Part 1

KUOLEMAN RAJOILLA

Kertomus

Kirj.

IRMARI RANTAMALA

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1915.

I

Jo pari kolme viikkoa oli hän elänyt hirttonuora alati valmiina taskussa, eikä hän kuitenkaan koskaan tajunnut, miten tämä itsemurha-ajatus oli hänessä syntynyt. Se oli alkanut hiljaa, aivan huomaamatta, jo vähän ennen vaimon kuolemaa. Vaimon kuoltua se tuntui hänessä vain ikäänkuin juurtuvan syvemmä. Lie se alkanut jo sen ainoan, viimeisen lapsen kuolemasta, sillä hän oli ollut siihen lapseensa kiintynyt, ja sitten olivat osuneet ne muut onnettomuudet, jotka olivat vieneet pikkusäästöt.

Sillä todellakin ne säästöt olivat pieniä. Oli kuitenkin ollut kerran jo yli kaksisataa säästöpankissa, ja näin köyhän tehtaalaisväen kesken se oli jo tavallaan omaisuus, sillä elettiin kädestä suuhun. Lisäksi oli Juho Kokon vaimokin kitunut. Oli ollut menoja lapsista. Neljähän niitä oli syntynyt, mutta ainoastaan tämä viimeinen oli elänyt kahdeksanvuotiaaksi.

* * * * *

Niin oli hän nyt elänyt jo pari kuukautta, yhä vain itsemurhaa hautoen. Hän oli ihan herpautunut kaikelle. Kaikki mitä hän yrittikin, oli oikeastaan ja pohjaltaan sairaalloista, vaikka ei hän sitä itse tajunnut. Entisen talouden jäännöksistäkään ei ollut enää muistoakaan jälellä. Vaimon kuoltua oli tulipalo hävittänyt kaiken tuon vakuuttamattoman, vähäisen perun. Ainoastaan vanha puuhuilu oli säästynyt. Oli sattunut silloin kävelyllä ollessa olemaan povitaskussa.

* * * * *

Se oli kuivaa, kuumaa kevätkesää. Tehtaalla oli lakko. Se lakko oli kestänyt jo kauan. Monesta se oli tuntunut ihan loppumattomalta.

Sillä kun sitä lakkoa ja koko sen menoa, kaikkea tuota painostavaa, aina ajatteli -- varsinkin köyhimmät kun sitä ajattelivat --, niin se tuntui matavan kuin pitkä, laiska mato. Ei eloa, ei iloa. Ainoastaan se lakon eloton, yksitoikkoinen mataminen päivästä toiseen, viikosta viikkoon. Oli kuin se olisi matelullaan ja yksitoikkoisuudellaan väsyttänyt silmää ja raukaissut mieltä. Juho Kokkokin oli lakkolaisia, ja se tuo vielä lie hänen sairaalloisuuttansa ikäänkuin syventänyt. Vaimon kuoltua, ennen lakkoa, oli hän kolmatta kuukautta maannut sairaana. Jo silloin olivat loppuneet varojen jäännökset, ja se samainen tauti lie kaiken muun lisänä heikontanut häntä koko tämän pitkän lakon kestäessä.

Ja niinpä olikin hän jo nämä viime ajat elänyt kuin toisten armoilla. Aivan huomaamattansa oli hän tullut ikäänkuin veltoksi, tai oikeastaan voimattomaksi. Viime ajat hän oli asuksinut ruokamiehenä Tiupan luona. Sen eukko näet toimeentuloikseen piti ruokalaisia. Samaisen Tiupan tuparähjän ullakolla hän oli tämän kevätkorvan, jo kohta kaksi kuukautta, asuksinutkin. Olihan siellä huoneentapainen siksi korkea, että sopi paraiksi seisomaan. Tavarakomero se oikeastaan oli, ei asuinhuone, mutta oli siinä toki akkuna ja saattoi siinä näin kesäaikana asua.

