Part 3

Vuoteellaan makasi Kalliola kuolleena. Hänen kaulansa ja rintansa oli hyytyneen veren peitossa, ja valkeata lakanaa myöten oli tumma verivirta käärmeenä madellut lattialle ja siihen hyytynyt. Laihoilla, kellertävillä, kuolleilla sormillaan hän piti suonenvedontapaisesti kiinni sängyn laidasta, ja hänen verinen suunsa oli ammollaan -- aivankuin sieltä olisi viime hetkellä tunkeutunut vihlova tuskanhuuto, tai kuin hän olisi epätoivoisesti ponnistaen sammuvia voimiaan vielä kerran koettanut ahmaista repeytyneisiin keuhkoihinsa ihanaa ilmaa... Lasittuneet silmät tuijottivat avoimina, hirvittävinä suoraan ylös...

Tyrmistyneenä tuijotti Vaarala ystävänsä ruumista. Akkunasta, jonka molemmat puoliskot olivat auki, virtasi sisään voimakas männynhavun ja lehtien tuoksu, alhaalta rannasta kiiri kirkas, iloinen nauru, ja kauempaa kuului laulurastaan laulu...

Ovi aukeni, ja silmät itkusta punaisina astui sisään nuori hoitajatar ja kysyi pelästyneellä äänellä:

-- Mitä te täällä teette?

-- Tulin katsomaan...

-- Menkää jumalan tähden...

-- Oliko täällä lääkäri?

-- Oli, oli, mutta millä voi sellaisen verensyöksyn ehkäistä? Menkää nyt, lääkäri voi tulla, ja te olette täällä...

Äänettömänä tuijotti hän kauan noita jäykistyneitä piirteitä. He olivat olleet tovereita pienestä pitäen; monta leikkiä oli lapsena leikitty, monta kepposta yhdessä tehty... Elävästi muisti hän senkin, kun Kalliola oli pelastanut hänet hukkumasta uintimatkalla, kun hän oli saanut suonenvedon... Ja nyt hän lepäsi tuossa liikkumattomana eikä enää koskaan nouse... Tietämättä mitä teki, painoi hän huulensa kylmälle otsalle, joka oli vielä kostea -- kuolonhiki ei ollut vielä ehtinyt kuivua. Omituisen kauhun värähdys kulki hänen ruumiinsa lävitse tuosta viimeisestä, kylmästä kosketuksesta...

Kun Vaarala palasi rantaan, olivat hänen kasvonsa kuolonkalpeat ja hänen kätensä vapisivat. Kuului hillityitä, levottomia kysymyksiä.

-- Mitä on tapahtunut?

-- Kuinka hän voi?

Vaarala katseli ympärilleen, niinkuin olisi tahtonut paeta jonnekin, jossa hänen ei olisi tarvinnut nähdä ketään, kuulla mitään -- eikä vastannut.

-- Onko hän taas saanut verensyöksyn?

Hiljaisella, tukehtuneella äänellä hän vihdoin kuiskasi:

-- Hän on kuollut!

Läsnäolijat kalpenivat, ja joku hymyili aivankuin se olisi ollut uskomaton asia.

-- Sinähän lasket leikkiä...

-- Kuollut...

-- Miten se on mahdollista?

-- Hän oli taas saanut verensyöksyn ja tunti sitten... -- Vaarala rykäisi, niinkuin olisi koettanut niellä jotain katkerata palaa, ja jatkoi särkyneesti ja käheästi kuin itsekseen: -- Niin, siellä hän nyt makaa... hänen silmänsä ovat aivan avoimet ja hän on jo kylmä...

-- Ah!

-- Älkää kertoko!

-- Hyvä jumala!

Joku naisista purskahti itkuun, ja joku kauhistunut ääni kuiskasi:

-- Kauheata!...

Kaikki muistivat, miten hauska ja iloinen hän oli ollut. Vielä toissa päivänä hän oli yhdessä toisten kanssa aterioimassa ja kertoi erään hauskan jutun, jolle kaikki nauroivat, ja nyt hän makasi siellä kylmänä...

