisia. -- Mitä oli hän kaksi vuotta sitten tähän samaan aikaan ajatellut, tehnyt? Päämäärättömänä hän oli harhaillut kaduilla, vaistomaisen tarpeen kiihoittamana saavuttaa enemmän tilaa ja kuitenkin tuntien vetovoimaa vilkasliikkeisimpiin paikkoihin, siellä kun hänen ylpeytensä ja onnensa, arkielämän vastakohtana, näytti suurenevan. Ja kaupungin häly oli kaukaa tunkenut hänen korviinsa.

V.

Lodovico Tognin vanha hotelli, jossa oli pitkä marmorisekoseinäinen käytävä, useat eteiset vihertävine ovineen, joilla kaikilla oli muistotaulut, henki ensi katseella melkein luostarimaista rauhaa. Jokainen huonekalu näytti tuttavallisen vanhanaikaiselta. Vuoteilla, tuoleilla, nojaistuimilla, sohvilla, pesukaapeilla oli vanhettunut, menneisaikainen muoto. Katot joiden värit olivat vaaleita, kellerviä tai sinerviä, olivat keskeltä koristetut ruusukiehkuralla tai jollakin tavallisella vertauskuvallisella kuviolla, kuten lyyralla, soihdulla, nuolikotelolla. Seinäpaperien ja mattojen kukkaiskoristeet olivat vaalenneet, melkein näkymättömiin himmenneet. Rococo-peilit, joiden suuriin kultakehyksisiin pintoihin vanhanaikuiset kuvat heijastuivat, loivat niihin sellaisen surunvoittoisen, miltei epätodellisen sävyn, minkä joskus saavat yksinäisiin lammenpintoihin kangastuvat rannat.

-- Kuinka minua viehättää täällä olo, sanoi Ippolita ympäristön hiljaisen lumouksen viehättämänä, painautuen syvälle pehmeään nojatuoliin, kumartaen päänsä selkänojalle, johon oli kiinnitetty puolikuun muotoinen vaatimattoman tekoinen pumpulilangasta virkattu pitsikoristus. -- En tahtoisi ollenkaan lähteä täältä pois.

Hänen mieleensä muistui Giovanna tätivainaja ja kaukainen lapsuus.

-- Tätiparalla, kuulehan, oli tämänäkaltainen talo, missä huonekalut ainakin vuosisadan ajan olivat olleet samalla paikalla. Muistan aina hänen epätoivonsa, kun minä olin särkenyt hänen lasikupunsa, jonka alla oli keinotekoisia kukkia... Muistan, että hän itki. Vanhusparka! Näen hänet vielä edessäni tuo musta pitsimyssy päässä ja valkoiset hiuskiehkurat ohimoilla.

Hän puhui hiljaa, välillä keskeyttäen puheensa, katsellen kamiinin hehkuvaa hiilosta, hymyillen joskus Giorgiolle, silmät hieman väsyneinä ja tummien kehien ympäröiminä; sillävälin kuului ulkoa kadunlaskijoiden tasainen ja jatkuva kalkutus.

-- Tuossa talossa oli avara ullakko ja siinä pari kolme katto-aukkoa, joissa kyyhkyset asustivat. Sinne kiipesivät pienet jyrkät portaat, joiden sivuseinillä riippui, Herra tiesi miltä ajoilta asti, jäniksen karvaisia vuotia kahden ristiin asetetun sauvan varassa. Minä vein joka päivä ruokaa kyyhkysille. Heti kun ne kuulivat minun astuvan ylös portaita, ne tunkeilivat oven eteen. Sisään astuessani ne ympäröivät minut. Silloin minä istuuduin maahan ja sirotin ympärilleni ohria. Kyyhkyset häärivät ympärilläni, ne olivat vallan valkeat ja minä katselin, kun ne noukkivat jyviä. Naapuritalosta kuului huilun ääniä: aina sama sävelmä samaan aikaan. Tämä musiikki tuntui minusta suloiselta. Kuuntelin pää käännettynä avattuun kattoluukkuun, ikäänkuin ahmien sisääntulevia säveliä. Silloin tällöin palasi eksynyt kyyhkynen ullakolle, hiipaisten siivillään päätäni ja pudottaen hiuksiini jonkun sulan. Ja näkymätön huilu soitti, soitti yhä edelleen... Korvissani soi vielä tuo sävelmä, voisin sitä hyräillä. Intohimoinen kiintymykseni musiikkiin alkoi tuona aikana, kyyhkyislakassa...

