Part 3

Ja erityisemmin vaikealta tuntui nyt erota Juho Kokosta. Aina se oli ollut hänelle ystävä. Se se oli silloin pikku varojensa aikana auttanut hänet työttömyysajan painaessa kaupunkiin ja jo sitä ennen kokenut avustella, aina siitä päivin kuin äiti kuoli. Isänänsä, jonain hyvin läheisenä, hän oli Juhoa aina pitänyt.

Ja nyt vielä se Juhon säälittävä tila! Annan herkkä silmä oli huomannut ne monet ihmisluonnon hienot pikkuseikat, jotka työläisen povessa piilivät syvemmällä kuin muiden. Hänen olonsa kävi vaikeaksi, kun hän ajatteli, että hänen nyt täytyisi jättää Juho semmoisena.

Niin oli hän nyt poikennut asialle Närhin sairaan vaimon, Kaisan, luo. Se johtuikin nyt puhumaan siitä Juhon eilisestä olosta, joka hänestä oli tuntunut niin omituiselta.

"Juho Kokko tässä eilen oli ja puhui... Tuntui niin kummalliselta koko sen olo", alkoi hän siinä muut puhelut puhuttuaan.

Anna vaikeni. Kaisa yski ysköksensä ja selviydyttyään jatkoi kuin yskimisestä väsyneenä:

"Mutta sitä lie hänelläkin surunsa... Sitä ei meikäläisen poveen jaksa nähdä muut kuin Jumala ja me itse... Se tää kova elämä painaa meissä kaikki niin kovin syvälle."

Herra siunaa! Annasta tuntui, kuin yrittelisi hänen silmiinsä pyrkiä kyynel. Kaisa makasi vuoteessa ihan voimattomana ja tovin kuluttua toisteli kuin itsekseen huokaillen:

"Painuu... painuu... Kaikki painuu meissä syvälle..."

Hän koki kääntäytyä tai kohentautua ja lisäsi:

"Sitä kun ei meikäläisellä ole aikaa vaivojansa valitella ja... niitä pinnalla muiden nähtävänä pysyttää, niin... Eivät ne silloin maailman silmiä kyyneleisiksi kostuta."

Anna ei ollut jaksaa puhua. Juhon kohtalo kuvastui hänelle nyt aivan vihlovan säälittävänä. Erityisesti muisti hän, miten Juhon polvet olivat varsinkin viime aikoina astuessa väsyneinä notkahdelleet ja miten miltei kaikessa oli kuvastunut joku hajanaisuus.

"Niin... Eihän sitä tiedä... Se on kullakin kohtalonsa... Juholla niinkuin muillakin", tapaili hän jotain Kaisalle sanoaksensa.

Vaiettiin. Joku köyhä kukka kukki punaisena ja yksin kuin orpo hökkelin ikkunapahasella, ja vain Kaisan hiljainen, vaivalloinen hengitys kuului huoneessa.

* * * * *

Oli pouta kuten ennenkin. Tehtaan savutorvi purki lihavaa savua, joka rasvatyynessä ilmassa laajeni ja muodosti kuin pilven tehdasrakennuksen ylle, ja sen pilven alla lennellä kisailivat nyt naakat.

Ja Annakin tapasi Juhon kohta Närhin tuvasta lähdettyänsä. Se oli hautausmaalla nukuttuaan ja ruohojen ja vihreyden keskellä herättyään ikäänkuin hieman virkistynyt. Oli kierrellyt metsissä ja poikennut johonkin mökkiin ja palasi nyt tehtaalle.

Niin osui hän tulemaan Annaa vastaan Annan mennessä erääseen lähimökkiin asialle.

"No, Juho!" tervehti Anna häntä ystävällisesti ja lisäsi:

"Tule nyt kävelemään mukaan."

Ja Juho lähti. Polku kulki metsän läpi. Siinä mukana kävellen hän yritteli jotain puhua. Mutta ei tuossa nyt johtunut mieleen muuta kuin se hautausmaalla nukkuminen. Siitä hän yritti puhella.

