Part 4

Samassa kuussa kääntyi hän toisenkin kuuluisan lääkärin puoleen. Se toinen kuuluisa lääkäri sanoi hänelle melkein samaa kuin ensimmäinenkin, asettaen vain kysymyksensä hiukan eri muotoon. Neuvottelu tämän kuuluisuuden kanssa vain lisäsi Ivan Iljitshin epäilyksen ja kauhun kaksinkertaiseksi. Hänen hyvän tuttavansa hyvä tuttava -- eräs sangen kelvollinen lääkäri -- hän taas määritteli taudin ihan eri-tavalla, ja siitä huolimatta, että lupasi terveeksitulemista, sekoitti kysymyksineen ja otaksumilleen yhä hullummin Ivan Iljitshin mielen, saattaen mies-paran yhä enemmän epäilyksen valtaan. Eräs homeopaatikko määritteli taudin vielä eri-tavalla antaen omia lääkkeitään, ja Ivan Iljitsh nautti niitäkin viikon ajan, tosin salaa kaikilta. Mutta kun hän ei viikon päästä tuntenut mitään helpoitusta, kadotti hän luottamuksensa sekä entisiin keinoihin että tähän ja vaipui yhä suurempaan alakuloisuuteen. Kerran eräs tuttu rouvashenkilö kertoi hänelle ihmeparantumisesta pyhäinkuvien avulla. Ivan Iljitsh eksyi hörökorvin kuuntelemaan tätäkin lörpötystä ja uskoi kuin uskoikin tapahtuman todenperäisyyden. Kerrottu tapaus säikäytti häntä. "Olenko minä todella niin henkisesti heikontunut?" ajatteli hän. "Joutavia! Kaikki on roskaa, ei saa antautua luulottelun valtaan, vaan täytyy ankarasti pysyä kiinni sen lääkärin parannuskeinoissa, minkä kerran on valinnut. Ja niin minä teen, se olkoon nyt päätetty. Pois tuhmat ajatukset, sillä kesään asti aijon minä täsmällisesti seurata ennen annettuja ohjeita. Sittenpähän nähdään -- ja nyt olkoon loppu näille horjuvaisuuksille!..." Helppo oli näin ajatella, mutta mahdoton panna täytäntöön. Kipu kalvoi yhä kyljessä ikäänkuin voimistuen ja muuttuen yhä pysyväisemmäksi, maku suussa tuli yhä kummallisemmaksi, niin että hänestä tuntui kuin suusta lemuaisi inhoittava löyhkä, ja ruokahalu ja ruumiinvoimat heikontuivat heikontumistaan. Mahdoton oli enää pettyä itsensä suhteen: jotakin hirmuista, uutta ja merkitsevää, millaista ei milloinkaan ennen ollut ollut Ivan Iljitshin elämässä, oli nyt hänessä tekeillä. Ja hän yksin tiesi tästä, ei kukaan ympärillä olevista sitä ymmärtänyt tai ei tahtonut ymmärtää, sillä he ajattelivat että kaikki mailmassa käy tavalliseen tapaan. Tämä se kaikista enin kiusasikin Ivan Iljitshiä. Kotiväki, varsinkin vaimo ja tytär, jotka nykyään olivat vieraissa-ajelujensa pahimmassa kuumeessa, ei mitään ymmärtänyt, vaan, kuten hän huomasi, he harmittelivat sitä, ettei hän ollut yhtä iloinen eikä kyläilyhaluinen kuin he itse, ikäänkuin hän olisi ollut siihen syypää. Vaikka he koetavatkin tätä salata, niin hän kuitenkin näki, että hän oli heille esteenä, mutta että hänen puolisonsa asettui määrättyyn suhteeseen hänen sairauteensa ja pysyi siinä riippumatta siitä, mitä toinen puhui tai teki. Tämä suhde oli seuraava: "Te tiedätte", -- puheli rouva tuttavilleen, -- "että Ivan Iljitsh ei voi, kuten muut kunnon ihmiset, ankarasti noudattaa annettuja lääkitysohjeita. Hän saattaa tänäpäivänä nauttia rohtoja ja syödä, mitä on käsketty, sekä mennä ajoissa makuulle, mutta huomenna yhtäkkiä, kun häntä tutkin, unohtaa hän ottamasta tippojaan, syödä popsii samminlihaa, jota hänelle ei ole määrätty, vieläpä istahtaa korttia lyömään kello 1:een saakka yöllä."