Mielessään hän toisti tuon vanhanaikuisen albanialaisen huilun soittamaa kappaletta, ja hän nautti sen sulosoinnusta tuntien hieman samanlaista surumielisyyttä kuin nainen, joka monen vuoden kuluttua morsiusarkkunsa pohjalta löytää siihen unhoittuneen makeisen. Seurasi hetken vaikeneminen. Rauhallisen majatalon käytävässä kajahti kello.

-- Muistan vielä, miten raajarikko turturi-kyyhkynen, tätini suuren hellyyden esine, laahusteli ympäri huoneissa. Eräänä päivänä tuli luokseni leikittelemään lähitalosta eräs kaunis vaaleatukkainen tyttönen, nimeltä Clarice. Täti oli vilustunut ja vuoteen omana. Me leikittelimme terassilla, raastaen pois neilikoita maljakoista. Turturi-kyyhkynen ilmestyi kynnykselle, katseli meitä epäluulottomana ja pysähtyi soppeen nauttimaan päivänpaisteesta. Tuskin Clarice sen oli huomannut, kun hyökkäsi sen luo, ottaakseen sen kiinni. Tuo lintuparka koetti paeta ontuen; mutta se hypähteli niin hullunkurisesti, että me molemmat purskahdimme hillittömään nauruun. Clarice sai sen kiinni; hän oli sydämetön lapsi. Paljosta nauramisesta me olimme kuin huumautuneet. Pelästynyt kyyhkynen vastusteli meidän käsissämme. Clarice kyni siitä irti höyhenen; sitten hän -- kauhistun sitä nyt ajatellessani -- kyni sen melkein paljaaksi, minun silmieni edessä, nauraen ja saaden minut nauramaan kuin juopuneen. Sittenkuin lintuparka oli paljaaksi nypitty ja kun se oli päässyt vapaaksi, se pakeni talon taakse. Me ajoimme sitä hetken aikaa takaa. Kotvan kuluttua kuulimme tädin soittavan kelloa, huutavan ja yskivän vuoteessaan... Clarice livisti heti tiehensä portaita alas; minä piilottauduin oviverhon taakse. Turturi-kyyhky kuoli vielä samana iltana. Täti lähetti minut takaisin Roomaan, luullen minua tuon ilkityön tekijäksi; enkä valitettavasti koskaan enää nähnyt häntä jälleen. Kuinka katkerasti itkin! Tunnontuska kalvaa minua yhä vielä.

Ippolita puhui hiljaa keskeytyen joskus, tuijottaen silmät levällään loistavaan kamiinin hehkuun, joka tuntui häntä vaivuttavan hypnotilliseen horrostilaan; ja ulkoa kuului kadunlaskijain vasarain tasainen ja yhtämittainen kalskutus.

VI.

Eräänä päivänä rakastavat palasivat hieman väsyneinä Nemi-järveltä. He olivat syöneet aamiaista Cesarini-huvilassa komeiden kukkivien kamelioiden siimeksessä. Yksin, mielessä se tietoisuus, joka syntyy kun tarkastaa kaikkein salaperäisintä salaperäisistä seikoista, he olivat katselleet "Dianan peiliä" joka tekee katsojaan saman kylmän ja läpitunkemattoman vaikutuksen kuin sinervä jäätikkö.

He tilasivat teetä, kuten tavallisesti. Ippolita haki jotain matkalaukustaan, kääntyi Giorgion puoleen näyttäen hänelle nauhan koossapitämää pientä tukkua ja sanoi:

-- Katso! -- Sinun kirjeesi. -- Kuljetan niitä aina mukanani.

Giorgio huudahti ilmeisen iloisena:

-- Kaikki? Oletko tallettanut ne kaikki?

-- Olen, kaikki. Minulla on kortitkin ja sähkösanomat. Puuttuu yksi ainoa kortti, jonka heitin tuleen, jotta se ei olisi joutunut mieheni käsiin. Mutta olen säilyttänyt palaneita lappuja: joku sana on vielä luettavissa.

-- Saanko nähdä? -- kysyi Giorgio.

Kateellisen näköisenä Ippolita piiloitti kirjetukun. Kun Giorgio sitten hymyilevänä lähestyi häntä, hän pakeni viereiseen huoneeseen.

