Part 2
-- Niin! Sinun, sinun! Kuuletko?! -- Mies nousi horjuen seisomaan, vesi valui hänen sulaneesta tukastaan, ja hän näytti todellakin mielipuolelta. Ja niinkuin hän nyt olisi löytänyt syyllisen poikansa kuolemaan ja tahtoisi tappaa tämän sanoillaan, huusi hän vieläkin, korostaen joka tavua vihlovalla tuskalla ja epätoivolla:
-- Se oli _sinun syysi!_
Vaimo jäykistyi ja kalpeni yhä enemmän ja lysähti tunnottomana lattialle; hänen silmänsä jäivät kauhistuksesta selälleen, leuka longahti muutaman kerran -- ja sitten hän oli liikkumaton. Mies tuijotti kauan tylsästi häneen ja sekavilla aivoillaan alkoi hämärästi käsittää, että oli tehnyt väärin vaimolleen... Eihän lasta voinut sisään teljetä... ja olihan pojalla lupa mennä portaille asti yksinkin... Hän polvistui vaimonsa viereen, hokien käheällä äänellä:
-- Anna anteeksi... anna anteeksi... En tarkoittanut mitään... En mitään...
Mutta liikkumattomat, kauhusta laajenneet silmät tuijottivat kattoon kuin jotakin hirmunäkyä, eikä kalpeiden huulien välistä kuulunut mitään vastausta.
Hirveä epäilys ja tuska valtasi miehen, se syöksyi niin äkkiä hänen sekaviin, kuumeesta jyskyttäviin aivoihinsa, että hän luuli päänsä halkeavan tuossa tuokiossa... Kokonaan suunniltaan hän puristi vaimonsa ruumista rintaansa vasten, hyväili epätoivoisesti velttoja käsiä ja huohotti kuumeisesti:
-- Elli... Elli... Herää... herää...! Etkö kuule minua? Kuule minua... kuule minua!
Mutta vaimo lepäsi liikkumattomana ja äänettömänä.
Kaikki musteni miehen silmissä, tuhkanharmaana ja hurjana hän syöksyi seisoalleen, ja hänen suustaan tunkeutui kauhea huuto:
-- Kuollut!
Elli kuollut... kuollut... Hän olikin aina ollut niin hento ja heikko... Ja nyt hän oli itse surmannut vaimonsa...!
Tämä luulo vei häneltä viimeisenkin ymmärryksen; hän ei kyennyt enää mitään ajattelemaan. Hän repeli tukkaansa, kynsi rintaansa, ja ähkyen kirosi hän jumalaa, itseänsä ja koko maailmaa... Ja kun hän asteli edestakaisin lattialla, katsellen hurjasti ympärilleen verestävillä silmillään, muistutti hän ahtaaseen häkkiin suljettua raivokasta, nälkäistä petoa, joka on päässyt veren makuun ja himoitsee enempää...
Tupa alkoi muuttua pimeäksi. Ja miehestä, jonka kuumeisissa aivoissa kaikki oli sekasotkuista, alkoi tuntua siltä, kuin se olisi ollut täynnä aaveita... Niinkuin pimeys olisi muuttunut eläväksi... lukemattomiksi eläviksi olennoiksi... Ensin ne mustina ja salaperäisinä kiipesivät uunilta, hiipivät hiljaa nurkkiin, penkkien ja astioiden alle... Mutta niitä tuli yhä enemmän ja enemmän, ne tulivat yhä rohkeammiksi, rohkeammiksi... Nyt ne jo ojentelivat mustia, varjomaisia käsiään hänen kurkkuansa kohden... joka puolelta kuului läähättävää hengitystä, uhkaavaa, sihisevää kuiskutusta... Hän alkoi huitoa vimmatusti käsillään, mutta ne pujahtivat niin viekkaasti ja sukkelasti hänen iskujensa alta, ettei yhteenkään sattunut...
