Part 6

Kesken keskustelua tuli Fjodor Ivanovitsh katsahtaneeksi Ivan Iljitshiin -- ja vaikeni. Muut loivat myös häneen silmänsä ja vaikenivat. Ivan Iljitsh katsoi välkähtelevin silmin suoraan eteensä silminnähtävästi vihastuksissaan heihin. Tämä täytyi korjata, mutta sitä oli mahdoton mitenkään korjata. Täytyi jotenkin tehdä loppu tästä äänettömyydestä. Kukaan ei siihen tahtonut rohjeta ryhtyä, ja kaikkia alkoi hirvittää, että joku säädyllisyyden valhe äkisti raukeaa rikki, ja kaikille käypi selväksi se, mikä todella on olemassa. Liisa rohkaisi itsensä ensimmäiseksi katkaisten vaitiolon. Hän koetti peittää sen, mitä kaikki tunsivat, mutta puhui varomattomasti.

-- Jos aijomme joutua teatteriin, niin kyllä nyt on aika lähteä, -- sanoi hän katsahdettuaan kelloonsa, joka oli isän antama lahja, ja hymyillen tuskin huomattavasti, vaikka merkitsevästi sulhaselleen, joka yksin mahtoi tietää sen hymyn tarkoituksen, nousi ylös kahisuttaen hameitaan.

Kaikki nousivat, hyvästelivät ja lähtivät pois.

Kun he olivat menneet, tuntui Ivan Iljitshistä helpommalta: valhetta ei ollut -- se oli poistunut heidän mukanaan, mutta kipu oli jäänyt jäljelle. Tuo sama kipu, tuo sama kauhu tekivät ettei mikään tuntunut keveämmältä eikä raskaammalta. Mutta yleisvointi paheni pahenemistaan.

Jälleen kului hetki hetken perästä, tunti tunnin perästä äärettömässä yksitoikkoisuudessa, ja yhä hirveämmäksi kävi tuo välttämätön loppu.

-- Niin, lähettäkää sieltä Gerasim tänne, -- vastasi potilas Pjotrin kysymykseen.

IX.

Myöhään yöllä palasi rouva kotiin. Hän hiipi varpaisillaan miehensä huoneeseen, mutta tämä kuuli kuitenkin hänen tulonsa, avasi silmänsä ja -- sulki ne taas kiireesti. Rouva tahtoi lähettää Gerasimin pois ja jäädä itse istumaan miehensä viereen. Mutta tämä sanoi silmiään raottaen: -- Ei. Mene itse!

-- Kärsitkö sinä kovin?

-- Samapa se.

-- Ota ooppiumia.

Potilas suostui ja joi. Vaimo poistui. Noin kello 3:een saakka oli Ivan Iljitsh kiduttavassa horrostilassa. Hänestä tuntui että häntä koetetaan kipuineen pistää johonkin ahtaaseen, syvään, mustaan säkkiin ja pujotetaan yhä syvemmälle, mutta ei saada pohjaan asti työnnetyksi. Ja tämä kauhea toimitus tuottaa hänelle kärsimystä. Hän pelkää eikä tahdo vajota sinne, hän taistelee vastaan ja koettaa pelastua. Ja kas: yhtäkkiä ikäänkuin revähtää hän rikki ja syöksyy alas ja -- herää.

Sama Gerasim istuu yhä hänen vuoteensa jalkopäässä, torkkuen kaikessa rauhassa ja kärsivällisyydessä, ja potilaan laihtuneet jalat, sukkiin pistettyinä, lepäävät kohotettuina hänen hartioillaan; sama kynttilä varjostimineen tuikuttaa hänen vieressään, ja sama katkeamaton kipu kolottaa hänen ruumiissaan.

-- Mene pois, Gerasim, -- sopertaa sairas.

-- Eikö mitä, kyllä minä tässä istun.

-- Ei tarvitse, mene pois.

