Part 4

Niin saapui hän eräälle pihalle. Pari-kolmekymmentä miestä hinasi siinä jotain jykevälle puualustalle asetettua raskasta rautaista konetta pitkin pihaa. Kai ne sitä laivarantaan aikoivat. Pari miestä autteli rautakangilla takaapäin, mutta koko muu joukko nyhti nuorasta. Selät ojossa ne kiskoivat, heittäytyen aina koko miesjoukko säännöllisessä, harvassa tahdissa kuin ryntäillensä olan yli juoksevien vetonuorien varaan. Kaiken tahdiksi kuului vain kuolettavan yksitoikkoinen huutelu:

"Hii-jop!... Hiiii-op!"

Ja samaa loppumattomiin. Hiostavaa hellettä vain, tuota hiioppi-huudahtelun ainaista jonotusta ja tahdissa vetonuorien varassa nyökkyvä iso miesjoukko, kuten joku tehtaan konemainen, kuollut työvoima. Juho Kokko istahti pihan perälle isolle harkolle ja kiintyi ajatuksettomana katsomaan menoa.

* * * * *

"Ka... Juho!" tervehti häntä äkkiä siihen vartavasten satuttautunut Viki Nykäri, istahti luo ja alkoi ne ainaiset urkkimisjuttelemisensa. Hän koki päästä perille niistä otaksutuista Juhon rikostovereista. Taitavasti, kavalasti, hyvin kaukaa hän alkoi johtaa puhetta asiaa kohti. Lakosta, sosialismista, kurjuudesta, kaikesta hän otti aihetta.

"Rikkureita... Työläisten vihollisia!" ynseili hän Juholle niitä kuormaa hinaavia miehiä halveksuen, ihan raapaisi päätänsä ja vannoi noille rikkureille vihastuneena:

"Ihan tässä veri päässä kiehahtaa!"

Ja sitä mukaa hän johti asiaa edelleen, ja Juho luotti häneen kuten kaikkiin, ehkäpä enemmänkin kuin moneen muuhun. Kaikessahan tuntui lakon kuoleman oireet. Niitä oireita se oli tuokin hinaava, hikinen miesjoukko.

"Ei... Ei onnistu mikään!" kaihoili Juho sitä ajatellessaan, ja mieli ihan haikeana hän yhäkin kaihoisammalla äänellä lisäili:

"Kaikki kuolee... Lakkokin ja kaikki kuolee... Ei... ei mikään onnistu."

Lentävä naakkaparvi vaakutti. Kuului taas se kuolettava "hii-jop", ja ihan kuin suruissaan jatkoi Nykäri:

"Mitä tehdä... Joukossamme ei ole vielä yksimielisyyttä... Ilmestyy aina petturi, ja ne ne tekevät hallaa."

Ja samaa tovi, toinen. Taas Juho haikaili kuin itsekseen toistellen:

"Kuolee... Lakkokin, kaikki lakastuu ja kuolee."

Miten haikealta hänen äänensäkin kuului! Mutta Nykäri vannoi nyt äkkiä, rutosti ja hyvin jyrkästi:

"Ei... Meissä ei ole voimaa... Horjumme vain ja petämme toisiamme!"

"Taitaa", epäili Juho hajamielisenä, sai ajatuksesta kiinni ja puheli:

"Mutta mitäpä siitä. Me olemme jo vanhat ja väsyneet, mutta meidän jälkeemme kasvavat uudet miehet ja ne voittavat."

Tuntui kuin hänen väsynyt äänensä olisi yritellyt virota. Mutta ei se onnistunut. Oitis jatkoi hän taas entiseen masentuneeseen tapaansa:

"Se tää vanha... Joutaa jo hävitä. Ei sitä kukaan sure."

Ja taas hän kuin tavallaan kaihoillen lisäsi: "Se tää vanha sysätään vain koskenkuohuihin ruhjoutumaan niinkuin jokin hylyksi joutunut vanha proomu tai lotja."

Nykäri ihan kuin sykähti sitä kuullessansa. Kuin surullisena jatkoi Juho:

"Niinhän se meni sekin lotja, jossa tää murhattu Uski-vainaja hukkui."