Mutta ne ärtyivät yhä enemmän hänen vastustuksestaan... Niitä tuli kokonaisia parvia, niiden raivokas sähinä vinkui hänen korvissaan kuin myrsky alastomissa puissa... Ne hyökkäsivät hänen kimppuunsa kaikilta tahoilta, niin että hän oli tukehtumaisillaan... Eikä hän tiennyt mitä olisi tehtävä, mihin voisi piiloutua...
Silloin hänen verensä aivankuin hyytyi kauhusta... Syvältä lattian alta, tai jostakin muurin takaa, kuului äkkiä kauhistava ulvahdus -- niinkuin mahdottoman jättiläissuden kumea, kiukkuinen ulvonta... Ja se nousee, lähenee, lähenee, lähenee... Nyt se ulvahtaa jo paljon lähempänä... ja välillä se uhkaavasti murahtaa...
Ja nuo kauheat olennot estävät paon! Hän ei pääse mihinkään -- ne ympäröivät hänet mustana seinänä, ja sadat karvaiset sormet haparoivat hänen kurkkuaan... Ja yhä lähempää kuuluu tuo kaamea ulvonta ja murina...
Vihdoin tuo voitonriemuinen murina oli aivan lähellä, koko tupa aivankuin värisi tuosta murinasta -- ja muurin takaa nousi hitaasti suunnaton sudenpää vihreine, hehkuvine silmineen, valkeine hampaineen. Se oli niin suuri, että se olisi täyttänyt kokonaisen oviaukon, ja se nuolaisi jo mustia huuliaan pitkällä, punaisella kielellään... Silloin hän karjaisten epätoivon vimmalla syöksyi ovesta ulos... Ja yhä mielettömästi huutaen alkoi hän juosta ihmisasuntoja kohden...
Ja pitkän aikaa kuului illan hiljaisuudessa hänen etenevä, käheä huutonsa autiolta niityltä...
* * * * *
Mutta tupa on vähitellen tullut ihan pimeäksi. Siellä ei erota enää lattialla makaavaa, tiedotonta naista -- erottaa vain ikkunareijät, jotka mitään valaisematta salaperäisinä, harmaanvalkeina tuijottavat tuvan synkeään pimeyteen kuin hirvittävän suuret, kuolleet silmät...
Ja siellä on niin hiljaista, niin hiljaista kuin haudassa...
Ei risahdusta... Ei huokausta.
Vihdoin alkaa pimeydestä kuulua omituinen, yksitoikkoinen ääni... Ensin se kuuluu hyvin harvaan, harvaan ja heikosti kuin kuolevan ihmisen viimeiset kuiskaukset... Mutta vähitellen, vähitellen se alkaa kuulua nopeampaan...
... huoneen lämmössä alkoi pieni, jäätynyt pää sulaa -- ja lattialle tipahteli hiljalleen suuria, punaisia pisaroita...
III
Kolkkisvuoren jylhällä laella, lumisella kivellä, istuu pyssyynsä nojaten vanha mies. Hänen vartalonsa on köyry, hänen tukkansa on valkea, ja hänen silmänsä, jotka muinoin olivat niin siniset ja loistavat, tuijottavat väsyneesti ja synkästi jonnekin kaukaiseen etäisyyteen.
Täsmälleen kaksikymmentä vuotta on kulunut siitä päivästä, jolloin hän viimeisen kerran näki ne, jotka hänelle olivat rakkaimmat maan päällä. Sillä kun hän vihdoin tuli tajuihinsa kuumehoureistaan, lepäsi vaimo syvällä haudassa yhdessä lapsensa jäännösten kanssa -- hän oli kuollut halvaukseen tuntoihinsa tulematta... Niin, siihen aikaan hänen tukkansa muuttui harmaaksi...
Kaksikymmentä vuotta -- ajattelee vanha mies. Miten äärettömän pitkä se aika onkaan ollut -- ja miten selvästi hän kuitenkin muistaa sen kamalan päivän!
