Part 2
Mutta proomun kalkkilastia purkavat miehet olivat kuulleet äskeisen "rikkuri"-sanan. Uhkaukseksi he senkin käsittivät. Olot olivat jo niin kireät.
Ja niinpä he alkoivat epäluuloisina katsahdella siinä rannalla pölkyntyvellä istuksivaa Juho Kokkoa. Kai se on siinä jonain lakkovahtina. Sehän on niitä lakon johtokuntalaisia. Kauan aikaa he kuitenkin olivat vaiti.
Mutta lopultakin pakkasi johtamaan puheisille. Juhon olo ihan jo harmitti. Oli levähdyshetki, Nostoranan vipu heilui höllällä nuoransa varassa. Kuului vain puisten väkipyöräin kuiva natina ja kitinä.
"Mitäs se Juho Kokko?" virkkoikin lopulta Antti Närhi tupakkaa siinä pannessaan.
Juho ei vastannut hyvään toviin. Hänen sairaalloinen ajatuksensa oli kiintynyt siihen höllällä vaappuvaan ranan vipuun ja pyörien natinaan. Se natina kun muistutti sitä äskeistä hiilikärrien pyörien lotinaa ja lompsetta. Juhon äänettömyys lisäsi miesten epäluuloja.
"Vahtii... urkkii!" arveli silloin jo lopulta proomun hoitaja Taavi Uski. Ihan Juhoa härnätäksensä hän sen, muka muille puhuakseen, arveli.
Ja Juho loukkaantuikin siitä urkkimissanasta. Hän aikoi jotain sanoa, mutta ajatus oli niin raukea ja kaikelle turtunut, että ei tullut suoraan sanotuksi. Sensijaan hän alkoi, tosin kuin vastaukseksi, puhua niistä nostoranan vivun pyöristä ja muusta. Hän tapaili:
"Istun tässä vaan muuten ja katselen."
Ei tiennyt miten jatkaa. Välipä tuolla.
"Mitä katselet?" tarttui Uski jo hieman ynseänä, ja nyt jatkoi Juho:
"Noita rissoja... Kun ne natisevat ja loki loksahtelee niinkuin olisi koko laitos rempallaan."
Se tuntui joltain salaperäiseltä uhittelulta, vihjailulta. Miehet vaikenivat. Juhon väsyneet ajatukset saivat vapaasti kiintyä siihen omaan asiaansa. Kaikki sekoittui hänessä taas sairaalloiseksi, ylimalkaiseksi kuvaksi. Hän muisti taas ne lotisevat pyörät ja puheli ylimalkaisesti:
"Mutta se on oikeastaan koko tämä yhteiskuntajärjestys semmoinen... Kaikki lotisee ja lompsahtelee, ja kuitenkin se vielä mataa eteenpäin... kuten pitkä rahtikuormajono... Vaikka tosin hevosetkin jo ovat uuvuksissa."
* * * * *
Ja siitä se alkoi hiljaa kehittyä. Epäluuloiset miehet luulivat Juhon tuolla omituisella puheellaan vihjailevan jotain salaperäistä, kostoa tai muuta väkivaltaa. Antti Närhi, joka oli hänen vanha työtoverinsa, koki nyt ihan puolustautua, selittäen: "Mitä sinä, Juho, joutavia!" Ja hän jatkoi ihan kuin masentuneena: "Minullakin kun on siinä seitsemän pientä lasta ja kivulloinen vaimo, niin ei siinä jaksa kaikkia kovia kestää."
Ne äskeiset miehet olivat kiertäneet toiselle rannalle ja soittelivat siellä metsikön varjossa hanuriansa. Juho varustautui Närhille jotain oikaisuksi sanomaan, selittääkseen, että ei hän ole tarkoittanut mitään moittia, mutta ei ehtinyt alkaa, kun Närhi jo masentuneena jatkoi, kuin itsekseen puhellen nurkui:
"On tässä... Kohtalo tämä."
Aivan hänen äänensä tuntui värähtelevän.