Kokko sytytettiin. Mutta kukaan ei enää voinut olla iloinen. Aurinko laski paraillaan, värjäten viimeisillä säteillään taivaan ja järvenpinnan keltaiseksi. Järveltä suoraan ilmaan kohoava tulipatsas vain lisäsi tuota kauheata kajastusta, joka värjäsi kasvot entistä kelmeämmiksi ja aavemaisiksi -- niinkuin tuon pienen järven rannalla olisi juhlinut parvi manalasta palanneita vainajia...

Miten erilainen olikaan tämä juhannusyö! Elävästi muisti Vaarala, miten ennen kotipuolessa tätä juhlaa vietettiin. Korkealle vuorelle laitettiin suunnaton kokko ja sen leimutessa ja rätistessä tanssittiin tasaisella kalliolla viulujen ja harmonikkojen soiton tahtiin... ja joukon riemuisasti hurratessa laukaistiin kymmeniä pyssyjä -- niin että laukausten kaiku räikeänä kiiri taivaanrannasta toiseen. Ja täällä -- aavemaisessa, yhä himmenevässä, kuolleessa valossa istui täällä äänettömästi ja synkästi tuijottaen joukko kuolevia...

* * * * *

Kun kello läheni kahtatoista, tuli lääkäri ilmoittamaan, että nyt on mentävä levolle.

Hiljalleen lähtivät sairaat rinnettä ylöspäin. Pilvet olivat vähitellen peittäneet taivaan, harmaa hämärä levisi metsään, ja järveltä nousi hiljaa valkea sumu -- niinkuin suunnaton, kostea ja kylmä käärinliina... Lehdet eivät enää lepattaneet, linnutkin olivat aivankuin kauhusta vaienneet, ja ainoa ääni, joka häiritsi hiljaisuutta, oli notkossa kiemurtelevan puron yksitoikkoinen, surullinen solina -- aivankuin jossakin itkisi yksinäinen, kaikkien hylkäämä ihminen...

Rinteen puolivälissä he seisahtuivat. Jotkut kääntyivät, heittäen vielä silmäyksen taakseen: puiden välistä vilkkui kajastus sammuneen rovion viimeisistä kekäleistä, ja heistä tuntui, kuin he olisivat nähneet oman, sammuvan elämänsä viimeisen kajastuksen. Vaikka he koettivat olla tyyniä, pelotti heitä mennä yksinäisiin huoneisiinsa; edessä tuijotti heihin pimentynyt makuuhalli kuin hirvittävän suuri, levällään oleva kita -- kuoleman kita -- joka rauhallisena ja julmana odotti, tietäen varmasti saavansa heidät kaikki.

Kun he vihdoin saapuivat makuuhalliin, loppuivat heidän voimansa. Siellä oli niin pimeätä ja kolkkoa, että he miltei tunsivat kuolleen toverinsa läsnäolon. Ja sama nainen, joka rannassa oli leikkiä laskenut, lyyhistyi polvilleen erään makuusohvan viereen ja vaikeroi itkien:

-- Jumala, hyvä jumala... Miksi... miksi?

Hän oli nuori ja kaunis, hän oli kihloissa; he olivat aikoneet mennä syksyllä naimisiin -- ja toissa päivänä lääkäri oli kehottanut häntä lähtemään kotiin -- kuolemaan. Hän ei elä kuukautta kauempaa ja hän oli uneksinut rakkaudesta, kodista, lapsista...

Kukaan ei hänelle vastannut, kaikki tunsivat hänen lyhyen historiansa; miehet kääntyivät poispäin, naisten joukosta kuului tukahutettuja nyyhkytyksiä, ja se nuori tyttö, joka niin iloisesti oli illalla nauranut, itki nyt hiljaa ja toivottomasti, olkapäät nytkähdellen. Vaarala laski kätensä hänen hiuksilleen ja lausui ääni värähdellen:

-- Älkää itkekö. Kaikki on turhaa...

