Part 5

Hänen nukkumisensa kävi yhä huonommaksi; hänelle annettiin unijuomaa ja ruiskutettiin sisään morfiinia, mutta ei tämäkään häntä auttanut. Se tylsä tuska, jota hän silloin puoli-horroksissaan tunsi, helpoitti häntä uutuuttaan vain alussa, mutta sitten se kävi yhtä kiusalliseksi, jollei kiusallisemmaksikin kuin alkuperäinen vaiva.

Hänelle valmistettiin erikoisia ruokia lääkärien määräysten mukaan, mutta nämät ruokalajit kävivät hänelle päivä-päivältä tympeämmiksi ja vastenmielisemmiksi.

Hänen tarpeentekojansa varten oli myös valmistettu erikoisia laitoksia, ja jokainen käyttö tuotti hänelle kärsimystä. Kärsimystä epäsiisteyden, epähienouden ja hajun tähden, sen tunnon tähden, että tässä täytyi toisen ihmisen olla auttamassa.

Mutta tässä iljettävässä asiassa ilmestyi Ivan Iljitshille myös lohdutusta. Hänen jälkiään korjaamaan tuli näet aina keittiörenki -- Gerasim.

Tämä Gerasim oli siistiluontoinen, raikas nuori talonpoika, johon kaupunkilainen ravinto näytti hyvin tehonneen. Hän oli aina iloinen ja kirkasmielinen. Ensi-alussa, kun tämä siististi, aito-venäläisesti puettu mies tuli toimittamaan tuota ilkeää tehtävää, joutui Ivan Iljitsh hämilleen.

Erään kerran, noustuaan astialta ja jaksamatta nostaa housujaan, vaipui hän pehmeään nojatuoliin ja katsoi kauhistuneena paljastettuja, voimattomia sääriään, joissa jäntereet räikeästi näkyivät.

Silloin astui sisään paksuissa saappaissaan Gerasim, tuulahuttaen ympärilleen saapastervan miellyttävää hajua ja raikasta talvi-ilmaa, astui sisään kepein, voimakkain askelin, yllään puhdas hamppuinen esiliina ja puhdas karttuunipaita, hihat käärittyinä pitkin nuortean-voimakkaita käsivarsia, ja katsomatta Ivan Iljitshiin ikäänkuin pidättääkseen kasvoiltaan loistavaa elämän-iloaan, jotta ei loukkaisi sairasta -- meni astian luokse.

-- Gerasim... -- sopersi Ivan Iljitsh silloin heikosti.

Gerasim säpsähti, nähtävästi säikähtäen tehneensä jotakin nurinpäin ja käänsi vikkelästi sairasta isäntäänsä kohti nuot sievät, suopeat, yksinkertaiset, nuoret kasvonsa, joissa vasta näkyi ensimmäisiä parranhaituvia.

-- Mitä suvaitsette?

-- Eikö sinusta tämä ole vastenmielistä? Anna nyt anteeksi, mutta minä en sille mitään voi.

-- Voi hyvänen aika tokkiinsa - vastasi Gerasim silmiään välähyttäen ja irvistäen terveillä valkoisilla hampaillaan. -- Miksikäs minä en näkisi vaivaa? Tehän olette kipeä.

Ja notkein, väkevin käsin suoritti hän totutun työnsä ja meni ulos kevein askelin. Ja yhtä kevein askelin hän viiden minuutin kuluttua taas palasi huoneeseen.

Ivan Iljitsh istui yhä samassa asemassa nojatuolissa.

-- Gerasim, -- sanoi hän, kun palvelija oli asettanut puhtaaksi huuhdotun astian paikoilleen. -- Ole niin hyvä ja tule minua auttamaan.

Gerasim meni.

-- Nosta minut pystyyn. Minun on vaikea yksin päästä, ja Dmitrin olen lähettänyt kaupungille.