"Hukkui!... No ann' hukkua!" tekeytyi Nykäri ynseäksi koko asialle, ja Juho jatkoi, puheli kuin surullisena:

"Minä jo silloin Uski-vainajallekin siitä proomun vivusta ja niistä puurissojen lotisemisesta sanoin, että ei se kestä tääkään yhteiskunta... kun se kerran lotisee nivelistään niinkuin ne vivun rissat... ja että siinä voi väkeväkin silloin sortua mukana... yhteiskunnan sortuessa. Ja vaikka Uski-vainaja ei sitä silloin ottanut uskoakseen, niin jopahan ihan lähipäivinä hänellekin niin kävi."

Omituista avautumista! Nykäristä tuntui, kuin hän äkkiä olisi saanut oven avatuksi Juhon sielun sisimpiin. Hänen tarvitsi nyt vain kurkistaa sinne, saadakseen tiedon rikostovereista. Siinä mielessä hän äkkiä, kuin ei muka olisi Juhon äskeisestä puheesta mitään välittänyt, vannoi vihastuneena:

"Mutta se on saakeli!"

Ja oitis hän jatkoi:

"Ne nää petturit!.,. Ei ole enää montakaan, johon voisi täydellisesti luottaa!"

Hän ihan raivostui ja huusi:

"Jukolauta, ei ole!"

Ja ennenkuin Juho ehti mitään ajatella, uhitteli hän kuin kiihtynyt, raivostunutkin:

"Vai onko?... Sano kuka on, johon voi vaikka miten ja vaikka miten salaisessa asiassa luottaa! Jukolauta, sano kuka on!"

Ja Juho aikoi häntä oikaista. Hän yritti puolustaa syyttömiä, luetella nimiä, joihin voi luottaa.

"On niitä toki", yritteli hän ja tapaili:

"On esimerkiksi... Jos nyt luettelen, niin..."

Mutta Nykärin pahaksi onneksi saapui juuri silloin se kalkkiproomun ohi toisten kanssa kulkiessaan hanuria soitellut nuori mies Aapo Pusa. Sen tulo keskeytti Juhon ilmoittelun jo ennen alkuunpääsyä.

"Hei, Juho! Hih!" tervehti Aapo. Näytti olevan hieman juovuksissa, vaikka ei tosin piloille asti. Oitis hän ryhtyi härnäämään niitä hinaavia miehiä. Rikkureiksi hän niitä soimasi, kuten silloin niitäkin kalkkilastin purkajia. Hän hihkui eräälle niistä:

"Lamperi!.,. Hoi, Lamperi!"

"Paholainen!" kirosi Lamberg jo vastaan, mutta Aapo Pusa vain yltyi, ihan ilkkui:

"Myöks sä hernerokkas ja?... Kun sä ensin esikoisuutes hernerokasta möit... Myöks sä?... Vai?" tenäsi hän.

Miesjoukko ryhtyi hänen kanssansa kinaamaan. Haukuttiin molemmin puolin. Kuului uhkailuja, kirouksia.

Mutta Juho Kokko poistui ääneti, mennäkseen Annan luo. Mennessään hän vieläkin siinä yksikseen, mieli haikeana, yhä toistellen kaihoili:

"Kuolee... kuolee... Kaikki... kaikki... Lakko ja kaikki kuolee kerran pois."

Laivarannassa huusi laivan pilli kimakasti. Ihan sen huuto leikkasi kuivaa poutaa.

Mutta Nykäri oli tyytyväinen. Ensi kerralla Juhon tavatessaan uskoi hän pääsevänsä jo kaiken perille ja voivansa vangita niin Juhon kuin kaikki toisetkin.

* * * * *

Kotona se Anna oli, ja kaikki sen huoneessa oli vielä ennallaan. Työssään puuhaili kuten ennen, ja pöydällä oli vaasissa tuoreita, kukkivia oksia.