Enempää ei puhuttu, eikä puheita tarvittu, sillä kaikki ymmärsivät _sen_ läsnäolon: mustan varjon lailla se tuntui järkähtämättömänä, hellittämättömänä odottavan...

Kun muut olivat poistuneet, jäi Vaarala vielä makuuhalliin; hänestä tuntui kauhealta mennä huoneeseen, jossa vain seinä erotti hänet siitä paikasta, missä hänen ystävänsä muutama tunti sitten oli vetänyt viimeisen henkäyksensä. Yksin istui hän kauan makuusohvalla, tuijottaen liikkumattomaan, äänettömään metsään, ja hänen sieluunsa tunkeutui outo, sanoin kuvaamaton haikeus. Hän oli taas näkevinään kuolleen ammottavan, verisen suun, hän näki kuolevan tytön hennon ruumiin nytkähtelyt ja kuuli hänen nyyhkytyksensä -- hänen, jota sulhasensa odotti...

Aurinko alkoi nousta...

JOULUYÖ

Jo syksyllä oli Hautala jäänyt maanvieremän alle ja häneltä oli taittunut kaksi kylkiluuta ja selkäranka vioittunut. Viikko sitten oli hän päässyt sairaalasta, mutta hän oli vielä niin heikko, ettei voinut olla ylhäällä. Hänen kortteerinsa emäntä, vanha leski, oli matkustanut maalle poikansa luokse -- ja nyt hän makasi yksin pienessä kamarissaan suuren kivirakennuksen neljännessä kerroksessa.

Sekavana ja epämääräisenä kuului sinne ylös jouluyön riemu ja juhlahumu. Tuntui aivankuin kivijättiläinen hänen alapuolellaan olisi ollut elävä olento, jonka suonet kuumeisesti sykkivät... Juuri hänen altaan kuului lautasien ja lasien kilinää, sekavaa puheensorinaa, siellä soitettiin, laulettiin -- ja toisinaan rähähti remuava, moniääninen nauru... Jostakin muualta kuului epäselvästi yksitoikkoinen miesääni -- niinkuin joku olisi lukenut tai pitänyt jotain kankeata juhlapuhetta, ja vielä kauempana lauloivat heleät lapsenäänet tuttua jouluvirttä...

Tuo laulu tunkeutui hänen sydämeensä suloisena ja tuskallisena, se kirveli hänen sydäntään -- niinkuin olisi arkaan haavaan tiputettu jotain polttavaa ainetta... Hän miltei unohti nykyisyyden. Hän muisti vain, miten he sisarvainaan kanssa muinoin jouluiltoina lauloivat tuota samaa virttä... miten he kiikkuivat ja piehtaroivat tuoksuvilla jouluoljilla, ja isä ja äiti katselivat heitä iloisesti hymyillen... Kerran äiti koristi heille joulukuusenkin. Oi, miten kaunis heistä olikaan tuo joulukuusi, namusineen, lippuineen, kynttilöineen...

Alhaalta kuului taas villi naurunremahdus tukehuttaen kokonaan laulun, ja epämääräinen tuska ja levottomuus kouristi rautapihdein hänen sydäntään: hän muisti taas kaikki... Tietämättä miksi, nousi hän vaivalloisesti istumaan. Mutta heti alkoi tuo jäytävä kipu selässä tuntua, hänen korvissaan humisi, silmissä vilahteli mustia kipinöitä -- ja päätä huimasi, kuin hän olisi katsellut jostakin äärettömän korkealta. Hän ojensi kätensä vesikannua kohden, se vapisi niin, ettei hän ollut saada astiaa huulilleen -- ja keltaisenhimmeässä valossa se näytti läpikuultavalta kuin vaha... Hän katsahti jalkoihinsa, joissa erotti joka luusolmun -- ja hänen tuli omituinen sääli noita käsiään ja jalkojaan. Ne olivat olleet niin voimakkaat ja notkeat, ja nyt ne törröttävine nivelineen, laihoina ja verettöminä muistuttivat kuollutta...