Hän antoi jalkansa liuskahtaa alas hartioilta, paneutui kyljelleen nojautuen kyynäspäätänsä vasten ja tunsi viiltävää sääliä omaa itseänsä kohtaan. Hän odotti vain sitä, että Gerasim poistuisi viereiseen huoneeseen heittääkseen hänet rauhaan, mutta ei jaksanut itseänsä kauvemmin pidättää, vaan raukesi itkemään kuin lapsi. Hän itki omaa avuttomuuttaan, omaa kauheata yksinäisyyttään, itki ihmisten julmuutta, Jumalan julmuutta ja Jumalan näkymättömyyttä.

"Minkätähden Sinä kaiken tämän olet tehnyt? Minkätähden olet minut tänne tuonut? Mistä syystä, mistä syystä niin kauheasti minua kidutat?"

Vastausta ei hän odottanutkaan, vaan hän itki sitä, ettei vastausta ole eikä koskaan tule. Kipu nousi jälleen, mutta hän ei hievahtanutkaan eikä huutanut hoitajaansa. Hän jupisi itsekseen: "lyö vielä, lyö vain! Mutta mistä syystä minua lyöt? Mitä minä Sinulle olen tehnyt, mitä?"

Sitten hän asettui, herkesi ei ainoastaan itkemästä, vaan myös hengittämästä, ja jännitti huomionsa kokonaan yhteen kohti: aivan kuin olisi hän kuunnellut ääntä, joka ei puhunut äänteiden avulla, vaan sielun ääntä, ajatusten kulkua, mikä hänen hengessään nousi.

-- Mitä sinä tahdot? -- oli ensimmäinen selvä, sanoilla ilmaistava käsite, minkä hän kuuli. -- Mitä tahdot? Mitä tahdot sinä? -- toisti hän itselleen. -- Mitäkö? -- Sitä ettei tarvitseisi kärsiä. Sitä että saisi elää! -- kuului vastaus.

Ja hän antautui jälleen niin jännitetyn sisällisen huomionteon valtaan, ettei edes kivun tunto saanut häntä siitä irtihoukutelluksi.

-- Elää? Kuinka elää? -- kysyi sielun ääni.

-- Niin, elää sillä tavalla kuin minä ennen elin, -- hauskasti ja hyvästi.

-- Kuinkas hauskasti ja hyvästi sinä sitten ennen elit? -- kysyi ääni.

Ja hän alkoi mielikuvituksessaan valikoida parhaita hetkiä tuosta hauskasta elämästä. Mutta, kummallinen asia, nämät parhaimmat hauskan elämän hetket eivät nyt lainkaan näyttäneet siltä, miltä ne olivat näyttäneet silloin. Ei yksikään niistä ollut entisensä veroinen -- paitsi ensimmäisiä lapsuuden muistelmia. Siellä lapsuudessa oli näkyvissä jotakin todella saloista, jolla olisi voinut elää, jos se aika olisi voinut palata. Mutta sitä ihmistä, joka tätä suloista oli kokenut, ei enää ollut, se oli vain kuin muisto jostakin toisesta.

Heti kun alkoi se, minkä tuloksena oli nykyinen hän, Ivan Iljitsh, niin kaikki silloiset riemut sulivat nyt tyhjiin hänen silmissään ja muuttuivat joksikin mitättömäksi ja usein iljettäväksi.

Ja kuta kauvemmaksi lapsuudesta, kuta likemmäksi nykyisyyttä hän oli tullut, sitä mitättömämmiksi ja arveluttavammiksi olivat elämän ilohetket käyneet. Niin oli ollut jo kouluajoista alkaen. Tosinhan siellä oli ollut jonkunverran vilpitöntä hyvääkin, oli ollut hilpeyttä, ystävyyttä ja toiveita. Mutta ylemmillä luokilla oli jo ollut harvemmin näitä hyviä hetkiä. Sitten, ensimmäisenä palveluskautena kuvernöörinkansliassa, oli jälleen ilmaantunut noita hyviä hetkiä, ne olivat noita lemmenmuisteloita. Senjälkeen oli kaikki taas hämmentynyt, ja hyvää oli jäänyt jäljelle yhä niukemmin. Siitä eteenpäin oli hyviä hetkiä ollut tarjona vieläkin vähemmin kuin ennen, ja kuta kauvemmas hän oli päässyt, sitä köyhemmäksi oli hänen sisäinen elämänsä muuttunut.