Niin päivästä toiseen ja kolmanteen. Tänään hän istui siellä taas yksin. Oli jo yli aamiaisajan, kuiva, poutainen kesäpäivä, mutta ei hän ollut vielä huoneesta ulos poistunut. Pienestä pojasta lähtien oli hän soitellut puuhuilua, maalaamatonta, kansantekoista puusoitinta. Se vanha huilu oli halki elämän ollut hänelle kuin joku rakas pikkukapine. Samoin oli sitä soittanut jo se hänen viimeinen kahdeksanvuotias poika-vainajansa, ja siksi kai hän olikin ollut siihen poikaansa erikoisemmin kiintynyt.

Nytkin hän taas sen muisti. Siinä yksin oleillessansa oli hän näet taas johtunut tapansa mukaan soittelemaan.

"Muista joskus kotis veräjää, moni miete silloin heräjää."

Sitä hän osui soittamaan. Sitä oli soitellut se hänen poika-vainaansakin. Ja aina oli hän itse sitä soittaessaan tai kuullessaan muistanut synnyinmökkinsä veräjää, jonka korvassa koivu oli kesäisin viheriöinyt.

Hän soitti kauan. Ympärillä oli hiljaista. Hän unohti, ettei ollut eilen syönyt. Päivä kiipesi yhä korkeammalle tehdasrakennusten ja pihojen yli, ja mieleen alkoi taas hiipiä se ainainen pimeä kuoleman-ajatus.

Lopulta hän, tajuamatta miksi, nousi, otti hattunsa ja lähti jyrkkiä, pimeitä porraspahasia myöten astumaan alas.

* * * * *

Nyt hän oli jo kokonaisen kuukauden syönyt ja elellyt velaksi, ja Tiupan väki, varsinkin vaimo, alkoi jo äänekkäästi marista. Niillähän oli itselläänkin siinä köyhyys. Tiuppakin oli lakon vuoksi työtön. Tekihän vain mitä tilapäisesti töikseen sai: korjaili herrasväen huonekaluja, autteli vaimoaan ja muuta semmoista koetti hommata, mutta ei tuota sitäkään työtä usein ollut. Köyhyys siinä pyrki tulemaan. Lapsia oli kahdeksan, vuosi kunkin väliä, ja pari niistä vielä kivulloista.

Nyt oli jo puolipäivä, Juho ei ollut syönyt mitään. Ei hän viime aikoina yleensäkään ollut uskaltanut säännöllisesti käydä syömässä. Oli ihan kartellut koko taloa, elänyt joskus päiväkauden aivan syömättä, ja milloin oli uskaltanut, niin olihan vain haukannut jotain, ei pöydässä, vaan penkillä istuksien ja tupakoiden ja ihan kuin varoen, ettei Tiupan Maija sitä pitäisi syömisenä, vaan ainoastaan pureksimisena. Kai se on muualla syönyt ja nyt ajatuksissaan vain siinä pureksii -- niin hän luuli Maijan hänen syöntinsä käsittävän. Se syöntivelka se teki araksi.

Niin oli hän nytkin siinä tupakoidessaan jotain palan toisen pureksia natustanut. Mutta sittenkin Maija toraili. Kivulloisen lapsensa kanssa puuhaillen se nureksi kuin muka itsekseen:

"Tahtovat vain... Nekin Hypiläisen miehet... Kolmen päivän syönnös on jo maksamatta..."

Juho Kokko arvasi, että se oli oikeastaan hänelle tarkoitettu. Hän herkesi natustelemasta, tupakoi kuin ajatuksissaan, mieli painuksissa. Sairas lapsi vaikeroi jotain, mutta hiljaa tuo toki. Oltiin ääneti.

"Se on...", tapaili Juho Kokko lopulta jotain sanottavaa, mutta käänsikin sitten ikäänkuin joksikin muuksi ja puheli:

"Mutta vähänkös sitä maailmassa runoillaan... Ne kun ovat nämä yhteiskunnalliset olotkin semmoiset."

Hän puhua hapuili sitä tosin kuin peitelläkseen, että oli kuullut ja ymmärtänyt Maijan äskeisen nurinan. Ei kukaan kuitenkaan tarttunut hänen puheluunsa. Tiuppakin näkyi puuhailevan lasta syliinsä.

