Part 4
Hänet valtasi käsittämätön, hirveä uupumus, niin painostava ja omituinen, ettei hän vielä koskaan ollut sellaista tuntenut... Niin... hän tietää -- se on nyt kuolema.
Niin -- kuolema se on... Hän tuntee, miten outo, jäinen puutumus valtaa hiljaa hänen jalkansa -- hän ei voi niitä enää liikuttaa... Nyt tuntuu se jo sormissakin...
Mutta sanomattoman rauhalliselta nyt vain kaikki tuntuu! Hän ei kuule enää kirveeniskuja, sahojen sihinää eikä pyörien jyrinää... Hänen korviinsa kuuluu vain tasainen, hiljainen humina... Niin, tuulihan se humisee puissa... korkeissa, vihreissä puissa...
Niin... niin... Hän on vielä olevinaan pieni paimenpoika. Karja loikoo märehtien heidän tavallisella lepopaikallaan metsässä... Vieno, lämmin tuuli hyväilee hänen otsaansa... ja suhisee hiljaa korkealla, tummien kuusten latvoissa... Ja eriääniset karjankellot kalkattavat niin rauhoittavasti samaan tahtiin kuin eläimet märehtivät... Siksipä tässä paksulla, pehmeällä karhunsammaleella onkin niin rauhaisa loikoa...
Mutta yhä pursuaa hänen suustaan veri. Hänen huulensa ovat nyt siniset, ja känsistyneet kädet, jotka ovat muuttuneet kalmankarvaisiksi, on hän asettanut ristiin rinnalleen.
-- Kunhan se lääkäri nyt sieltä tulisi... johan se rupee tuossa paikassa kuolemaan... -- tuskitteli työnjohtaja, häätäen pois kärpäsiä ja pyyhkien hikeä otsaltaan.
* * * * *
Mutta Alho ei enää kuullut hänen tuskittelujaan.
Hän on olevinaan nuori mies... On ilta, ja morsiamensa Maijan kanssa hän kulkee käsikädessä kaunista metsäpolkua... jonka ylitse lehtevät riippakoivujen oksat muodostavat vihreän katoksen... Kuin omituinen soitto kuuluu lintujen laulu -- ja läheiseltä suolta kuuluu kurkien kimakat, surunvoittoiset huudot...
... Hän kuokkii omaa peltotilkkuaan... Armottomasti vääntää hän ylös kannot ja juurakot, paljastaen mehevän, mustan mullan... Turpeet vain lentelevät...!
... Ei, ei... Lastujahan ne ovat... Lastuthan ne lentelevät... Hänhän rakentaa omaa tupaa... heidän uutta, yhteistä kotiansa... Kirves välähtelee kevyesti hänen nuorissa, voimakkaissa käsissään, ja pyrynä sinkoilevat valkeat lastut...
... Niin... lastulla leikkii heidän pieni poikansa siellä uudessa tuvassa... Mutta ne ovatkin pitkiä, kiemuraisia höylänlastuja... Hän höylää kaapinlautoja... höylää, höylää... Vihaisesti sihahtaen ja kiemurrellen kuin käärme lentää pitkä lastu höylän suusta jokaisella työnnöllä, ja yhä iloisemmin nauraa pienokainen, kun saa oikein kauniin lastun...
Ne köyhät vuodet... Ne köyhät vuodet... He syövät pettua... Ja Maijakin kehrää, kehrää... Hänen rukkinsa hyrisee niin ahkerasti kuin mehiläinen... Maijan rukkihan se niin suriseekin... Siksipä tässä onkin niin hyvä levähtää, kun Maijan rukki niin rauhoittavasti hyrisee...
Mutta miksi laihtuivat pienet poikasemme? Miksi kuolivat pienet, herttaiset poikasemme kuin linnunpojat takatalven tullessa...?
-- Niin -- niinhän se oli: he söivät pettua.
-- Pettua...!
