Part 3

Hilpeä mieliala, jonka oli aiheuttanut onnenpotkaus, ja jota vielä oli lisännyt sopu vaimon kanssa, ei luopunut hänestä koko ajalla. Löytyi herttainen huoneusto, juuri sellainen, jollaista mies vaimoineen oli haaveillut. Tilavat, korkeat, vanhaan tyyliin rakennetut vastaanottohuoneet, mukava, suurenmoinen työhuone, rouvan- ja tyttären kammiot, lukukamari pojalle, -- kaikki kuin vartavasten heille tehty. Ivan Iljitsh ryhtyi itse sisustukseen, valitsi seinäpaperit ja verhot, osteli huonekaluja, varsinkin vanhantyylisiä, joita hän piti erikoisesti sopivina, ja kaikki kasvoi kasvamistaan juuri sitä ihannetta kohti, jonka hän oli itselleen asettanut. Kun hän oli saanut kaiken puoliväliin järjestetyksi, huomasi hän että tulokset ihan voittavat hänen odotuksensa. Hän näki että kaikki valmiiksi tultuaan on saapa ihmeen aistikkaan, hienon ja ylevän leiman. Unelmoiden kuvitteli hän itselleen, miltä heidän salinsa on näyttävä valmiina! Silmäillessään vielä keskitekoista vierashuonetta, oli hän jo näkevinään tulipesän, pesävarjostimen, korukalu-hyllyn, nuot hajalleenheitetyt sirot tuolit, nuot lautaset, maljat, pronssikapineet pitkin seinämiä -- kaikki jo paikoilleen pantuina. Häntä ilahdutti ajatus, kuinka hän on hämmästyttävä Pashaa ja Pikku-Liisaa, joilla myös on aistinsa näiden asiain suhteen. He eivät vähääkään odota saavansa nähdä tällaista! Hänen onnistui varsinkin löytää ja ostaa halvalla vanhoja kapineita, jotka loivat sisustuksiin erikoisen hienon kokonaisvaikutuksen. Kirjeissään omaisilleen hän tahallaan esitteli kaikki huonommaksi kuin todellisuudessa -- hämmästyttääkseen heitä. Kaikki tämä kiinnitti ja innosti niin hänen mielensä, ettei uusi virkakaan, kuten hän oli odottanut, häntä siinä määrässä mukaansa temmannut. Istunnoissa oli hänellä toisinaan hajamielisyyden hetkiä; hän saattoi mietiskellä esimerkiksi: millaiset reunukset on hankittava ikkunaverhoihin, suoratko vai poimuiset. Hän oli niin kiintynyt puuhiinsa, että usein itse touhusi hikipäissään sijoitellen huonekaluja, vieläpä itse ripusteli ja sovitteli uutimia ikkunoihin. Kerran kiipesi hän tikapuille näyttääkseen ymmärtämättömälle verhoilijalle, kuinka hän tahtoo oviverhot pantaviksi, astahti harhaan ja rymähti alas, mutta ollen vankka ja vikkelä mies, sai käsillään kiinni ja satutti ainoastaan kylkensä ovenpielen haarukkaan. Loukkautumaa vähän pakotti, mutta pian se taas parani. Ivan Iljitsh tunsi itsensä koko puuhaus-ajan omituisen iloiseksi ja terveeksi. Hän kirjoitti omaisilleen: "minusta tuntuu kuin olisin tullut 15 vuotta nuoremmaksi!" Hän oli luullut saavansa sisustukset kuntoon syyskuun kuluessa, vaan työ venyi puoliväliin lokakuuta. Mutta kaunista siitä tulikin, sitä ei sanonut ainoastaan hän, vaan kaikki, jotka sen näkivät.