Ja silloin alkoi taas hänen mieltänsä hiukaista se ainainen salainen ajatus. Hän muisti taas, että hänellä on hirttonuora taskussa. Hän painui kumaraisemmaksi, sulkeutui aivan äänettömäksi. Joku kuva eläytyi mieleen: hän muisti sen aikoinaan vanhaa puuhuilua soitelleen poika-vainaansa ja istui ja tupakoi ihan ääneti, kumarassa, katse lattiassa.

"Jaa... Yhteiskuntaolot... Tahtovathan nekin olla", puheli lopulta vasta pitkän ajan kuluttua Tiuppa, nyt pikku lapsi käsivarrellaan seisoksien, tuon Juhon äskeisen puheen vastaukseksi. Ei näet tuntunut hänestä oikein sopivalta olla mitään vastaamatta.

Mutta ei se puhe sen pitemmältä Tiupaltakaan sujunut. Hän veteli lapsen paidanhelmaa sen alapuolen suojaksi ja aivan kuin puheli jotain sille asialle.

Lopulta Juho Kokko nousi ja poistui ääneti. Maija puuhaili eteispahasessa ruokakomeron ovella, selin eteiseen. Oli kulettava sen ohi. Hän koki päästä pois kuin varkain, käveli hyvin varovasti, ettei Maija huomaisi hänen siitä ohi hiipivän. Tuntuikin tuo hiipiminen onnistuneen. Hän pääsi asumusrähjän kartanolle, missä vastaan hengähti kuiva, kuuma ja tyven kesäpäivä ja pölyisen tehdaselämän ominainen tuntu.

II

Anna Suni oli tehtaan lapsia, ja niin oli tavallaan Juho Kokkokin. Jo kymmenvuotiaana oli hänkin tullut torpastaan häädetyn isänsä kanssa tehtaalle. Siitä lähtien oli hän ahertanut joka päivä tehtaan työläisenä.

Ja niin oli Anna Sunikin: pikkutyttösestä aina kahdeksantoistavuotiaaksi oli hän elänyt tehtaan töissä ja leivissä. Kahdeksantoistavuotiaana oli sitten joutunut työttömäksi. Töiden vähyyden takia oli erotettu silloin lähes puolet työläisistä. Hän oli joutunut maailmalle, ajautunut kaupunkiin, viipynyt siellä vuosikausia ja palannut tehtaalle takaisin noin vuosi sitten. Oli vuokrannut huoneen ja ansaitsi toimeentulonsa pesulla ja silityksellä.

* * * * *

Juho Kokko oli kiintynyt Annaan jo ennen hänen tehtaalta-lähtöään, Anna oli ollut tehtaalaisten lauluseuran paraita laulajia, kuten Juho itsekin. Ja niiltä ajoilta oli hiljainen, äänetön ystävyys jatkunut. Nyt vaimon ja lempilapsen kuoltua tuntui Anna ainoalta omaiselta.

Ja sitten lakon puhjettua, kun Juho Kokko jo kulki itsemurha-ajatuksissa, olivat he yhdessä joutuneet lakon johtohenkilöiksi. Tosinhan Juho Kokko oli sitä ainoastaan nimeksi. Lakon johto, kuten kaikki muukin, oli itse asiassa luisunut pois hänen käsistänsä, vaikka toiset eivät sitä huomanneetkaan, Mutta jo se seikka, että hän oli lakkojohtokunnassa, vahvisti sittenkin tuon johtokunnan toimia, sillä työväestö piti Juho Kokkoa yhtenä luotetuimmistansa. Henkisen terveytensä aikoina hän olikin ollut ensimäisiä puuhaajia. Aina hän nytkin oli tuon johtokunnan kokouksissa läsnä, joskus puhuikin jotain, mutta itse asiassa hän tuskin kaikistellen tajusikaan mistä ja mitä päätettiin. Hän oli kaikelle jo väsynyt ja hervonnut.