Toiset miehet tupakoivat vakavina. Närhi jatkoi:
"Elät... Koetat pyrkiä ja pysyä leivässä... Mutta mitenkä lykästää?"
Ja itse hän riensi vastaamaan:
"Ketä lykästää, ken sortuu... Rimpuilet siinä ja pinnistät voimiasi, mutta surutonta päivää et elä."
Se tuli niin masentuneesti. Juho Kokon mieli painui yhäti maahan, sinne kuhun katsekin. Ihan ajatuksettomana hän tapaili:
"Ne ovat olot... Parantunevatko nuo sitten sillä, että työtä tekee..."
Mutta silloin kivahti Taavi Uski. Hän luuli Juhon noilla viimeisillä sanoillaan pistäneen rikkuriudesta. Työnantajana -- hän oli työnjohtaja -- hän ihan sähähti ja tiuskaisi vihaisesti:
"No korjaa sinä sitten olosi sillä, että jouten maleksit."
Ja ennenkuin Juho ehti mitään sanoa, jatkoi hän ynseillen:
"Että työtä tekee!... Pahus!... Työttäkö luulet näin kylmässä maassa elettävän!"
Se oli ilmi vihaa, riitaa.
"Elä suutu", virkistyi Juho Kokko ja yritti puhella:
"Minä olen tasan viisineljättä vuotta tehdasta palvellut, mutta..."
"Elä pölötä!" keskeytti Uski kiivastuneena lapio kädessä jotain puuhaillen ja toisti ynseänä:
"Viisineljättä!"
Ihan hän viskasi lapionsa kalkkiproomuun, niin että pehmeä, kuiva kalkki tupsahti, ja jouduttautui panemaan taas nostoranaa käyntiin.
Mutta Juho Kokko alkoi painua entiseen raukeuteensa. Joku ylimalkainen mielenmasennus valtasi hänet taas. Kuin itsekseen puhellen hän tapaili:
"Mutta mitäpä näistä kinoista... Mikä kerran lotisee rikkinäisenä, se särkyy ja romahtaa kerran kuin itsekseen, ja sen alle voi voimakaskin sortua!"
Mutta taas he käsittävät sen salaperäiseksi uhitteluksi. Uski kiivastui:
"Pois siitä!... Paikalla pois, tahi poliisin haetan!"
Ja nostoranan kuivat pyörät taas kitisivät ja natisivat, ja kuivan kalkkipölyn jauhoamat miehet ryhtyivät työhönsä. Juho Kokko istui hetkisen, nousi sitten ääneti ja alkoi poistua. Jalat vain notkahtelivat polvista raukeina kuin velttouden tai väsymyksen johdosta, ja hänen poistuessaan tehtaan pillin kuiva huuto leikkasi tyyntä, poutaista ilmaa.
V
Hän oli aikoinansa, kuten muutkin tehtaan työmiehet, varsinkin vanhemmat, visusti muistanut tehtaan palvelukseen tulonsa vuosipäivän. Ne olivat niitä vanhoja aikoja, jolloin pitkäaikaista palvelusta pidettiin kunniana ja jolloin ylpeiltiin jokaisesta täyttyneestä vuosikymmenestä. Olivathan ne pikkupalkintoinensa juhlia tehtaalaiselämän alati harmaassa yksitoikkoisuudessa.
Nyt olivat ajat tosin muuttuneet. Mutta sittenkin hän tänä aamuna muisti, että tänään on kulunut viisineljättä vuotta siitä, kun hän kymmenvuotiaana tuli tehtaan työhön, joksikin oppipojaksi tai semmoiseksi. Siitä asti oli hän joka päivä ollut työnsä ääressä aina viime sairauteensa ja tähän nykyiseen lakkoon asti.
Ja yritti hän sitä tuloansa muistellakin. Tehtaan pilli oli juuri huutanut. Sieltä vinnikomeronsa akkunantapaisesta hän voi nähdä yli koko tehtaan. Näkyi se tiekin, jota myöten hän oli isänsä jälestä kävellen saapunut. Kaikki hänestä oli ollut silloin niin outoa, suurenmoista, että hän oli aluksi siihen kaikkeen uteliaana kiintynyt, kunnes oli alkanut vaivata rauhallisen kotimökin ikävä. Hän muisti sen tulopäivänkin. Se oli ollut ihan tällainen kuuma ja tyyni kuin tämäkin.