-- No milloinkas tässä sitten saisi! -- sanoo Ivan Iljitsh harmistuneena, -- jos nyt kerran sen teinkin Pjotr Ivanovitshin luona.

-- Entäpäs eilen Shebekin kanssa?

-- Samapa tuo, en olisi kuitenkaan saanut tuskilta nukutuksi.

-- No olipa nyt miten oli, mutta tuolla tavalla et sinä koskaan pääse parantumaan, ja meitä vain kiusaat.

Praskovja Fjodorovnan ulkonainen suhde miehensä sairauteen oli sellainen, että hän piti Ivan Iljitshiä itseään syypäänä tautiinsa, joka hänestä oli vain uusi kiusanteko vaimoa kohtaan. Mies kyllä tunsi, ettei hänen vaimonsa syytöksillään mitään pahaa tarkoittanut, mutta hänen ei silti ollut helpompi.

Virastossaan oli Ivan Iljitsh myös huomaavinaan tuon saman kummallisen suhteen itseään kohtaan: milloin hänestä näytti että häneen tirkistellään kuin mieheen, joka pian aikoo jättää paikkansa tyhjäksi, milloin taas hänen toverinsa alkoivat yhtäkkiä laskea ystävällistä pilaa hänen luulevaisuudestaan, ikäänkuin tuo kauhea ja kamala, ennenkuulematon ilmiö, mikä hänessä oli tekeillä, ja joka lakkaamatta imi häntä hillitsemättä vieden häntä jonnekkin, olisi ollut mitä hauskin ja sopivin pilanesine. Häntä ärsytti varsinkin Shvarz, joka leikillisyyksineen, elämänhaluineen ja seuravaatimuksineen muistutti häntä itseään kymmenen vuotta takaperin.

Saattoi toisinaan saapua ystäviä lyömään korttia hänen luokseen. Kortit jaettiin, uudet kortit sekoitettiin, ruudut erotettiin läjiinsä, niitä oli 7. Pelaaja sanoi: ilman valttia -- ja kannatti 2:ta ruutua. Vieläkö enempää tarvittiin? Tämä oli hauskaa, pulskaa, kerrassaan loistavaa peliä! Vaan silloin Ivan Iljitsh yhtäkkiä tuntee tuon kalvavan kivun kyljessään, tuon tympeän maun suussaan ja hänestä näyttää siinä olevan jotakin raakaa, että hän sellaisessa tilassa voipi riemuita korttipelistä.

Hän tuijottaa Mihail Mihailovitshiin, pelitoveriinsa, kuinka tämä, käsi täynnä voimaa, lyödä läiskäyttelee pöytään ja kohteliaan-alentuvaisesti pidättyy tempaamasta kaatoja, siirtäen ne Ivan Iljitshiä kohti, rasittamatta kuitenkaan itseään tai kurottamatta kättään kovin kauvas. "Mahtaneeko hän luulla minua niin heikoksi, etten jaksa kurottaa kättäni", ajattelee Iljitsh unohtaen valtit ja lyö liikakerran valttia omillaan sekä häviää pelinsä kolmella harhalyönnillä, ja mikä kaikista kauheinta, huomaa, kuinka Mihail Mihailovitsh kärsii, vaikka tappio hänestä on yhdentekevä. Ja se on kauheata ajatella, miksi hänestä nyt tuntuu yhdentekevältä.