Vain suurten ponnistusten jälkeen onnistui Alhon kuiskata tuo yksi sana. Sitten alkoivat korahdukset pidetä, hänen rintansa kohosi, hänen ruumiinsa kouristautui taaksepäin, ja hänen suunsa aukeni, niinkuin hän olisi aikonut huutaa hirveän, viiltävän huudon...
Mutta mitään ääntä ei hänen verisestä suustaan kuulunut, sieltä tunki ulos vain jonkinmoinen, entistä käheämpi korahdus... Vielä pari harvaa nytkähdystä, ja hänen ruumiinsa alkoi hiljalleen jäykistyä...
Vihdoin tuli lääkäri noituillen hellettä ja pölyisiä telineitä ja pyyhkien hikeä otsaltaan. Hän koetteli tottuneesti kuolleen valtimoa, laskipa vielä valkoisen kätensäkin tämän karvaiselle, laihalle rinnalle ja sanoi työnjohtajaan kääntyen:
-- Tässä ei ole enää mitään tekemistä. Hakekaa vain paarit.
Ja työnjohtajan kanssa he lähtivät alas.
Samassa soitettiin päivällistunnille, ja uupuneet työmiehet menevät myöskin alas telineiltä, syödäkseen kuivan ateriansa.
Mutta paahtavassa helteessä ylhäällä telineillä, likainen takki päänalusena, lepää Alho jäykkänä ja liikkumattomana... Hänen kalmankalpea otsansa on ankarissa rypyissä, ja hänen kuolleet, lasimaiset silmänsä tuijottavat jäykästi ja itsepäisesti suoraan taivaaseen... Hän on sen näköinen kuin odottaisi vastausta johonkin sanomattoman tärkeään, hänelle käsittämättömään kysymykseen...
Taaskin ajaa pitkä ajurijono hurjaa kyytiä alas laivarantaan, taas peittää tiheä hiekkapilvi rakennuksen miltei näkymättömiin. Ja kun se hiljalleen laskeutuu, näyttävät Alhon silmät vähitellen muuttuvan yhä himmeämmiksi, yhä himmeämmiksi...
PIENI SOITTAJA
Ensimäisenä kulki koreapukuinen, pitkätukkainen pappi, sitten mustat ruumisvaunut, joissa oli keltaiseen kankaaseen verhottu arkku -- ja vaunujen jäljessä soittokunta.
Soittajien eturivissä hän asteli, soittaen klarinettia. Hän näytti korkeintaan 12--13-vuotiaalta, Hänen ruskea, karkea sinellinsä oli aivan liian avara, ja suuret tasakärkiset saappaat holkkuivat hänen jaloissaan, kun hän marssi kadun likaisessa lumisohjussa, koettaen luonnottomasti pitentää askeleitaan pysyäkseen tahdissa. Soitettiin verkkaista, kaihomielistä surumarssia, ja hänen klarinettinsa kimeän äänen erotti selvästi; se antoi sävelelle vieläkin kaameamman värin; se ulvoi ja vaikeroi, ja toisinaan se kiljahti niin vihlovasti ja tuskallisesti kuin haavoitettu eläin... se luikerteli ja kiemuroi toisten äänien seassa notkeana kuin pieni, kidutettu käärme...
Koko matkan kaupungista hautausmaalle puhalsi vastaan kylmä, läpitunkeva koillistuuli ja satoi vedensekaista lumiräntää, joka pieksi raivoisasti hänen kasvojaan. Mutta hartaana ja vakavana hän marssi pienillä jaloillaan, pitentäen naurettavasti askeleitaan pysyäkseen verkkaisen surumarssin tahdissa; aina kuului hänen klarinettinsa toisten joukosta, ja hänen pienet sormensa, jotka vikkelinä liikkuivat soittokoneen läppäimillä, olivat niin punaiset ja hennot kuin pienen linnun varpaat -- linnun, joka lämpimistä maista on liian aikaiseen palannut pohjolaan.