* * * * *
Mutta ei se muisto nyt häntä kauan viehättänyt. Se hävisi aivan itsestään. Aivan huomaamattansa hän alkoi taas sensijaan muistella sitä samaista kotimökkiänsä. Se se viime aikoina olikin niin usein mieleen sukeltanut.
Mutta pian haihtui sekin muistelo, hävisi kuin hetkisen aikaa edessä lennellyt perhonen. Ties miten hän taas tapansa mukaan oli saanut käsiinsä sen vanhan puuhuilunsa, istui kyykkysillään vinnikomeronsa nurkassa ja soitteli mitä sattui.
Mutta kuului ääniä. Tiupan Maija tuo tuntui siellä alhaalla puhelevan. Ihan tuntui äkäilevän. Juho muisti taas sen ruokavelkansa. Hiljaa hän laskeutui alas ja koki päästä eteisestä ulos, niin etteivät tuvassaolijat sitä huomaisikaan. Huilukin oli unehtunut tulemaan matkaan. Hän pisti sen povitaskuunsa ja lähti tavallisille tarkoituksettomille kiertelyillensä.
Niin hän maleksi ja kierteli. Lopulta hän lähti valssiosastolle. Juuri siellä hän oli nämä kolmekymmentäviisi vuottansa uurastanut. Sinne hän oli suorastaan poikasena joutunut. Työt näkyivät siellä olevan jo miltei täydessä käynnissä. Oli työhön palanneita entisiä lakkolaisia, oli muualta hankittua väkeä. Jo kaukaa, ovea lähestyessään, hän näki miten tulipunaisena hehkuvat rautatangot kiisivät valssausrullien välitse notkeina kuin tuliset käärmeet, ja kuului se ainainen raskas koneiden jymy. Hän lähestyi aivan ajatuksettomana.
Mutta ovea etemmä hän ei päässyt. Erityisellä huolella vartioitiin, etteivät lakkolaiset pääsisi missään yllyttämään jo työhön ryhtyneitä, jopa turmelemaan koneita. Ovella jouduttautuikin työnjohtaja Hiili vastaan. Ystävällisesti tuo toki koetti tehtävänsä suorittaa. Juuri kun Juho Kokko aikoi astua ovesta sisään, asettui hän eteen ja puheli, siivosti tosin:
"Elä nyt, Juho, viitsi tulla tänne... Isännistön puolesta kun se kuitenkin on kerran kielletty."
Silloin tuntui Juho Kokon mieltä hieman ikäänkuin kirpaisevan. Hän pysähtyi ääneti, seisoi lyhyen hetken, mutta istahti sitten kumaraiseksi jollekin harkolle siihen ihan ovipieleen. Hän muisti nyt taas, kuinka hän silloin kymmenvuotiaana poikana oli juuri tästä ovesta ensi kerran tehtaan työhön astunut.
Ja niin sitä oli sitten jatkunut vuodesta vuoteen, joka päivä, yksitoikkoisesti, kuten pitkän heilurin ainainen, säännöllinen loikkuminen kellossa. Hiili seisoi yhä ovella. Vaiettiin.
Mutta lopulta tuli Hiili siihen, varustautui ihan tupakkaa tarjoomaan ja asiaa pois painaaksensa samalla puheli:
"Tässä onkin meillä kiireitä töitä."
"Ka", äännähti Juho Kokko ja yritti jatkaa:
"Poikkesin tässä vain muuten..."
"Niin... niin... niin no", ehätti Hiili sotkemaan ja sitä menoaan toisti:
"Kunpa se nyt on kerran kielletty, niin... Ei sille mitään voi... Pane nyt tästä tupakka, Juho", tarjosi ihan sikarin.
Juho viivytteli.