Kaikki näkevät, että hänen on raskasta olla, ja sanovat hänelle: "me voimme keskeyttää, jos olette väsynyt. Olkaa hyvä ja levähtäkää". Levähtääkkö? Ei, eihän hän ole vähääkään väsynyt, he pelatkoot robberttinsa loppuun. Kaikki ovat synkät ja vaiteliaat. Ivan Iljitsh tuntee itse saattaneensa heidät synkälle mielelle, vaan ei voi sitä korjata. He saavat illallisensa ja lähtevät kukin kotiinsa. Ja Ivan Iljitsh jääpi yksikseen kotiinsa, sielussaan tajuten, että hänen elämänsä on myrkytetty ja että hän myrkyttää elämän muiltakin, ja ettei tämä saasta häviä, vaan tunkeutuu yhä syvemmälle koko hänen olemukseensa.

Ja tämä tunto mielessä sekä lisäksi tuntien ruumiillista kipua ynnä sielun kauhua, täytyy hänen mennä vuoteeseen ja usein tuskien tautta valvoa suurin osa yötä. Ja aamuksi täytyy jälleen nousta jalkeille, pukeutua, ajaa oikeuteen, puhua, kirjoittaa, tai jos ei sinnekkään lähteä, niin olla kotona nuot kaksikymmentäneljä vuorokauden tuntia, joista jokainen on hänelle kidutus. Ja näin täytyi elää turmionsa partaalla ilman ainoatakaan ihmistä, joka olisi ymmärtänyt tai häntä säälinyt.

V.

Niin kului pari kuukautta. Uuden vuoden edellä saapui kaupunkiin Ivan Iljitshin lanko ja majoittui heidän luokseen. Praskovja Fjodorovna sattui olemaan ostoksilla kaupungilla ja Ivan Iljitsh oli virastossaan. Kun tämä sitten tuli kotiin ja astui huoneeseensa, tapasi hän siellä lankonsa, tuollaisen terveen sangviinikon, parhaillaan purkamassa kapsäkkiään. Ivan Iljitshin askeleet kuullessaan nosti hän päätään ja katsoi häneen silmänräpäyksen ääntä päästämättä. Tämä katse selvitti Ivan Iljitshille kaiken. Lanko aukaisi suunsa huudahtaakseen "ah", mutta sai pidätetyksi. Tämä liike vahvisti todeksi kaiken.

-- Mitä, olenko muuttunut?

-- Ky-kyllä... muutospa näkyy olevan. Ja vaikka Ivan Iljitsh tämän jälkeen kuinka tahansa koetti houkutella lankoansa puhumaan muuttuneesta ulkomuodostaan, niin tämä oli tiukasti vaiti. Koteutui Praskovja Fjodorovna, ja lankomies meni hänen luokseen. Ivan Iljitsh väänsi huoneensa oven lukkoon ja alkoi katsella itseään kuvastimeen -- ensin suoraan, sitten sivultapäin. Otti oman ja vaimonsa yhteisen kuvan ja vertasi kuvaa siihen, minkä näki peilissä. Muutos oli tavaton. Sitten hän paljasti käsivartensa kyynärpäihin asti, tarkasteli, laski hihat alas, istahti turkkilaissohvaan ja muuttui yötä synkemmäksi. "Ei tarvitse, ei tarvitse!" mutisi hän itsekseen, hypähti ylös, harppasi pöydän luo, lämäytti auki asiakirjat, koetti niitä lukea, mutta ei voinut. Sitten hän riuhtasi oven auki ja astui saliin. Vierashuoneen ovi oli suljettu. Hän hiipi sen luo varpaisillaan ja alkoi kuunnella.

-- Ei, sinä liioittelet, -- puhui Praskovja Fjodorovna.

-- En liioittele! Sinä et sitä näe -- hän on kuin kuollut ihminen, katsohan vain silmiä. Ei niissä ole valoa. Vaan mikä häntä vaivaa?

-- Sitä ei kukaan tiedä. Nikolajev (se oli eräs toinen lääkäri) mainitsi tosin jotakin, mutta minä en tiedä. Leshtshetitskij (se oli tuo kuuluisa tohtori) sanoi päinvastoin...