Pöydällä paloi kynttilä, valaisten kehnosti huoneen köyhän sisustuksen. Hän katsoi kauan tuota valkeata steariinikynttilää keltaisine, värähtelevine liekkeineen, ja taas hän muisti kuinka ihastuneita he siskon kanssa olivat, kun ne...

-- Ei, ei -- kotia ja joulukuusta ei minun kannata muistella, -- ajatteli Hautala. Ja aivankuin kostaakseen kynttilälle, joka johti hänen mieleensä nuo vanhat, koskaan palaamattomat ajat, puhalsi hän sen sammuksiin, ja huone tuli pimeäksi.

Väsynein silmin hän katsahti ulos. Siellä oli hyvin valoisaa, taivaskin hohti punaisena kaupungin tuhansien tulien kajastuksessa, ja sähkölangat soivat tuulessa niin yksitoikkoisesti ja surullisesti, että se kuulosti pidätetyltä itkulta...

-- Millaista lienee nyt siellä, missä koti ennen oli... Niin -- pimeätä siellä tietysti on, nurkkakivet törröttävät mustina, hyljättyinä, ja niiden välissä suhisee salaperäisesti jääkylmä tuuli... Ja kädet, jotka minulle silloin jouluiltoina lahjoja jakelivat, kädet, joiden hyväilyyn iltaisin nukuin -- niistä lienee jäljellä vain luut, ja nekin syvällä, syvällä maassa...

Taas nuo muistot ja ajatukset, nuo suloiset ja katkerat muistot. Hän tahtoisi ne tukehuttaa -- hän tahtoisi repiä ne sydämestään... Mutta järkähtämättömästi, armottomasti ne raatelevat hänen sieluaan -- niinkuin petolintu, joka käyrällä terävällä nokallaan nokkii ja raatelee saalistaan...

Mutta alhaalla nauretaan... Ja hän tuntee itsensä niin yksinäiseksi, niin yksinäiseksi...

Vihdoinkin alkaa tuo sekava melu ja juhlahumu vaieta. Illalliset on syöty, lahjat jaettu, ja kyllästyneet ihmiset alkavat mennä levolle. Tuntuu kuin suunnaton kivijättiläinen alkaisi väsyä, uupua; kuumeinen sykintä sen sisuksissa hiljenemistään hiljenee -- niinkuin se olisi kuolemaisillaan...

Alapuolella kuuluu kuitenkin vielä ääniä. Siellä soittaa joku vienoa, haaveellista valssia; siellä laulaa kaunis, täyteläinen barytooni juopuneella äänellä erästä operettilaulua, ja kun se on loppunut, kajahtaa sieltä taas intohimoinen, heläjävä naisen nauru -- aivankuin omituinen kiihottava ja hurmaava soitto... Tuosta naurusta kuuluu, että nainen on nuori, elämänhaluinen -- luultavasti hänen silmänsä hehkuvat, poskensa hohtavat ja hänen huulensa ovat viinistä punaiset...

Hän makasi selällään vuoteellaan ja tuijotti ulos. Valot sammuivat vähitellen, punainen hohde häipyi, pakeni yhä sakenevan pimeyden tieltä. Tuulikin oli miltei tauonnut -- vain silloin tällöin koski sen kylmä henkäys ikkunaan, ja silloin tuntui aivan siltä, kuin siellä ulkopuolella joku olisi hiljaa huokaissut...

Ulkona talviyössä löi jossakin tornikello kaksi, ja niin surullisesti kumajaa sen ääni, kuin itkisi jossakin elävä olento loppumatonta yksinäisyyttään...

Ja hetken kuluttua tuli vasta ensi kerran koko yönä täydellinen hiljaisuus -- niinkuin jättiläinen hänen alapuolellaan olisi vihdoinkin vetänyt viimeisen henkäyksensä.

Äkkiä Hautala miltei lakkasi hengittämästä ja kuunteli...

Askeleita...?