"Olkoon!... Palaa tässä vielä... piipussa", kieltäytyi hän lopultakin ottamasta. Hiilikin jäi äänettömäksi. Hän oli aina pitänyt Juhosta. Hän seisoi hetkisen ja poistui ääneti.
Ja yhtä ääneti nousi yksin jäänyt Juho Kokkokin hetkisen siinä katse maassa istuttuaan ja poistui jatkaaksensa taas samaa määrätöntä vaelteluansa. Päivä paahtoi kuumimmillansa. Muutamassa seinässä sylkeä puhkutti eräs torvenpää kuumaa höyryä ulos, ja toisaalla imeä kurnutti iso letku vettä tehtaaseen, ryyppäillen sitä säännöllisillä kurahteluilla. Ja hilpeä naakkaparvi lennellä kisaili muutaman pihan yllä poudassa, erään korkeahkon päädyn seutuvilla.
* * * * *
Niin saapui hän eräälle kivilouhimolle. Joukko hikisiä miehiä uurasti siinä kankineen pelottavan isojen kivilohkareiden kimpussa. Näkyivät vääntävän niitä raitiotien vaunuun. Joku sähköllä käypä väkipyörä hinasi apuna, ja sen iso peukalorauta loksahti rattaan hampaalta hampaalle säännöllisesti, hyvin verkkaisessa tahdissa. Juho Kokko istahti siihen kuin työtä ja menoa katsomaan.
Ja juuri paraiksi saapui siihen nyt se kalkkiproomun hoitajana toimiva työnjohtaja Taavi Uski. Pari tuon proomun lastin purkajaa oli muuttanut tänne työhön, ja hän tuli maksamaan niille palkkoja purkamistyöstä. Hänellä oli isohko lompakko rahaa täynnä. Näkivät sen kaikki miehet, kun hän siitä maksoi.
Mutta Uski oli viimeisestä kinastaan harmistunut Juho Kokkoon. Jo oitis tullessaan hän vilkaisi siihen äkäisesti. Ja palkat nopeasti maksettuaan kysäisi aivan vihaisesti:
"Mitä sinä täällä taas?... Yllyttämässä?"
"Eipä tässä mitä", tapaili kumarassa tupakoiva Juho Kokko, katse yhä maassa, ja lisäili:
"Mietin vain kahta tehtaalle-tuloani... ensimäistä ja viimeistä, sillä..."
Löysi hän toki sanat ja lopetti: "Ensimäisellä kerralla ovi avattiin. Viimeisellä kerralla se sulettiin."
Mutta Taavi Uski ei halunnut jatkaa. Lyhyesti käski hän erään miehen mennä noutamaan poliisia viemään Juho Kokon pois, ja sitä menoaan hän poistui paikalta.
Juho Kokko istuksi vielä hyvän tovin aivan ääneti, synkkänä. Mutta lopulta hän, jo ennen poliisin tuloa, nousi ja ihan uhittelevasti puheli umpimähkään:
"Loksaan... Niinkuin tuo väkipyörän peukalorauta vielä kerran loksaan!"
Ja kun hän sen sanottuaan poistui, tuntuivat hänen polvensa tavallista syvemmä notkahtelevan, eikä hänen mielensä ollut vielä koskaan elämässä ollut niin katkera ja raskas kuin nyt.
Mutta miehet katsoivat ääneti hänen poistumistansa. Uhitteluksi he kaikki sen loksaamisen nyt käsittivät.
VI
Hän oli nyt, louhimolta lähdettyään, yksin harhaillut pitkät ajat. Oikeastaan koko tuo tapaus oli jo hänen sielussaan ylimalkaistunut joksikin epäselväksi, himmeäksi: poudan autereiden ja päivänsavujen läpi siinsi hänelle ainoastaan hämärä kuva kivilouhimosta, jossa miehet hikisinä huojuivat, ja valssiosastosta, josta kuului painostava, tumma jymy. Mielen oli vain täyttänyt katkeruuden tunne.