Mutta Anna puuhasi sitä terveemmin. Vanha lauluseurojen aikuinen ystävyys oli näissä kokouksissa ja puuhissa hiljaa verestynyt. Miltei ihan ajatuksettomana, hirttonuora taskussa, yksin tehtaalta kulkiessaan Juho Kokko oli monesti aivan huomaamattansa johtunut kävelemään Annan luo, istuksinut siellä Annan työssään puuhaillessa ja poistunut aina mieli raskaana.

Niin.

Mutta työläiset, varsinkin vaimot, jotka näkivät Juhon niin usein käyvän Annan luona, puhuivat ja kuiskailivat, että hän on Annaan rakastunut. Siitä rakkaudesta -- niin arveltiin -- johtuu sekin Juhon omituinen olo, ettei hän ole enää sama kuin oli ollut aina ennen.

Ja todellakin siinä oli rakkautta. Hiljainen mieltymys oli Juhon vallannut ihan tyyten. Siellä Annan pienessä huoneessa oli niin puhdasta ja siistiä kuten aina silittäjättärien työhuoneessa. Siellä istuksiessaan ja kokiessaan puhella oli hän aina herkistynyt ja tullut surulliseksi ajatellessaan, että ei se Anna kuitenkaan hänestä välitä, ja silloin oli taas mieli alkanut painua ja se ainainen itsemurha-ajatus päästä yhä enemmän valtaan.

Se oli sekaisin kuoleman ja rakkauden runoutta: Kesä on mennyt, mutta pilkahtelee ihana syyspäivä. On satanut hieman ensi lunta, mutta hiljainen päivänpaiste on sulattanut sen paikotellen pois, niin että näkyy ruohopälviä, jotka syyspäivän kaihoisessa paisteessa vihannoivat keskellä hienoisia ensi lumia ja haastavat surullisesti siitä kesästä, joka on ollut ja mennyt.

Niitä semmoisia hetkiä Juho Kokko eli Annan luona, ja se hiljainen rakkaus oli yhä ja yhä ikäänkuin riiputtanut häntä elämässä. Se se oli myös kaihollansa toiselta puolen kehittänyt hänen itsemurhaajille ominaista, salattua ja hiljaista sairaalloisuuttansa.

Mutta ei Anna tiennyt millä miettein Juho Kokko aina hänen luonansa istuksi. Suri, sen hän näki, mutta vähänkös oli syytä: vaimon ja lapsen ei kaukainen kuolema, lakko, köyhyys, äskeiset sairaudet, yleinen raskas mieliala, joka varsinkin näinä lakon viime aikoina oli alkanut painostaa koko tätä köyhää työläisväestöä.

Oli siinä surulle syytä. Hiljaisella osanotolla koki Anna elää Juhon mukana. Työn ja ahertelun lomassa hapuilemallaan puheella hän koki aina virkistää ja rohkaista mieltä, kun Juho hänen luonansa masentuneen näköisenä istuksi.

* * * * *

Ja sinne Annan luo häntä nytkin Tiupan tuvasta Maijan selän taitse eteispahasen läpi hiivittyään oli alkanut kulku johtaa, hänen sitä edes huomaamattansa. Pouta oli kuivannut tehdaspihojen noen ja teiden pölyn kuivimmilleen. Jo astunnastakin se pölähteli, mutta pouta kun oli aivan tyyni, ei pöly voinut ajelehtia, vaan painui oitis takaisin paikoilleen.

Hiosti. Kuumuus ihan raukaisi. Pölyinen tie kulki tehdasasutuksen halki. Pienoisia työläishökkelejä vain molemmin puolin ihan kuin jossain rähjäisessä esikaupungissa. Jossain perunamaa akkunan alla, jossain pensas, pari.