Naimisiinmeno... niin yhtäkkiä myös pettymys... ja vaimon suusta tuntuva haju, ja aistillisuus, ja teeskentely! Ja sitten tuo koneellisen-kuollut virka ja rahahuolet, ja niin vuosi, ja niin kaksi, ja niin kymmenen, ja niin kaksikymmentä -- yhtä-menoa ja yhtä yksitoikkoisesti! Aivan kuin olisi hän kulkenut koko ajan alas mäkeä, kuvitellen kulkevansa ylös vuorelle. Niinpä se oli ollutkin. Yleiseltä kannalta katsoen oli hän kulkenut ylös vuorta, mutta samalla tasalla hänen allaan oli elämäkin paennut... Ja siinä nyt tulokset -- kuole pois!

Mutta mitä se sitten on? Ja miksi se niin on? Mahdotonta, aivan mahdotonta, että niin mieletön, niin mitätön olisi elämä! Ja jos se kuitenkin olisi niin mitätön ja mieletön, niin miksikä täytyy kuolla ja kuolla kärsien? Jotakin tässä on hullusti.

Kentiesi minä en ole elänyt niinkuin pitää? juolahti yhtäkkiä hänen päähänsä. Mutta kuinka en olisi elänyt oikein, kun kerran olen tehnyt kaikki, kuten vaaditaan? puheli hän itselleen, karkoittaen heti-paikalla luotaan tuon elämän ja kuoleman koko arvoituksen ainoan ratkaisun, pitäen sitä peräti mahdottomana seikkana.

Mitäs sinä nyt tahdot? Elääkkö? Ja millä tavalla? Silläkö tavalla kuin elät virastossasi, kun oikeudenpalvelija julistaa: "korkea oikeus tulee!"... Oikeus! oikeus! toisteli hän itsekseen. Kas tässä se korkea oikeus. Mutta enhän minä ole syyllinen! kirkasi hän kiukuissaan. Mistä syystä minut tuomitaan?...Ja hän lakkasi itkemästä ja, kääntäen kasvonsa seinään päin, rupesi miettimään sitä yhtä ja samaa asiaa että: minkätähden ja mistä syystä koko tämä kauheus on tullut?

Mutta kuinka paljon tahansa hän miettikin, vastausta vain ei hän löytänyt. Ja kun hänen mieleensä juolahti, mikä usein ennenkin oli hänen mieleensä juolahtanut, nimittäin se ajatus, että kaikki muka johtui siitä, ettei hän ollut elänyt oikein, niin hän heti sai sen oudon ajatuksen karkoitetuksi muistamalla, kuinka säännöllistä elämää hän aina oli viettänyt.

X.

Kului vielä kaksi viikkoa. Ivan Iljitsh ei enää noussut sohvaltaan, jossa hän nyt mieluummin lepäsi kuin vuoteessa. Ja, maaten melkein koko ajan kasvot seinään päin käännettyinä, koki hän yhä samoja selittämättömiä kärsimyksiä, miettien yhä samaa ratkaisematonta ajatustaan. "Mitä tämä on? Onko todella totta, että se on kuolema?" Ja sisällinen ääni vastasi: "kyllä se on totta". "Mistä syystä nämät vaivat?" Ja ääni vastasi: "ilman vain, ei mistään syystä". Sen pitempiä sisällisiä tutkisteluita ei hänellä ollut.

Sairautensa alusta asti, siitä saakka kun Ivan Iljitsh ensi kerran ajoi lääkäriin, oli hänen elämänsä jakautunut kahteen vastakkaiseen suuntaan, jotka vuorotellen vaihtelivat: milloin hän epätoivoisena odotti tuota käsittämätöntä ja kauheaa kuolemaa, milloin hän täynnänsä toivoa ja harrastusta teki huomioita oman ruumiinsa toiminnasta, milloin väikkyi hänen silmäinsä edessä pelkkä munaskuu tai umpisuoli, joka oli ajaksi kieltäytynyt täyttämästä velvollisuuksiaan, milloin aukeni hänen allaan tuntemattoman kuoleman hirveä kuilu, josta ei voinut mitenkään pelastua.