Hän ei tahtoisi muistella sitä -- mutta niin kuin ilkeä painajainen, hirveä uni, josta ei voi herätä, kulkee kaikki hänen sielunsa silmien ohi...
Aivankuin ahdistettu otus hän katsoo hätääntyneenä ympärilleen, karkoittaakseen nuo kauheat kuvat... Mutta näköalakin on niin kovin tuttu, ettei sekään herätä mielenkiintoa; tuolla pohjoisessa häämöttävät laajat, valkeat nevat, oikealla siintävät tummat metsät, ja kaukana edessä näkyy kotimökin valkea katto... ja suuret kuuset seisovat siellä tummina ja juhlallisina... Ja mitään ihmisääntä ei kuulu... Vaaran alla oleva korpi vain kohisee kumeasti ja salaperäisesti, kuin hengittäisi harvaan ja syvästi mahdottoman suuri, nukkuva eläin... Ja niinkuin tämä eläin vihaisesti pörhistäisi suunnatonta turkkiansa -- siltä näyttää yhä sakenevassa hämärässä puunlatvojen huojunta... Mutta viluisina ja yksinäisinä vaikeroivat vihaisen viiman kynsissä surkastuneet, alastomat kalliokoivut -- ja tuo surunvoittoinen ääni tuntuu pidätetyltä itkulta... lapsen itkulta... -- Isä, isä... isää!
Kauhusta jähmettyen tarttuu hän päähänsä. Sillä taas, kuten joskus ennenkin, hän on kuulevinaan tuon hätäisen, tukahtuneen, hennon lapsenäänen... Hän sulkee silmänsä ja koettaa epätoivoisesti tukkia korviaan, mutta kaikista estelyistä huolimatta tunkee tuo heikko, turvaton ääni hänen korviinsa kummallisena sihinänä, josta erottaa rukoilevat, tuskasta värisevät sanat:
-- Isä... isä...
Hänen harmaa päänsä vaipuu käsien varaan, hänen kumarat hartiansa alkavat omituisesti vavista, ja hän huokaa hiljaa:
-- Eikö se sitten milloinkaan unohdu...?
Niin hän istuu kauan. Tuuli humisee synkästi, ja pimeys levittää yli maan äärettömät, mustat siipensä .. Mutta mies ei sitä huomaa... hän on niin kovin väsynyt... Elämä tuntuu hänestä niin sanomattoman haikealta, yksinäiseltä ja surulliselta -- hän toivoo vain kuolemaa...
* * * * *
Mitä hän nyt aikoo -- mitä hän tekee...?
Hän aukaisi hitaasti lyhyen turkkinsa ja kaivoi syvältä povitaskustaan esille pienen käärön...
Ja sitten hän painoi huulilleen pienen, harmaan sukan -- sukan, jonka hänen vaimonsa oli muinoin kutonut...
TYÖN UHRI
I
Tuiskutti hienoa lunta, ja pimeän ratapihan savuista ilmaa viilsi vihellyspillin kimakka kiljaisu -- aivankuin vihlova, kuoliniskun saaneen ihmisen hätähuuto, ja päivyskonduktööri säesti laulavalla äänellä:
-- Kolmannel-le!
Ylimääräinen asemamies Aarne Unto kumartui nopeasti puskurien väliin, irroitti koplingin ja pujahti taas kumartuen vaunujen välistä ja huusi pitkään ja sointuisasti:
-- Poikki on!
Punainen lyhty heilahti, vihellyspilli kiljahti, ja irroitetut vaunut lähtivät jyristen vierimään määräpaikkaansa.
He olivat jo olleet työssä kymmenen tuntia yhtämittaa. Oli tavallista kiireempi aika; tänään oli lähetetty ylimääräinen juna ja sotilasjuna, ja vielä oli tavarajuna järjestämättä -- kesti vielä pari tuntia ennenkuin se oli valmis. Ja kello oli jo yksitoista!