"Nukahdin tässä... haudoilla... Kun ei työtkään esteenä ole", sai hän sanotuksi. Hän kertoi miten oli herännyt, ja äkkiä alkoi toisin, puheli:

"Närhin Kaisa siinä eilen luki, että Latsarus, kun hänet kuolleista herätettiin, niin tuli ulos hikiliinoissa ja kääriliinoissa... Niin sitä vaan tulee silloin ajatelleeksi..."

"Niin mitä?" tarttui Anna, ja Juho tapaili:

"Niin... sitäpä minä vain ajattelin, että... Jos tuo se poika-vainaja siinä nukahtaessani olisi Latsaruksen tapaan noussut kuolleista ja istunut haudan reunalla ja soittanut huilua, kun minä heräsin."

Anna ei vastannut. He kävelivät tovin ääneti. Sitten Juho arveli:

"Mutta mitäpä siitä!... Ei se tapahdu!... Sitä vaan maailmassa runoillaan, mutta ei se runo elä ja tapahdu tässä maailmassa."

"Niin... Juho", tapaili Anna. He olivat saapuneet veräjälle, josta Annan tie kääntyi mökille, mihin hän oli matkalla. Arvaten, ettei Juho tule perille, hän siinä veräjän yli noustessaan puheli:

"Tule nyt, Juho, vielä puhumaan... Olisikin yhtä ja toista sinulle sanottavaa." Ja hän jatkoi matkaansa. Mutta Juho Kokko seisoi kauan veräjään nojautuneena ja katsoi Annan poistumista. Vasta sitten kun Annaa ei enää näkynyt, hän virkosi ajatteluun ja puheluun. Hän muisti silloin tuonnoin, itsemurhaa tarkoittaen, kysyneensä Annalta, surisiko se, jos hän yhtäkkiä häviäisi, ja sitä muistellen hän nyt äkkiä itsekseen suruisesti kaihoili:

"Ei... Ei se Anna surisi minua... Ei, ei se surisi Anna minua!"

Ja taas alkoi hänen mielensä painua raskaaksi ja ylimalkaiseksi.

VIII

Viki Nykäri oli taitavimpia etsiviä poliiseja. Oli jo saanut ilmi monet hyvinkin hämärät rikokset. Hän se nyt oli saapunut tutkimaan tätä Uskin murhaa.

Jo ihan ensi töikseen hän heittäytyi tutuksi Juho Kokon kanssa. Kertoi olevansa vihoihin joutunut työtön, kuleksivansa eikä välittävänsä enää mistään.

Ja niinpä hän nytkin seurustui Juho Kokon puhetoveriksi. Oli kuuma päivä, kuten yleensä oli näinä aikoina ollut. Jokirannassa heittelivät pikkupojat kiviliuskeilla "voileipiä" vedestä. Juho oli istahtanut lähettyville metsikön varjoon ja katseli poikasten hilpeää tointa ja hälyä. Kuului tehtaan ja kosken etäinen, raskas jymy, ja ylempänä tarpoivat miehet tyhjää proomua vastavirtaan. Viki Nykäri tuli siihen luo kuin metsissä ilman aikojaan maleksija, puhui sanasen helteestä ja istahti.

"Piruvie!" alkoi hän puhelun niistä tarpovista miehistä, jatkaen:

"Yhdet siellä vaan saavat helteessä tarpoa, mutta patruunat ne siitäkin työstä rauhassa lihovat."

Ja kun Juho Kokko ei siihen mitään lisännyt, jatkoi hän, sadatellen:

"Mutta se on nykyisessä yhteiskunnassa köyhän elämä kovaa!"

Ihan hän innostui, vihastui, löi uhkaavasti polviansa ja vannoi:

"Mutta saakelivie!"

Se tuli aivan luonnollisena. Ei siinä olisi kukaan teeskentelyä huomannut. Hän jatkoi, toisti, uhitteli.

"Saakelivie, sanon minä, tästä täytyy tulla loppu... Köyhyyden pitää kerran loppua raatajan kodista!" hän ihan julmistui.