Kun saavuttiin hautausmaalle, kantoivat sotamiehet toverinsa yksinkertaisen arkun hautaan. Soitettiin koraali, pappi luki kylmällä, laulavalla äänellä muutamia rukouksia, paiskasi multaa arkulle ja poistui. Oli siellä kaksi upseeriakin, mutta ne poistuivat samassa kuin pappikin, edes vilkaisemattakaan hautaan -- olihan se vain tavallinen sotamies...
Ei ollut hänen haudallaan omaisia, ei isää, äitiä, sisaria -- jotkut toverit vain katsoivat hetken alakuloisin katsein sinne alas ja heittivät viimeiseksi hyvästiksi multaa arkulle, joka kumahteli niin ontosti, kuin vainaja sieltä syvyydestä olisi kumealla, tukahtuneella äänellä vastannut heidän hyvästelyihinsä...
Heti kun koraali oli soitettu, pyyhki hän pienellä nyrkillään märät kasvonsa, asetti klarinettinsa eräälle ristille ja lähti kiireesti astelemaan kauemmaksi hautausmaalle. Siellä, miltei hautausmaan äärimmäisessä nurkassa, mäntyjen siimeksessä, hän polvistui eräälle hautakummulle, jota yksinkertainen puuristi koristi.
Se oli hänen äitinsä hauta.
Kauan hän siinä oli polvillaan katsoen koko ajan hartaasti ristiin ja sitä koristavaan seppeleeseen mustilla, kosteilla silmillään. Ja nuo silmät olivat niin kummalliset pitkine, mustine ripsineen, jotka miltei peittivät silmät, kun hän loi katseensa alas -- jotain kauheata, liian aikaista kärsimystä, kovuutta ja surua oli tuossa liikkumattomassa katseessa.
Pikku soittaja yhä katsoo, katsoo ja muistelee... Kaikki kulkee hänen sielunsa silmien ohi kuin tuskallinen uni, josta ei voi herätä, vaikka kuinka tahtoisi...
Vasta yksi vuosi! -- ajatteli pieni soittaja. Nuo maalatut kirjaimet seppeleen nauhoissa eivät vielä olleet ehtineet kulua pois -- olivatpahan vain haalistuneet. Ja hänestä tuntui, että äidin kuolemasta oli kulunut jo niin äärettömän kauan... Oi miten hän itki silloin, kun äiti peitettiin tuonne mullan alle...
Onkohan mahdollista, että äiti on tuolla alhaalla...? Vain muutama arshina erottaa hänet äidistä... Ja minkä näköinen hän nyt mahtaa olla?
Hän muisti äidin niin selvästi -- miltei näki hänet edessään korkeana, solakkana, kalpeine kasvoineen ja sysimustine, loistavine silmineen... ja miten suloista oli silloin, kun hän oli vielä pienempi ja äiti riisui hänet paitasilleen, kietoi pehmeän shaalin hänen ympärilleen, otti syliinsä ja hiljaa huojuttaen ruumistaan lauloi jotain kaunista, kaunista laulua -- vielä unissaankin hän kuuli tuon suloisen laulun...
Olihan hänellä ikäviäkin muistoja... Äidin luona kävi usein vieraita miehiä, siellä juotiin viinaa, ja usein öisin hän heräsi tappelun melskeeseen... Ja kun vieraat aamupuolella yötä poistuivat, niin kuinka katkerasti itkikään äiti... Hän vaipui polvilleen jumalan-äidin kuvan eteen, painoi otsansa lattiaan ja nyyhkytti, nyyhkytti...
Mutta miten sanomattoman hauskaa olikaan taas toisina iltoina!
Kun he olivat äidin kanssa juoneet kuumaa teetä rinkelien kanssa, kiipesi hän omaan pieneen sänkyynsä, äiti peitti hänet ja suuteli ja hyväili häntä. Tosin hän silloinkin joskus heräsi siihen, että äiti oli hänen vuoteensa vieressä polvillaan ja itkien silitti hänen tukkaansa kuiskien hiljaa ja hellästi: Volodja, Volodja... Mutta hän kuivasi äidin kyyneleet pienillä käsillään ja kiersi äidin pehmeät, mustat hiukset kaulansa ympäri -- silloin äiti nauroi ja suuteli häntä... Ja taas hän itki... Nyt ei kukaan enää suutele eikä hyväile häntä -- ei kukaan enää kutsu häntä hyväilynimellä...