Hellävaroen ja keveästi nosti Gerasim hänet vahvoilla käsillään seisaalleen, kannatti sitten häntä toisella kädellä, samalla kun toisella veti housut ylös, ja tahtoi hänet jälleen istuttaa nojatuoliin. Mutta Ivan Iljitsh pyysi hänen auttamaan hänet sohvaan. Ilman ponnistusta ja tarvitsematta häntä puristaa, vei Gerasim sairaan melkein kantamalla sohvan ääreen ja istutti hänet siihen.

-- Kiitosi kuinka näppärästi ja sievästi sinä kaikki teet.

Gerasim hymyili jälleen, tahtoen poistua. Mutta Ivan Iljitshin oli niin hyvä hänen kanssaan, ettei vielä hennonut häntä päästää.

-- Kuules, olehan niin kiltti ja siirrä tuo tuoli minun likelleni. Ei se, vaan toinen, ja työnnä se sitten tänne jalkaini alle. Minun on helpompi olla, kun jalkani ovat ylempänä.

Gerasim toi tuolin ja laski sen kolahuttamatta lattiaan sekä kohotti Ivan Iljitshin jalat tuolille. Ivan Iljitshistä tuntui niin omituisen suloiselta sillä hetkellä, kun Gerasim kohotti hänen jalkojaan ylöspäin.

-- Minusta tuntuu paremmalle, kun jalkani ovat näin korkealla, -- selitti yhä Ivan Iljitsh.

-- Asetahan vielä tuo tyyny alleni.

Gerasim teki näin. Kohotti jälleen isäntänsä sääriä ja työnsi tyynyn hänen allensa. Taas tuntui Ivan Iljitshistä niin suloiselta sen-aikaa kun Gerasim piteli hänen jalkojaan ylhäällä. Kun palvelija laski ne alas, tuntui hänestä taas pahemmalta.

-- Gerasim, -- sanoi hän hänelle, -- oletko nyt hyvin töissä kiinni?

-- En suinkaan, herra tuomari, -- vastasi Gerasim kaupunkilaispuhetta tavotellen.

-- Mitä tehtäviä sinulla vielä on?

-- Mitäpäs tehtäviä minulla olisi. Kunhan vain halot käyn pilkkomassa huomiseksi, niin olen kaikki päivän työt tehnyt.

-- Pitele sitten jalkojani vielä vähän, niinkuin äsken ylhäällä, -- saatatko?

-- Miksikäs ei, käyhän se laatuun.

Ja Gerasim kohotti jalat ylöspäin, jolloin potilaasta taas tuntui, että tämä asento huojensi kipua.

-- Milloinkas sinä ne halot sitten hakkaat?

-- Älkäähän nyt niistä huolehtiko. Kyllä tästä keritään.

Ivan Iljitsh käski Gerasimin istuutua ja pidellä jalkoja, sekä puheli hänen kanssaan. Ja kummallista se vain oli, että hänestä tuntui niin hyvältä niin kauvan kun Gerasim hänen jalkojaan noin piteli.

Siitä lähtien kutsui Ivan Iljitsh tuontuostakin Gerasimin huoneeseensa pitelemään jalkoja hartioilla, ja puheli mielellään hänen kanssaan. Gerasim noudatti pyyntöä myös mieluisasti, tehden työnsä niin ketterästi ja vaatimattoman-hyväntahtoisesti, että se paljon lauhdutti Ivan Iljitshin mieltä. Kaikkien muiden ihmisten terveys, voima ja elämän reippaus loukkasi Ivan Iljitshiä, mutta tämän Gerasimin reippaus ei häntä ensinkään katkeroittanut, vaan päinvastoin rauhoitti.

Ivan Iljitshin suurimpana sielunkärsimyksenä oli valhe. Tuo kaikkien ties-miksi hyväksi-tunnustama valhe, että hän on ainoastaan sairas, mutta ei muka kuole, ja että hänen on vain oltava rauhallinen ja noudattaminen parannusohjeita, josta muka sitten jotakin hyvää seuraa. Mutta hänpä tiesi, että tehtiinpä mitä tahansa, siitä ei muuta seuraa kuin vielä kiduttavampia kärsimyksiä ja kuolema. Ja tuo valhe vaivasi häntä, häntä vaivasi se, ettei tahdottu tunnustaa sitä, minkä kaikki tiesivät kuten hänkin, vaan tahdottiin syöttää häntä valheilla tässä kauheassa asemassa ja pakotettiin hänet itsensäkin ottamaan osaa tähän valheeseen.