Unto tunsi itsensä omituisen raukeaksi ja väsyneeksi tänä iltana. Hän ei ollut ehtinyt edes syödä kunnolleen, hänelle nousi hiki päähän, ja hänen jalkojansa pyrki yhä useammin livettämään liukkaalla ratapihalla, joka oli kaksinverroin petollinen sentähden, että jäiselle maalle oli satanut hiukan lunta. Hän sadatteli itsekseen huonoa ilmaa, pitkää työpäivää ja pimeyttä -- laittaisivat edes kunnon valaistuksen!
No, hän kyllä jaksaa siinä missä toisetkin, olihan hän nuori, reipas ja terve. Ja tulevaisuuden tähden hän tahtoi tehdä mitä tahansa!
Niin, tulevaisuus... Hänen rinnassaan värähti omituisesti, kun hän muisti rakastettunsa Martan. Ensi keväänä hänen pitäisi päästä vakinaiseksi ja silloin vietettäisiin häät...
-- Kuudennelle! -- huusi taas konduktööri ja tarkoittaen Untoa lisäsi:
-- Viidennestä poikki!
Hän livahti taas vaunujen väliin kuten niin monta kertaa ennen. Mutta koukku ei irtautunut, se oli jotenkin epäkunnossa. Hän ponnisti kaikki voimansa ja saikin sen vihdoin irti. Vaunut olivat kuitenkin jo liikkeessä, ja pimeässä jäi häneltä huomaamatta, että hän oli juuri vaihteen kohdalla; hänen jalkansa tarttui keskellä rataa olevaan kiskoon ja hän kaatui. Hän miltei jäykistyi kauhusta ja koetti syöksyä vierivien vaunujen alta, mutta jalka lipesi -- ja samassa kuului kauhea rouskahdus... Hän ei tuntenut erityistä kipua, mutta vilahduksessa hän huomasi, että vaununpyörä oli mennyt molempien reisien yli... Suonenvedontapaisesti hän tarttui johonkin ratapölkkyyn, vetäen itseään pois kiskoilta, mutta samassa hän vaistomaisesti enemmän kuin kivusta tunsi, että pyörät menivät yli polvista, sääristä, nilkoista ja vielä kerran jalkaterästä -- aina sen mukaan kuin hän veti niitä poispäin. Ja joka kerralla rouskahti niin ilkeästi, kuin olisi jossakin syödä rouskuttanut suunnaton peto... peto, jonka hirmuisissa hampaissa suurimmatkin luut murskaantuvat kuin heinänkorret...
Hän aikoi huutaa, mutta se aivankuin unohtui häneltä, hän ei enää jaksanutkaan -- kaikki alkoi heilua hänen silmissään. Jossakin huudettiin, vihellyspillit kiljuivat vihlovasti, ja jossakin liehutettiin punaista lippua; se kasvoi, leveni, piteni -- se suureni suurenemistaan kuin kauhealla nopeudella lähenevä ukkospilvi. Ja vihdoin se äärettömänä ja veripunaisena peitti koko taivaankannen... se oli niin hirveän punainen, että hänen täytyi sulkea silmänsä...
II
Kun hän taas tuli hiukan tajuihinsa, oli hänen korvissaan outo ja kummallinen jyrinä, ryske ja humina. Hänestä tuntui, että sadoittain junia kiitää hänen ohitseen, ylitseen, alitseen -- joka paikassa vain junia, junia... Niiden koneet puhkuvat, kohisevat, vihellyspillit kiljuvat, pyörät jyskyvät ja jyrisevät, kytkyimet kolisevat -- ja kaikki sulautuu huumaavaksi, helvetilliseksi pauhuksi...