Ei, ei; sinä et saa niitä nähdä. Minä en tahdo.

Hän vastusti osaksi leikillä, osaksi sentähden, että aina huolellisesti ja pelokkaasti oli tallettanut näitä kirjeitä salaisen aarteen tavoin, niin ettei kernaasti näyttänyt niitä edes niiden kirjoittajalle.

-- Näytähän ne minulle, minä pyydän! Olen niin utelias uudelleen lukemaan kaksi vuotta sitten kirjoittamani kirjeet. Mitä sinulle kirjoitinkaan?

-- Hehkuvia sanoja.

-- Minä pyydän. Anna minun nähdä ne.

Lopulta Ippolita myöntyi nauraen, rakastajansa vakuuttavien hyväilyjen voittamana.

-- No hyvä, odottakaamme, kunnes tee tuodaan sisään; sitten luemme niitä yhdessä. Tahdotko että viritämme tulen kamiiniin.

-- En; tänään on melkein kuuma.

Oli kirkas päivä, tyynessä ilmassa vavahti kuin hopeaisen hohteen väreitä. Päivänvalo hieman himmeni kulkiessaan valkoisten harsouudinten läpi. Villa Cesarinin puistosta poimitut tuoreet orvokit olivat jo täyttäneet tuoksullaan koko huoneen.

-- Siinä on jo Pancrazio -- sanoi Ippolita kuullessaan kolkutuksen ovelta.

Kelpo palvelija Pancrazio toi sisään, huulilla häviämätön hymynsä, ehtymätöntä teetä. Hän asetti tarjottimen pöydälle, lupasi herkullista ruokaa päivälliseksi ja poistui, astuen iloisena ja hypähdellen. Hän oli kalju, mutta oli muuten pysynyt nuoren näköisenä; hän oli tavattoman altis palvelukseen, ja hänellä oli kuten eräillä japanilaisilla jumalankuvilla nauravat, kaidan soikeat ja hieman vinot silmät.

-- Pancrazio itse on virkistävämpi ilmiö kuin tarjoamansa tee.

Tuolla teellä ei todellakaan ollut tuoksua, mutta se sai lisännöistä erikoisen maun. Kannu ja kupit olivat muodoltaan ja ko'oltaan tavattomia. Tarjottimeen oli kuvattu liikuttava paimentolais-rakkaustarina, ja keskellä sitruuna-palasilla täytettyä lautasta, oli mustin kirjaimin luettavissa arvoitus.

Ippolita kaatoi teetä kuppeihin; nämä höyrysivät kuin suitsutus-astiat. Sitten hän irroitti kirje-tukun, ja kirjeet erkanivat järjestettyinä ja jaettuina pienempiin tukkuihin.

-- Kuinka niitä on paljo, huudahti Giorgio.

-- Eipä ollenkaan paljo! Niitä on kaksisataa yhdeksänkymmentä neljä. Ja kahdessa vuodessa, rakkaani, on seitsemänsataa kolmekymmentä päivää.

Molemmat hymyilivät. He istuivat vieretysten pöydän ääreen ja alkoivat lukea kirjeitä. Giorgion valtasi omituinen mielenliikutus näiden rakkautensa asiapaperien ääressä, tuntehikas ja samalla voimakas mielenliikutus. Ensi kirjeet saattoivat hänet hämmennystilaan. Niissä ilmenevä liioitteleva tunteellisuus näytti hänestä alussa käsittämättömältä. Eräiden lauseiden lyyrillinen lennokkaisuus hänet melkein tyrmistytti. Hänen nuoren intohimonsa raju kiivaus häntä melkein pelästytti keskellä tämän vaatimattoman hotellin hiljaisuutta. Eräs kirje sanoi: "Kuinka monta kertaa sydämeni on tänä yönä huoannut sinua kaihotessaan! Kumea tuska painoi minua lyhyinä unenhetkinäkin; ja aukaisin silmäni paetakseni niitä harhakuvia, jotka nousivat sieluni pohjasta... Yksi ainoa ajatus pitää minua valloissaan, yksi ainoa ajatus minua kiduttaa: että sinä voisit minut hyljätä! Sellainen mahdollisuus ei ole koskaan tuottanut minulle mielettömämpää kauhua, kirvelevämpää surua. Minulla on tällä hetkellä se ehdoton, varma ja vankka vakaumus, että elämä ilman sinua on mahdoton. Kun ajattelen, ettet sinä ole täällä, niin päivä pimenee, valo käy minulle vihamieliseksi, maailma tuntuu minusta pohjattomalta haudalta: -- kuolema kouristaa minua."