Valhe, valhe! tämä hänen kuolemansa aattona sepitetty valhe, joka alensi tuon kamalanjuhlallisen totuuden kaikkien heidän ylellisyyksiensä, vieraspitojensa ja herkuttelujensa tasalle -- se tuntui Ivan Iljitshistä kauhean kiduttavalta. Ja monta kertaa tottatosiaan, kun he näitä metkujaan hänen edessään harjoittivat, oli hän ihan huudahtamaisillaan heille: "heretkää valehtelemasta! sillä te tiedätte yhtä hyvin kuin minä, että minä kuolen, siis heretkää ainakin valehtelemasta!" Mutta hänellä ei ollut koskaan rohkeutta tätä sanoa. Hän huomasi koko ympäristönsä pitävän tätä, hänelle niin hirmuista, kuolintoimintaa vain satunnaisena ikävyytenä tai ehkä samankaltaisena epähienoutena, jona pidetään esimerkiksi sitä, jos joku ihminen astuu sisään hienoon vierassalonkiin ja levittää ympärilleen pahaa hajua; hän huomasi että juuri sama hienosto, jota hän koko ikänsä oli palvellut, nyt polki hänet jalkainsa alle. Lisäksi huomasi hän, ettei kukaan häntä säälinyt sentähden ettei kukaan tahtonut edes ymmärtää hänen asemaansa. Gerasim yksin ymmärsi hänen asemansa ja sääli häntä. Ja sentähden oli Ivan Iljitshin hyvä olla ainoastaan Gerasimin seurassa. Hänen oli hyvä olla, kun Gerasim toisinaan yöt-läpeensä piteli hänen jalkojaan tahtomatta mennä nukkumaan ja puheli: "Suvaitkaa olla huolehtimatta, Ivan Iljitsh, kyllä minä vielä ehdin tarpeekseni nukkua", milloin taas äkkiä, ruveten häntä sinuttelemaan, lisäsi: "ka enhän mie sinua näin hoiteleisi, jollet sie oisi niin kipeä!" Gerasim yksin ei valehdellut, ja kaikesta näkyi, että yksin hän älysi, mitä asia koski, eikä hän pitänyt tarpeellisena sitä salata, vaan suorastaan säälitteli heikoksi riutunutta herraansa. Kerranpa hän sen suoraan sanoikin, kun Ivan Iljitsh häntä poistoimitteli:

-- Kaikki me kerran kuolemme. Onhan luonnollista että minä, joka olen terve, rasitan itseäni teidän tähtenne! -- Näin hän lausui ilmaisten sanoillansa sen, ettei hän pidä rasitustansa raskaana nimenomaan sentähden, että hän sen uhraa kuolemaatekevän ihmisen hyväksi, vaan hän toivoo, että hänenkin hyväkseen, sitten kun se aika tulee, joku uhraa saman vaivan.