Ivan Iljitsh läksi pois, meni huoneeseensa, heittäytyi pitkäkseen ja alkoi ajatella: "munuaistauti, munuaistauti". Hän muisti kaiken, mitä lääkärit hänelle olivat selittäneet, kuinka munaskuu ensin oli myrkyttynyt ja kuinka se siellä liikuskelee. Ja pinnistämällä mielikuvitustaan koetti hän tajuta tätä munaskuuta ja luoda siitä itselleen selvän käsityksen. Hänestä tuntui, ettei siihen paljoa tarvinnut. "Ei, kyllä minä vielä käväisen Pjotr Ivanovitshin puheilla." (Tämä oli se ystävä, jonka ystävä oli tohtori.) Hän soitti sähkökelloa, käski valjastaa hevosen ja hankkiutui lähtemään.

-- Mihin nyt, Jean? -- kysyi vaimo omituisen surumielisin ja harvinaisen suopein kasvonilmein.

Tuo epätavallisen-suopea ilme kiukustutti miestä. Hän katsahti synkästi puolisoonsa.

-- Minun täytyy käväistä Pjotr Ivanovitshin tykönä.

Ja hän ajoi sen ystävän luo, jolla oli ystävänä tohtori. Ja hänen kanssaan itse tohtorille. Hän tapasi hänet kotona ja keskusteli kauvan hänen kanssaan.

Tarkastellen anatoomisesti ja fysioloogisesti erikoiskohdat siitä, mitä hänessä, tohtorin mielipiteen mukaan, oli tekeillä, tuli hän ymmärtämään kaikki.

Oli eräs pienen-pienoinen kappale umpisuolessa. Se saattoi kyllä tulla korjatuksi. Voimistamalla yhden elimen toimintakyvyn, heikontamalla taas toisen, saadaan aikaan imeytyminen -- ja kaikki tulee reilaan.

Hän myöhästyi vähän päivälliseltä. Söi nyt päivällisensä iloisesti puhellen, mutta ei voinut pitkään-aikaan lähteä työnsä ääreen. Vihoviimein meni hän huoneeseensa ja istahti heti paperiensa ääreen. Hän lueskeli asiakirjoja ja teki työtä, mutta ei voinut päästä siitä tunteesta, että hänellä on syrjäinen, tärkeä, sielullinen asia, johon hän ryhtyy heti-kun vapautuu työstään. Lopetettuaan työnsä muisti hän, että tämä sielullinen asia oli hänen mielihauteensa umpisuolesta. Mutta hän ei antautunutkaan sen valtaan, vaan läksi vierashuoneeseen teepöytään. Siellä oli vieraita, puheltiin, soiteltiin pianoa, laulettiin, läsnä oli näet tuo nuori juristi, tyttären kaivattu sulhanen. Ivan Iljitsh vietti illan iloisemmin kuin kukaan muu, kuten Praskovja Fjodorovna huomautti, mutta hän ei hetkeksikään unhoittanut, että hänellä oli erikoisia, tärkeitä ajatuksia umpisuolesta. Kello 11 lausui hän hyvästit ja läksi huoneeseensa. Sairautensa alusta saakka oli hän nukkunut yksikseen pienessä kammiossa työhuoneensa vieressä. Tultuaan nyt sinne, riisutui hän ja otti Zolan romaanin, vaan, kun ei voinut sitä lukea, rupesi miettimään. Ja hänen mielikuvituksessaan tapahtui tuo toivottu umpisuolen parantuminen. Hän tunsi, kuinka imeytyminen ja irtautuminen tapahtui ja kuinka säännöllinen toiminta vakaantui. "Niin, kyllä se niin on kaikki", -- sanoi hän itsekseen. -- "Täytyy vain auttaa luontoa." Samalla muisti hän lääkkeet, nousi niitä ottamaan, ja paneutui seljälleen, kuunnellen kuinka hyväntekevästi rohdot vaikuttavat ja masentavat kivun. "Tasasuhtaisesti nautittava ja vältettävä vahingollisia vaikutuksia; nythän jo tuntuukin vähän paremmalta, paljonkin paremmalta." Hän alkoi hypistellä kylkeä, eikä hypistely koskenut kipeää. "Niin, eihän tuo tunnu -- minä taidan tosiaankin jo voida paljon paremmin." Hän puhalsi kynttilän sammuksiin ja laskeutui kyljelleen... "Umpisuoli paranee, imeytyminen tapahtuu." Yhtäkkiä tunsi hän taas tuon vanhan, tutun, mykän, kolottavan kivun, tuon itsepintaisen, hiljaisen, vakavan vaivan. Ja suussa sama tuttu saasta. Hänen sydäntään kouristi, aivoissa himmeni. "Jumalani, jumalani!" -- sopersi hän, -- "taasen, taasen se tuntuu eikä ikinä lakkaa." Vaan yhtäkkiä esiintyi hänelle asia kokonaan toisessa valossa. "Umpisuoli! munaskuu!" -- sanoi hän itsekseen. -- "Ei umpisuolta, ei munaskuuta tämä asia koske, vaan elämätä ja... kuolemaa. Niin, elämä on ollut, vaan nyt se menee pois, pois, enkä voi sitä pidättää. Niin. Miksi pettää itseänsä? näkeväthän kaikki, paitsi minä, että olen kuolemaantuomittu, ja kysymys on ainoastaan viikoista, päivistä -- se voi tapahtua vaikka heti-paikalla. Elämä on ollut valkeus, nyt on koittanut pimeys. Tuonoin olin täällä -- nyt lähden sinne. Minne?" Hän tunsi vilunväristystä, hengitys pysähtyi. Hän kuuli vain sydämmensä iskut.