"Poikkesin tässä", puheli Juho istahtaessaan tervehdykseksi. Niistä oksista hän sitten jatkoi:

"Meilläkin siinä aikoinaan... Se vaimo-vainaja tykkäsi pitää kesäisin aina oksia tai joitain ruohoja pöydällä... niinkuin kukkien asemasta."

Mutta siinä loppui häneltä puhe. Vanhan kotielämän muisto hiipi tuosta puheesta mieleen, ja hän painui taas omiin synkkiin ajatuksiinsa. Taas hän muisti senkin, että Anna jo päivän parin päästä on poissa.

"Mutta mitäpä niistä. Ne vanhat muistot siinä vain...", koki hän kääntää äkkiä puhetta niistä pois. Anna huomasi hänen mielialansa raskauden ja siinä työnsä lomassa jollain lailla sovitellakseen tapaili:

"No, Juho... Mitä sinä nyt taas... Suret ja..."

Mutta ei se Juhon mielestä nyt se vanha muisto lähtenyt. Kuin itsekseen puhellen hän siinä kumarassansa Annalle vastaukseksi hapuili:

"Ei erin mitään... Tulin vain muistelleeksi vanhoja oloja... Taisin olla silloin kahdeksanvuotias poika..."

Hän muisti ne ajat nykyään niin elävästi. Hän jatkoi kuin vaivalloisesti:

"Siitä meidän mökin ohi ajoi silloin talvella joka päivä Simo Tujuri, ja minä kuuntelin tuvan pienestä jäätyneestä ikkunasta, miten sen hevosen kulkunen pakkasessa kirkkaasti soi ja aina sitä mukaa heikkeni, kuin ajaja metsään loittoni... Kunnes lopulta lakkasi."

Anna huokasi hiljaa.

"Niin se kai jokainen muisto yleensäkin lakannee", lisäsi Juho. Anna ei tiennyt mitä sanoa. Joku tavaton sääli alkoi hänessä taas herätä. Hän syventyi työhönsä.

Ja taas koki Juho, puheli:

"Arvelin ennen siitä poika-vainajastakin, että jos tuo hänestä tulisi aikanaan joku... vaikka soittaja-musikantti... Kun ei itselleni kohtalo sitä suonut... Mutta niin tuo sekin toivo raukesi ja lakkasi kuin se loittonevan kulkusen kirkas sointi pakkasessa."

Niin, siellä ne olivat ne hiljaiset, salaiset toiveet ja unelmat. Ja niistä lapsuusajan talvisista kulkusista olivat ne läpi koko elämän jatkuneet. Alkoi ihan vaitiolo. Avonaisesta akkunasta tuulahteli kesäisen tehdaselämän tuntu. Joukko miehiä näkyi loitompana saharannassa läjäävän uitetuita pölkkyjä isoksi hirsivuoreksi. Niin ne miehet kiipeilivät ja puuhailivat sen hirsivuoren rinteellä kuin mitkäkin pikku otukset päivänpaahtaman kesäisen vuoren rinteellä. Kaikkialle niitä työhön saatuja jo riittikin. Ihan se sekin kaikki masensi mieltä muun lisänä.

* * * * *

Ei Annakaan siinä nyt voinut eikä ehtinytkään puhua. Hän ikäänkuin mietti jotain ratkaisevaa. Lopulta hän, silitettävää vaatetta siinä kääntäessään, toki yritti tapansa mukaan, virkkoi:

"Niin, Juho..."

Ja siitä alkoi nyt hiljaa johtua uusi asia, uusi puhe.

"Ka", yritteli Juho ja kuin äskeisestä mietteestään eroon päästäkseen tapaili: "Sitä minä vain tässä..." Mutta ei. Toiseen asiaan hän meni. Kai se mielenmasennus siihen johti. Hän puheli:

"Tiupan Maija se siinä kun soimasi... Alkoi pistellä sillä, että minä en ole enää uskovaisia."

Mutta Anna kävi aivan kuin ynseäksi moiselle ja sillä sävyllä äänteli:

"No... Anna sen olla... Koko asian." Ja työtään jatkaen hän edelleen puheli: "Olleita ja menneitä ne, Juho, meille jo ovat... Ne taivaat ja jumalat!"