Mutta ei Juho Kokko jaksanut enää innostua. Yritti hän kyllä, mutta mieli oli jo väsynyt.

"Se köyhyys... Se joka on raatajan kodissa", tarttui hän puheluun, mutta alkoi oitis herpautua niihin omiin haaveisiinsa. Siinä puheen jatkoksi hän koki tapailla:

"Sen meikäläisen raatajan kotiin se köyhyys ilmestyy aina säännölleen niinkuin keväällä, joka kevät, kottarainen pihakoivuun."

Hänen äänensä värähteli jo surullisesti. Viki Nykärikin tekeytyi sen johdosta kuin masentuneeksi, murheelliseksi, köyhän kohtalosta puhellen:

"Se on tämä kiero yhteiskunta, joka sen saa aikaan."

Senhän myönsi Juhokin. Mutta sittenkin veti hänen mieltänsä se oma väsymys. Se mieli koki aina vain pysähdellä levähtämään siihen, mikä oli vanhoilta ajoilta tuttu lepopaikka. Niihin kottaraisiin se taas kiintyi. Hän puheli:

"Minä ennen aikaan..." Omituista! Ei hän ollut ennen koskaan ollut näin avomielinen; ei hän ollut kenellekään näitä salaisuuksia ilmoitellut: sitä, että hän on hiljaa ja salaisuudessa runoillut. Nyt hän avautui ja raukesi siitä puhumaan, jutellen:

"Niin... Ennen aikaan minä... Siitä raatajan köyhyydestä kun tässä nyt kerran puhe tuli... Niin minä ennen aikaan yrittelin runoilla... vaikka eihän se hääviä ollut... ja kyhäsin siitä köyhän köyhyydestä runon... Kottaraiseen vertasin sitä."

Mutta Viki Nykäri oli kiintynyt vain omiin tutkimuksiinsa. Hän koki syventyä Juhoon, puheli sopivalla tavalla, ja Juho avautui yhä ja kertoi:

"Kirjoitin siitä näin."

Ja hän lausui kuin runoa ainakin:

"Ole, köyhyys, niinkuin kottarainen, köyhän majan aina tuttu vieras. Viivy, laula, visertele, mutta elä laula mieltä suruiseksi. Laula niinkuin kevään kottarainen laulaa ilot, riemut pihamaalle."

Se oli nyt muisto hänelle, se runo. Mieli levähti siinä, kuten levähtää väsynyt vanhalla tutulla veräjällä. Hän lisäsi:

"Eivät siinä taida riimit ja soinnut olla niin säällisiä kuin uloslukeneen runoissa, mutta eipähän se ketään pahenna."

Ja niin jatkui. Nämä vanhat muistot ja se tehtaan raskas etäinen jyminä alkoivat yhä enemmän painaa Juhon mieltä. Viki Nykäri oli jo oppinut tuntemaan Juhoa. Haaveilija -- niin hän päätteli. Ne hautovat salassa suuria, tekevät rikoksia luodakseen niiden avulla pohjan sille maailmalle, jota uneksivat.

"Mutta mitäpä niistä... köyhän runoilemisista!" päätteli hän siinä puhetta viritellessään äkkiä, innostui, kuvaili taas, kuinka mahdoton köyhän on elää runoilun elämää, kun rikkaat imevät kaiken.

"Mutta siinä täytyy tapahtua muutos!" vannoi hän ja meni sitä menoaan etemmä asiaansa, alkaen:

"Sinä tuota kuulut olevan hyvä huilunsoittajakin... Haudankaivaja kertoi sinun... eilisaamunako se olikaan vai milloin... soitelleen hautausmaalla."

Ja Juho kertoi, myönsi soittaneensa, puheli:

"Kuleksin siinä yön ulkosalla... kun ei ollut järin mihin mennäkään, niin... siinä vähän ennen auringon nousua osuin hautuumaalle ja nukuin siellä."