Paitsi mainittua valhetta, tai juuri sen seurauksena, tuotti Ivan Iljitshille mielenkidutusta kaikista enin se, ettei kukaan häntä niin säälinyt kuin hän itse tahtoi. Hänellä oli näet hetkiä, jolloin hän, pitkällisten kärsimysten jälkeen, -- vaikka kovasti häpesikin sitä tunnustaa -- sydämmessänsä himoitsi että joku häntä hellästi säälisi aivankuin sairasta lasta. Ja vaikka hän tiesi olevansa arvokas harmaapartainen oikeudenjäsen, ja että tämä siis oli mahdoton haave, niin hän kuitenkin sitä himoitsi. Hänen suhteensa Gerasimiin lähentelikin hiukan tätä haavetta. Ja sentähden se häntä lohdutti. Mutta saattoi sattua, että kun Ivan Iljitshillä parhaillaan oli tuollainen hellyyden hetki, jolloin hänen teki mieli itkeä ja ottaa vastaan hyväilyjä ja säälinosoituksia, huoneeseen astui hänen virkatoverinsa, oikeudenjäsen Shebek, ja sen sijaan että olisi itkenyt ja sydäntään hellitellyt -- hän yhtäkkiä tekeytyi totisenankaraksi, syvämietteiseksi kasvoiltaan ja alkoi hitaasti lausua ajatuksiaan kassatsioonipäätöksen merkityksestä pysyen järkähtämättömänä mielipiteissään. Kaikki tämä häntä ympäröivä valhe ja kaikista enin se valhe, jonka hän omassa itsessään huomasi, myrkytti Ivan Iljitshin viimeiset elinpäivät.

VIII.

Oli aamu. Sen tiesi vain siitä, että Gerasim poistui huoneesta ja sisään astui lakeija Pjotr: sammutti yökynttilät, avasi yhden ikkuna-uutimista sekä alkoi hiljakseen siivota huonetta. Se oli muuten samantekevä mikä aika vuorokaudesta nyt oli, tai mikä viikonpäivä, sillä kaiken himmensi tuo jäytävä, silmänräpäykseksikään herkeämätön kipu, tuo tunne toivottomasti poisriutuvasta, valheellisesta elämästä ja lähestymistään-lähestyvästä, hirveästä, vihatusta kuolemasta, joka yksin oli totta. Viikot, päivät ja vuorokauden tunnit eivät tässä merkinneet mitään.

-- Tahtooko herra teetä? kysyi palvelija.

"Hän näkyy sitä kysyvän vain senvuoksi, että herrasväillä on tapana aamuisin juoda erityistä ainetta", mietti sairas ja vastasi lyhyesti:

-- En tahdo.

-- Ettekös halua siirtyä sohvaan?

"Hänen näkyy pitävän laittaa kamari korjuuseen, jonka vuoksi minä tässä olen tiellä likaamassa ja epäjärjestystä aikaansaamassa", ajatteli potilas, ja vastasi vain:

-- En halua, jätä minut rauhaan.

Lakeija touhusi vielä jonkun aikaa huoneessa. Ivan Iljitsh kurotti kättään ja sen huomattuaan lähestyi Pjotr häntä kuuliaisesti.

-- Mitä haluatte?

-- Annas kelloni!

Pjotr haki kellon, joka oli aivan vuoteen vieressä, ja ojensi hänelle.

-- Puoli yhdeksän. Eivätkö muut vielä ole nousseet?

-- Eivät suinkaan, herra tuomari. Nuoriherra on mennyt kouluun ja rouva on käskenyt itseänsä herättää vasta sitten, jos te häntä kaipaatte. Menenkös herättämään?

-- Älä, ei tarvitse. -- "Enköhän sentään maistaisi teetä?" ajatteli hän. -- Tuota niin... tuoppas sitä teetä, -- sanoi hän ääneen.

Pjotr yritti poistumaan ovesta. Ivan Iljitshiä rupesi yksin-jäänti hirvittämään. "Millä häntä pidättäisin? Niin, -- lääkkeet."

-- Hoi Pjotr, annas ensin minulle lääkkeitä. "Kukas tiesi vielä lääkkeetkin auttavat", ajatteli potilas. Hän otti lusikan ja kulautti kurkkuunsa. "Eikö mitä, ei ne auta. Se on kaikki roskaa ja petosta", päätti hän, heti kun oli tuntenut suussaan tutun, tuon äitelän-iljettävän maun. "Ei, en minä sitä saata uskoa. Mutta miksi, miksi tämä kipu? Jospa se hetkeksikään helpoittaisi!" Ja hän alkoi voihkia. Pjotr kääntyi takaisin.

-- Ei, mene sinä nyt vain ja tuo teetä.

Pjotr läksi.