Ei eloa. Painostavan lakkoajan ja kesäisen, poutaisen puolipäivän elotonta tunnelmaa kaikkialla. Erään hökkelin piha-aidalla kiekaisi kukko kertasen käheähkösti. Juho Kokko näki tuon kaiken epäselvänä, ylimalkaisena kuvana. Vastaan ajoi loppumattoman pitkältä tuntuva jono hiilikuormia. Maalaiset näkyivät tuovan hiiliä. Joko kaupaksi tai jo myötyjä. Hevoset astuksivat hiljaa, kuin helteen uuvuttamina. Miehistä toiset istuivat kuin torkuksissa korkeiden hiilikuormiensa päällä, toiset kävellä tarpoivat kuorman rinnalla aivan kuin elottomina. Juho Kokko tajusi senkin näyn ainoastaan ylimalkaisesti: ikäänkuin epäselvästi hän erotti, kuinka tuo vastaan tuleva jono suoltui ohi kuin elottomasti, helteestä uupuneena, miehet hieman nokisina. Kuoppapaikoissa lompsahtelivat kärrien pyörät rummuissa, ja hiilikuorma ja sen päällä torkkuva ajaja aina ikäänkuin nyökähti.

Ja sitten taas samaa ja samaa epämääräistä matamista. Kärrien kuivettuneet pyörät tuntuivat rummuissa lotisevan. Juho Kokon päässä alkoivat kaikki nuo näyt ja huomiot käydä yhä epäselvemmiksi, sikäli kuin tuota ohi lotuuttavaa jonoa jatkui. Hänen oma käyntinsä tuntui kuten soutajasta vastaantulevan laivan ohi soutaessa: vaikka koki astua siellä tievieressä, niin tuntui siinä kuumuudessa ja epäselvyydessä, kuin ei hän pääsisi sen etemmä, vaan suoltuisi se kuormajono vain ohi, hänen itsensä yhä samalla paikalla astua yrittäessä.

Polviensa hän vain tajusi siinä elottomassa kuumuudessa astuessa tasaisesti notkahtelevan. Kai se lie heikkouttakin ollut. Kai myös mielen painostuksesta johtunutta.

III

Kotona se Anna oli. Asui tehdasasutuksen laidassa, ja siellä oli jo kartanollakin hieman kylän luonnon tuntua: akkunapuolikas oli auki ja sen alla kukki sireeni.

Sanaakaan puhumatta oli hän tullut ja istahtanut ja jäänyt siihen tupakoimaan, vaikka ei tuo piippukaan oikeastaan palanut. Katse oli kiintynyt johonkin lattianrakoon, ja tuskin hän huomasi Annan puuhailuakaan.

Ei selvää ajatusta. Ei Annakaan nyt puhunut. Se äskeisen ajaa lotuuttavan kuormajonon vaikutus oli matanut jo lopen ohi, ja hän istui aivan tyhjänä. Ei tuo nyt haluttanut erin puheen alkuakaan hapuilla. Anna nouti uuden raudan liedeltä ja ryhtyi jatkamaan silitystänsä.

"No mitä, Juho?" alotti nyt vihdoinkin Anna puhelun ja lisäsi:

"Niin että mitäs kuuluu?"

Se tuli nyt, vasta nyt, kuin tervehdykseksi. Juho hidasteli:

"Eipä tässä mitään erikoisia", tapaili hän, oli imaisevinaan savut ja lisäsi muun puutteessa:

"Ne nää yhteiskunnalliset olot kun rupeavat kärjistymään, niin..."

Hän puhui sitä aivan kuin osoittaakseen, että muka oli sitä asiaa siinä äänettömänä istuessaan punninnut.

Mutta siihen se loppuikin. Ei ollut millä jatkaa.

"Niin mitä sitten?" tarttui silitystään puuhaileva Anna tovin kuluttua, kuin puhetta vireillä pitääksensä. Juho tapaili:

"Ka ei mitään erin... Se vain Tiuppa siinä lähtiessä otti puheeksi ja arveli, että... jos ne olisivat toisin..."

Mutta siinä taas loppui kaikki ja sekoittui. Taas tuntui olo ikäänkuin raskaalta.

"Mutta mitäpä niistä", käänsikin hän puheensa äkkiä, äänikin aivan kuin masennuksissa, ja nyt hän koki alkaa uutta, puhellen:

"Minä taisin olla paraiksi kymmenvuotiaaksi tulossa silloin, kun isä-vainajan mökillä viimeistä kesää asuttiin."