"Kun ei minua enää ole olemassa, niin mitä silloin on olemassa? Ei mitään. Missä minä siis tulen olemaan sitten-kun minua ei ole olemassa? Täytyykö todella kuolla? Ei, en tahdo." Hän hypähti ylös haluten sytyttää valkean, hapuili kynttilää vapisevin käsin, pudotti jalustan kynttilöineen lattiaan ja vierähti jälleen takaisin tyynyjen päälle. "Minkätähden? vaan samase", -- puheli hän itsekseen tuijottaen silmät-auki pimeyteen. -- "Kun kerran on kuoltava, niin on kuoltava. Vaan heistä ei kukaan sitä tiedä, eikä tahdokkaan tietää, eikä osaa sääliä. He vain soittelevat. (Hän kuuli kaukaisen, oven takaa kantautuvan äänen ja riturnellin remun). He eivät nyt mistään välitä, vaikka kerran on heidänkin kuoltava. Voi hulluja ihmisiä! Minulle varemmin, heille myöhemmin, mutta sama on heilläkin edessä. Vaan nyt he vain pitävät hauskaa, ne elukat!" Kiukku salpasi hänen hengitystään, tila tuntui sietämättömän raskaalta ja kiduttavalta. "Mutta eihän voi olla niinkään, että kaikkia alati painaisi tämä hirveä pelko?" Hän kohottautui vuoteessaan.

"Asiat ovat hiukan sekavat, täytyy rauhoittua, täytyy ajatella kaikki uudestaan alusta saakka". Ja hän alkoi ajatella. "Niin, taudin alku. Ensin loukkasin minä kylkeni, mutta se ei minua vahingoittanut, yhtä iloinen olin päivä-päivältä senkin jälkeen; sitten alkoi tuntua hiukan kolotusta, sitten vähän enemmän, sitten kävin tohtoreissa, sitten tuli alakuloisuus ja tuska päiväjärjestykseen, sitten taas riensin tohtoreihin; ja niin lähestyin lähestymistäni turmion kuilua. Voimani vähenivät. Yhä likemmäs kävi kulkuni. Ja nyt olen kuihtunut eikä valoa enää ole silmissäni. Ja nyt tulee kuolema, vaikka minä tässä mietin vain umpisuolen-tulehdusta. Minä haudon mielessäni sen parantamista, vaan tässä tuleekin kuolema. Kuolemako todentotta?" Jälleen valtasi hänet kauhu, henkeä salpasi, hän kumartui hapuilemaan tulitikkuja, vaan työkkäsi kyynäspäänsä yöpöytää vasten. Kävi kipeää, hän suuttui että pöytä oli hänen tiellään, työkkäsi harmissaan vielä kovemmin ja kaasi yöpöydän. Ja epätoivoissaan rymähti hän läähättäen seljälleen, odottaen kuoleman tuloa tuossa tuokiossa.