Nämät kaksi mielialaa olivat heti taudin alusta asti sekaantuneet toinen-toiseensa, mutta kuta pitemmälle tauti kehittyi, sitä arveluttavammiksi ja hurjemmiksi muuttuivat mielihoureet munaskuusta, ja sitä tosioloisemmaksi kävi lähestyvän kuoleman tunto.

Kannattipa nyt muistella sitä, mikä hän oli ollut kolme kuukautta takaperin, ja sitä, mikä hän oli nyt -- muistella, kuinka hän aste-asteelta oli kulkenut myötämäkeen, jotta kaikki toivon mahdollisuus sitä mukaa murtuisi.

Yksinäisyytensä viime-aikoina, jolloin hän makasi kasvot sohvanselustaan päin käännettyinä, hämärästi tajuten ympärillään suurkaupungin kuhinan ja lukuisten tuttavainsa ja omaistensa olemassaolon, -- tuon yksinäisyyden, jota suurempaa ei voinut missään olla, ei meren pohjalla eikä maan päällä, sellaisen hirveän yksinäisyytensä viime-aikoina eli Ivan Iljitsh ainoastaan menneisyytensä muistoilla. Kuva kuvan perästä tästä menneisyydestä nousi nyt hänen eteensä. Ne alkoivat aina likeisimmästä ja loppuivat kaukaisimpaan ajanhetkeen, lapsuudenaikaan, johon ne pysähtyivät. Jos Ivan Iljitsh sattui ajattelemaan esimerkiksi luumukeittoa, jota hänelle nykyään tarjottiin syötäväksi, niin muisti hän samalla lapsuutensa-aikuisia tuoreita, rypistyneitä, ranskalaisia luumuja ja niiden erikoista makua ja mehevyyttä niitä imeskeltäessä luuhun asti, ja tämän makumuiston rinnalla kohosi koko sarja muita senaikuisia muistoja: hänen hoitajattarensa, hänen veljensä, hänen leikkikalunsa... "Mitäs niistä... se käy liian kipeää", mutisi hän itsekseen ja siirtyi jälleen ajattelemaan nykyisyyttä, jossa häntä ensimmäisenä kohtasi nappi sohvanselustassa ja safiaanin poimut. "Safiaani on kallista, mutta löyhää; siitä oli heillä ollut riitaa vaimon kanssa. Mutta toisellainen se safiaani oli, ja toisellainen se riita silloin, kun me kerran revimme isä-ukon salkun ja saimme kuka-käskiä, mutta mamma -- toi prenikoita". Ja taas pysähtyi kuva lapsuudenaikaan ja taas koski se kipeää Ivan Iljitshiin, ja hän koetti karkoittaa kuvat luotaan ja ajatella muita asioita.

Ja samalla hänen sielussaan taas näiden muistojen rinnalla nousivat toiset kuvasarjat, jotka kertoivat hänen tautinsa kehityskulkua. Kuta kauvemmas taaksepäin hän muisteli, sitä enemmän näki hän elämää sielläkin. Enemmän elämän hyvää ja enemmän itse elämää. Mutta molemmat kuvasarjat sulivat yhteen. Ja hän ajatteli: "niinkuin kidutukset pahenevat pahenemistaan, niin myös koko elämäkin on muuttunut muuttumistaan pahempaan päin." Ainoastaan yksi oli ollut valoisa pilkku siellä takanapäin elämän aamussa, mutta sitten oli se pikaisesti pimenemistään pimennyt. "Takaisinpäin suhteellisesti etäisyyksien neliöihin", ajatteli Ivan Iljitsh. Ja hänen mieleensä johtui luonnontieteellinen esimerkki kivestä, joka lentää alaspäin avaruudessa kasvavalla nopeudella. Elämä, tuo sarja paisuvia kärsimyksiä, syöksyy syöksymistään kohti loppua hirveimpään kärsimykseensä. "Toisin sanoen: se olen minä, joka näin lennän alaspäin kohti kuolemaa..."