Hän alkoi niin katkerasti kaivata äitiään. Jospa vielä kerran saisi nähdä hänet! Jospa hän vielä kerran kuiskaisi tuon pienen sanan: Volodja... Jospa hän kuiskaisi haudasta tuon yhden ainoan sanan... vaikkapa kuinka hiljaa: Volodja...
Tuuli humisee synkästi puiden latvoissa, märät lumihiutaleet putoilevat hänen kasvoilleen ja lyhyeksi leikattuun tukkaansa, ja kylmä vesi valuu hänen niskaansa, mutta hän ei välitä siitä. Liikkumattomana kuin vahakuva on hän yhä polvillaan lumessa ja jännitetyn tarkkaavaisena tuijottaa mustilla, kosteilla silmillään ristiin, ja hänen huulensa liikkuvat hiljaa... On aivankuin hän odottaisi näkevänsä äidin nousevan haudasta elävänä... Ja hän kuuntelee niin tarkkaan, milloin äiti siellä pimeässä, syvässä haudassaan kuiskaa hänelle hiljaa: _Volodja_...
Ei, ei! Hän ei enää koskaan näe äitiä! Ei hän enää milloinkaan kuule hänen hellää kuiskaustaan... Ei kukaan rakasta häntä...
Eikä äitiäkään enää kukaan muista...
Hänen kasvoissaan kuvastui niin sanomaton kaipaus ja toivottomuus. Kyyneleet tahtoivat väkisin tunkeutua hänen silmiinsä, vaikka hän oli oppinut tietämään, etteivät kyyneleet mitään auta -- ja vaikka hän tiesi sen olevan epämiehekästä. Hän pyyhkäisi aivankuin salaa pikku nyrkillään silmiään ja saikin kyynelten tulon estetyksi.
Kun hauta oli luotu umpeen, kuuli hän jonkun huutavan häntä. Hän nousi aivan kuin hätkähtäen. Mutta kun hän ei tiennyt, milloin taas pääsisi äidin haudalle, meni hän vielä ristin viereen ja aivankuin arasti hyväillen silitti kohmettuneilla kätösillään seppeleen nauhaa ja katsoi hellästi haalistunutta kirjoitusta. Sitten hän vielä kerran polvistui, teki hartaasti ristinmerkin, ja hänen huulensa liikkuivat hiljaa...
Mutta nyt oli soittokunnan vääpeli todella suuttunut hänen kuhnailustaan. Hän huusi poikaa vielä kerran ja säesti kutsuaan kaikuvalla kirouksella. Ja kun pieni soittaja pelästyneenä juoksi paikalleen, sai hän niin ankaran korvapuustin, että lensi pitkälleen vetelään lumisohjuun.
Mutta hän ei itkenyt. Hän vain nousi nopeasti ja teki kunniaa vääpelille, katsoen häntä suoraan silmiin -- hänen huulensa vain vavahtelivat; hän oli muuttunut kovin kalpeaksi, ja hänen korvastaan valui punainen veriviiru...
Vääpeli ojensi jo kätensä antaakseen toisellekin korvalle, mutta muuttikin mieltään ja tyytyi sensijaan muutamiin valittuihin haukkumasanoihin.
Sitten hän komensi ojennuksen, soittokunta lähti taas liikkeelle kaupunkia kohden. Ja etunenässä taapersi taaskin suurine saappaineen, avarine sinelleineen pieni soittaja, venyttäen naurettavasti askeleitaan. Ja hänen toisesta korvastaan valui hiljaa alas punainen veriviiru, tunkien kaulaa myöten vaatteiden alle -- aivankuin itsepäinen, omituinen matelija...