Se oli hänen uusi, terve uskonsa. Työssään yhä puuhaten hän jatkoi ihan ynseästi: "Jumalat meille, köyhille!... Ovathan vain olleet siinä tähän asti muun murheen lisänä mieltä rasittamassa ja imemässä pappien palkoilla viimeisiäkin."

Tiesi hän, että Juho ajatteli aivan samaa. Oli se aikoinaan, ennen näitä surujansa, siitä hänelle puhunutkin. Hän lisäsi:

"Menneentalvisia lumia ne jumalat ja taivaat meille jo ovat... Elä viitsi niitä siis enää ruveta luudallakaan pois lakaisemaan... Kun niitä kerran ei ole."

Ja niin edelleen. Hän puuhasi taas kahvit, sai Juhon ottamaan ne parikymmentä markkaa, jotka oli velkaa Tiupalle ruuasta ja siitä ullakkokomerosta, ja siinä puuhassaan jatkoi:

"Isä-vainajakin siinä kertoi... Oli ahertanut ja rehkinyt pappilan torpparina, niinkuin jo ties-herra miten moni isänisä ennen häntä, mutta tähänpähän tuo on Jumala palkaksi auttanut... Häädettynä kuuluu saaneen isäkin torpastaan lähteä."

* * * * *

Kahvi oli jo valmista. Anna ihan keskeytti työnsä ja istahti Juhon seurana juomaan.

Ja siinä nyt istuessa hän äkkiä, miten lie ollutkaan, alkoi taas sääliä Juhoa, ja se hiljainen vanha ystävyys heräsi. Posket ikäänkuin helteestä hieman punehtuneina hän silloin äkkiä puheli:

"Kuulehan, Juho... Mitenkähän olisi... Jos sinä nimittäin tulisit minun kanssani yhtä matkaa Ameriikkaan!"

Ja ennenkuin Juho ehti mitään arvella, jatkoi hän:

"Minulla on jo koossa osa matkarahoja, ja loput saan velaksi kahdelta tutulta kaupunkilaistytöltä... Niin että riittää sinullekin."

Oli kuin olisi Juhoon alkanut silloin hiljaa virrata jotain raikasta valoa. Ei se tosin ollut aamuvaloa. Iltavaloa se oli, mutta se oli toki vilpoisaa, kuten aina kuuman päivän jälkeen illan tullessa. Hän istui, katse lattiassa, voiden tuskin ajatella.

"Niin, Juho!... Tule vain pois!" päätti Anna nyt jo varmasti.

Istuttiin. Puheltiin tovi, toinen. Juhosta alkoi tuntua olo helpommalta. Ennallansa siinä istuksien kumarassa, katse maassa, hän nyt äkkiä johtui muistelemaan jotain vanhaa, puhellen:

"Se taisi olla juuri tähän aikaan kesällä toissa vuonna... Oltiin silloin valssin uunia korjattaessa muutamia päiviä maalla vaimo-vainajan sukulaisten mökillä."

Anna jo puuhaili työssään. Juho jatkoi:

"Tuntui niin hyvältä, kun sai iltasella kylvettyään istahtaa saunan luo viherjyyteen... Ihan se illan raikkaus paistoi mieleen ja teki mieli himoita itselleen pientä pihlajamajaa, jossa olisi aina niin tuoreet lehdet."

Mikä unelma, mikä vilvastuvan kesäisen illan tuore rauha! Halki elämän, aina kotimökiltä pois jouduttua, oli tuo samainen asia, nuo tuoreet pihlajan lehdet, ollut hänellä unelmana tehtaan ainaisissa pölyissä ja hajuissa. Nyt se muistelo veti taas mieltä maahan. Kuin alakuloiseksi painuen, kumarassa ja katse lattiassa, aikoi hän jatkaa, puhellen:

"Sitä et, ihminen, kaikistellen voi hillitä mieltäsi..."