Toinen kirje, joka oli kirjoitettu Ippolitan lähdettyä, kuului: "Teen yliluonnollisia ponnistuksia pitääkseni kynää kädessäni. Minulla ei enää ole tarmoa, ei enää tahdonlujuutta. -- Niin toivoton alakuloisuus on minut vallannut, että tunnen yksinomaan sietämätöntä elämän inhoa. Ja päivä on harmaa, painostava, lyijynraskas, miltei murha-ajatuksia hautova. Hetket kuluvat armottoman hitaasti, ja hetki hetkeltä kasvaa kurjuuteni, käyden yhä synkemmäksi ja toivottomammaksi. Minusta tuntuu kuin olisi sisälläni seisahtunutta, myrkyllistä vettä. Onkohan tämä henkistä vai ruumiillista kärsimystä? Sitä en tiedä. En liiku, pysyn tylsyneenä taakan alla, joka minut musertaa, minua kuitenkaan tappamatta." Sitten seurasi toinen: "Vihdoin sain tänään kirjeesi, kun jo olin epätoivoissani. Ja luin sen yhä uudelleen, koettaen rivien välistä löytää sanomatonta, sitä mitä et ole voinut julki lausua, sielusi salaisuutta, jotain, mikä olisi elävämpää ja viehkeämpää kuin elottomalle paperille kirjoitetut sanat... Kaihoan sinua hirvittävästi. Haen paperista sinun kätesi, hengityksesi, katseesi jälkeä -- mutta turhaan. En tiedä, mitä antaisin, jos minulla vaan olisi läsnäolosi harhakuvakin. Lähetä minulle kukka, jota pitkään olet suudellut, piirrä kehä siihen paperin kohtaan, jota huulesi kauan ovat kosketelleet, tee jotain, että voin kuvitella sinun lähettäneen minulle hyväilyn kaukaa... kaukaa... kaukaa! Kuinka pitkä aika siitä onkaan, kun viimeksi sinua suutelin, kun sinua sylissäni pidin ja näin sinun kalpenevan. Onko siitä vuosi kulunut? Onko vuosisata kulunut? Minne oletkaan kadonnut? Mitkä maat, mitkä meret ovat välillämme?... Toimettomana ja raskasmielisenä kulutan hetkiäni. Huoneeni on muuttunut synkän surulliseksi kuin maanalainen kappeli. Joskus kuvittelen lepääväni paareilla; kammottavan selvästi katselen itseäni kuoleman liikkumattomuudessa. Ja tämän tarkastuksen jälkeen tunnen mielen tyyneyttä." Tällaisia huudahduksia ja valituksia sisälsivät nuo kirjeet, jotka olivat hajalla yksinkertaisella liinalla peitetyllä pöydällä, ja sillävälin nuo kookkaat maalaiskupit täynnä viatonta juomaansa rauhallisesti höyrysivät.

-- Muistatko? -- sanoi Ippolita. -- Se oli silloin, kun ensi kerran matkustin Roomasta ainoastaan pariksi viikoksi.