* * * * *
Mutta likaisella lumella yksinäisellä hautakummulla näkyi vielä kaksi pientä syvennystä: pienet polvenjäljet, joista lumi oli sulanut...
ELÄVÄLTÄ HAUDATTU
I
Kamalaa oli tuntea, miten hengitys kävi yhä raskaammaksi, miten kurkku vähitellen kutistui kokoon, pieneni... ja sieltä tunkeutuva vinkuva ääni muuttui yhä vihlovammaksi -- tuntea, että kuolema lähestyi hitaasti, mutta niin kauhistuttavan varmasti.
Hirvittävimmät olivat kuitenkin viime hetket -- tuo loppumattoman pitkä kuolinkamppailu.
Se alkoi siten, että hänen hengityksensä kokonaan salpautui -- hän tunsi tukehtuvansa. Hän syöksähti istualleen, hän oli huutavinaan -- mutta vain tuo viiltävä vinkuna pääsi hänen kurkustaan. Hän sai taas hiukan ilmaa keuhkoihinsa, mutta se vain pitkitti tuota kauheata piinaa.
Oi, hän olisi tahtonut huutaa -- kirkaista tuskanhuudon, joka olisi jähmetyttänyt kuulijat... Hän olisi tahtonut puukolla repiä auki kurkkunsa, rintansa, saadakseen ilmaa, mutta hän ei voinut enää liikuttaa itseänsä -- omituinen kylmä jäykkyys valtasi hänet vastustamattomasti, ja hänen kurkkuansa kuristettiin, kuristettiin... Ja niinkuin valtavan myrskyn pauhu läheni jokin outo, pelottava kohina -- samalla kun hänen miehensä ja omaisensa, jotka avuttomina, kauhun valtaamina tuijottivat häneen, alkoivat käsittämättömällä tavalla haihtua näkyvistä... aivankuin hänen sänkynsä ympärille olisi tavattomalla kiireellä kääritty suunnatonta hämähäkinverkkoa... Sitten tuntui siltä, ettei hän enää ollutkaan vuoteessaan, vaan juoksi läähättäen jotain salaperäistä, epämääräistä vaaraa pakoon -- ja ympärillä vallitsi pimeys ja kuolemanhiljaisuus. Hän saapui jonkun satamalaiturin viimeiselle, mereen pistävälle sillalle ja seisahtui siihen väristen kuolettavassa tuskassa... Hän ei jaksanut enää, hän ei päässyt enää pakoon: kummallakin puolella oli tyyni, sysimusta vesi -- eikä missään apua... Ja hän tiesi, että se läheni, läheni... hän oli kuulevinaan raskaitten, hiipivien, tassuttavien askelten lähenevän, ja miten puulaituria vasten kuului hillittynä paksujen kynsien rapse...
Äkkiä valtasi hänet jäätävä kauhu... Hän ei uskaltanut hengittää, hän ei uskaltanut katsahtaa taakseen -- mutta hän tiesi, tunsi, että _suunnattoman suuri musta olento seisoo hänen takanaan_.
Ja sitten -- sitten leyhähti hänen niskaansa kylmä, löyhkäävä hengähdys... ja pitkät, raudanlujat, karvaiset sormet tarttuivat hänen kurkkuunsa... Hän ei ehtinyt äännähtää, hän ei nähnyt selvästi, mutta hänestä tuntui, että se oli äärettömän suuri gorilla -- paljon suurempi ja kauheampi kuin se, jonka hän oli kerran nähnyt museossa... Raivokkaasti hampaitaan kirskuttaen ja silmät palaen alkoi se raahata häntä laiturin reunaa kohden...