Se selitti paljon Nykärille. Haudankaivajallehan Juho oli sanonut tulleensa sinne juuri silloin, tuossa seitsemän ja kahdeksan välillä, ja nyt ilmoittaa saapuneensa jo vähän ennen päivän nousua, siis noin kello kaksi yöllä, ja juuri siinä yhden ja kahden välillä on murha tapahtunut, koskapa murhatun kello oli ruumiin jouduttua koskenkuohuihin pysähtynyt 23 minuuttia yli yhden. Hän varmistui asiastaan, jatkoi, puhui kurjuudesta. Nyt hän ihan ynseili:

"Kottaraiset siinä silloin,.. Mitkä oikeat kottaraiset meille köyhille visertäisivät!"

Niistä Juhon äskeisistä kottaraispuheista hän sitä johti. Hänen tekeytymisensä oli aivan järkyttävän todellista. Äkkiä hän heittäytyi ihan surulliseksi ja puheli:

"Sekin Juho Teppo... Tappoi sen kauppias Roivaan... Ensin aikoi lyödä kangella, mutta sitten kuitenkin kuristi ja sitoi hirttonuoraan, että olisi luultu sen itse hirttäytyneen."

Juho Kokko alkoi synkistyä. Se hirttäytymisasia loihti taas hänen mieleensä omat ajatukset. Taas hän muisti, että taskussa on nuora. Hän painui syvempään kumaraan. Viki Nykärin tottunut silmä huomasi sen. Tätä mielenliikutusta hän oli juuri tuolla oudolla puheellansa urkkinut. Juhon silmissä alkoi virranjuoksu kuvastua kuin joku hitaasti soluva nuora.

Mutta Viki Nykäri jatkoi ennallansa, sadatteli rikkaita, surkutteli tämän maailman sortuneita. Äkkiä hän ihan riehahti vihasta. Silmät kiiluvina hän sieppasi puukon tupesta, löi sen pääpuolen, terä pystyssä, polveensa ja niiden Juhon kivilouhoksella lausumien "loksaamis"-uhittelujen johdosta ihan vannoi:

"Mutta loksaan!... Kerta vielä loksaan."

Ja tiukasti katsoi hän Juhoa silmiin, kuten asia vaati, mutta itse asiassa tutkiakseen siten Juhon ilmeitä, ja samaan tapaan hän tenäsi:

"Ja entäs sinä, Juho?... Niin että loksaisitko, jos milloin niikseen tulisi?"

Mutta silloin osui tulemaan Antti Närhi. Oli jo lopetettu työt. Iltarusko alkoi punertua taivaalla. Viki Nykäri lopetti. Ei sitä muka sopinut Närhin aikana.

Mutta Juho tuskin huomasi mitään, istui ennallansa. Se Nykärin hirttonuorapuhe oli lennättänyt hänen mielensä toisiin maailmoihin. Närhi istahti joukkoon, aikoi puhella.

"Mitäpä tässä", tapaili Juho ja jatkoi: "Jos nimittäin hirttonuorakin ketä kuristaisi..."

Hän puheli tavallaan kuin unessa, lisäsi: "Ystävä aina pettää hädän hetkellä, mutta hirttonuora ei koskaan."

Se oli nyt jo hänen filosofiaansa. Se oli ikäänkuin oksa, joka oli vihertynyt hirsipuusta. Siinä oli väriä, mutta ei elämää, ei tämän maailman elämää.

Mutta eivät toiset sen kaameutta käsittäneet. Nykäri eli omaa elämäänsä, piti Juhon mielialaa silmällä, ja Närhi tapaili vakavana, kuin ajatuksissaan:

"Ka se on... Kuolema vaeltaa omia teitään ja kolkuttaa meille sauvallaan... kullekin omalla ajallaan ja tavallaan."