Jäätyään yksin, voihkaili Ivan Iljitsh ei niinkään paljon kipunsa tähden, vaikka se olikin kauhea, kuin sisällisten tuskien tautta. "Yhtä ja samaa, yhtä ja samaa yöt ja päivät pitkään! Jospa se tapahtuisi edes pikemmin. Mikä niin? Kuolema, pimeys. Ei, ei. Ennen mikä muu hyvänsä kuin kuolema!"

Kun Pjotr astui sisään teetarjottimineen, katsoa tuijotti Ivan Iljitsh kotvan aikaa sekamielin häneen käsittämättä, kuka hän oli ja mitä hän siihen tuli. Pjotr joutui hämilleen tästä katseesta, ja vasta sitten kun sairas sen huomasi, tointui hän tajuntaansa.

-- Niin, -- sopersi hän, -- vai teetä, hyvä on, laskehan pöydälle. Mutta auta minua sitten peseytymään ja muuttamaan puhdasta paitaa.

Ja Ivan Iljitsh alkoi peseytyä. Pitäen levähdyslomia, pesi hän kätensä, kasvonsa, puhdisti hampaansa, alkoi sukia hiuksiaan ja katsahti peiliin. Häntä hirvitti, -- hirvitti varsinkin se, kun hiukset niin litistyivät vasten kalpeata otsaa.

Kun hänelle muutettiin paitaa, tiesi hän, että hänestä on tuntuva vielä hirveämmälle, jos hän katsahtaa ruumiiseensa, eikä sentähden itseensä katsonut. Vihdoin oli kaikki tehty. Hän puki yllensä yöviitan, kääriytyi vaippaan ja istahti nojatuoliin teen ääreen. Hetken tunsi hän itsensä virkeäksi, mutta heti kun rupesi juomaan teetä, tuntui sama maku suussa, sama kipu kyljessä. Hän joi väkisten lasinsa pohjaan ja paneutui taas maata, oikaisten jalkansa suoriksi. Hän paneutui maata ja päästi Pjotrin luotaan.

Yhtä ja samaa. Milloin välkähtää toivon pisara, milloin kuohahtaa epätoivon meri, ja yhä vain jäytää, jäytää tuska ja kipu, ja jokainen hetki on toinen-toisensa kaltainen. Yksikseen on kauhean tuskallista olla, tekee mieli kutsua joku luokseen, mutta hän tietää edeltäpäin, että toisten läsnäollessa on vielä tukalampi. "Jospa saisi jälleen vaikka morfiinia, jotta voisi unhoittaa kaiken surkeuden. Annas kun sanon tohtorille, että hän keksisi vielä jotain tehoavaa. Sillä näin on ihan mahdotonta!"

Siten vietti hän pari tuntia. Mutta silloin kilahti soitto etehisessä. "Oi jospa se olisi tohtori!" Aivan oikein, tohtori se oli, nuorekas, reipas, lihavahko, iloinen herrasmies, jolla olivat sellaiset kasvojenilmeet kuin olisi hän tahtonut sanoa -- että mitä te siellä tyhjää säikähditte, kyllä me heti teille kaikki laitamme. Tohtori tietää vallan hyvin, ettei tällaisen naaman näyttäminen täällä kelpaa, mutta hän on nyt kerran sen ijäkseen päällensä pukenut eikä voi sitä pois riistää -- aivan kuin ihminen, joka jo aamulla on pukeutunut hännystakkiin ja ajelee vierailuilla koko päivän.

Tohtori hieroo käsiään reippaana ja luottamusta-herättävänä.

-- Minulla on kylmä. Siellä on raikas pakkanen ulkona. Antakaahan jahka ensin lämmittelen, -- sanoo hän, kasvoillaan sellainen ilme että kunhan tässä vähän ehtii lämmetä, niin kyllä hän sitten muka heti laittaa asiat kuntoon.

-- No, kuinkas nyt on? kysyy hän sitten.