Hän ponnisteli epätoivoisesti vastaan, mutta se tuntui vain ärsyttävän hirviötä. Valtavasti molskahti vesi, kun he syöksyivät alas korkealta laiturilta -- samalla kun peto yhä kuristi hänen kurkkuaan hirveillä kourillaan ja painoi häntä yhä syvemmälle... Yhä pimeämmäksi, pimeämmäksi muuttui hänen ympärillään, ja vesi siellä syvyydessä tuntui kylmemmältä kuin jää -- mutta hirviö ei jättänyt vielä sinnekään... Kun pohja tuli vastaan, alkoi se painaa häntä vetelään pohjaliejuun... Ja jotta hänen tuskansa olisivat tulleet yhä hirveämmiksi ja pitkällisemmiksi, hidastutti se vauhtiaan ja hellitti välillä hiukan kynsiään, niin että hän sai vetää keuhkoihinsa tuota mustaa liejua...
Yhä syvemmälle, syvemmälle... Hän rukoili epätoivoissaan, että kuolema tulisi -- mutta hän elää, elää... Tuo hirviö ei armahda...
Vihdoin se karjahtaen puristi karvaiset sormensa yhteen, pitkät kynnet tunkeutuivat syvälle kaulaan, ja hän menetti tajuntansa...
* * * * *
Ensimäkien tunne oli epämääräinen heikkouden, kylmyyden ja jäykkyyden tunne. Ei mitään halua eikä tahtoa, ei muistoa eikä ajatusta -- vain tyhjyys ja pimeys. Sitten alkoi vähitellen kuulua kaukainen suhina, niinkuin metsän humina vienossa iltatuulessa -- eikä pitkään aikaan mitään muuta.
Sitten kuului jotain omituista vikinää -- mutta mitä? Hän koetti ajatella, mutta hänen jähmettyneet aivonsa eivät totelleet. Tuntui jotain tuttua hajuakin, mutta hän ei käsittänyt mitä se oli.
Ja taas hän kauan, kauan koetti ponnistaa ajatustaan, muistella missä hän on tuntenut tuon kylmän, ummehtuneen hajun... Mutta hän ei jaksanutkaan... Selittämätön, kuolemankaltainen väsymys ja tunnottomuus lamautti hänen aivonsa kuin huumaava myrkky.
Silloin hän tunsi epäselvästi kuin unessa, miten pieni, kostea kuono kosketteli hänen kättänsä... Sitten alkoivat pienet, kylmät jalat varovasti astuskella ylös hänen kättänsä myöten...
Rotta... rotta! Koko hänen entinen, salaperäinen rottien kammonsa heräsi silmänräpäyksessä... Hän tahtoi huutaa, liikuttaa kättään häätääkseen rotan -- mutta ei voinut...
Aivankuin epäröiden ja välillä pysähtyen tassutteli se ylös hänen paljasta käsivarttaan, yhä ylemmäksi kulki sen karvainen ruumis... Huu! Nyt se kosketteli uteliaasti kylmällä kuonollaan hänen alastonta rintaansa... se nousi kaulaa myöten kasvoille...
Hän oli sanoin kuvaamattoman kauhun ja inhontunteen vallassa... niinkuin hänen ympärilleen olisi kiertynyt suuri, kylmä, niljakas käärme... Mutta yksikään lihas, yksikään hermo ei värähtänyt -- vain hänen sielunsa värisi kuin kuoleva lintu...
Ah... vihdoinkin se hypähti kiljaisten pois hänen päältään...
Pitkän ajan oli hän taas kuin horroksissa. Ja sitten ankaran ponnistelun jälkeenhän muisti tuon omituisen hajun -- se oli vaatekammion haju.
Mutta mistä tuo ennen tuntematon, jäätävä kylmyys ja jäykkyys... _Ja miksi hän on vaatekammiossa?_
Silloin hänet valtasi hyydyttävä kauhu. Hän muisti kaikki -- tuon pelottavan kuristustaudin, nuo viimeiset hetket... Lääkäri oli luullut hänet kuolleeksi -- ja hänet oli tuotu tänne kylmään vaatekammioon... Hän ponnisti kaikki voimansa huutaakseen, liikkuakseen, avatakseen silmänsä -- mutta hänen epätoivonsa kasvoi yhä, kun hän huomasi, ettei yksikään lihas värähtänyt.