Niinpä todellakin. Hänen yläpuoleltaan kuului askeleita -- yksinäisiä, väsyneitä askeleita...

Nyt hän muisti, että yläpuolella oli vielä pieni vinttikamari, ja emäntä oli kertonut, että siellä asui eräs tyttö pienen lapsensa kanssa.

Sieltä kuului jotain muutakin, mutta samassa rähähti taas alapuolella juopuneitten naurunremahdus... Hautala kuohahti katkeruudesta, voimattomasta vihasta, ja hänen hampaansa kirskahtivat raivoisasti...

Vihdoin nauru lakkasi ja hän kuuli heikon, kummallisen äänen, jota ei tuntenut. Viimein kauan kuunneltuaan hän käsitti, että se oli sairaan lapsen itkua...

Miten väsyneeltä, heikolta ja särkyneeltä se kuuluikaan! Sinne alas se muistutti yksinäisen, hämähäkinverkkoon joutuneen kärpäsen surmaa -- kärpäsen, joka viimeisillä, sammuvilla voimillaan surisee... Aina vähän ajan kuluttua keskeytti itkun hetkeksi käheä, vihlova yskä, joka viilsi niin armottomasti ja terävästi kuin saha kylmettynyttä puuta -- aivankuin pieni rinta ja kurkku olisivat olleet riekaleina... Toisinaan tuntui siltä, että lapsi tukehtuu yskiessään: siellä oli niin pitkä, pahaenteinen äänettömyys...

Mutta pienokainen ei kuollutkaan, sillä entistä tuskallisempana alkoi taas tuo nääntynyt itku... Hänet valtasi kauhu, kun hän ajatteli minkä näköinen on lapsi, josta tuollainen ääni lähtee. Ja hän oli miltei näkevinään pienen, läähättävän, luurangoksi laihtuneen ruumiin -- jonka suu on vääristynyt, kieli turvonnut ja valkoinen... Hänestä tuntui, ettei pienoinen enää kauan jaksa huutaa -- ja hän odotti pitkän aikaa tuskallisella jännityksellä, milloin sieltä alkavat kuulua viimeiset heikot korahdukset...

Yön hiljaisuudessa löi tornikello kolme... neljä... viisi -- haikein, väräjävin äänin. Jossain avautui rämisten rautaportti, alhaalta kadulta kuului yksinäisen kulkusen kilinä, ja kauempaa, luultavasti puistosta, kuului koiran ulvonta. Kenties se on joku hyljätty, viluinen kulkurikoira, joka on karkoitettu porttikäytävästä, koska se ulvoo niin valittavasti ja surullisesti kuin ulvoisi isäntänsä haudalla pimeänä syysyönä...

Alapuolella oli jo kaikki hiljaista. Siellä nukkuvat ihmiset pehmeissä vuoteissaan. Mutta vinttikamarista kuuluvat askeleet yhä yksitoikkoisina, toivottomina, väsyneinä... väsyneempinä kuin vangin, joka kopissaan astelee... Ja niin sanomattoman tuskallisesti ja heikosti valittaa siellä pieni, vääristynyt suu... Tuo ääni ei kuulunut enää lapsen itkulta; hänestä tuntui, kuin piipittäisi pieni, rautapyörän alle murskaantunut, kuoleva lintu...

Äkkiä taukosivat askeleet ja hän kuuli omituisen kolahduksen -- niinkuin olisi kovaan lattiaan hervottomasti kolahtaneet polvet... Ja tukahuttaen tuon voimattoman lapsenäänen parahti siellä äkkiä itku -- niin raju, vihlova ja epätoivoinen, ettei hän vielä koskaan ollut sellaista kuullut. Se oli loppuunkidutetun sielun viimeinen hätähuuto -- ja yön hiljaisuudessa se kuului niin kaamealta, että hän ponnahti vuoteeltaan kuin makuulta ammuttu metsänotus, väristen koko ruumiiltaan... Ja kun hän kuunteli kauemmin, tuntui aivan siltä, kuin joku olisi kuristanut tuota onnetonta äitiä kurkusta ja hänen rintansa olisi pakahtumaisillaan.