Hän vavahti, liikahti ja tahtoi vastustaa, mutta hän tiesi jo, että oli mahdotonta vastustaa, ja loi jälleen nuot katsomisesta väsyneet silmänsä -- joita hänen oli vaikea saada irti siitä, mikä hänen edessään häämötti -- sohvanselustaan, ja odotti, odotti tuota hirmuista putoamista, tuota särkymyksensä iskua. "Sitä on mahdoton vastustaa", jupisi hän itsekseen. "Mutta jospa edes käsittäisi, miksi se on välttämätön? Vaan sekin on mahdotonta. Sen voisi ehkä kuitenkin selittää, jos voitaisiin sanoa, etten minä ole elänyt niin, kuten pitää. Mutta sitähän nyt tietysti on mahdoton tunnustaa", arvosteli hän itsekseen muistaen elämänsä kaikkea laillisuutta, säännöllisyyttä ja säädyllisyyttä. "Eihän sellaista voi edes otaksuakkaan minunlaisestani miehestä!" hymähti hän itsekseen huulillaan, ikäänkuin joku olisi voinut nähdä tämän hänen hymynsä ja tulla petetyksi sen kautta. "Ei ole kuin olekkaan selitystä! Mistä siis kärsimys ja kuolema?"

XI.

Niin kului kaksi viikkoa. Näinä kahtena viikkona tapahtui Ivan Iljitshin ja hänen vaimonsa toivoma tapaus. Petrishtshev kosi näet julkisesti tyttöä. Se tapahtui eräänä iltana. Toisena päivänä astui Praskovja Fjodorovna miehensä huoneeseen aikomuksessa saada hänelle jotenkin ilmaistuksi Fjodor Dmitrievitshin kosinta, mutta samana yönä oli potilaalle sattunut uusi käänne pahempaan päin. Praskovja Fjodorovna tapasi miehensä samalla sohvalla kuin ennenkin, mutta eri-asennossa. Hän makasi nimittäin seljällään, voivotellen, ja katsoa tuijotti jäykästi suoraan eteensä.

Rouva alkoi puhua lääkkeistä. Potilas siirsi katseensa häneen. Vaimo ei saanut loppuunsanotuksi sitä, mitä oli aikonut, sillä sellainen viha, juuri häntä kohtaan, ilmeni tässä katseessa.

-- Anna Kristuksen-nimessä minun kuolla rauhassa! -- lausui sairas.

Rouva yritti lähteä pois, mutta samalla astui tytärkin sisään ja meni tervehtimään isäänsä. Tämä katsahti tyttäreensä samalla tavalla kuin tuonoin vaimoonsa ja vastasi hänen terveyskysymyksissä kuivasti, että hän pian vapauttaa heidät kaikki itsestänsä. Molemmat naiset vaikenivat, istuivat vielä kotvan ja läksivät pois.

-- Mekös tässä olemme syypäät? -- virkkoi Liisa äidilleen. -- Aivan kuin me sen olisimme tehneet! Minun käy sääli pappaa, mutta tarvitseekos meitäkään kiusata?

Tohtori saapui tavalliseen aikaan. Ivan Iljitsh vastaili hänelle lyhyesti "on" ja "ei" päästämättä hänestä vihaista katsettaan sekä sanoi lopuksi:

-- Tiedättehän ettette voi vähääkään auttaa, siis jättäkää minut rauhaan!

-- Voimme me helpoittaa kärsimyksiä, -- arveli tohtori.

-- Ette toki sitäkään voi, -- antakaa minun olla.

Tohtori poistui vierashuoneeseen ja ilmoitti Praskovja Fjodorovnalle, että siellä ovat asiat sangen huonosti ja että ainoa keino on -- ooppium, lieventämään kärsimyksiä, jotka mahtavat olla kauheat.

Tohtori puhui hänen ruumiillisten kärsimystensä kauheudesta, ja totta se olikin, mutta kauheammat hänen ruumiillisia kärsimyksiään olivat hänen siveelliset kärsimyksensä, sillä siinä oli hänen suurin kidutuksensa.