Koko tuon loppumattoman pitkän yön hän makasi laudoillaan jäykkänä kuin puu, ja epätoivo ja pelko kalvoi hänen sieluansa -- niinkuin ruumismadot kalvavat saalistaan.
Hänen silmänsä olivat kai jääneet hiukan auki, koska hänen ympärillään tuntui olevan vähän valoisampaa. Kuului sekavia ääniä, kolinaa, ovien pauketta...
Hänet valtasi äkkiä aivankuin mieletön ilo siitä, ettei hän olekaan kuollut... Hänen miehensä tulee tänne, ehkä hän voi jotenkin ilmoittaa -- ja sitten unohdetaan kaikki tuskat...
Ja aivankuin hänen toivonsa mukaan aukeni vaatekammion ovi hiljaa -- ja hän tunsi miehensä askeleet. Sitten tarttui voimakas, lämmin käsi hänen käteensä -- mutta hellitti, aivankuin pelästyen sen jäistä kylmyyttä... Tarttui uudelleen entistä lujemmin, ja hän tunsi miten kuumat huulet painautuivat hänen kättänsä vasten. Hän kuuli raskaan huokauksen, joka muistutti kidutetun ihmisen karjahdusta, ja kuinka hän tuskasta ähkyen kiristeli hampaitansa... Oo... hän tunsi niin hyvin tuon voimakkaan -- joka ei tahtonut itkeä.
Ilo ja toivo valtasi hänet yhä enemmän... Nythän hänen miehensä on tuossa -- ja hän itse elää! Hän muisti miehensä syleilyt... heidän rakkautensa... Hän oli siitäkin itsekkään iloinen, että mies kärsi -- se osoitti miten suuresti hän rakasti..
Miltei raivoisasti painoi mies huulensa hänen jähmettyneille, kylmille huulilleen, ja vaikka hänen äänensä oli käheä ja vapiseva, kuului se naisen korviin kuin suloisin soitto:
-- Maria... Maria...
-- Minä elän! -- oli hän vastaavinaan, mutta hän tunsi, etteivät huulensa liikkuneetkaan.
-- Minä elän... kuuletko! -- huusi hän koko sielullaan, tuskan ja epätoivon vimmalla, mutta kuiskaustakaan ei kuulunut...
Kauan oli mies siinä polvillaan, pidellen hänen kättään, ja koko ajan hän ponnisteli epätoivoisesti, rukoilikin, että olisi voinut kuiskata edes yhden pienen, pienen sanan, liikauttaa hiukan sormeaan, avata silmänsä -- mutta ei! Sanomattomalla kauhulla hän tunsi olevansa kokonaan kuin jäätynyt. Vain hänen sielunsa eli ja kärsi kaikki helvetin tuskat.
Mies nousi, raskaat askeleet etenivät, ovi sulkeutui -- ja hän oli taas yksin.
* * * * *
Päivällä kannettiin hänet tupaan, ja kaksi eukkoa alkoi pestä häntä.
Taaskin valtasi hänet toivo: ehkä hänet pestään lämpimällä vedellä, hänen ruumiinsa lämpenee -- ja hän voi ehkä liikkua.
-- Tämä taisi olla hyvä ihminen, -- sanoi toinen eukko, kun he olivat jääneet kahden.
-- Oli se. -- Saa nähdä, meneekö mies uusiin naimisiin...
-- Tietysti! Mies parhaimmillaan, eikä lapsiakaan kuin yksi...
-- Niin, ei yksi lapsi mitään haittaa! Ja leskistä pidetäänkin enemmän... Hahahaa!
Ja yhtä viiltävän kylmää kuin heidän puheensa ja naurunsa, oli myöskin se vesi, jolla he hänen ruumistaan pesivät.
Kun hänet oli pesty, puettu ja pantu arkkuun, tuli hänen miehensä ja sanoi melkein vieraalla, käheällä äänellä:
-- Jättäkää hänet tänne.