Hän tahtoi nostaa päätänsä, katsoa, mutta se oli lyijynraskas ja hänen silmäluomensa olivat niin kankeat, ettei hän voinut niitä kohottaa; ja hänen päästäänkin kuului tuo käsittämätön jyrinä. Vihdoin hänen onnistui hiukan raottaa silmiään ja hän näki nuoren hoitajattaren ja harmahtavan seinän, joka kalpeassa kaasuvalossa näytti kylmältä ja kuolleelta kuin lumihanki sellaisena talviyönä, jolloin kuu paistaa pilvien takaa niin himmeänä, ettei pienintäkään varjoa synny. Hänen päänsä oli kuin tulessa, mutta kummallista: hänen jalkojaan paleli, aivankuin niitä olisi liotettu jääkylmässä vedessä tahi kuin ne olisivat olleet paljaina kirpeässä pakkasessa. Hän aukaisi toisen kerran silmänsä ja koetti tylsillä aivoillaan saada selville mistä tuo melu kuului ja miksi hänen päätään poltti ja jalkojaan paleli.
Hän koetti puhua, mutta hänen kielensä oli niin jäykkä, ettei se liikkunut; ankarasti ponnisteltuaan sai hän vihdoin epäselvästi soperretuksi:
-- Peittäkää jalkani... paleltuvat...
-- Kyllä, kyllä, -- rauhoitti hoitajatar, ja hänen äänessään oli jotakin joka kiusasi Untoa, jotakin lempeätä ja alentuvaa -- niinkuin olisi puhuttu lapselle.
-- Peittäkää heti! Ja mikä täällä jyrisee?
-- Olkaa vain rauhallinen. Kyllä se lakkaa.
-- Minun jalkani... paleltuvat..
Hän makasi hiljaa ja koetti ajatella. Ja vähitellen hänen sekavat aivonsa alkoivat käsittää, että jotain kauheata ja odottamatonta oli tapahtunut. Mutta mitä?
-- Olenko loukannut itseni?
-- Olette.
Nyt hän muisti rouskahdukset, äärettömän lipun... kaikki!
Jäykästi hän tuijotti kauan hoitajattareen -- ja yhä kirveli hänen varpaitaan.
Vaivalloisesti hän käänsi katseensa jalkoihinsa ja kauhistui: siinä, missä ennen olivat olleet jalat, ei nyt ollut mitään, peite oli aivan tasainen.
Mutta miksi varpaat pistelevät... Hän koetti liikuttaa varpaitaan, saadakseen kivun vaimenemaan, ja hän olikin saavinaan ne liikkumaan.
-- Ovatko ne molemmat poikki? -- kysyi hän vihdoin hoitajalta.
-- Ovat, -- sanoi hoitajatar hiljaa. -- Mutta olkaa nyt rauhallinen.
Nyt hän tunsi kivunkin. Se ryntäsi hänen kimppuunsa kuin saaliinhimoinen, raateleva peto; koko ruumis tuntui olevan kuin tulessa, ja jalkoja paleli, kirveli, vihloi -- ja niitä ei kuitenkaan ollut!
Ruumiillisen tuskan ohella tulivat vähitellen muut. Hän muisti olleensa innokas urheilija, juoksija, hiihtäjä, pyöräilijä; kolme kuukautta takaperin hän vielä tuli ensimäiseksi pyöräilykilpailussa...
-- Jalkani, jalkani...
Se tunki hänen kurkustaan käheänä ja sydäntäsärkevänä kuin kuolevan eläimen viimeinen korahdus... Hän tahtoi rynnätä ylös, mutta silloin vihlaisi koko ruumista, niinkuin se olisi repäisty kahtia, ja hoitajatar painoi lempeällä väkivallalla hänen päänsä tyynyyn.
-- Jalkani, jalkani...
Oi, hän ei enää koskaan saa juosta, pyöräillä, hiihtää...
Ei milloinkaan!
Mutta jos tämä olikin vain hirvittävää unta?
Ei, ei! Entistä kovemmin alkoi pakottaa, viiltää, polttaa -- ja sileä ja tasainen oli vuode siltä kohdalta, missä jalkojen piti olla...
Hän ei enää koskaan saa kävellä rakastettunsa kanssa... Vielä eilen illalla he olivat kävelleet myöhäiseen... mutta nyt ei enää koskaan.