Mutta oli jo myöhä ilta. Aurinko laski. Iltarusko paloi loistavana. Etäämpänä purkivat miehet yövuorolla hiililastia, kärräsivät yksipyöräisillä käsikärryillä hiiliä korkealle telineiden varaan asetettua lankkua pitkin varastoon. Hiilistä noussut hienonhieno pöly muodosti miesten ympärille himmeähkön pilven, jonka takana paloi punainen rusko, ja kärräävät miehet kuvastuivat sitä taustaa vasten himmeinä kuin liikkuvat varjokuvat. Oli kuin vainajat siellä jossain toisessa maailmassa olisivat korkeaa lankkusiltaa myöten perätysten kärryjänsä työntäen vaeltaneet, peittyneinä outoon punaiseen valoon, johon kohonnut hienonhieno tomu kätki näyt himmeyteensä.

Eivät sitä näkyä tosin muut niin tajunneet kuin Juho Kokko sen tajusi, ja hänelle viheriöi taas se äskeinen kaamea hirsipuufilosofiansa.

Ja silloin alkoi hän äkkiä puhella ikäänkuin unissaan-puhuja tai hourailija. Koko tämä elävä ympäristö tuntui häneltä unehtuvan, ja hänelle kuumoitti vain se punertavien pölyjen himmentämä toinen maailma, jossa on kaikki punervaa. Hän tapaili kuten yksinpuhuja:

"Arvelin tässä... Kun sinä, Närhi, siitä kuolemasta puhut..."

Siinä hän pysähtyi, jäi kuin miettimään. Nykäri piti salavihkaa visusti silmällä hänen joka-ikistä kasvonelettänsäkin. Oltiin ääneti.

"Niin... Kuolemasta kun Närhi puhuit", toisti lopulta Juho äkkiä, lyhyesti.

"Niin mitä?" tarttui nyt Närhi. Ja Juho koki silloin tapailla kuin jotain tavallaan toista asiaa hapuillen:

"Ei mitään..." Ja tuo iltaruskon punainen kuva yhä mielessä kuumoittamassa hän jatkoi hajanaista:

"Arvelin vain, että se siellä... Se kuumoittaa punaisena kuoleman jälkeen... Valo ja kaikki..."

Ja taas yritti hiipiä vaitiolo. Juho istuikin kumaraisena, eli kuin unessa. Tyyten taas masentuneena, mieli kokonaan maassa hän, kuten yksinpuhuja, siitä punoittavasta kuvasta vieläkin tapaili, kaihoili:

"Se vain siellä punoittaa... Ei puhuta eikä enää eletä, vain ollaan siellä kuoleman ahoilla ja... Kukahan meille siellä äänettömyydessä ja punoituksessa pillillä salaperäisesti soittaa?"

Ja taas vaiettiin. Närhi istuksi vakavana, kuin ajatuksissaan. Mitähän se Juho nyt noin puhuu? Viki Nykäri piti yhä tarkemmin häntä salaa silmällä.

"Mutta mitäpä niistä", äänsi Juho lopulta, ikäänkuin havahtuen, nousi ja poistui puhumatta enempää. Käynti näytti nyt entistäkin raskaammalta, polvet raukeammilta. Itsekin hän tajusi nyt pieksujensa rupsahtelun, kun hän siinä kivisen metsikön läpi kävellä kumpsutteli jonnekin, välittämättä mihin.

"Punoittaa... Se vain himmeästi punoittaa siellä kuoleman ahoilla", kaihoili hän yhäkin mielihaikeissaan siinä yksikseen ilman määrää jonnekin pois kävellessänsä.

IX

Viki Nykäri oli tyytyväinen työnsä tuloksiin. Koki hän kyllä hiljaisuudessa tutkia muitakin, ettei joutuisi harhaan, mutta sittenkin suuntautuivat kaikki epäluulot Juhoon. Eivät pienimmätkään jälet viitanneet muihin. Hänelle merkitsi hyvin paljon se, että Juho puhui hautausmaalle tulemisajastansa ristiin. Samoin hänen mielenliikutuksensa ja synkistymisensä hirtetyistä puhuttaessa. Eikä ainoastaan synkistyminen, vaan myös ne Juhon oudot puheet hirttonuorasta, se lohduton hirttonuorafilosofia. Hän tiesi, että ne semmoiset puheet voivat lähteä ainoastaan murhan ja kuoleman asioissa sairastuneesta sielusta.