Vieraat olivat samaan aikaan poislähdössä ja Praskovja Fjodorovna saatteli heitä etehiseen. Hän sattui kuulemaan rymäyksen ja riensi sisään.

-- Mikä nyt?

-- Ei mikään. Vahingoissa kaadoin.

Rouva palasi noutamaan kynttilän. Mies makasi raskaasti ja kiivaasti hengittäen ikäänkuin se, joka on juossut virstan matkan yhteenperään, ja katsoi tuijottavin silmin vaimoonsa.

-- Mikä sinua vaivaa, Jean?

-- E-ei mikään. Ka-kaa-sin... Ei kannata puhua! Ei hän kuitenkaan ymmärrä, ajatteli hän itsekseen.

Puoliso ei todellakaan näyttänyt käsittävän. Hän nosti yöpöydän pystyyn, sytytti miehellensä kynttilän ja meni kiireesti pois. Hänen oli saatettava jotakin vierasta. Kun hän taas palasi, lepäsi mies samalla tavalla seljällään, tuijottaen kattoon.

-- Voitko huonommin?

-- Ky-kyllä.

Rouva pudisti päätään ja jäi istumaan.

-- Kuulehan, Jean! eiköhän liene parasta kutsua Leshtshetitski kotiin käymään?

Tämä kuuluisan tohtorin kotiinkutsuminen merkitsi samaa kuin olla säälimättä rahaa.

Mies hymyili myrkyllisesti ja sanoi jäykästi "ei".

Vaimo istui vielä kotvan aikaa ja kumartui suutelemaan miestään otsalle.

Mies vihasi häntä sielunsa kaikilla voimilla sillä hetkellä, kun vaimonsa häntä suuteli, ja sai hillitä itseään ollakseen sysäämättä häntä luotaan.

-- Hyvästi. Suokoon Jumala sinun nukahtaa.

-- Hm, niin.

VI.

Ivan Iljitsh näki kuolevansa ja oli alituisessa epätoivossa. Sielunsa syvyydessä tiesi hän kuolevansa, mutta hän ei ollut siihen ainoastaan tottumaton, vaan suorastaan ei sitä tajunnutkaan eikä mitenkään voinut ymmärtää koko asiaa.

Tuo syllogismin esimerkki, jonka hän oli oppinut Kiesewetterin logiikasta, että Kaijus on ihminen, ihmiset ovat kuolevaisia, siis Kaijus on kuolevainen -- oli hänestä kaiken ikänsä näyttänyt oikealta vain Kaijukseen nähden, mutta ei suinkaan häneen itseensä nähden. Siinä oli Kaijus hänestä vain ihminen, ylipäänsä ihminen, ja se oli aivan oikein sanottu, mutta hän ei ollut Kaijus eikä ylipäänsä ihminen, vaan hän oli aina ollut kokonaan muista erillinen olento: hän oli ollut vain Vanja, joka eli mammansa ja pappansa sekä Mitja ja Volodja veikkojensa kanssa leikkikaluineen, rengin ja lapsenpiian seurassa, sitten sen sievän Katjan kera, eli kaikkine iloineen, suruineen, lapsuuden riemuineen ja nuoruuden huvituksineen. Mutta olikos Kaijus koskaan tuntenut tuota nahkaisen kairapallon hajua, josta Vanja niin piti? Tokkohan Kaijus niin oli suudellut äitinsä kättä ja tokkohan hänelle olivat samalla tavalla kahisseet äidin silkkipuvun laskokset? Tokkohan hän oli nostanut kapinaa leivosten takia koulussa? Tokkohan Kaijus oli yhtä rakastettu? Ja kykenikö Kaijus niin johtamaan kokousta kuin hän?

Se Kaijus oli todella kuin kuolevainen olento, jolle kuului asiaan kuolla, mutta hänelle, Vanjalle, Ivan Iljitshille, kaikkine hänen tunteineen, ajatuksineen -- hänelle oli se kokonaan toinen asia. Eikä voinut olla niin, että hänenkin oli pakko kuolla. Sehän olisi ollut liian hirveätä!