Ei milloinkaan!
-- Jalkani, jalkani...
Ja hän alkoi katkerasti itkeä ja huusi itkunsa lomasta hurjasti:
-- Antakaa minulle myrkkyä! Parempi on kuolla!
Hoitajatar painoi sähkökelloa, ja hetken kuluttua tuli ylihoitajatar ja ruiskutti hänen käsivarteensa voimakkaan annoksen morfiinia.
III
Omituinen raukeus valtasi hänet vastustamattomalla voimalla. Kipu jaloissa vaimeni vähitellen ja siirtyi jonnekin muualle; hän tunsi, että jossakin kirvelevät jalat, mutta ne eivät olleet hänen jalkansa. Jyrinäkin taukosi; kuului vain jonkinlainen vieno suhina -- niinkuin olisivat värisseet haavanlehdet iltatuulessa...
Hän ei tiennyt varmaan, oliko valveilla vai uneksiko, mutta sen hän muisti, että oli kerran nähnyt pahaa unta katkenneista jaloista... Ja hänen oli hyvä olla, että se oli vain unta.
* * * * *
Kuvia...
Hän on olevinaan taas polkupyöräkilpailussa. Notkeasti hän nousee kilpailupyörälleen, ja lähtölaukauksen pamahdettua he lähtevät yht'aikaa huimaavaa vauhtia kiertämään rataa. Soittokunta soittaa hänen lempimarssiaan, pyörät humisevat, hiekkajyvät sinkoilevat silmille, korvat suhisevat tuulessa, ja epämääräisesti kuuluvat kehotushuudot...
Miten suloista on olla nuori ja voimakas! Hän on harjoitellut hyvästi, pienintäkään väsymystä ei tunnu... hän polkee kepeämmin kuin koskaan ennen. Omituinen innostus valtaa hänet soittoa kuunnellessa; hän polkee sen tahtiin -- ja tuntuu, kuin kylmät väreet kulkisivat pitkin ruumista...
Jo soitetaan viimeiselle kierrokselle. Hänen ruumiinsa jännittyy, ja radan pitkällä sivulla hän kättentaputusten ja tuhansien huutojen raikuessa syöksyy tuulena kaikkien ohi ja saapuu ensimäisenä maaliin...
Mutta miksi tämä raukeus? Ei hän ole koskaan ennen sellaista tuntenut. Hän tahtoisi ajaa vielä yhden kierroksen, mutta ei voi enää polkea... hänen jalkansa kangistuvat, hän putoo pyörältä...
No, kai se menee ohi!
Kuvia... kuvia...
Rakastettunsa kanssa he ovat maalla; vihreitä ketoja, lehteviä puita, lintujen laulua... Siellä on paljon nuoria, iloisia ihmisiä, naurua... He ovat paraillaan leskisillä, ja nyt on heidän vuoronsa juosta.
-- Viimeinen pari ulos!
Huutaja on solakka, nopea maalaistyttö. Hän katsahtaa vielä kerran hymyillen Marttaan, ja he kirmaisevat juoksuun... Vieras tyttö koettaa saavuttaa hänet, mutta miten hän siinä onnistuisi! Kuin leikillä hän juoksee ensin hiljempaa, kunnes Martta on päässyt turvaan -- ja sitten hän yhtäkkiä lentää tuulena sinne, minne Martta on juossut. He syöksähtävät yhteen, ja hän tarttuu tytön kuumaan käteen. Martta on hiukan hengästynyt, hänen rintansa kohoilee, ja ohuen puseron lävitse kuultaa hänen neitseellinen povensa... Hän ei malta -- pensaat peittävät heidät toisilta -- hän nostaa tytön syliinsä ja suutelee hänen kuumia, punaisia huuliaan...
-- Tiedätkö, rakkaani, miten pahaa unta näin eräänä yönä?
-- Minkälaista?
-- Molemmat jalkani olivat poikki!
-- Kauheata!