Giorgio oli ajatuksiinsa vaipunut muistellessaan kaikkia näitä mielettömän kiihkeitä tunteita; ja hän koitti jälleen herättää niitä, ymmärtää niitä. Mutta hetken ympäristön tuottama mielihyvä ei ollut tuolle sisäiselle ponnistelulle suotuisa. Hyvänvoinnin tunne oli käärinyt hänen henkensä kuin pehmeisiin kääreisiin. Uudinten himmentämä valo, kuuma juoma, orvokkien tuoksu, Ippolitan läheisyys huumasivat hänet. Ja hän ajatteli: -- Olenko nyt siis niin kaukana tuon ajan hehkuvista pyyteistä? En; sillä kun Ippolita äsken lähti matkalle, oli suruni yhtä julma. -- Mutta hänen ei onnistunut saattaa tuonnoista minäänsä sopusointuun nykyisen minänsä kanssa. Yhä vaan hän tunsi, että se mies, joka purki epätoivoaan noissa kirjeiden lauseissa, oli hänelle vieras; hän tunsi että nuo lempensä purkaukset eivät enää kuuluneet hänelle, jopa hän tunsi noiden sanojen täyden tyhjyyden. Nämä kirjeet olivat kuin hautakirjoituksia kirkkomaalla. Samoin kuin hautakirjoitukset antavat liioitellun ja väärän käsityksen vainajasta, niin nämä kirjeet epätodesti kuvastivat niitä eri sieluntiloja, jotka rakastava oli läpikäynyt. Hän kyllä jälleen tunsi sen tavattoman aistien levottomuuden, joka vavahtelee rakastavassa hänen kirjoittaessaan rakkauskirjettä. Tämän levottomuuden vaikutuksesta sekaantuvat ja samenevat eri tunne-aallot ja nostavat sekavan kuohunnan. Kun rakastavalla ei ole selvää käsitystä siitä, mitä tahtoisi lausua, ja hän kun on sidottu sanan ahtaaseen merkitykseen, hän luopuu kuvaamasta todellista sisäistä mielentilaansa ja koettaa liioittelevin lausein saavuttaa likimalkaista voimakkuutta, turvautuen korupuheisiin käänteisiin. Sentähden kaikki lemmenkirjeet ovat toistensa kaltaisia; sentähden ylimmän intohimon kielessä tuskin on enempää vaihtelua kuin jonkun ammatin erikoiskielessä.

Giorgio ajatteli: -- Tässä kaikki on intohimoa, kouristusta, liioittelua. Mutta missä ovat minun hienot tunnelmani? Missä se harvinainen ja monivärinen alakuloisuus, tuo syvä huoli, jonka pauloissa sielu vääntelihe ja jonka lymypaikkoihin se eksyi kuin selvittämättömään sokkeloon?

Mielipahakseen hän näki, että hänen kirjeistään puuttuivat hänen henkensä hienosärmäisimmät tunnelmat, ne, joita aina huolellisimmin oli vaalinut. Vähitellen, edelleen lukiessaan, hän huomasi jättäneensä onton korupuheisuuden pitkät lauseet ja että enemmän kiintyi pienten yksityisseikkojen ja mainittavien kokemuksien kuvaamiseen.

Eräässä kirjeessä hän luki: "Kello kymmenen aikaan menin vaistomaisesti Morteon puutarhaan, missä niin monena iltana olin sinut nähnyt. Nuo kolmekymmentä viisi minuuttia ennen sinun matkaasi olivat kauheat. Sinähän lähdit, ilman että saatoin sinua nähdä, peittää kasvojasi suudelmilla ja vielä kerran huutaa sinulle: _muistele minua... muistele minua_!... Kello yhdentoista vaiheilla katsahdin vaistomaisesti taakseni. Miehesi tuli puutarhaan tuon tavallisen tuttavan naisen ja erään herran seurassa. Epäilemättä he palasivat asemalta, minne olivat saattaneet sinut. Raatelevan tuskan kouristamana minun kohta sen jälkeen täytyi nousta ja poistua. Noiden kolmen henkilön läsnäolo, jotka nauroivat ja puhelivat kuin muina tavallisina iltoina, ikäänkuin ei mitään olisi tapahtunut, saattoi minut epätoivoisaan tilaan. He loivat tietoisuuteeni sen varmuuden, että sinä olit poissa, auttamattomasti poissa."

Hänen mieleensä muistuivat nuo kesäillat, jolloin oli nähnyt Ippolitan istuvan miehensä ja erään jalkaväenkapteenin välissä, ja heitä vastapäätä kömpelön naisilmiön. Giorgio ei tuntenut ketään näistä kolmesta henkilöstä; mutta heidän jokainen liikkeensä, asentonsa ja ulkonaisen hahmonsa jokapäiväisyys häntä hermostutti; ja hän kuvitteli heidän keskustelunsa typeryyttä, johon tuo hieno olento alinomaan näytti mielenkiintoisesti ottavan osaa.

Toisesta kirjeestä hän luki: "Minä epäilen. Sieluni on tänään vihamielinen sinulle. Olen täynnä tukahutettua vihaa. Lähden kohta merelle. Aallot keinuvat vilkkaina ja kookkaina. Hyvästi. En enää sinulle kirjoita, jotta en sanoisi sinulle ankaroita sanoja. Jää hyvästi. Rakastatko minua, vai kirjoitatko minulle enää ainoastaan sääliväisestä tottumuksesta lemmen sanoja? Oletko _vilpitön_? Mitä ajattelet? Mitä teet? Minä kärsin. Minulla on oikeus asettaa sellaisia kysymyksiä. Epäilen, epäilen, epäilen. Olen mieletön."