Hän raapaisi vapisevin käsin tulta ja sytytti kynttilän. Hän tunsi, että jotain olisi pitänyt tehdä. Hetken ajateltuaan hän huomasi -- ettei voinut mitään. Ja kaiken aikaa kuului tuo sydäntäsärkevä itku -- ja väliajoilla pienokaisen särkynyt valitus. Hän koetti epätoivoisesti tukkia korviaan, mutta se kuului, kuului vielä kaameampana, kauhistavampana...

Vihdoin taukosi äidin itku -- kuului vain tukahutettuja nyyhkytyksiä. Ja askeleita...

Hautala painautui vuoteelleen ja ajatteli nuorta äitiä, joka koko jouluyön kantoi sylissään kuolevaa lastansa... Ja hänen ajatuksensa olivat katkerat ja raskaat.

Silloin kajahti kirkonkellon ensimäinen kumahdus... Ja vähitellen alkoi harmaankalpea jouluaamu valjeta. Mutta vieläkin vaikeroi siellä ylhäällä hento, tuskin kuuluva ääni... Ja askeleita, askeleita...

VIIMEINEN TYÖPÄIVÄ

On näännyttävä helle.

Keskipäivän aurinko paahtaa polttavana miltei kohtisuoraan. Tuulenhenkäyskään ei lievennä sen vaikutusta.

Avaruus on täynnä läpikuultavaa, sinertävää kaasua, ja hehkuva ilma värisee -- aivankuin palaen näkymättömällä tulella armottoman auringon tulisäteissä.

Mutta pölyisen, kuumuudesta hehkuvan kadun varrella, rakennuspaikalla on eloa. Siellä välähtelevät terävät kirveenterät, valkeat lastut sinkoilevat, kuuluu yhtämittaista pauketta ja kalsketta, ja silloin tällöin jymähtelevät kumeasti raskaat puumoukarit ja sihisten tunkeutuvat terävät sahat pehmeään, tuoreeseen puuhun kuin suuret leikkausveitset lihaan...

Ja valmis hirsikerros kohoaa toisensa jälkeen todisteeksi työmiesten ahkeruudesta ja ripeydestä.

Mutta hikisinä, tomuisina, uupuneina hyörivät siellä salvumiehet. Ei innostusta, ei leikkipuheita, ei hymyä -- vain toivottomuutta ja kiusaantumista todistavat heidän kasvonsa; useiden silmät näyttävät niin elottomilta, kuin he eivät enää kykenisi mitään ajattelemaankaan -- niinkuin he olisivat nopeasti toimivia, kuolleita koneita eikä eläviä ihmisiä. Joskus vain ottaa joku heistä lakin päästänsä ja raskaasti huokaisten pyyhkii tomuisella puseronhihallaan polttavia kasvojaan. Kuin pienoinen tulivuori höyryää alhaalla pihalla suuri pata täynnä kiehuvaa asfalttia, syösten sisästään tukahduttavaa katkua, ja jokaisten ohiajavien vaunujen jälkeen nousee kadulta tiheä pölypilvi, peittäen toisinaan työmiehet näkymättömiin. Silloin kuuluu joitakin tukahdutettuja kirouksia ja yskähdyksiä, kun pöly on ehkäistä hengityksen ja tunkeutuu hikiseen, kirvelevään ihoon.

Etelänpuoleisella seinällä työskentelee omalla nurkkaosallaan vanha salvumies Alho. Hiki valuu hänen ryppyiseltä otsaltaan, tunkeutuen silmiin suolaisena, kirvelevänä, pyrkien sokaisemaan hänen muutenkin heikkonäköiset silmänsä... Mutta konemaisesti heiluttaa hän kirvestään, hänen ohuiden, kuivien huuliensa välistä kuuluu voimaton läähätys, ja silloin tällöin hän yskäisee lyhyesti ja käheästi.