Tosin ei tässä ollut kummempaa katsottavaa kuin mitä tavallisesti on kaikilla ei kovin rikkailla ihmisillä, vaan sellaisilla, jotka tahtovat rikkaita jäljitellä ja ainoastaan senvuoksi ovat toinen-toistensa kaltaisia: silkkipäällyksiä, mustaa-puuta, kukkia, mattoja, tummanvälkähteleviä pronssikaluja, sanalla sanoen kaikkea sitä, mitä kaikki määrättyyn luokkaan kuuluvat ihmiset käyttävät ollaksensa toisten määrättyyn luokkaan kuuluvien ihmisten kaltaisia. Ivan Iljitshinkin huoneet olivat niin muodinmukaiset, ettei edes huomio niihin kääntynyt; mutta hänestä itsestään ne näyttivät aivan erikoisilta. Kun hän sitten oli vastaanottanut omaisensa rautatie-asemalla, kuljettanut heidät valaistuun, valmiiseen asuntoon, ja valkoiseen kaulaliinaan puettu lakeija oli aukaissut oven -- kukkasilla koristettuun etehiseen, sekä kun he sitten astuivat sisään vierashuoneeseen ja kabinettiin, päästellen mielihyvän huudahduksia, niin tunsi isäntä Ivan Iljitsh itsensä erinomaisen tyytyväiseksi, juoksutti heitä ympäri joka-paikkaan, imien sisäänsä heidän ylistelyitään ja loistaen mielihyvästä. Kun Praskovja Fjodorovna sitten, heidän istuessaan iltateen ääressä, tiedusti häneltä, kuinka hän oikeastaan oli pudonnut tikapuilta, niin hän vain naurahti ja näytti liikkeillä, mitenkä hän oli lentänyt ja säikäyttänyt verhoilijan.

-- Mitäpäs moinen keikaus vanhalle voimistelijalle! Joku muu olisi voinut siinä itsensä tappaa, mutta minuun vain hiukkasen kolahti. Käyhän tuo vieläkin vähän kipeää, kun koskee, mutta kyllä se pian paranee. Eikä siinä näy muuta kuin mustelma.

Ja niin alkoivat he elää uudessa rakennuksessaan, josta, kuten aina, silloin kun pulskasti tullaan toimeen, ei puuttunut muuta kuin yksi huone lisää; ja uusi palkkakin riitti mainiosti niin ettei siitäkään tuntunut puuttuvan kuin mitätön summa -- viitisen sataa ruplaa. Varsinkin ensi-aika oli onnellista, kun ei kaikki vielä ollut loppuun järjestetty, ja oli siis vielä kaikellaista puuhattavaa, ostettavaa, tilattavaa ja paikoilleen sovitettavaa. Vaikka sattuikin jonkun verran erimielisyyksiä miehen ja vaimon välillä, niin molemmat sentään olivat niin tyytyväiset, ja siksi paljon oli puuhaa, että kaikki päättyi ilman suurempia riitoja. Sitten kun ei enää ollut mitään järjestettävää, tuntui tosin hiukan ikävältä, ikäänkuin jotakin puuttuisi, mutta siinäpä sitten tulla tupsahti uusia tuttavuuksia ja tottumuksia, ja elämä täydentyi.

Vietettyään aamupäivän oikeuspalatsilla, palasi Ivan Iljitsh tavallisesti kotiinsa päivälliseksi, ja hänen mielialansa oli ensiaikoina hyvä, vaikka vähän kärsikin juuri asumuksen tautta. (Häntä kiusasi jokainen tahra pöytäliinalla, silkkipäällyksissä tai risautunut rihma akuttimissa. Hän oli pannut siksi paljon vaivaa järjestämiseen, että kaikellainen hävitys koski hänen mieleensä kipeästi.) Mutta ylipäänsä solui Ivan Iljitshin elämä niin kuin sen hänen uskonsa mukaan oli määräkin solua -- kevyesti, hauskasti ja säädyllisesti. Hän nousi kello 9, joi kahvinsa, luki sanomalehden, puki sitten yllensä univormun ja ajoi virastoon. Siellä oli hänellä aina vastassa nuot jo valmiiksi muokatut länget, jotka olivat niin tutut että hän kerralla niihin osui. Anojia, kanslia-asioita, istunnoita -- sekä julkisia että valmistavia. Kaikesta tästä täytyi osata seuloa pois kaikki se ummehtunut aines, mikä aina uhkaa rikkoa virka-asiain säännöllistä juoksua: ei saa sallia ihmisten kanssa mitään suhteita paitsi virkaankuuluvia, ja aiheen suhteisiin täytyy olla ainoastaan virallisen, ja itse suhteiden pelkästään virallisia. Tulee nyt esimerkiksi joku henkilö ja haluaa saada tietää jotakin. Ivan Iljitshillä ei tietysti, yksityisen miehen tavoin, voi olla mitään suhteita sellaiseen ihmiseen; mutta annappas että tällä henkilöllä on asiaa oikeustonjäsenelle, sellaista asiaa, jonka voi ilmaista virallisella paperilla ja juhlallisella otsakkeella, -- niin tällaisten suhteiden rajojen sisässä tekee Ivan Iljitsh kaiken, ehdottomasti kaiken voitavansa sekä noudattaa tämän ohessa ihmisystävällisiä seuratapoja, s.o. kohteliaisuutta. Niin pian kuin tämä virallinen suhde lakkaa, lakkaa myös kaikki muu. Tämän kyvyn erottaa virallinen puoli todellisesta elämästä omisti Ivan Iljitsh korkeimmassa määrässä sekä sai sen pitkällisen käytännön ja taidon avulla kehitetyksi aina sille asteelle, että hän väliin, kuten ammattitaiteilija, suvaitsi ikäänkuin leikillä sekoittaa toisiinsa inhimilliset ja viralliset suhteet. Hän salli sen itselleen sentähden, että tunsi itsessään alati voiman, milloin vain tarvis vaati, jälleen eristämään virallisuuden ja syrjäyttämään inhimilliset vaatimukset. Tämä asia ei käynyt häneltä ainoastaan kepeästi, hauskasti ja säädyllisesti, vaan vieläpä varsin taiteellisesti.