Ja kuitenkaan hän ei ollut katkera kenellekään erityisesti. Mieli oli vain muutoin karvas ja raskas ja väsynyt kaikelle elämässä. Yhä ja yhä uudestaan hiipi mieleen se kuoleman asia, ja hän ihan kopeloi jo sitä taskussa olevaa hirttonuoraa. Oli hän siinä kuleksiessansa yrittänyt poiketa Annan luo, mutta se ei ollut kotona. Seinän takana asujat sanoivat sen lähteneen hankkimaan passia Ameriikkaan-lahtöä varten.
Siis taas Annakin kohta poissa.
* * * * *
Niin saapui hän tuossa jo lähellä illansuuta Antti Närhin asumusrähjälle. Hän muisti sen kalkkiproomussa puhumat puolustelut: puheet sairaasta vaimosta ja seitsemästä pienestä lapsesta, joiden takia oli ollut pakko luopua lakosta. Hän pysähtyi, nojaili piha-aitaa vasten ja koki miettiä sitä kaikkea.
Eikä hän silloin voinut olla menemättä Närhin vaimon luo puhumaan, ikäänkuin pyytämään anteeksi jotain. Hänestä oli yleensä alkanut tuntua, kuin olisi hänen suhtautumisensa kaikkiin ihmisiin jo hiljaista hyvästijättöä. Aivan huomaamatta olivat hänessä näinä viime aikoina väsyneet kaikki elävän maailman tunteet: väsynyt oli viha, rauennut kaikki.
Ainoastaan se Annaan suhtautuminen oli vielä tunteista eleillä. Se oli kuin viimeinen liina, joka huiskutti poistuvalle jotain -- jäähyväisiäkö, kutsuako takaisin elämään, luo?
Ei sitä tajunnut.
Hämärtyi vain, yhä hämärtyi, ja yhä huiskutti se Annan etäinen valkoinen liina, se viimeinen liina.
* * * * *
Ja kotona tuo Närhin Kaisa olikin. Sairasti hivuttavaa tautia ja oli jo riutunut ihan elämän ja kuoleman rajoille. Silmät olivat painuneet syvälle kuoppiinsa. Ei niissä enää leimunnut elämä, vaan kuolema niistä katsoi. Istuksi vuoteessa, yski ja puheli, neuvoksi jotain lapsille.
Ja miten lie ollutkaan, alkoi Juhosta tuntua siltä, kuin olisi hänellä nyt toveri kuoleman matkalle. Hän istui, tupakoi ja koki mietiksiä.
Mutta ajatus oli turta. Ei hän saanut sitä työhön. Kuumoitti vain sielussa kuva jostain salaperäisestä tiestä, jota hän vaeltaa tämän kuoliaaksi kuihtuneen vaimon kanssa, vaimon, joka katsoo häneen lasittuneilla silmillänsä. Hän ihan kuin eli siinä maailmassa. Niin istui hän kauan ääneti.
"Mitä Juholle kuuluu?" tervehti lopulta sairas vaimo, saatuaan lapset neuvotuiksi. Juho ikäänkuin heräsi, koki puhua.
"Eipä tässä mitä kuulumisia", tapaili hän ja koki sovitella sitä kalkkiproomutapausta, ikäänkuin Kaisa olisi sen tiennyt.
"Minä siinä Antille", puheli hän, "tulin kalkkia purkaessa sanoneeksi, niin hän käsitti sen väärin ja luuli minun soimaavan.... Vaikka ei se sitä ollut."
Mutta ei se Kaisa niistä asioista tiennyt. Ei myös näyttänyt mistään semmoisesta enää välittävän. Hengitti raskaasti huohottaen ja puheli:
"Mitäpä me niistä... kalkkiproomuasioista... Aikamme täällä elämme ja kidumme ja... kuolemassahan me kaikki saamme rauhan."
Eikä Juho tiennyt mitä siihen sanoa. Hän painui yhä syvempään kumaraan ja vaikeni. Kaisa oli hapuillut kirjan ja alkoi lukea ääneen.
-- -- --
"Jeesus sanoi: ottakaat kivi pois. Sanoi hänelle Martta, sen sisar, joka kuollut oli: Herra, jo hän haisee; sillä hän on neljä päivää kuolleena ollut.