Hänen siveelliset tuskansa aiheutuivat siitä, että edellisenä yönä, kun hän sattui katsahtamaan Gerasimin unisiin, hyvänsuopeisiin, jykeviin kasvoihin, hänen päähänsä äkisti oli iskenyt ajatus: "mitäs, jos tosiaankin koko minun elämäni, minun itsetietoinen elämäni -- ei olekkaan ollut sellainen kuin sen olisi pitänyt?"

Hänelle oli iskenyt päähän, että se, mikä hänestä ennen oli näyttänyt kerrassaan mahdottomalta, nimittäin se, ettei hän olisikaan elänyt elämäänsä niin kuin olisi pitänyt, että se saattoi olla totta. Hänen päähänsä oli pälkähtänyt, että nuot hänen tuskin huomattavat taisteluyrityksensä sitä vastaan, mitä korkeammassa asemassa olevat ihmiset pitivät hyvänä, nuot hänen viattomat kapinayrityksensä, jotka hän aina heti oli karistanut niskoiltaan, että juuri ne saattoivatkin olla oikeutettuja, ja että kaikki muu saattoi olla väärin. Myös hänen leipätoimensa, hänen elämänjärjestelmänsä, hänen perhe-olonsa, kaikki nuot kulttuuriharrastukset ja virkaintoilut, kaikki se saattoi olla väärää. Kaikkea tätä oli hän koettanut itsensä edessä puolustaa, vaan nyt yhtäkkiä oli hän tuntenut, kuinka hataraa ja heikkoa se oli tuo, mitä hän oli puolustanut. Ei siinä ollut mitään puolustettavaa!

"Mutta jos se on näin, -- sanoi hän itsekseen, -- ja minä poistun elämästä siinä tiedossa, että olen turmellut kaiken, mikä minulle oli annettu, eikä tätä enää voi korjata, niin -- mitäs silloin?" Hän kääntyi seljälleen ja alkoi aivan uudella tavalla läpitarkastella koko elämäänsä. Ja kun hän sitten aamun tullen näki lakeijan ja senjälkeen vaimonsa, sitten tyttärensä, sitten lääkärinsä, niin jokainen heidän liikkeensä, jokainen heidän sanansa vahvisti hänelle oikeaksi sen totuuden, joka oli avautunut hänelle yöllä. Sillä hän näki heissä oman itsensä, kaiken tuon, jolla hän oli elänyt, ja näki selvästi ettei mikään ollutkaan mitään arvokasta, vaan kaikki oli kauhean suuri petos, joka oli pimittänyt sekä elämän että kuoleman. Tämä tietoon-heräämys lisäsi hänen ruumilliset kärsimyksensä kymmenkertaisiksi. Hän ähkyi ja heittelehtihen vuoteellansa ja repi vaatteita ympäriltään. Ne tuntuivat häntä puristavan niin-että hän niihin läkähtyy. Ja sentähden vihasi hän heitä.

Hänelle annettiin vahva annos ooppiumia, josta hän vaipui horroksiin, mutta päivällisen aikaan alkoivat tuskat jälleen. Hän ajoi kaikki pois luotaan ja heittelehtihen puoleen ja toiseen.

Vaimo tuli hänen luokseen ja sanoi:

-- Jean kulta, tee se minun tähteni, kuuletko, minun tähteni. Se ei voi vahingoittaa, vaan auttaa usein... Eihän se mitään haittaa. Useinhan terveetkin...

Ivan Iljitsh avasi silmänsä suuriksi:

-- Mitä? Herranehtoollistako? Mistä syystä? -- Ei tarvitse! Tai... no niin...

Rouva tillahti itkemään.

-- Suostuthan, hyvä ystävä? Minä kutsun sen meidän papin, hän on niin lempeä.

-- Hyvä, hyvä, olkoon menneeksi, -- sopersi sairas.