Omituista! Varsinkin sen viimeisen kesän hän nyt näinä viime aikoina oli niin selvästi muistanut ja lisäksi erään toisen: sen, jolloin oli opetellut huilua soittamaan, noin seitsenvuotiaana.

"Oli silloinkin tämmöinen hyvä kesä", koki hän siinä kumarassansa jatkaa ja lisäili, katse yhä siinä sillanraossa:

"Meidän tuvan rapuilta oli pihanurmikkoa pitkin järven rantaan ehkä sen verran kuin tästä tuohon Hilapan tuvalle."

Miten vaivalloiselta, raskaalta hänestä nyt tämä puhuminenkin tuntui. Hän muisti, kuinka oli silloin poikasena soitellut ison pihlajan juurella, mutta vielä useammin pihaveräjällä, jonne mökin kaksi lehmää vasikoinensa illoin saapuivat. Nyt se kuva tuli mieleen tavallista elävämpänä, ja hänestä tuntui, kuin istuisi siellä veräjällä nyt hänen poika-vainajansa, istuisi ja soittelisi puuhuilua, kuten hän silloin, äidin lypsäessä karjapihalla.

Ei, ei ottanut nyt puhe sujuaksensa. Annakin vaikeni.

"Mutta mitäpä niistä... Vanhoista muistoista", lopettikin hän äkkiä, tovin vaiettuansa, ja aivan toiseen asiaan mennäkseen hän nyt uudelleen ikäänkuin siitä puheensa alkuosasta alkaen puheli:

"Meitä kuitenkin painavat nämä kärjistyneet yhteiskuntaolot niinkuin eloton rautaharkko... Jos sitä yritätkin mitä, niin se vaan painaa!"

Ja taas äänettömyys. Annaakin alkoi painostaa. Hän koki uurastaa työssään ja aikoi puhua jotain eloisampaa, mutta ei tuo tahtonut puhe lähteä.

Ja silloin tuntui, kuin olisi häneltä päässyt hiljainen huokaus.

* * * * *

Oikeastaan Anna puuhaili Ameriikkaan-lähtöä, vaikka ei ollut siitä vielä kellekään puhunut, ei Juhollekaan. Olo tuntuikin kotimaassa käyvän työlääksi. Herrasväki, kun tiesi hänen olevan lakon puuhahenkilöltä, ei antanut hänelle enää pesua. Työväellä taas ei ollut millä pesettää. Lakkolaisten voimat tuntuivat nääntyvän. Kaikki painosti. Oli hänellä jo koottuna niukat matkarahatkin.

Mutta nyt, Juhon siinä masennuksissaan istuessa, varustautui hän ilmoittamaan tuosta aikeestansa lähteä Ameriikkaan. Juhon tavallistakin painostavampi masentuminen alkoi hänessä, kuten usein ennen, herättää sääliä ja osanottoa. Kuin saadakseen raskaan painostajaisen huoneesta pois karkoitetuksi oli hän puuhannut kahvikupit ja valmiin kahvin siihen silityspöytänsä kulmalle, kaasi Juholle kupin ja kehotti:

"Juho... Juo nyt!"

Miten puhtaalta se Anna tuntuikin nyt taas Juhosta siinä, valkea silittäjättären esiliina yllään puuhatessaan. Aivan hänen mielensä taas virkistyi.

"Ota nyt leipääkin!" kehotteli Anna silityspuuhissaan ahertaen. Juho istui penkillä kumarassa. Kuin kehotusta totellakseen hän kurotti leivoksen reunasta irtaantuneen murusen, alkoi sitä pureksia natustella, kuten äsken Tiupan tuvassa sitä murustansa, ja samalla puheli:

"Olisipa tässä leivättäkin välttänyt... Juuri äsken söin aamiaisenkin."

Häntä ujostutti sanoa totuus: ettei ollut eilenkään syönyt. Ja jos Anna olisi nyt miten pyytänyt häntä syömään enemmän, ei hän olisi sitä tehnyt. Häntä painosti tämä köyhyyden tunne.