"Jeesus sanoi hänelle: enkö minä sinulle sanonut; jos sinä uskoisit, niin sinä näkisit Jumalan kunnian. -- -- --
"Ja kun hän nämät sanonut oli, huusi hän suurella äänellä: Latsarus, tule ulos!
"Ja se kuollut tuli ulos sidottuna käsistä ja jalvoista kääriliinalla, ja hänen kasvonsa olivat sidotut ympäri hikiliinalla. Jeesus sanoi heille: päästäkäät häntä ja antakaat hänen mennä.
"Niin monta juutalaista, jotka olivat Marian tykö tulleet, ja näkivät ne, kuin Jeesus teki, uskoivat hänen päällensä."
Yskiminen siinä katkaisi. Juho istui ennallansa... Sattuikin tämä luku nyt.
Ja äkkiä hän siinä masentuneena istuessaan Kaisalle arveli, tapaili:
"Niin... Vaikka liekö tuo enää ollut oikein."
Ja kun Kaisa ei vastannut, niin hän sen huohottaessa jatkoi, katse maassa:
"Kun sitä kuka kerran tästä maailmasta pois lähtee, niin liekö tuo oikein palata... Vieras ja vainaja sitä silloin kuitenkin täällä olisi."
Kaisa huokasi syvään, mutta ei virkkanut mitään. Hetken vaiettuansa alkoi nyt Juho siinä kuin yksikseen mietiksiä ja puhua:
"Kerta tässä eräänä talvena..."
Ei siitä erin monta vuotta ollutkaan. Hän jatkoi:
"Sorsa oli joukostaan häipynyt ja jäänyt tänne ja elätteli itseään talven yli tuossa alisen kosken suvannossa... Mutta vilu sillä tuntui täällä olevan, ja näki, että se tunsi itsensä täällä vieraaksi."
Todellakin! Joka päivä hän oli käynyt sitä suvannon reunalla tervehtimässä, laitellut sille suojapaikkoja pahimman varalta ja kokenut siitä huolehtia. Olipa hän kerran ihan vartavasten, talvipakkasessa, soitellut sen huviksi huilua siinä lumisella rannalla.
"Haudankaivaja siihen osui silloin tulemaan", muisti Juho sen kirkkaan pakkaspäivän, kun hän oli soitellut ja hautuumaalta työstään palaava haudankaivaja oli tuon oudon soiton kuultuansa poikennut luo ja jäänyt siihen kummastelemaan ja katsomaan kirkkaan pakkaspäivän talvista kuvaa. Se sorsa oli tullut Juhon ja sen poika-vainajan lemmikiksi. Se poika-vainaja oli joka päivä tiedustanut häneltä sorsan vointia, itse kun ei vielä nuoruutensa vuoksi voinut käydä sitä säännöllisesti tervehtimässä.
Niin.
Nyt hän muisti sen orpo-sorsan. Hänelle kajasti, miltä kuuluisi hänestä tämän maailman huilunsoitto, jos hän kerran palaisi kuoleman mailta: Niin se olisi kuin se talvinen huilunsoitto yksinäiselle sorsa-paralle.
"Niin että eikö tuo lie paras, kun ei enää palaa... Jos on kerran tästä maailmasta lähtenyt", jatkoi hän hetken vaitiolon jälkeen puheluansa. Piippu oli tyyten sammunut, mutta pysyttelihe toki ikenessä.
"Sillä kyllä sitä kuitenkin oltaisiin silloin täällä vieläkin viluisempia ja vieraampia kuin sorsa talvisessa suvannossa... Pelattaisiin meitä, eikä meille kukaan huiluaan soittaisi", lopetti hän.
Alkoi vaitiolo. Kaisa hengitti raskaasti. Hänen korvissansa humisi Juhon puheista jotain siitä maailmasta, jonka ovia hän jo itsellensä hiljaa aukoi.
"Mitäpä meistä... Herra se meidän tulomme ja menomme kuitenkin päättää", äänteli hän lopulta, kuin jotain sanoaksensa, alistuaksensa.