"Hiiii-jop!" kuului silloin huuto sieltä hirsivuorelta, Joukko hirsiä oli jotenkin irtaantunut vuorestansa ja vieri ruminalla sen rinnettä alas, ja miehet huusivat varoitushuutoansa siinä alla oleville.

Ameriikkaan-lähtö oli kuitenkin ilman sen enempiä päätöksiä tullut Juholle jo ihan päätetyksi asiaksi.

Mutta Nykärikin puuhasi, puuhasi yhä hartaammin ja toiveikkaampana kuin koskaan ennen.

XI

Tehtaan pienehkö, punaiseksi maalattu saha oli joen lahdelman perukassa viheriöivien koivujen varjossa. Sen keskikokoinen rautainen savutorvi purki harvahkoa, harmaata savua tyyneen, poutaiseen ilmaan. Sisällä ja ulkona aherteli hikinen väki, sekaisin miehiä ja helteisiä vaimoja, huivi myssyksi päähän sidottuna. Niin ne olivat kuivasta sahajauhotomusta valkeat kuin mitkäkin myllärit myllyssä, ja sahan poutaisella pihalla laskivat pikkupojat korkean sahajauholäjän rinteeltä "ruukkia", heittäytyen häränpyllyä läjän päältä pehmeää rinnettä myöten alas.

Oli työn tuntua ilmassa. Sirkkelisaha puri kuivia rimoja poikki, huutaen aivan kuin pirun riivaama, ja valmiita lautoja, rimoja ja jos mitä kantavat vaimot vaelsivat vaellustansa kuin elävät koneet.

* * * * *

Nyt oli siellä sahalla se nuori mies Aapo Pusa. Tapansa mukaan oli hän kinannut näiden työhön ryhtyneiden kanssa, härnännyt ja solvaillut niitä. Kina oli paraassa käynnissä, kun saapui Juho Kokko ja kohta senjälkeen alati hänen kintereillänsä pysyttelevä Viki Nykäri.

"Retkua sinä vain!... Ihan joutavaa retuat ja retkuat, kuotus!" riiteli Aapo Pusalle hänen loukkaamansa leskivaimo Leena. Aapo Pusa ihan kiivastui:

"Suus kiinni!" huusi hän ynseästi sirkkelisahan korviasärkevän melun seasta. Mutta toiset vaimot ja miehetkin tarrasivat Leenan avuksi. Ihan jo uhkailivat Aapoa. Tämä raivostui:

"Jukolavita!" vannoi hän, silmät vihasta kiiluvina, ja uhitteli:

"Jos rimalla vetäisen, saakelivie, ketä päähän, niin ei töräjä enää, eikä tovereitaan petä!... Häh, Juho Kokko?" hihkaisi hän Juhonkin puoleen ihan umpimähkään. Juho alkoi häntä asetella, puheli:

"Ka eipä tässä..."

Ja sanat saatuansa hän koki puhella:

"Ei tuo sinultakaan, Aapo, nyt erin viisaasti ole... Kun vielä näin julkisella paikalla."

Ja hetkisen kuluttua hän vielä lisäsi:

"Ei sitä nyt ihan rimalla jo... Ei tässä niin suurta asiaa ole."

Ja miten olikaan, niin Aapo Pusa alkoi talttua. Leenakin oli masentunut ja koki selitellä, valitellen:

"Minullakin siinä kun on neljä pientä lasta, eikä isää apuna, niin millähän tässä elät ja ikäsi lakossa pysyt."

Hän ihan kuivasi silmäkulmastansa siihen kihahtaneen kyyneleen. Sirkkelisaha repäisi riinatukun poikki ihan helvetillisellä riemuhuudolla.

"Se repii... Se repii... Elämä repii meitä... niinkuin tuo sirkkelin terä", puheli Juho siitä kaihoillen. Kuin masennustansa peittääkseen ynseili Aapo Pusa jotain umpimähkäistä, heittäytyi rennoksi ja kuin uhkamielisesti hoilasi:

"Kun ma lähdin äidin luota, olin poika pieni."