-- Mutta rakas, miksi jalkani väsyvät -- en jaksa pitää sinua sylissäni...
Ja hänen jalkansa alkavat yhä enemmän puutua, hän hellittää tytöstä, hän vaipuu polvilleen.
Martta kalpenee, kumartuu, koettaa tukea häntä ja kuiskaa:
-- Mikä sinun on?
Mutta hän ei voi enää vastata, hänen kurkkuaan kuristaa, hänen jalkansa kylmenevät ja hän vaipuu vihreälle nurmelle... Hänen korvissaan alkaa valtavasti humista, ja hänen silmissään häilähtää jotain punaista ja vihreätä... punaista ja vihreätä...
IV
Kun hän aukaisi silmänsä, näki hän taas edessään vaaleanharmaan seinän, ja syysaamun kuollut, kalpea valo tunkeutui huoneeseen. Hän ei tuntenut nytkään suurta kipua, mutta runsaan verenvuodon ja osaksi morfiinin takia häntä raukaisi tavattomasti -- hän oli niin heikko, ettei voinut sormeansa liikuttaa.
Hetken kuluttua kuului askeleita, ja kuin sumun lävitse hän näki miten ovi hiljaa aukeni ja sisään hiipi varpaillaan -- Martta.
Hän ei nytkään ollut varma uneksiko hän, mutta vaistomaisesti hänestä tuntui, että tämä oli totta.
Martan kasvot olivat kuolonkalpeat, hänen huulensa värisivät, ja liikkumattomin, kauhusta suurin silmin hän tuijotti rakastettuunsa.
Kun hänen katseensa kääntyi vuoteen alapäähän, ei hän enää voinut kestää: hän lyyhistyi itkien sängyn viereen ja painoi kasvonsa harmaalle peitteelle -- sille kohdalle, missä hänen rakastettunsa jalkojen olisi pitänyt olla...
-- Rakkaani... rakkaani... -- vaikeroi hän sanomattomassa tuskassa.
Unto olisi tahtonut hyväillä, lohduttaa häntä, mutta ei voinut. Hänen siniset huulensa liikkuivat hiljaa, mutta mitään sanoja ei kuulunut: jäykästi ja itsepäisesti hän vain tuijotti kauan itkevään tyttöön, ja velttona ja liikkumattomana lepäsi peitteellä kalpea käsi...
Hänen silmänsä tulivat yhä himmeämmiksi, hän ei nähnyt enää selvästi, Martta häipyi yhä kauemmaksi ja epämääräisemmäksi. Peläten hänet kokonaan kadottavansa näkyvistään ponnisti hän kaikki voimansa, ja hänen kuivasta kurkustaan kuului vihdoin hiljaa ja käheästi:
-- Martta...
Hänen silmiinsä ei enää tullut kyyneleitä; ne tuijottivat kuivina ja himmeinä nyyhkytyksistä värisevään tyttöön; mutta tuo jäykkä katse, tuo yksinäinen, tukahdutettu kuiskaus sisälsi kuitenkin niin sanomattoman paljon kaipausta, toivottomuutta, surua... Se sisälsi enemmän kuin mitkään kyyneleet: se sisälsi hyvästijätön onnelle, rakkaudelle, elämälle...
JUHANNUSYÖ
Jo monta päivää oli keuhkotautiparantolassa vallinnut iloinen odotus. Nuo ihmiset, joista useimmat tulivat pian kuolemaan, odottivat hermostuneella jännityksellä juhannusta -- aivankuin olisivat odottaneet sen tuovan mukanaan jotakin kallista ja rakastettua, joka kauan, kauan sitten on kadotettu... Lapsellisella innolla he puikkivat salaa läheiseen metsään kokoamaan risuja, muka kokkoa varten, vaikka hyvin tiedettiin, että parantolan palvelijat kokon laittavat -- he tahtoivat vain olla jotenkin mukana.