-- Tämä on niiltä ajoilta, -- sanoi Ippolita, kuin minä olin Riminissä, elokuun ja syyskuun, nuo myrskyiset kuukaudet, ja viimein sinä saavuit "Don Juanilla".

-- Tässä on kirje, joka on kirjoitettu purressa: Saavuimme tänään kello 2 purjeveneellä Porto San Giorgiosta Anconaan. Enteidesi ja rukoustesi johdosta tuuli oli meille suotuisa. Ihmeellinen merimatka, josta tulen sinulle kertomaan. "Don Juan" on pursien kuningas. Sinun lippusi liehuu mastossa. Hyvästi, kenties huomiseen! -- Syyskuun 2:nen päivä. --

-- Ja näimme toisemme jälleen. Mutta mitkä tuskalliset päivät! Muistatko? Meillä oli aina valppaita urkkijoita ympärillämme. Voi, tuo minun kälyni! Muistatko käyntimme Malatestan temppelissä? Ja pyhiinvaelluksemme San Giulianon kirkkoon lähtösi edellisenä iltana?

-- Tässä on kirje Veneziasta.

Sydän sykkien molemmat lukivat: -- "9:nnestä päivästä alkaen olen ollut Veneziassa, entistäni surullisempana. Venezia tukehuttaa minua. Eipä säteilevinkään uni saata vetää vertoja sille komeudelle, joka kohoaa merestä ja kukoistavana harhakuvana ylenee taivaille. Minä menehdyn suruun ja kaihoon. Miksi sinä et ole täällä? Kunhan olisit toteuttanut aikeesi ja tullut tänne! Ehkä olisimme voineet riistää yhden ainoan tunnin vartioivalta valppaudelta; ja lukemattomien muistelmiemme joukossa olisi tämäkin, kaikkein jumalallisin..." Toiselta sivulta he vielä lukivat: "Eriskummainen ajatus sukeltaa aika ajoin esiin mielestäni, tehden sisimpäni levottomaksi: mieletön ajatus, houre. Kuvittelen, että sinä äkkiä voisit tulla Veneziaan, yksin, ollaksesi kokonaan minun omani." Ja toisessa kohdassa: "Venezian kauneus on sinun kauneutesi luonnollinen kehys. Sinun värisi, nuo täydet voimakkaat värit, jotka tuntuvat meren vahan, himmeän kullan ja kenties vaalenneen ruusun värien sekoitukselta, ovat ihannevärejä, jotka parhaiten sointuvat yhteen Venezian ilmaan. En tiedä, millainen oli Caterina Cornaro, Kypron kuningatar, mutta kuvittelen, en tiedä miksi, että hän oli sinun näköisesi. Eilen kuljin Canale Grandella Kypron kuningattaren komean palatsin ohi; ja tämä saa minut runolliselle tuulelle. Etkö sinä kerran asunut tuossa kuninkaallisessa rakennuksessa ja etkö kumartunut upeakoristeiselta parvekkeelta katselemaan auringon leikittelevää kimmellystä vedessä? Jää hyvästi, Ippolita! Minulla ei ole marmoripalatsia Canale Granden varrella, joka olisi sinun ylevyytesi arvoinen, etkä sinä ole kohtalosi valtijatar..." Ja kauempana: "Täällä tapaa Paolo Veronesen täydessä ihanuudessaan. Eräs Veronesen maalaus niinikään palautti mieleeni meidän pyhiinvaelluksemme Riminin San Giuliano kirkkoon. -- Olimme jotenkin alakuloiset tuona iltana. Astuessamme ulos kirkosta vielä hieman liikuimme ulkona joen varsilla, missä kaukaa haamoittivat korkeat puuryhmät. Muistatko? Silloin tapasimme toisemme ja puhelimme viimeisen kerran. Viimeisen kerran! -- Ja jos nyt äkkiä tulisit Vignolasta Veneziaan!"

-- Olihan se alituinen, hienon hieno vastustamaton houkutus -- sanoi Ippolita. -- Sinä et voi kuvitella kestämiäni tuskia. En nukkunut öisin, miettiessäni keinoja, miten olisin voinut matkustaa herättämättä epäluuloa isäntäväessäni. Ja olihan se taitavuuden ihme. Kun olin gondolassa Canale Grandella yhdessä sinun kanssasi tuona syyskuun aamuna, luulin näkeväni unta. Muistatko? Minä sain itkupuuskan, enkä voinut sanoa sinulle sanaakaan...