Ivan Iljitsh tuntee, että tohtorin oikeastaan tekee mieli kysyä että "kuinkas nyt hurisee?" mutta että hänkin tuntee, ettei niin kehtaa sanoa, ja sentähden vain kysyy: "kuinka olette yönne maannut?"

Ivan Iljitsh katsoo tohtoriin ikäänkuin aikoen kysyä:

"Etkö sinä koskaan ole häpeävä valehtelemistasi?" Matta tohtori ei ole ymmärtävinään hänen ilmettänsä.

Ja Ivan Iljitsh sanoo:

-- Vointini on yhtä kamala kuin ennenkin. Kipu ei hellitä, ei herkeä. Ettekö voisi jotakin keksiä?

-- Hm, noin te sairaat aina puhutte. No, nyt kai olen kylliksi lämminnyt eikä huolellisinkaan Praskovja Fjodorovna voisi väittää minun lämpömäärääni vastaan. Siispä sallikaa minun teitä tervehtiä. -- Ja tohtori puristaa potilaan kättä.

Ja jättäen tuonnoisen leikillisyytensä, alkaa tohtori totisin kasvoin tutkia ja tunnustella potilasta, valtasuonta, lämpöastetta -- ja taas alkavat nuot koputukset ja kuulostukset.

Ivan Iljitsh tietää lujasti ja varmasti, että kaikki tuo on roskaa ja pelkkää petosta, mutta kun tohtori polvilleen asettuen kurottaiksen hänen ylitsensä, likistäen korvansa milloin ylemmä, milloin alemma ja sangen merkitsevin naamoin teettää hänellä kaikellaisia voimisteluliikkeitä, niin Ivan Iljitsh antautuu tähän vastustamatta, aivan kuten hän ennen on suostunut advokaattien puheisiin, silloin kun hän jo sangen hyvin tiesi, että he suorastaan valehtelevat, sekä syyn, miksi he valehtelevat.

Tohtorin seistessä näin polvillaan sohvalla ja vielä viimeistellessä koputuksiaan, alkoi ovelta päin kuulua silkkileningin kahinaa ja rouvan ääntä, kun tämä nuhteli Pjotria siitä, ettei hänelle oltu ilmoitettu tohtorin saapumisesta.

Praskovja Fjodorovna astuu sisään, suutelee miestään ja alkaa heti vakuuttaa, että hän on jo aikaa-sitten noussut ja että hän vain väärinkäsityksen tähden on ollut näkymättömissä tohtorin tullessa.

Ivan Iljitsh katsoo vaimoonsa tarkastellen häntä kiireestä-kantapäähän ja lukien hänelle viaksi sekä hänen valkoisen hipiänsä että täyteläisyytensä, hänen kättensä ja kaulansa puhtauden, hänen hiustensa kiillon ja elonvirkeiden silmäinsä loisteen. Ja hänen kosketuksensa häneen panee hänet värisemään vihasta, joka hänessä tulvahtaa vaimoansa vastaan.

Vaimon suhde mieheensä ja hänen sairauteensa on yhä entisellään. Kuten tohtori on muodostanut itselleen suhteen potilaisiinsa, jota hän ei enää voi muuttaa, samoin on hänkin luonut itselleen erikoisen suhteen mieheensä -- sellaisen, ettei mies muka tee mitä pitäisi, ja on itse syypää sairauteensa, vaan hän koettaa rakkaudella häntä taivuttaa terveyttään hoitamaan -- eikä voi enää muuttaa suhdettaan häneen.

-- Niin, eihän hän tottele eikä ota lääkkeitä aikoinaan. Ja varsinkin paneutuu hän maata sellaiseen asentoon, joka on hänelle varmaankin vahingollista, -- jalat ylöspäin.

Ja hän kertoi, kuinka hänen miehensä toimittaa Gerasimin pitelemään jalkojaan ylhäällä.

Tohtori hymyili lempeän-halveksivasti: "Mitäpäs sille taitaa että nuo sairaat toisinaan keksivät moisia tuhmuuksia, mutta heille voi antaa anteeksi."