Kun pappi oli käynyt ja ripittänyt hänet, niin hän pehmeni ja tunsi ikäänkuin helpoitusta epäilyksistänsä ja sen johdosta kärsimyksistäänkin, ja toivo täytti hänen sielunsa hetkeksi. Hän alkoi taas ajatella umpisuolta ja sen mahdollista parantamista. Kyynelet-silmissä nautti hän ehtoollisensa.

Kun hänet ehtoollisen jälkeen pantiin lepäämään, tuli hänen vähän-aikaa kevyt olla, ja hän tunsi jälleen elämänhalua. Hän rupesi miettimään leikkausta, jota hänelle oli esitetty. "Elää, elää minä tahdon!" puheli hän itsekseen. Vaimonsa tuli häntä onnittelemaan lausuen tavanmukaiset sanat sekä lisäsi:

-- Etkös tunnekkin itsesi nyt terveemmäksi?

Ja katsomatta häneen, mutisi potilas: "niin kyllä".

Rouvan puku ja vartalo, kasvojen ilme ja äänensävy -- kaikki puhuivat hänelle samaa: "ei tuo ole sitä. Kaikki se, millä olet elänyt ja millä yhä elät, on valhe, on petos, joka pimittää sinulta elämän ja kuoleman." Ja heti kun hän ajatteli, syttyi hänen vihansa, ja vihan mukana tulivat julmat ruumiilliset tuskat, ja tuskien mukana lähestyvän turmion tunto. Jotakin uutta tuntui tapahtuvan hänen sisäelimissään: siellä alkoi vääntää ja ampua ja salvata hengitystä.

Hänen kasvojensa ilme, kun hän lausui sanat "niin kyllä", oli kamala. Sen sanottuaan, ja katsoen vaimoansa suoraan silmiin, pyörähti hän, heikkouteensa nähden harvinaisella äkkipikaisuudella, vatsalleen ja ärjäsi:

-- Menkää pois, menkää pois, jättäkää minut rauhaan!

XII.

Tästä hetkestä alkoi tuo kolme päivää yhteenperään kestävä huuto, joka oli niin kamala että sitä oli mahdotonta kahden ovenkaan taa olla kuulematta ilman kauhua. Sinä silmänräpäyksenä, jona hän oli vaimolleen antanut myöntävän vastauksen, oli hän näet ymmärtänyt, että hän on kadotettu, ettei palausta ole, että loppu on tullut, loppu kerrassaan, mutta että epäily jääpi ainiaaksi ratkaisematta.

-- Oo! oo! oo! -- huusi hän eri äänilajeissa. Kerran alettuaan sitä ääntiötä huutaa, huusi hän sitä koko ajan.

Kokonaista kolme päivää, joiden kuluessa hän ei tiennyt mitään ajan menosta, huppelehti hän siinä mustassa säkissä, jonka pohjaan näkymätön ylivoima häntä painoi. Hän riuhtelehti kuni riuhtelehtii teloittajan kourissa kuolemaan-tuomittu, tietäen ettei voi pelastautua, ja hän tunsi, kuinka hän joka-hetki, huolimatta kaikista ponnistuksistaan, syöksyi syöksymistään likemmäksi sitä, mikä häntä kauhistutti. Hän tunsi kidutuksensa aiheutuvan sekä siitä, että hänen on syöksyminen sisään tähän mustaan reikään, että vielä enemmän siitä, ettei hän mahdu siitä lävitse. Lävitse mahtumasta taas estää häntä se itsetunto, että hänen elämänsä on ollut hyvä. Juuri tämä elämänsä hyväksyminen se häntä jarrutti pääsemästä eteenpäin ja vaivasi häntä kaikista enin.

Yhtäkkiä sysäsi joku voima häntä rintaan ja kylkeen niin-että hengitys vielä pahemmin salpautui, ja hän syöksyi alas kuiluun, ja -- siellä kuilun pohjalla hänelle valkeni jotakin. Hänessä tapahtui se, mikä hänessä ennen oli tapahtunut rautatievaunussa, kun luulee kulkevansa eteenpäin, vaan tunteekin ikäänkuin rientävänsä takaisinpäin, ja sitten yhtäkkiä huomaa todellisen suunnan. "Niin, ei mikään ole ollut sitä", sanoi hän itsekseen. -- "Mutta ei se mitään haittaa. Vielä, vielä voipi tehdä _sitä_. Mitä se on tuo: _sitä_?" kysyi hän itseltään ja vaikeni äkkiä.