Mutta samalla hän alkoi hiljaa herkkyä. Annan ystävyys sai taas hänen herkän sielunsa värähtelemään. Taas sekoittui hänessä se ainainen rakkauden ja kuoleman runous, punoutui samaksi rihmaksi. Hän muisti hirttonuoransa, ja miten lie ollutkin, herkkyi hän siinä jotain puhuakseen äkkiä kysäisemään:

"Surisitko, Anna, jos yhtenä päivänä niinkuin... sanoisin jäähyväiset koko tehtaalle?"

Sitä itsemurhaansa hän tarkoitti. Mutta ei Anna ymmärtänyt. Luuli Juhon aikovan lähteä työnhakuun muualle ja puhuvan niistä jäähyväisistä.

"Surisitko, Anna?" toisti Juho. Annasta tuntui Juho nyt ihan omituiselta, kaihoisalta. Silitystään asetellen hän tapaili:

"Mitä sinä nyt, Juho... Eihän tässä mitä..."

Hänenkin mieltänsä aivan herkytti tämä Juhon mielenmasennus. Vaistomaisesti hän sen tajusi. Kuin mielialaansa peitelläkseen hän jatkoksi tapaili:

"Kuka tässä tietää kuka meistä ensiksi jäähyväiset sanoo..."

Hän tarkoitti sitä omaa lähtöänsä, Ameriikkaan-menoansa.

Mutta siihen oli puhelu tauota. Sen aiotun matkankin takia tuo lie ollut Annan mieli nyt niin herkkä. Hän syventyi työhönsä. Juho istuksi, oli tupakoivinaan. Ajatus ei ottanut tehdäksensä työtä. Katse kiintyi taaskin siihen samaiseen sillanrakoon. Hyvä tovi oltiin aivan ääneti.

Mutta lopulta hän, ikäänkuin olisi virkistynyt, kohentautui ja kaihoili:

"Ei... Et sinä, Anna, surisi... Et, et sinä surisi, Anna!"

Anna ihan heltyi.

"Hyvä isä... Mitä sinä nyt, Juho, tuolla tavalla!" koki hän tapailla ja ollen ihan altis kaikelle aikoi ilmoittaa sen oman matkansa, puhellen:

"Kun nämä todellakin, nämä yhteiskunnalliset olot... ovat niin kierot."

Hän oli ihan kuin helteinen, näppäsi kostealla sormella silitysrautaa, sen kuumuutta koetellen, ja kuin hajanaisena jatkoi:

"Niiden takia tässä minäkin tulin jo ajatelleeksi, että jos tästä poistuisi Ameriikkaan... Ei se köyhän isänmaa ole enemmän täällä kuin muuallakaan maailmassa."

* * * * *

Oli alkanut hiljaisuus. Tämä Annan ilmoitus tuli Juholle ihan odottamatta. Se koski häneen. Oli kuin ainoa ystävä olisi ilmoittanut hänet jättävänsä. Hän painautui kumaraansa ja istui ja koki saada jotain ajatuksen tapaista kiinni.

Ja niin loppumattomiin. Anna silitti. Kuului raudan pehmeä suhahtelu puhtaalla paidalla. Annankin mieli ikäänkuin herposi. Puseron kaulus tuntui puristavan omituisesta herkkymisestä helteiseksi käynyttä kaulaa. Hän vetäisi sitä nopeasti väljemmäksi. Oli kuin olisi kurkkua kuivannut.

Ei ääntä. Sireenin tuore, kukkiva oksa pisti avonaisesta akkunapuoliskosta hieman huoneeseen. Miten lie mieleen silloin lopulta elpynyt se Juhon ja hänen poika-vainajansa huilulla niin monesti soittelema "Kotilaulu". Kuin oloa virkistääkseen, ja kuitenkin enemmän sisällisestä kaihosta, johtui hän silloin siinä silityspuuhassaan hyräilemään sen paria säettä:

"Kun kotiportin muisto mieleen saa, on niinkuin satais' lunta leppoisaa."