Mutta nyt sai Aapo Pusa apuväkeä. Tuli muutamia hänen nuoria tovereitansa, ja yksissä voimin he alkoivat uudelleen härnätä ja uhitella. Toiset kiivastuivat. Joku haki poliisia. Se saapui. Olikin osunut siihen ihan sahan pihalle.

"Pois!... Pois täältä kaikki asiattomat!" käski se kuivasti. Täytyi totella. Nuoret miehet poistuivat uhittelevina. Aapo Pusa hoilasi poistuessaan rennosti äskeiseen lauluunsa lopun:

"Ja äidiltä ma perinnöksi sain vain mierontieni."

"Ja tekin siinä... Lähtekää pois!" käski poliisi Juhoa ja Nykäriä. Ei hänkään tiennyt mikä mies Nykäri oli. Molemmat poistuivat. Sahan pihalle he istahtivat. Juho kertoi siinä, että tämä äskeinen poliisi oli vielä lakon alussa ollut työläinen ja innokas lakkolainen. Oli sitten luopunut ja nyt päässyt poliisiksi.

Ja oitis alkoi silloin Nykäri urkkimisensa. Hän sadatteli:

"Näet... Nyt sen näet, että ei ole varmasti luotettavaa", hän ihan jo uhitteli ja jatkoi:

"Juudas Iskariootteja on."

Juho vaikeni, mietiksi. Nykäri jatkoi:

"Mutta miten kävi Juudas Iskariootille?... Häh?"

Ja itse hän vastasi voitokkaasti, ihan ilkkuen:

"Hän hirtti itsensä."

Mutta Juho Kokko painui silloin syvään kumaraan. Se "hirtti"-sana puhui taas hänen taskunsa salaisuudesta. Ameriikkaan-lähtö, kaikki unohtui kuin salaman iskusta. Hän synkistyi.

Mutta ennallaan jatkoi Nykäri, koki urkkia ketä Juho pitää ihan varmasti luotettavana, koki härnätä hänet se ilmoittamaan.

"Häh, Juho?" hän aivan ilkkui voitokkaana.

"Ka", tapaili Juho ja koki jatkaa:

"Tulin tässä vain arvelleeksi, että... Satuin kerran synkkää teatteri-näytöstä katsellessani sitä samaa arvelemaan."

Hänen oli ihan vaikea puhua. Hän lopetti:

"Työväen elämää siinä kun kuvattiin, niin tulin arvelleeksi jo silloin, että me työläiset täällä tehtaalla näyttelemme paljon syvempää teatteria joka päivä... Vaikka eivät sitä rikkaat kykene näkemään."

Nykärikin silloin vaikeni ja mietiksi jotain. Se sirkkelisaha vain huuti sitä ainaista, repivää, pirullisen riemuisaa huutoansa, ja pikkupojat laskea tupsauttelivat hilpeinä "mukkejansa" sahajauholäjältä alas. Juho Kokon piippu oli sammunut. Kuin elottomana istuksien koki hän sitä kuitenkin pysytellä suupielessä, ja hänen silmäkulmiinsa näyttivät vetäytyvän tavallista kuivemmat ja terävämmät rypyt.

* * * * *

Mutta oli sen Viki Nykärin onnistunut sittenkin härnätä Juho luettelemaan kutka ovat aivan luotettavia. Ei Juho sitä tehnyt salaisuutena. Yhtä hyvin hän sen olisi ilmoittanut, jos kuka hyvänsä olisi suoraan kysynyt.

Mutta Nykärin härnäilyjen johdosta oli hän ihan noiden parhaiden, uskotuimpien mainetta puolustaakseen maininnut joitakuita nimiä. Varsinkin oli hän kehaissut Simo Pelliä.

Ja siinä tuntuikin Nykärille nyt olevan lopullinen selkeys tarjolla. Simo Pelli oli näet sairastunut juuri tuona murhayönä. Ei voi olla muulla tavoin kuin niin, että hän on tekeytynyt sairaaksi, päästäkseen näyttäytymästä kenellekään. Ehkäpä myös peitteli sillä jotain, ehkä haavojansa, ehkä muuta. Asian salaiset rihmat alkoivat Nykärille nyt kerrassaan selvitä.