Ja sitten ne Juhon oudot puhelut Närhin sairaan vaimon luona murhapäivänä. Viki Nykäri oli urkkinut niistä tiedon, istuksi nyt Närhin tuvassa, puheli kulkurin eleillä ja menoilla ja koki sitä tietä perehtyä noihin Juhon puheisiin perinpohjin. Hän oli johtanut puheensa jo syvälle, tekeytyi nyt Juhon puolustajaksi ja ynseili ihan vihastuneena:

"Vanhat ämmät!.,. Höpisette vain joutavia!"

Hän imaisi savut ja jatkoi synkkänä: "Luuletteko sitten, että köyhä mies jaksaisi mitä iloisia viserrellä."

Ja kun Kaisa koki heikosti jotain selitykseksi yritellä, keskeytti hän ja tenäsi:

"Joutavia juttuja!... Ja mitä outoa hän sitten puhui?" käänsi hän äkeäksi, muka torjuvaksi kysymykseksi, ja sairas Kaisa koki silloin selitellä miten voi ja mitä muisti. Se häntä oudostutti eniten, että Juho puhui silloin tavallaan ynseästi koko ylösnousemisesta, koko Latsaruksen herättämisestä. Häntä se oli ihan loukannut, ja nyt hän vaivalloisesti hengittäen ihan nureksi:

"Juhokin... Hänen vaimo-vainajansa uskoi ja luotti Herraan... Miten tuo mies nyt hänen kuoltuaan niin ynseäksi muuttui!"

Yskäpuuska keskeytti. Juhon vaimo-vainaja olikin ollut hänen hyvä ystävänsä. Hän suri sen puolesta Juhon takia. Ne tämän väen salaiset murheet olivat aina syviä, aina vihlovan hienoja kaikessa vähäisyydessänsä, "Ei meillä köyhillä ole tässä maailmassa muutakaan murua, mistä surra... Jos tuon sen asian toki sitten säilyttäisimme", kaihoili sitten sairas vaimo. Viki Nykärikin sisällisesti aivan järkkyi. Olihan hän näissä asioissa puuhailiessansa nähnytkin ja kokenut paljon sitä, joka täällä pohjalla piileksi.

Mutta mitäpä siitä! Virka oli hänelle virka, kaikki. Hän kuittasi sairaan vaimon nureksimiset lyhyesti, kulkurin tapaan ynseillen:

"Murut siinä!... Murut ovat aina muruja!"

Ja aivan synkkänä ja katkerana hän siinä tupakoidessaan lisäsi:

"Ken muruihin tyytyy, sille ei myöskään kannikka käteen lennä!"

Siinä kaikessa oli niin todellinen katkeran elämän tuntu. Se oli näytelmänäkin todellinen osa tämän väen suuresta elämännäytelmästä. Viki Nykäri jatkoi hiljaista urkintaansa. Hän vainusi Juholla olevan rikostovereita. Siitä yhäkin tämä kavala urkkiminen. Ei kenenkään pitänyt aavistaakaan, että hän oli etsivä poliisi.

Ja uutta valoa, lisävaloa, tuntuikin hänelle tuovan tämä sairaan Kaisan selittely. Tiesi hän monista kokemuksistaan, että rikoksen poluille joutuneiden yleisenä piirteenä on ynseys kaikkea sitä kohtaan, mikä koskee n.s. tulevaista elämää, rangaistusta siinä elämässä. Sen piirteen löytäminen Juhosta oli hänelle lisätodistus Juhon syyllisyydestä.

Mutta erityisemmin hänen mieltänsä kiinnitti se Juhon silloinen haaveilu tulevan maailman verisistä valoista, tyhjyydestä, mykkyydestä, jossa kuuluu ainoastaan yksinäisen elottoman pillinsoittajan soitto.

Sen täytyi olla juuri tuon verisen murhan luoma kuva ja houre. Ei se muuta voinut olla. Hän tunsi jo Juhon. Hän oli huomannut, että sen sielunelämä on herkkä. Juuri tuommoisia harhanäkyjä ja haaveita synnyttää semmoisessa sielussa verinen murha kaikkine kauhuinensa.