Mutta siihen loppui kaikki ja alkoi äänettömyys. Kuului tehdaselämän mykkä, etäinen jymy. Osa tehdasta kävi jo rikkurien avulla. Juho Kokko istui yhä ennallaan. Hänen päässänsä kuvastui taas se äskeinen lohduttoman pitkältä tuntuva hiilikuormajono silloin tällöin lompsahtelevine ja lotisevine pyörineen, ja sen taustana kuvastui tehdasasutuksen laaja hökkelialue, jolla vallitsi poutaisen sydänpäivän hiljaisuus, ilman muuta eloa kuin se aidanselällä kertasen kiekaiseva kukko.

Mieli painui. Taas hän muisti taskussaan olevan nuoran, nousi ja poistui hiljaa hiipien, aivan kuin varkain, kuten äsken Tiupan tuvasta.

IV

Viime aikoina oli alkanut ilmestyä yhä useampia rikkureita, Lakko tuntui ikäänkuin kuoleva potilas herpaantuvan. Isoperheisillä oli hätä käsissä. Kaikki oli syöty, kaikki myöty. Lakossa oli sama tuntu kuin kuolevassa raukeus kuoleman edellä.

Mutta taas ja taas ilmestyi viimeisiä elonmerkkejä, epätoivoisia tavallaan. Lakossa yhä pysyvien ja työhön palanneiden välit kiristyivät. Oli kuulunut jo uhkauksia. Oli yritetty jo väkivaltaisuuksiakin. Tehtaan puolesta oli senvuoksi hankittu lisää poliisivoimaa.

Mutta se oli yhäti katkeroittanut jyrkimpien mieliä. Moni nuori oli menettänyt malttinsa. Uhkaukset kävivät yhä julkisemmiksi. Jos siis yhtäällä, jopa pääasiassa, kaikki herposi kuten kuoleman edellä, niin jännittyi sensijaan toisaalla kaikki entistäkin kireämmäksi, jopa aivan äärimmilleen.

* * * * *

Ei tuulenhenkäystäkään. Päivä tuntui yhä kuumenevan.

Annan luota lähdettyään oli Juho Kokko kävellyt pitkin tehtaan pölyisiä pihoja ja kujia ihan ilman määrää. Annan äskeinen ilmoitus Ameriikkaan-menosta tuntui tyhjentäneen häneltä maailmasta loputkin. Eivät vielä koskaan ennen olleet tehdaspihat tuntuneet hänestä niin elottoman autioilta kuin nyt. Ei hän tajunnut nyt tehtaan kosken jymyäkään. Jossain hääri miehiä kivilouhimossa, mutta ei hän sitäkään kuvaa aistinut muuta kuin epäselvästi: Oli kuin tuo kuumuudessa ahertava miesjoukko olisi huojunut siellä työnsä tahdissa verkkaan, kuten kuumuuden savujen läpi himmeästi häämöttävä kuva.

Niin saapui hän kosken yläpuolelle jokirantaan, "möljän" luo. Siinä pari miestä purki lastia kalkkiproomusta. Kuuma ilma oli harmaana kalkinpölystä. Virran aalto loiskahteli joskus proomua vasten. Nostoranan rautahaalain ja vitjat rumahtelivat, ja miehet, kalkista valkoisina kuin myllärit, huutelivat haalaimen täytettyään lapioihinsa nojaten ranan hoitajalle pitkää, puhuvaa:

"Hiiii-jop!"

Siihen laiturille, eräälle pölkylle, istahti Juho Kokko ja jäi ääneti katsomaan miesten työtä. Tehtaan jyminä kantautui tänne entistä tummempana, ja sen raskasta voimaa lisäsi etäisen kosken jykevä, tasainen pauhu. Ohi kulki muutamia lakkolaisia, nuoria miehiä. Eräs niistä soitteli hanuria. Pysähtyivät hetkeksi, katsoivat.

"Rikkureita!" äänsi sitten hanurin soittaja, Aapo Pusa, tarkoituksellisesti.

Mutta eivät nuo sen enempää. Lähtivät ääneti jatkamaan kulkuansa, ja Juho Kokko istui olojansa.

* * * * *