Mutta ei hän eikä kukaan muukaan, paitsi Annaa, tiennyt vielä mitään Juhon aiotusta Ameriikkaan-lähdöstä. Passia varten tarvittavat paperit oli jo saatu. Poliisin taholtahan ei oltu huomattu ilmoittaa estettä, ja niiden paperien antajat eivät tienneet Juhoon kohdistuvista epäluuloista mitään.

* * * * *

On taas päivä, poutainen kuten ennenkin.

Huomenna, viimeistään ylihuomenna, piti Juholle saapua passi. Annan oli määrä lähteä jo huomisaamuna. Hänen piti matkalla poiketa jonkun sukulaisen luo, ja he sopivat niin, että tapaavat toisensa Hangossa laivan lähtiessä.

Ja nyt valmisteli Anna lähtöänsä. Pesulaitoksensa hän oli myönyt toiselle kaikkine pesuinensa. Nyt hän jokirannassa huuhtoi itse viimeisiä pesuja, jättääksensä ne iltasella uudelle omistajalle. Juho puuhaili siinä hänen apunansa.

Oli keskipäivä. Joen toisella rannalla lahdelman pohjassa kävi taas se saha. Kuului taas sen terien repivä huuto. Savutorvesta noussut savu oli laajentunut pilveksi, joka tyynessä poudassa pysytteli lahdelman yllä, peittäen sen harmahtavaan varjoon. Siinä varjossa, tuon läheisen pilven alla, sauvoi veneessä kaksi miestä tukkeja sauvoimilla rantaa kohti sysien ja uitellen.

"Niin, Juho", puheli Anna siinä. Niitä matkarahojahan heillä ei ollut liiaksi, mutta kuitenkin siksi paljon, että voivat perille päästä.

"Tottapahan sitten sieltä taas", jatkoi hän kuin mieli hieman masentuneena, puhellen:

"On sinne moni muukin tullut, omaisuutena ainoastaan käsivarret... Ja se omaisuus tuo liekin ainoa, joka ei konkurssia tee."

Ja Juhokin oli nyt aivan kuin virkistynyt. Hän puheli taas jo, yritteli, lakko- ja muista yhteisistä asioista. Istuksi, näkyi vuoleksivan jotain ja puhelun jatkona siinä arveli:

"Mutta ne kun ovat nämä yhteiskunnalliset olot epäterveet kerran, niin sitä sairastuvat ihmisetkin... Epäterveellisessä huoneessa ei kukaan asujistakaan voi terveenä elää... Ei rikas ei köyhä."

* * * * *

Mutta miten olikaan, tuntui Annasta nyt tältä jokirannalta lähteminen hieman raskaalta. Täällä oli hän pikku tyttösenä kesäpäivin toisten kanssa leikkinyt. Täällä oli hän sittemmin toisten tyttöjen kanssa usein kesäilloin katsonut auringonlaskua. Täällä oli hän vanhempiensa ja Juhon perheen kanssa aikoinaan monet kahvit juonut, ja nyt viime aikoina hän oli täällä monet pyykit pessyt. Kaikki oli täällä kuin omaa. Kaikkeen liittyi muistoja. Ja nyt hän tiesi täältä lähtevänsä viimeistä kertaa, ainiaaksi.

Omituista. Hänen mielensä alkoi kuin masentua. Vaatteet olivat jo vasussa valmiina. Oli lähdettävä.

Ja silloin teki mieli pakostakin jotain puhua. Hän yritteli:

"Niin, Juho..."

Mutta siinä hän pysähtyi. Mitäpä puhua! Joku katkeruuden tunne alkoi valtailla mieltä. Ei se puhuen paraneisi.

"No... Mitäpä niistä!" lopettikin hän äkkiä, huokasi hiljaa ja tarttuen vaatevasun toiseen korvaan pyysi Juhoa: "Niin, jos sitten, Juho..." Juho tarttui toiseen vasun korvaan, ja he poistuivat vasua kantaen, poistuivat ainiaaksi rannalta, joka oli molemmille rakas.