Niin päätteli itsekseen Viki Nykäri.

* * * * *

Anna oli kuullut nyt niistä Juhon ruokaveloista Tiupalle ja aikoi tarjota vähistä varoistansa Juholle millä nuo syönnökset maksaa. Oli käynyt sitä varten Juhoa Tiupalla tapaamassa, mutta Juho oli ollut poissa. Ei se tohtinutkaan sinne enää niiden velkojen takia usein poiketa. Se kartteleminen ja muu oli jo Nykärin tiedossa. Kai se oli ihan luonnollista varovaisuutta, että Juho ei nyt jo heti maksa velkaansa niillä ryövätyillä rahoilla -- niin hän päätteli.

Mutta Tiupankin joukkoa ahdisti jo suoranainen puute. Ei ollut enää ruokamiehistäkään turvaa. Lakkolaisilla ei ollut rahaa, ja työhön menneet pysyivät tietysti erossa talosta, jonka väki oli lakkolaisia.

Ja niin oli köyhyys alkanut hiiviksiä Tiupankin hökkelissä yhä julkeammin. Kaikki yritteliäisyys ja tarmo oli herpaantunut koko tältä väeltä. Lakon alussa oli eletty toivossa; ei oltu haettu työtä toisaalta. Nyt taas oltiin jo raukeita sillekin yritykselle.

Sillä miten olikaan, niin oli tämä tehdas työläisillensä tavallaan kuin oma koti. Siellä olivat useimmat syntyneet, kasvaneet, eläneet yksitoikkoisen elämänsä ilot ja surut. Siellä oli perhe, koti, useilla oma hökkeli. Lähteä sieltä maailmalle oli monesta samaa kuin jättää oma lapsuudenkoti kylmille ja suoltua itse sieltä talvisille teille. Ne tavalliset ihmispovessa hiiviksivät tunteet ne tekivät tämänkin väen povessa työtänsä hiljaa ja salassa kuten karkearakeisen kallion suonissa hiiviksivä mykkä vesi.

Ja niin oli jouduttu siihen missä oltiin. Tiupankin tupaan ilmestyi jo köyhyyden ainainen toveri: masennus, hermostuminen ja ärtyisyys. Vaimo, Maija, se jo oli tuskainen ja kärsimätön sen Iapsijoukkonsakin takia. Nytkin hän toraili siinä puuhaillessansa. Juho Kokko siinä kun istuksi, niin hän ihan tarkoituksella nyt lopultakin niiden ruokavelkojen takia äkäili. Eräs uskovainen vaimo oli juur'ikään käynyt hänelle juoruamassa siitä uskonnollisesta ynseydestä, jota Juho oli osoittanut Närhin sairaalle Kaisalle, ja sillä hän nyt siinä puutteesta ja harmista menehtyneenä koki Juhoa pistellä, vaikka itse ei jumalinen ollutkaan. Oli jo siinä puuhatessaan ja lapsien hälistessä ja juonitellessa toraillut kauan ja nyt kuin sen synkkänä tupakoiden istuksivan Juhon uhalla entisen torailun jatkoksi ynseili: "Ole tässä sitten ja elä!" Puuhatkin siinä harmissa ja vihastumisessa ihan kuin helisten menivät. Juho vaikeni, kuunteli. Tiuppa itse puuhaili jotain. Maija jatkoi, torasi kuin muka yksin puhuen ja riidellen äkäistä:

"Vatkutetaan ja vatkutetaan vaan sitä aina yhtä ja samaa että: ei oo luojaa... ei oo luojaa... ei oo luojaa!" Hän ihan kuin rääkytti sitä matkiessaan. Juho tiesi, että se oli pistelyä niiden hänen Närhin Kaisalle puhumiensa puheluiden johdosta ja samalla kostoa siitä maksamattomasta ruokavelasta. Häntä painosti.