Puhelu loppui. Hetken istuttuansa Juho lähti pois ihan ääneti, muistamatta edes sitä, mitä varten oli tullut.
Mutta Kaisasta tuntui Juho nyt omituisemmalta kuin koskaan ennen. Vasta nyt yksin jäätyänsä hän sen huomasi ja luuli, että Juholle on jotain tapahtunut tai että häntä painostaa joku, vaikkapa aikomus jotain outoa tehdä. Miehensä tultua kotiin hän yritti vaivalloisin sanoin kertoa tapauksesta, mutta se keskeytyi, kun lapset tulivat ja hälinällänsä sotkivat kaiken.
* * * * *
On jo ilta.
Närhin tuvasta poistuttuaan oli Juho kävellyt jos missä syrjäpoluilla. Ei häntä haluttanut mennä asumukseensakaan, sinne Tiupan vinnikomeroon. Ihan se talo jo pelotti sen syömävelan takia. Häntä alkoi taas valtailla ainainen kaikkeen väsyminen. Se aamullisten tapauksien synnyttämä mielenmasennus painosti vain kuin mykkä, eloton, umpimähkäinen voima.
Tehtaan pilli huusi jo viimeisillekin työläisille vapauden. Kului jo siitäkin tovit, monetkin, mutta yhä hän kierteli. Ja nyt saapui jo yö. Naakat nukkuivat paikoillansa korkealla katonharjalla jos räystäälläkin. Yövahti kierteli, yksi siellä, toinen täällä. Varottiin väkivallantekoja lakkolaisten taholta. Tehdasalue oli tyhjä. Raskas, iso tehdasrumilas kohosi mykkänä kesäyön hiljaisessa, lienteässä valossa. Oli jo ohi puoliyön.
Vasta tuossa lähellä päivännousun aikoja saapui Juho Kokko tehtaan lehtoiselle hautausmaalle. Hän meni poikansa, vaimonsa ja isänsä haudalle. Kaikki ne olivat siinä rinnatusten, ja ihan siinä pojan haudan pääpuolessa viheriöi iso, tuuhea koivu, aivan samanlainen kuin oli aikoinaan se kotimökin veräjänkorvakoivu. Hän istahti siihen haudalle, istui siinä, istui kauan, kuin ajatuksettomana.
Aurinko jo nousi, kesäinen, varhainen aurinko. Oli kesäisten nukkuvien paras unen aika. Hän muisti huilunsa. Tuore valo vuoti hiljaa ruohottuneille haudoille ja hautaristeille.
Ei ääntä. Kaikki nukkuivat. Ainoastaan lintuset tirskuivat. Hänkin oli väsynyt, painautui pitkäksensä ruohoiselle haudalle ja nukahti siihen.
Kun hän heräsi, paistoi aurinko jo korkealla. Tuore ruoho oli lakoutunut ja peitti hänen kasvonsa, ja ympärillä rehotti vihanta heinä, jossa pörisi lihava mehiläinen. Silmiin osui taas se koivu. Siinä tirskutteli joku eloisa lintu, ja ilmassa tuntui vielä hieman aamun raikasta tuoreutta. Ei haluttanut nousta. Hän virui vielä tovin siinä selällään, vihanta ruoho kasvojen varjona, ja katsoi sitä kuvaa.
Kunnes sitten lopulta nousi, kohottautui kyykyllensä. Huilu oli siinä vieressä. Huomaamattansa hän alkoi taas sitä soitella, soitti kauan, hautakummun vieressä ruohokossa istuen.
Viimein saapui haudankaivaja. Hän ikäänkuin heräsi sen tulosta ja kuin jostain syystä puolustautuen puheli:
"Olin kävelyllä... Kun tuli siinä aikaisin noustuksi, niin lähdin hautoja katsomaan."
VII
Tehtaalla oli tänä päivänä hälinää ja humua. Yöllä oli päästetty se kalkkiproomu irti rannasta. Se oli ajautunut virran mukana koskeen ja ruhjoutunut sen kuohuissa mäsäksi. Ainoastaan proomumiesten koppi oli säilynyt jotenkin eheänä, kelluen suvannossa vedenpinnalla johonkin esteeseen takertuneena.