* * * * *

Ja nyt oli jo ilta, Annan viimeinen ilta tehtaalla. Hän kokoili viimeisiä pikku tavaroitansa matkakodin. Huone oli jo tyhjä. Olihan vain penkki, tuoli ja tyhjä pöytä, ne ostajalle jäävät vähät. Tiupan Maija siinä autteli Annaa ja puheli. Niitä omia olojansa hän siinä huokaili:

"Niin se on... Niin se on meidän elämämme", hän siinä jotain avuksi puuhatessansa päivitteli ja jatkoi:

"Mutta kun sitä ikäsi tehtaalla elät, niin sitä myös tehdaselämän tunnet."

Ja samaa pitkältä. Joku saarnaaja oli käynyt heillä ja kokenut puhua ja käännyttää. Siitä hän nyt puheli:

"Taivaat ja autuudet sanoi olevan tallelle pantuina, kun vain uskoo."

Anna huokasi. Hänkin muisti jotain. Ihan kuin katkerana hän nyt vuorostaan siinä lisäili:

"Lupaavat!... Vähänkö ovat ennen luvanneet!"

Ja ihan luonnollisena poven äänenä häneltä tuli jatkoksi katkera:

"Taivaan kyllä lupaavat, kun vain saavat itse isot puustellit ja muut virkatalot ja maat ja mannut täällä maailmassa pitää!"

Oli tulla hiljaisuus. Molemmat tunsivat jotain samaa.

"Mutta mitäpä ne puhuen paranevat", huokasi Anna taaskin lopuksi ja jatkoi omia puuhiansa.

* * * * *

Niin tuli ilta. Tiupan Maija oli jo lähtenyt. Anna oli yksin, istui avonaisen akkunan ääressä ja katsoi.

Ja siellä se oli tehdas iloinensa, suruinensa. Siellä oli kulunut hänen elämänsä paras osa. Aurinko laski. Läheisessä metsässä, siinä pesurannan lehdossa, pitivät nuoret iloa. Sinne ne aina kesäilloin kokoontuivat. Kuului hanurin soittoakin sieltä. Siellä sitä oli hänkin vähät ilonsa iloinnut jos myöskin salaisia surujansa surrut.

Niin istui hän kauan. Ei hän tajunnut, miksi mieli nyt väsyi. Huone oli tyhjä. Se paljas penkki vain ja tyhjä pöytä. Koko elämässä tuntui olevan jotain sanomattoman autiota ja kaihoisaa.

Ja niin hän raukesi. Hän kallistui penkille pitkäksensä, painoi siihen kasvonsa ja itki, itki yksin kauan ja katkerasti, kasvot paljasta puupenkkiä vasten ja tähänastisesta elämästä jälellä ainoastaan tämä jo puoliautio ja vieraalle jätetty huone.

XII

Nyt oli Anna jo poissa. Juho oli saanut illalla passinsa, ja tänään tuossa puolenpäivän tienoissa oli hänen määrä lähteä.

Lientyi sateiseksi. Tämä olikin ensimäinen sadepäivä kohtuuttoman pitkien poutien jälkeen. Hän oli juur'ikään herännyt siellä Tiupan ullakkokomerossa. Taivas oli jo yleensä harmaassa pilvessä. Hän oli jo pukeutunut, istui kyykkysillään komeron nurkassa lattialla ja taas soitteli huiluansa.

Sillä vastaisessa nurkassa, jonkun paperirepaleen takaa pilkistellen, elehteli pieni hiiri. Sille hän soitteli, pitäen sitä visusti silmällä. Hän oli sitä jo useita päiviä vaalinut, asetellut sille leivänmuruja sinne nurkkaan ja sen paperirepaleen suojaksi piilottelua varten.

Taivas yhä lientyi. Hän nousi, pisti huilun poveensa. Nyt hän oli matkavalmis. Ei hänellä mitään muuta matkalle otettavaa tavaraa ollut. Ääneti hän laskeutui alas ja lähti viimeiselle kävelyllensä tehtaalle.

* * * * *