Näin hänestä tuntui.

"Jos minunkin on kuoltava, kuten Kaijuksen, niin tottakai minäkin sen noin tietäisin, ja sisällinen ääni minulle sen niin sanoisi, mutta eihän minussa mitään semmoista ole ollut; sekä minä että kaikki ystäväni, me olemme ymmärtäneet, ettei asia lainkaan ole sama kuin Kaijuksen laita. Vaan mistä nyt tuulee!" -- puheli hän itsekseen. -- "Mahdotonta, ihan mahdotonta! Ja kuitenkin se on totta. Kuinkas tämä on selitettävä?"

Eikä hän voinut sitä käsittää, vaan koetti karkoittaa tämän ajatuksensa, pitäen sitä valheellisena, epäsäännöllisenä, sairaloisena ilmiönä, ja koetti kiristää sen yhteen muiden, säännöllisten, terveiden ajatusten kanssa. Mutta tämä ajatus, joka ei ollut kuin pelkkä ajatus, vaan ikäänkuin todellisuus, yllätti hänet tuontuostakin ja asettui hänen eteensä.

Ja hän houkutteli tämän ajatuksensa paikalle vuoronperään muita ajatuksia, toivoen löytävänsä niistä tukea. Hän koetti palata ajatuksensa entisille urille, jotka ennen olivat häneltä karkoittaneet kuoleman mietteet. Mutta kummakseen havaitsi hän, että kaikki se, mikä ennen oli karkoittanut, peittänyt ja masentanut kuoleman-tunnon, nyt ei enää tepsinyt. Viime-ajat oli Ivan Iljitsh enimmäkseen viettänyt näissä aatteiden ponnistuksissa, jotka tarkoittivat tuota kuoleman-tunnon masentamista entisillä keinoilla. Milloin hän taas puheli itsekseen: "annas kun käyn tästä käsiksi virkatoimiini -- sillähän minä ennenkin elin." Ja hän meni virastoonsa, ajaen luotaan kaikki epäilykset, ryhtyi keskusteluihin toverien kanssa, istahti paikalleen entiseen tapaan, hajamielisesti, miettiväisin katsein tarkastellen yleisöä ja nojautuen molemmin laihtunein käsivarsin tammisen nojatuolin kaiteisiin, taivutti kuin ennenkin ruumiinsa virkakumppanin puoleen, selaili asiakirjaa, kuiskutteli, sekä sitten, yhtäkkiä revähyttäen silmänsä suuriksi ja aivan kuin kauhistuen, lausui määrätyt sanat, kunnes vihdoinkin ryhtyi asiaan. Mutta yhtäkkiä, kesken kaikkea, ja vähääkään välittämättä virallisen asian suorituksesta, tuntui kyljessä kipu, alkaen sekin oman kalvavan toimintansa. Ivan Iljitsh kyyristyi kuulostamaan koettaen karkoittaa sitä mielestään, mutta se jatkoi toimintaansa, -- ja samalla _hän_, kuolema, tuli ja asettui suoraan hänen eteensä ja katsoi häneen niin että hän tyrmistyi, niin että tuli sammui hänen silmissään, ja hän alkoi jälleen kysellä itseltään: onko siis vain _se_ totta? Ja toverit ja hänen alaisensa virkamiehet huomasivat kummastuksekseen ja harmikseen, että hän, tuo ennen niin terävä ja loistava tuomari, nyt sekaantui ja teki virheitä. Hän pudistelihen toipuakseen järkiinsä ja sai miten-kuten istunnon johdetuksi loppuun sekä palasi kotiinsa surumielin, koska ei enää tuomari-toimellaan kyennyt salaamaan sitä, mitä tahtoi salata, eikä oikeusvirastossakaan voinut välttää _sitä_. Kaikista pahinta oli se, ettei _se_ houkutellut häntä luokseen sitä varten, jotta hän jotakin tekisi, vaan ainoastaan sitä varten, jotta hän siihen katsoisi, katsoisi suoraan sen silmiin ja tuntisi sanomatonta sielunkidutusta.