Eukot menivät.
Sitten avattiin ovi, ja hän kuuli äänen, joka sai hänen tuskansa korkeimmilleen -- pienen poikansa äänen.
-- Onko äiti täällä...?
Ja hetken kuluttua hiljainen kuiskaus:
-- Onko äiti nukkunut?
-- On, lapsi...
-- Minä herätän.
-- Ei äiti herää enää... -- sammalsi mies hiljaa ja käheästi.
-- Äiti! Herää, herää!
Ja hän tunsi hennon käden taputtavan poskeansa.
-- Miksi äiti on niin kylmä? -- kysyi taas lapsi, ja hänen vienossa lapsenäänessään kuvastui levottomuus ja epämääräinen pelko.
Mutta mies ei vastannut.
-- Täällä on kylmä... Armas tuo puita...
Silloin hän kuuli pikku kenkien kopinan ja
sitten hänen hennon, pelokkaan, pyytävän äänensä:
-- Älä itke, isä... Älä itke.
Mies kuului kantavan hänet kamarin ovelle ja sanoi kuin tukehtumaisillaan:
-- Mene tuonne... Armas.. Saat sitten makeisia...
Ovi sulkeutui, ja hän kuuli miten polvet kolahtivat lattiaan -- ja niinkuin olisi pudonnut jotain raskasta...
Ja miten hän itki! Hän ei ollut koskaan kuullut miehensä itkevän -- ja hänet valtasi niin suuri sääli ja hellyys, että hän unohti kokonaan oman kohtalonsa. Jotakin outoa, suurenmoista ja kauhistavaa oli tuossa rajussa nyyhkytyksessä -- ja niinkuin hänen voimakas rintansa olisi ollut halkeamaisillaan...
Oi jospa hän hetkeksi olisi saanut puhekykynsä!
Mutta ei...
Hänet kannettiin uudelleen kylmään vaatekammioon.
* * * * *
Seuraava aika oli aivankuin äärettömän pitkä, kauhistava uni. Toisinaan hän oli täydessä tajussaan kärsien kaikki kadotetun ihmisen tuskat ja kauhut -- samalla kun hänen ruumiinsa yhä oli liikkumaton ja jähmettynyt kuin kuolleen.. Mutta yhä useammin vaipui hän kuolemankaltaiseen horrostilaan ja menetti kaiken käsityksensä ajasta. Hämärästi oli hän kuitenkin tuntevinaan, että äärettömän pitkä aika oli kulunut siitä, kun hänet arkkuun asetettiin.
Hänestä tuntui, että jostakin kaukaa, kaukaa kuului virren veisuuta. Hän ei halunnut enää ajatella, hänen aivonsakin olivat kai jo jähmettyneet, mutta aivan hänen tahtomattaan alkoi veisuu kuulua yhä lähempää. Ja vähitellen, vähitellen alkoi hän tuntea tuoreen kuusenhavun tuoksua, ja vihdoin hän käsitti hämärästi, että ympärillään oli paljon väkeä, jotka veisasivat...
Haa! _Hänen hautajaisensa_.
Jähmettyneellä kauhulla hän kuunteli tuota hillittyä puheensorinaa, kuiskauksia -- joku nyyhkyttikin. Ja yhä selvemmin hän alkoi tuntea.
Ja taas heräsi tuo epämääräinen, mieletön toivo. Tupa oli lämmin... hän tunsi miten elämä palasi häneen... Jospa hän voikin vielä puhua...
Silloin kuului jotain kolinaa, kansi nostettiin hänen arkkunsa päälle ja aiottiin naulata...
Mutta äkkiä kuului hätääntyneenä, rukoilevana ja vaativana hänen lapsensa ääni:
-- Ei saa naulata! Äiti on siellä...
-- Viekää lapsi pois! -- kuului joku matala miesääni.
-- Ei, ei! Ei saa! Ei saa! Äiti nukkuu!