Kun tutkimus oli loppunut, katsoi tohtori kelloansa ja silloin Praskovja Fjodorovna selitti miehellensä, että tahtokoonpa tämä tahi ei, mutta nyt hän on kutsunut kuuluisaa tohtoria heillä käymään, ja he tulevat yhdessä tämän Mihail Davidovitshin kanssa -- niin nimitettiin jokapäiväistä tohtoria -- tutkimaan ja tuomitsemaan sairaan tilaa.

-- Älä sinä nyt enää huoli vastustella. Minä teen sen itseni tähden, -- sanoi hän ivallisesti, antaen tuntea että hän tekee kaiken miehensä takia, joten ei tällä ole oikeutta sitä häneltä kieltää. Sairas oli vaiti ja rypisti otsaansa. Hän tunsi että tuo valhe, joka häntä ympäröitsi, oli niin sekasotkuinen, että oli enää vaikea mitään erottaa.

Kaiken, mikä miestä koski, oli vaimo tekevinään ainoastaan itsensä tähden, ja niin hän todella tekikin, mutta puheessaan toi hän sen esiin sillä tavalla, että toisen täytyi saada asiasta aivan päinvastainen käsitys.

Kello 1/2 12 päivällä saapui todella kuuluisa tohtori taloon. Jälleen pantiin toimeen kuulostuksia ja tärkeitä keskusteluita sekä läsnä että toisessa huoneessa, ja kyselmyksiä ja vastauksia yhtä merkitsevin naamoin kuin ennenkin -- niin että jälleen tuon todellisen elämän- ja kuolemantutkimuksen asemesta, mikä potilaalle nyt olisi ollut tärkeintä, syntyi kysymys munaskuista ja umpisuolesta, jotka olivat jotenkin nousseet kapinaan, jota kukistamaan nyt ryhtyivät molemmat tohtorit saadaksensa ne muka taas järjestykseensä.

Kuuluisa tohtori lausui hyvästit vakavan, mutta ei toivottoman näköisenä. Arkaan kysymykseen, jonka Ivan Iljitsh häneen kohotetuin, kauhusta ja toivosta välkkyvin silmin teki, että: onko mahdollisuutta terveeksi tulemiseen? -- vastasi hän, ettei tietysti takuuseen voi mennä, mutta että mahdollisuus on olemassa. Toivon katse, jolla Ivan Iljitsh seurasi tohtoria tämän poislähtiessä, oli niin sääliä-herättävä, että Praskovja Fjodorovna sen nähdessään vielä tyrskähti itkuunkin poistuessaan toiseen huoneeseen maksaaksensa palkkion kuuluisalle tohtorille.

Sitä hengen korkenemusta, minkä tohtori toivon-herätyksellään oli aikaansaanut, ei kuitenkaan kauvan kestänyt. Siinä oli jälleen sama huone, samat taulut, uutimet, seinäpaperit, rohtopullot -- ja sama, oma kolottava, kärsivä ruumis. Ja Ivan Iljitsh alkoi voihkia, kunnes hänelle tehtiin sisäänruiskutus, jolloin hän vaipui unenhorroksiin.

Kun hän taas tointui, oli jo alkanut hämärtää -- ja hänelle kannettiin päivällisruoka eteen. Vaivoin sai hän syödyksi lientä, ja sitten oli kaikki taas kuin ennenkin, ja edessä pitkä, ikävä yö.

Päivällisen jälkeen kello 7 astui hänen huoneeseensa Praskovja Fjodorovna, puettuna ikäänkuin iltamaan, paksut rinnat piukalle kiristettyinä ja puuderin jälkiä kasvoillaan. Hän oli jo aamulla muistuttanut miehelleen heidän lähdöstään teatteriin sinä iltana. Oli näet Sarah Bernhardtin vierailunäytäntö, ja heillä oli tilattuna aitio, jonka Ivan Iljitsh oli ennen kehoittanut hankkimaan. Nyt oli hän sen unhoittanut, ja puolisonsa puku häntä loukkasi. Mutta hän salasi loukkautumisensa, koska muisti itse tyrkyttäneensä heitä hankkimaan aition ja menemään sinne sentähden, että teatterissa-käynti oli lapsille kasvattavaa ja tuotti esteettistä nautintoa.