Pelastaaksensa itsensä tästä tilasta, haki Ivan Iljitsh lohdutusta muiden suojaverhojen takaa, mutta vaikka ne hetken häntä suojasivatkin, niin ne kohta taas -- jolleivät juuri särkyneet, niin ainakin -- paistoivat läpi, ikäänkuin _se_ olisi tunkeutunut puhki kaiken, eikä mikään voinut siltä tietä sulkea.

Saattoi sattua viime aikoina että hän astui sisään vierashuoneeseensa, jonka kerran oli itse sisustanut, tuohon samaan huoneeseen, jossa hän oli suistunut tikapuilta, ja jonka koristamiseksi hän -- kuinka myrkyllisen naurettavaa se hänestä nyt oli ajatella -- oli uhrannut elämänsä, sillä tästä loukkautumastahan hän tiesi tautinsa alkaneen. Saattoi sattua että hän silloin sisäänastuessaan huomasi lakeeratussa pöydässä pahan naarmun, minkä joku terävä esine siihen oli viiltänyt. Hän tutki syyn ja keksi sen albumin pronssihelassa, joka oli väännetty vinoon. Hän otti käsiinsä tuon kalliin albumin, jonka hän itse oli aistikkaasti täyttänyt, ja harmitteli tyttärensä ja tämän ystävien epäsiisteyttä, löytäessään siitä milloin rikki revityn, milloin ylösalasinkäännetyn valokuvan. Hän järjesti kaiken taas huolellisesti ja taivutti koristehelan paikoilleen.

Sitten saattoi hänelle tulla halu siirtää kaikki nämät albumi-vehkeet toiseen nurkkaan kukkien viereen. Hän kutsui lakeijan tai tulivat tytär tai äiti häntä auttamaan, jolloin syntyi vastaväitteitä ja erimielisyyksiä, niin että ukko suuttui, vaan kaikki tuntui kuitenkin hyvälle sentähden ettei hän silloin muistanut sitä, joka häntä ahdisteli, -- sitä ei silloin ollut näkyvissä.

Mutta kun hän itse rupesi siirtämään noita huonekaluja, tokasi vaimo: "älä koske, kyllä palvelijat sen tekevät, muuten taas turmelet itsesi!" -- ja silloin _se_ taas äkkiä välähti verhojen lävitse niin että hän sen selvästi huomasi. Se välähti, ja hän toivoi että se katoaisi, mutta rupesi väkinäisesti kuuntelemaan kyljessään takovaa kipua, -- niin, siellä se taas istua äkötti se sama ilkimys eikä hän enää voinut sitä unhoittaa, ja hän oli näkevinään kuoleman irvistelevän kukkien takaa. Mitä varten hän siis tässä näin puuhasi?

"Ja eikö se ole totta, että minä tässä paikassa, näitä verhoja asetellessani, hukkasin elämäni, kuten ihminen myrskyssä? Kuinka kauheaa ja kuinka tuhmaa! Voiko se olla mahdollista? Ei, ei, ja kuitenkin se on totta."

Hän läksi omaan huoneeseensa, jääden jälleen kahden-kesken kuoleman kanssa. Silmä silmää vasten sen kanssa -- voimatta mitään tehdä. Vain tuijottaa siihen ja tuntea kylmää väristystä!

VII.

Kuinka Ivan Iljitshin sairaus jo kolmatta kuukautta näin oli kehittymistään kehittynyt, sitä ei voi kertoa sentähden että kehitys kävi askel-askeleelta huomaamatta, mutta nyt oli se päässyt jo niin pitkälle, että sekä vaimo että tytär, ja hänen poikansa, palvelijansa, tuttavansa, lääkärinsä ja varsinkin hän itse -- tiesivät, että koko hänen merkityksensä ympäristöönsä nähden sisältyi vain siihen, kuinka pian hän vihdoinkin heittää paikkansa tyhjäksi, vapauttaa eloonjäävät ahdistuksesta, jonka on läsnäolollaan aiheuttanut, sekä itsekkin vapautuu omista kärsimyksistään.