Eikä siinä kyllin kauhua. Tuossa samaisessa kopissa oli nukkunut se työnjohtaja ja proomunhoitaja Taavi Uski. Hänen ruumiinsa löydettiin kopista.
Mutta ei hukkumisesta kuolleena. Hänet oli ennen proomun irroittamista murhattu. Pää oli lyöty jollain rauta-aseella mäsäksi. Hänellä oli ollut palkanmaksuja varten varatuita tehtaan rahoja pari tuhatta, ja ne oli ryöstetty.
Oli huhua ja kuisketta. Poliisit tutkivat asiaa kiireesti, jälkien vielä vereksinä ollessa. Tottuneiden vaistojen erinomaisella hoksaamiskyvyllä he luulivat oitis löytäneensä johtolangan. Uski-vainajaa ei tietty kenenkään erikoisemmin vihanneen, ei kenenkään uhitelleen.
Ei muiden kuin yhden. Närhi ja ne toiset kalkkiproomulastin purkajat samoin kuin kivilouhoksenkin miehet tiesivät nyt kertoa, että Juho Kokko oli juuri edellisenä päivänä louhoksilla ja sitä edellisenä siellä möljällä uhitellut jotain salaperäistä: puhunut "loksaamisesta" ja "lotisevan sortumisesta" ja muusta.
Siinä oli poliisille johtolangan pää. Käytyään Tiupalta tiedustamassa, oliko Juhon ehkä kuultu viime yönä liikuksivan ulkona, sai hän kuulla, että Juho oli ollut poissa koko yön.
Asia oli poliisista aivan selvä, Juho Kokko on murhaaja.
Mutta poliisi tekikin aivan odottamattoman ilmoituksen: antoi tiedoksi, että on päästy jo murhaajan jälille. Murhaaja on muka eräs äsken vankilasta päässyt mies. Se on paennut, mutta jälillä ollaan.
Se oli eksytystä. Asiaa tutkimaan oli kutsuttu salapoliisi, jota ei tehtaalla kukaan tuntenut. Se oli käskenyt noin menetellä, että murhaaja Juho Kokko rauhoittuisi. Hän tekeytyy sen ystäväksi, heittäytyy salaiseksi rikolliseksi, urkkii kavaluudella. Kenties on Juholla useita rikostovereita, ja ainoastaan täten voi nekin pyydystää: hän rauhoittaa ne niin, että jäävät paikoilleen, urkkii sitten niiltä ovelasti, ystäväksi, veijariksi tekeytyen, ja niin vangitsee kerralla kaikki.
Mutta tehtaalla oli kuohua ja kuisketta ja kuului arveluita. Poliisin tarkoituksellinen ilmoitus kyllä tehosi. Ei Juho Kokkoa nyt epäillyt enää muut kuin itse poliisi, joka oli hänen syyllisyydestänsä varma ja kietoi vain viisaasti verkkoa hänen ympärillensä.
* * * * *
Anna Suni oli saanut passinsa ja alkoi jo hiljaa valmistella lähtöänsä, lopetella töitänsä ja puuhailla vähien tavaroittensa myömistä. Ei niitä matkarahojakaan liiaksi ollut, mutta kuitenkin oli toivo selviytyä. Lisäksi oli eräs kaupunkilaistuttu nyt juuri kirjoittanut ja luvannut lainata, jos tarvitsee.
Ja miten olikaan, niin alkoi hänestä siinä lähtöä ajatellessa tuntua hieman vaikealta. Tehdas kaikkine huolinensa oli sittenkin hänen synnyinpaikkansa. Olihan siellä jokirannoilla, jos missä, aina joku muisto, joka kertoi jotain, ehkäpä suruista, joskus muutakin. Lapsuuden ja parhaan nuoruuden muistoja ne sittenkin olivat, vaikkapa kaiken yllä leijailikin joku tehtaalaiselämän ainainen harmaa pilvi.