"Pahus!" äkäili Maija ja ihan kiskaisemalla kiskaisi kattilan liedeltä kaataakseen siitä veden saaviin.

"Elä nyt, Maija, turhia... kiivastu", yritti Tiuppa sovitella. Mutta Maija ärtyi siitä tyyten ja tenäsi jo aivan menehtyneenä: "Minä en voi... en voi... en voi... en voi!" Ja yhä kiihtyneemmin hän vain tenäsi:

"Minä en voi olla enää puhumatta, kun koko sydän on jo tämän köyhyyden kanssa tuskasta pakahtua."

Hoiperteleva lapsi lankesi, parahti ja alkoi ihan huutaen itkeä. Tiuppa riensi sen avuksi, nosti parkuvan lapsen käsivarrellensa ja alkoi sitä tyynnytellä. Eräs toinen, tätä vähän isompi poikanen oli liannut itsensä ja yritteli sekin hiljaista itkua.

Ja silloin Maijassakin ikäänkuin ratkesi koko sydän. Häneltä pääsi itku. Hän peitteli sitä, vetäen huivia alemma silmillensä, ja samalla vaikeroi:

"Herrasiunaa!... Herrasiunaa tätä köyhän tehtaalaisen elämää!"

Mutta mitäpä se vaikeroiminen auttaa!

Äkkiä hän sen lopettikin, sieppasi sitä itsensä liannutta poikasta käsipuolesta kiinni ja alkaen sitä kiidättää ulos pestäväksensä äkäili sille:

"Sukkelaan siitä!... Likaat itsesi kuin porsas!"

Sitä kyytiään hän hävisi poikasta kädestä riiputtaen.

"Eukko siinä... torailee... Köyhyys kun tässä alkaa päälle pakata", puheli hänen hävittyänsä Tiuppa itse, ikäänkuin Juhoa sovitellakseen.

Juho huokasi. Mitäpä hän voisi sanoakaan. Painosti taas sanomattomasti.

"Ka", tapaili hän, otti jo lakkinsa poistumista varten ja lisäili:

"Minullakin tässä on vielä ne ruokavelat... Mutta tottapahan tässä vielä selvitään."

Ja nopeasti koki hän jouduttautua ulos, ehtiäkseen päästä eteisen läpi ennen Maijan paluuta.

X

Oikeastaan hän aikoi mennä Annan luo, kuten aina ennenkin raskaina hetkinänsä. Anna se kun oli häntä nyt kutsunutkin. Mutta ei tuota tullut nyt suoraan menneeksi. Mieliala se lie painanut taas kävelylle, ja niin oli hän joutunut tapansa mukaan kiertelemään pitkin tehtaan monia pölyisiä pihoja.

Ja poutaa, hiostavaa tyyntä poutaa kesti yhä. Ilma oli tehdasalueille ominaisen kuivan tunnun tympäisemä, tunnun, jota painosti se koneiden ja työn ja etempänä raatavan kosken ainainen raskas, kuin salainen jymy. Vastaan tuli Antti Närhi. Se yritti puhua, valitteli taaskin perheensä oloja, vaimonsa sairautta, ja jatkoi:

"Ja olotkin tässä kun ovat vielä näin kireät... Kun onnistuisi edes jonnekin muualle työhön siirtymään, mutta et sitä niin vaan heltiä."

Ja ikäänkuin Juhon perheetöntä oloa kaihoillen hän lisäsi:

"Sinulla tuota, Juho, on toki siinä suhteessa helpompi olo."

"Ka", tapaili Juho.

Mutta äkkiä valtasi taas mielenmasennus. Taas muistui mieleen koko oman elämän salainen taakka, ja sitä taskussa olevaa hirttonuoraansa tarkoittaen hän silloin puheli:

"Mitäpä tässä surisikaan... Minulla on jo pitkä passi taskussa... Ikuinen matkapassi, tarkoitan."

Mutta ei Närhi ymmärtänyt. Jostain tavallisesta passista hän luuli Juhon puhuvan. He erosivat. Juho jatkoi kiertelyänsä.