Tämä tapahtui kolmannen päivän lopussa, kaksi tuntia ennen hänen kuolemaansa. Samaan aikaan hiipi kimnasistipoikanen isänsä huoneeseen ja meni hänen vuoteensa ääreen. Kuoleva huusi huutamistaan epätoivoisesti huitoen käsillään. Hänen kätensä sattui pojan päähän. Poika tarttui siihen kiinni, likisti huuliaan vasten ja purskahti itkemään.

Juuri samalla hetkellä syöksyi Ivan Iljitsh tuohon kuiluun, huomasi valon, ja hänelle selkeni, ettei hänen elämänsä ollut ollutkaan se, kuin olisi pitänyt, mutta että sen vielä saattoi korjata. Hän kysyi itseltään: mikä se on tuo "se"? -- ja vaikeni, kuulostellen vastausta. Silloin tunsi hän jonkun suutelevan kättään ja, kun hän silmänsä avasi, näki poikansa seisovan vieressään. Hänen kävi poikaa sääli. Vaimonsa lähestyi häntä. Kuoleva loi silmänsä myös häneen. Vaimo katsoi häntä suu-auki ja pyyhkimättömin kyynelin nenällä ja poskella, kasvoilla epätoivon ilme. Kuoleva tunsi sääliä myös häntä kohtaan.

"Niin, minä olen heille vaivaksi", -- ajatteli hän. -- "He surkuttelevat minua, mutta heille tulee parempi, kun minä kuolen." Hän tahtoi sanoa tämän heille, mutta ei jaksanut saada lausetta suustaan. "Mutta mitäpä auttaa puhuminen, tässä tarvitaan tekoja", ajatteli hän. Hän viittasi vaimolleen katseellaan poikaan ja sanoi:

-- Vie hänet pois... minun käy sääliksi... Sinua myös... --

Hän tahtoi vielä sanoa "anna anteeksi", mutta tulikin sanoneeksi "anna mennä", ja jaksamatta enää oikaista virhettä, heilautti vain kättään, tietäen että hänet kyllä ymmärtää se, joka tahtoo.

Ja yhtäkkiä hänelle kävi selväksi, että se, mikä häntä oli painanut eikä ollut pois lähtenyt, että se kaikki nyt lähtee pois yhdellä kertaa -- kahdelta haaralta, kymmeneltä haaralta, kaikilta haaroilta. Sääli heitä, omaisia, -- täytyy tehdä niin ettei heihin koskisi kipeästi. Vapauttaa heidät -- ja itsekkin vapautua kärsimyksistä. "Kuinka suloinen ja yksinkertainen asia!" -- ajatteli hän. -- "Mutta kipu?" kysyi hän itseltään. "Mihinkäs se on joutunut? -- Hohoi, missäs olet kipu?"

Hän alkoi kuunnella. "Kas siellä se on. No, mitäpäs hänestä -- jäytäköön vain!"

"Mutta kuolema? Missä se on?"

Hän etsi entistä, tuota ainaista kuolemankauhuaan eikä sitä löytänyt. Missä se on? millainen on kuolema? -- ei ollutkaan mitään kauhua enää, sentähden ettei ollut kuolemaakaan.

Kuoleman asemesta oli valkeus.

-- Sepä ihmeellistä! -- sopersi hän äkisti ääneensä. -- Mikä riemu minun rinnassani!

Kaikki tämä tapahtui hänelle yhdessä silmänräpäyksessä, eikä tämän silmänräpäyksen merkitys enää muuksi muuttunut. Läsnäolevien silmissä tosin kesti hänen kuolemankamppailunsa vielä kaksi tuntia. Jotakin korahteli hänen rinnassaan, ja tuo lamautunut ruumis vavahteli vielä. Sitten harveni korahtelu ja kuorsaus harvenemistaan.

-- Loppunut! -- lausui joku hänen vieressään.