Oi, miten ihana olikaan se odotettu ilta! Se oli yksi niitä iltoja, jolloin luonto näyttää aivankuin nauttivan ikuisesta nuoruudestaan ja voimastaan. Ilma oli lämmin, täynnä vastapuhjenneiden lehtien, havujen ja ruohon tuoksua -- kevään villiä, voimakasta tuoksua. Pieni järvi lepäsi peilikirkkaana, sen pintaan kuvastuivat satumaisina ja hurmaavina sitä ympäröivät vihreät metsät. Jossakin lauloi sydämensä pohjasta laulurastas, ja kauempana kukkui käki...
Kun hoidokkaat hiljalleen saapuivat rantaan, odotti heitä pitkä kahvipöytä valkeine liinoineen, maukkaine leipineen, ja järvellä kellui rauhallisena ja liikkumattomana suuri lautta täynnä risuja ja tervatynnyreitä, valmiina sytytettäväksi.
Kauempaa katsoen olisi siinä luullut olevan terveen, iloisen joukon; he olivat lihavia, vieläpä punakoitakin. Mutta jos tarkasti lähemmin, huomasi, että puna useiden poskilla oli kuumeesta johtunutta, ja sitäpaitsi vieno, keltainen vivahdus ja silloin tällöin pidätetty, särkynyt yskähdys puhuivat toista.
Apulaislääkäri, joka hääräili kohteliaana isäntänä, huusi iloisesti:
-- Kas niin! Olkaa hyvät ja tulkaa ottamaan kahvia!
Kuului iloisia ja leikillisiä huudahduksia:
-- Tarjotaanko tässä talossa kahviakin?
-- Lähdetään sitte, ennenkuin jäähtyy...
-- Te ensin!
-- Naiset ensin, sanoi kapteeni, kun matkustajia alettiin mereen heittää, -- lasketteli joku nuorista miehistä.
Kuului iloista naurua, ja eräs nuori nainen huudahti vastustaen:
-- Sellaisessa tapauksessa olisivat miehet saaneet näyttää esimerkkiä!
-- Kiitoksia paljon! Kapteeni oli mielestäni kohtelias mies, kun ei tahtonut riistää naisilta etuoikeuksia. Ja kun naiset muuallakin...
-- Älkää vaan ruvetko naisasiasta riitelemään...
Kahvi juotiin iloisen mielialan vallitessa -- ehkä liiankin iloisen, sillä he tahtoivat keveän leikinlaskun ja iloisuuden avulla vapautua hetkeksi todellisuudesta, unhottaa sairauden ja kuoleman, sen, joka ei milloinkaan heitä jättänyt, vaan väijyvän, saaliinhimoisen pedon lailla seurasi kaikkialle hiljaa, hiljaa... Ja pitkinä, unettomina öinä, kun kaikki on äänetöntä ja vain silloin tällöin kuuluu metsästä yötuulen hiljainen henkäys, niinkuin surullinen, pitkäveteinen huokaus -- silloin se kalvoi taukoamatta kuin kyllästymätön, ahnas mato...
-- Missä Kalliola on? -- kysyi joku.
-- Ei hän voinut nousta.
Kalliola oli eräs nuori mies, joka parina viime päivänä oli saanut useita verensyöksyjä.
-- Voi, hänellä mahtaa olla ikävä siellä yksin... -- sanoi osaaottavasti eräs nuori, kaunis nainen.
Ja useiden mielissä tuntui pieni pistos sen johdosta, että he täällä iloitsivat ja hän siellä yksin makasi ikävissään.
-- Minä menen katsomaan, miten hän voi, -- lausui eräs hänen toverinsa, Vaarala, ja nousi.
-- Se on hyvä.
-- Sanokaa terveisiä minulta! -- lausui viehkeästi eräs tyttö.
-- Kyllä, kyllä
Ja taas naurettiin, laskettiin pilaa ja koetettiin unohtaa sairaus ja kuolema...
* * * * *
Kun Vaarala saapui Kalliolan huoneeseen, kohtasi häntä kaamea näky.