Itsetyytyväisenä, mutta hiukan kuin syyllisenä astui Praskovja Fjodorovna nyt sisään. Hän istahti miehensä vuoteen viereen, tiedusti hänen terveyttään, tehden sen, kuten sairaasta näytti, vain kysyäkseen eikä suinkaan saadakseen tietää, sillä hän tiesi hyvin ettei ollut mitään uutta kuultavaa, ja alkoi selittää, ettei hän mitenkään tahtoisi mennä teatteriin, vaan koska aitio kerran on ostettu ja koska sinne menevät myös Helena ja tytär ynnä tyttären sulhanen, tuomari Petrishtshev, niin on mahdotonta päästää heitä yksikseen. Tietysti olisi hänen paljon hauskempi jäädä istumaan tänne miehensä kanssa! Kunpa tämä nyt vain hänen poissaollessaan tekisi tohtorin määräysten mukaan!

-- Niin, ja Fjodor Dmitrievitsh (sulhanen) haluaisi myös tulla tänne sisään. Saapiko hän tulla? Ja Liisa myös?

-- Tulkoot vain.

Tytär astui sisään juhlapukimessa, yläruumis kokonaan paljastettuna, tuo nuori ruumis, joka niin tuotti potilaalle kärsimystä. Mutta hän oli sen pannut tahallaan näytteille.

Kuinka hän olikaan terve ja voimaa-uhkuva, kuinka hän olikaan rakastuksissaan sulhaseensa ja vihasi tautia, kärsimystä ja kuolemaa, jotka häiritsivät hänen onneansa!

Myös Fjodor Dmitrievitsh astui sisään, puettuna hännystakkiin, tukka käherrettynä _à la Capoul_, pitkä, jäntevä kaula tiiviisti valkoiseen kaulukseen kiristettynä, äärettömän avara hohtavan-valkoinen rintamus pullollaan, ja vankat koivet ahtaisiin, mustiin housuihin pujotettuina. Tätä komeutta lisäsi vielä yksi käteen pinnistetty valkohansikas ynnä kokoonlaskettava silkkihattu kainalossa.

Heidän perässään kyhni sisään huomaamatta myös kimnastipoikanen, yllään uutukainen univormu, hänkin poloinen hansikkaat-käsissään sekä kauheat sinelmät silmäin alla, joiden merkityksen Ivan Iljitsh tiesi. Poika oli aina ollut isänsä mielestä surkuteltava olento. Hänen säikähtyneessä ja kipua-tajuavassa katseessaan oli jotain hirvittävää. Paitsi Gerasimia osasi Ivan Iljitshin mielestä yksin Volodja häntä ymmärtää ja sääliä.

Kaikki istuutuivat ja tiedustivat jälleen potilaan terveyttä. Syntyi äänettömyys. Liisa kysäsi äidiltään teatteri-kiikaria, jonka johdosta syntyi heidän välillään kiistelyä siitä, kuka sen oli korjannut ja minne. Tämä aikaansai ikävän mielialan huoneessa.

Fjodor Dmitrievitsh kysyi Ivan Iljitshiltä, oliko tämä koskaan nähnyt Sarah Bernhardtia. Ivan Iljitsh ei ensin käsittänyt, mitä häneltä kysyttiin, vaan vastasi sitten: "ei, olettekos te jo hänet nähnyt?"

-- Kyllä, kappaleessa Adrienne Lecouvreur.

Praskovja Fjodorovna tiesi huomauttaa että mainittu näyttelijätär on mainio -- varsinkin eräässä kappaleessa. Tytär lausui vastaväitöksen. Ja niin alkoi keskustelu kuuluisan näyttelijättären kauniista ja luonnollisesta näyttelemistaidosta, tuollainen keskustelu, mikä on aina ja ijäti sama.