-- Mutta minä olin sinua odottanut. Tiesin, että olit tuleva mistä hinnasta tahansa.

-- Se oli ensi suuri varomattomuus.

-- Se on totta.

-- Mitä se haittaa? Eikö ole parempi näin? Eikö ole parempi, että minä nyt olen kokonaan sinun? Minä en kadu mitään.

Giorgio suuteli häntä ohimolle. He puhelivat kauan tuosta ajasta, joka oli heidän kauneinten ja merkillisinten muistojensa esine. He elivät uudelleen hetki hetkeltä nuo kaksi päivää, jotka olivat viettäneet Hotel Danielissa, nuo kaksi unhoituksen ja ylimmän huumauksen päivää, jolloin molemmat olivat menettäneet kaiken tietoisuuden ympäröivästä maailmasta, melkeinpä omasta menneisyydestään.

Nämä päivät tiesivät Ippolitan onnettomuuden alkua. Seuraavat kirjeet viittaavat hänen huoliinsa: "Kun ajattelen, että minä oikeastaan olen syynä sinun huoliisi, kotoisiin ikävyyksiisi, minua vaivaa sanomaton tunnontuska; ja tahtoisin, että tuntisit intohimoni koko laajuuden, voidaksesi antaa minulle anteeksi. -- Tunnetko sen? Oletko varma siitä, että minun rakkauteni korvaa sinun suurta tuskaasi? Onko sinulla se varma, järkähtämätön vakaumus?" -- Sivu sivulta intohimo kasvoi. Sitten seurasi huhtikuusta heinäkuuhun käsittämättömän pitkä aukko: ei ainoatakaan kirjettä ja juuri noina kuukausina oli kohtalollinen käänne tapahtunut. Heikko aviomies, joka ei mitenkään ollut osannut voittaa Ippolitan avointa ja itsepäistä vastarintaa, oli melkein paennut, jättäen jälkeensä kauppatoimensa mitä sekavimpaan tilaan, joka oli niellyt suurimman osan hänen omaisuuttaan. Ippolita oli valinnut itselleen tyyssijan ensin äitinsä luona ja sitten maalla Caronnossa, sisarensa talossa.

Kauhea tauti, jota Ippolita jo lapsena oli potenut, hermosairaus, jolla oli kaatuvataudin oireita, oli taas ilmaantunut. Elokuussa päivätyt kirjeet koskettelivat sitä. "Et voi koskaan kuvitella, millaisia tuskia minä tunnen sisälläni. Suurin kärsimykseni on näkyjä näkevän mielikuvitukseni armoton selkeys. Näen sinun vääntelevän itseäsi taudin kouristuksessa, näen sinun kalpenevan ja piirteesi vääntyvän, silmiesi pyörivän epätoivoisesti itkusta punettuneiden luomien alla... Näen tautisi koko kammottavaisuuden, ikäänkuin olisin luonasi, ja kuinka vaivaankin itseäni, ei minun onnistu karkoittaa tuota kamalaa näkyä. Ja sitten kuulen sinun minua kutsuvan. Korvissani soi äänesi kaiku, käheä ja valittava kaiku, kuin sen, joka rukoilee apua, ja jolla ei ole mitään avun toivoa." Ja kolme päivää myöhemmin: "Vaivoin saan sinulle kirjoitetuksi nämä rivit. Tahtoisin olla mykkänä ja liikkumattomana sopessa, pysyä varjossa ajatuksineni, palauttaa kuvasi silmieni eteen ja nähdä tautisi ja sinut. Tämä vapaaehtoinen kidutus kiehtoo minut vastustamattomasti... Oi rakkaus raukkaani. Olen niin surullinen, että tahtoisin menettää olemassaolon tajunnan, pitkäksi aikaa, ja herätessäni en tahdo muistaa mitään enkä enää kärsiä. Tahtoisin, että minulla ainakin olisi kipeä ruumiillinen tuska, tahtoisin saada haavan, syvän palohaavan, jotain, mikä helpoittaisi sieluntuskiani. Jumalani! Näen sinun kalpeat, vavahtelevat kätesi; ja sormiesi lomissa hajalla olevien hapsiesi sekavat vyyhdit..."