Kas, miten nyt kuivaakin suuta, ajattelee Alho. Kunpa ehtisi maistamaan hiukan kaljaa kannusta -- tai jos saisi vähän istahtaa...

Alhaalta lähestyy työnjohtaja valkeassa liinatakissaan, luoden ympärilleen vaanivia katseita.

Alho säpsähtää. Hän huomaa, että muutamien nurkka on aivan heti valmiina... Hänen ei vielä...

Hän muistaa sangen hyvin, että työnjohtaja on hänelle jo muutamia kertoja epäsuorasti huomauttanut, että hän on liian vanha ja raihnas -- nuorempia on yllin kyllin saatavissa.

Mutta hän tahtoo pysyä toisten, nuorempien rinnalla! Hän tahtoo tehdä työtä epätoivon voimalla saadakseen pitää työpaikkansa! Jos hän sen menettää, silloin on edessä vain -- vaivaistalo.

Vaivaistalo! Ei sinne! Itsestään hän ei niin välittäisi -- mutta hänen vanha, sairas vaimonsa... Ei, ei!

Ja vanhoilla, kangistuneilla käsillään Alho tarttuu raskaaseen piilukirveeseensä, veistääkseen hirsi-osansa sileäksi.

Mutta hänen kätensä vapisevat voimattomuudesta ja hän lohkaisee liian paljon...

Niin, niin, se on kaikki vanhuudesta, ajattelee Alho. Hän on epätoivoisesti koettanut taistella sitä vastaan -- mutta turhaan! Päivä päivältä on hän tuntenut tulevansa yhä heikommaksi, yhä jäykemmiksi ovat käyneet hänen jäsenensä ja yhä raskaammalta tuntuu kirves... Jospa olisi terve, silloin vielä vähän kelpaisi, mutta kun tuo rinta...

-- Eikö Alhon nurkka jo ala joutua?

Kysyjä on etumies Grönroos, joka on työnjohtajan erikoisessa suosiossa ja sentähden saa olla pikkupomona.

Sanat sattuvat Alhoon kuin piiskaniskut, ja kun hän nostaa päänsä, huomaa hän kauhukseen, että jokaisella on nurkkansa valmiina...

-- Valmishan tämä jo onkin... vähän vielä silittelen... -- sopertaa Alho hätääntyneenä. Hän huomaa miten tarkasti ja pahaenteisesti työnjohtaja silmäilee hänen työtään.

-- Taitaa ruveta jo vanhuus vaivaamaan? kyselee vielä Grönroos.

-- Eihän tuo vielä mitään... vielähän tässä... -- ja Alho koettaa vielä hymyilläkin. Ja tuskallisella jännityksellä odottaa hän milloin työnjohtaja käskee hänet pois työstä -- mutta ei käskenyt, ainakaan tällä kerralla.

-- Jahah! Lähdetään puita hilaamaan! -- komensi etumies.

Kun yhden hirsikerroksen puut oli köysien avulla hilattu ylös, sanoi työnjohtaja Alholle:

-- Ottakaa tuo hirrenpala telineiltä. Se sopii aivan hyvästi tuohon ikkunain väliin.

-- Otetaan, otetaan, -- puhelee Alho.

Pölkky ei ole suuri, mutta se on aivan tuore, pyöreä männyntyvi. Alho tarttuu siihen ja huomaa, että se on liian raskas hänelle, vanhalle, sairaalle miehelle. Mutta mitä tehdä? Jos hän nyt sanoo, ettei jaksa nostaa tuollaista pientä pölkkyä, silloin työnjohtaja mahdollisesti ajaa hänet heti työstä. Ei -- hänen täytyy nostaa!

Juuri oli alhaalla kadulla hurjaa vauhtia ajanut ohitse kokonainen jono kuorma-ajureita, ja miltei läpinäkymätön, kellertävä pölypilvi peitti uudisrakennuksen. Pöly tunkeutui Alhon kipeään rintaan, ja hän alkoi rajusti yskiä.

Hänen täytyi pysähtyä pölkky sylissään ja hän yski, yski aivankuin menehtyäkseen...

Kun yskä vain ei hellittänyt, jännitti hän viimeisetkin voimansa saadakseen pölkyn seinälle.

Mutta silloin tapahtui onnettomuus...

Äkkiä tuntui näet hänestä, että rinnassa repesi, katkesi jotain -- ja samassa purskahti hänen suustaan punainen verivirta...

Hän hellitti pölkystä ja vaipui polvilleen -- ja aivankuin estääkseen verentuloa painoi hän kätensä suulleen. Mutta sitä tulee, tulee -- hänen likainen, känsäinen kätensä vain tahrautui yltyleensä vereen.

Työnjohtaja tarttui hänen hartioihinsa ja asetti hänet varovasti pitkälleen telineille; miehiä kokoontui ympärille.

-- Pitäisiköhän hakea lääkäri...? -- kysyi työnjohtaja jonkunverran rauhattomana.

-- Eihän tässä... kai se ohi menee, -- sai Alho vaivoin soperretuksi.

-- Kai se menee... on hänen rinnastaan ennenkin tullut verta, -- rauhoitteli joku työtovereista.

Vasta kun hän lepäsi siinä pitkällään, näkyi, miten heikko ja loppuunkulunut hän jo oli. Joku repäisi auki hänen likaisen puseronsa, paljastaen ohuen, suonikkaan kaulan, laihat olkapäät ja luurankomaisen, huohottavan rinnan. Hänen kasvonsa olivat äkkiä käyneet kovin kalpeiksi, ja verisillä, työstä jäykistyneillä sormillaan siveli hän harmaata, vereen tahrautunutta partaansa ja katsoi käsiinsä aivankuin ihmetellen. Ja aina vähän ajan kuluttua purskahti hänen suunsa täyteen kuumaa verta...

-- Alhon ei olisi pitänyt enää tulla työhön... -- jutteli työnjohtaja lievästi moittien ja asetti hänen päänsä alle takin. Mielessään tunsi hän jonkinmoista mielihyvääkin siitä, ettei hänen tarvinnut ajaa vanhaa miestä pois työstä -- nyt hän tietysti ei enää jaksa tulla.

-- Niin, niin... -- kuului epäselvä, käheä kuiskaus Alhon verisiltä huulilta.

Mutta veri ei tauonnutkaan vuotamasta, niinkuin arveltiin, päinvastoin alkoi sitä pursuta yhä enemmän, ja korina hänen kurkussaan alkoi kuulua yhä raskaammalta ja vihlovammalta.

Työnjohtaja muisti kerran hyvin kauan sitten kuulleensa tuollaista samanlaista korinaa -- mutta missä? -- Niin -- nyt hän sen muisti! Hän oli silloin vielä lapsi, he olivat isän kanssa metsällä, ja eräällä suolla pettikin jää ja heidän vanha hevosensa upposi suohon... Ensin se ponnisteli ja riuhtoi voimainsa takaa, mutta pian se väsyi, sen vanhat jäsenet jäykistyivät jääkylmässä vedessä -- ja sitten se voimattomasti ja alistuvasti vain korisi, vain korisi, samalla kun se hitaasti vaipui yhä syvemmälle ja syvemmälle liejuun...

Työnjohtajan mieleen palasi niin tavattoman elävänä tuo tapaus kaukaisesta lapsuudesta. Ja hänelle tuli omituisen paha ja apea olla -- aivankuin sen loppuunajetun, uppoavan hevosen ja tämän vanhan, kuolevan työmiehen kohtalo olisi ollut aivan samanlainen...

-- Menkäähän nyt jo työhön, -- sanoi työnjohtaja tuskastuneena. -- Ei se katsomisesta parane. Ja sinä, Aalto, mene hakemaan lääkäriä, se taitaa olla parasta...

Alho ei ollut erottanut sanoja, hän kuuli vain jotain epäselvää surinaa -- aivankuin mehiläisten surinaa kukkealla heinäniityllä...