Lomahetkinä hän poltteli tupakkaa, joi teetä, keskusteli hiukan politiikasta, hiukan yleisistä asioista, hiukan korteista, ja kaikista enin virkanimityksistä. Väsyneenä, mutta tunteilla taiteilijan, joka huolellisesti on suorittanut osansa soittaessaan yhtä ensimmäisistä viuluista orkesterissa, palasi hän sitten kotiin. Sieltä oli sillävälin äiti tyttärineen lähtenyt jonnekkin kaupungille, tahi oli heillä joku vieraana; poika oli tavallisesti koulussa tahi luki läksyjään valmistajain johdolla, opiskellen sanallisesti kaikkea sitä, mitä kimnaasissa opetetaan. Kaikki oli hyvin. Päivällisen jälkeen, jollei ollut vieraita, lueskeli Ivan Iljitsh toisinaan jotain kirjaa, josta oli paljon puhuttu, ja illan tullen istuutui työhönsä, s.o. lueskeli papereita, tutkiskeli lakipykäliä, -- vertoi todistajain lausumia ja punnitsi niitä lain vaa'alla. Tämä työ ei hänestä tuntunut ikävältä, jos ei erin hauskaltakaan. Ikävän tullessa saattoi ruveta pelaamaan ruuvia, vaan jos ei sattunut siihen tilaisuutta, niin oli tämä kuitenkin parempaa kuin istuminen yksikseen taikka vaimonsa kanssa. Ivan Iljitshin mielihuveja taas olivat pienoiset päivälliset, joihin hän kutsui hienon-mailman huomatuimpia naisia ja miehiä, ja joissa ajanvietto koetettiin saada samallaiseksi kuin tällaisten ihmisten tavallinen ajanvietto, aivan niinkuin hänen vierashuoneensakin oli jäljitetty muiden malliksi-kelpaavien vierashuoneiden mukaan.

Erään kerran oli heillä myös tanssi-iltama. Ivan Iljitshistäkin oli hauskaa, ja kaikki oli hyvin, vaikka nousikin suuri riita vaimon kanssa leivoksista ja konvehteista; Praskovja Fjodorovnalla näet oli oma suunnitelmansa, Ivan Iljitsh taas vaati jyrkästi, että kaikki makeiset otettaisiin kalliilta kondiittorilta ja tilasikin omin päin tältä ison määrän leivoksia, ja riita nousi siitä, että leivokset jäivät syömättä, vaikka kondiittorin lasku teki 45 ruplaa. Se oli kova ja ikävä riita, niin että Praskovja Fjodorovna tiuskasi miehelleen: "voi sua sen pöllöpää!" jonka johdosta toinen, päähänsä tarttuen, tuli sydännyksissään maininneeksi jotakin avioerosta. Mutta itse iltama oli kuitenkin hilpeä. Vieraina oli parhainta seuraa, ja Ivan Iljitsh tanssi ruhtinatar Trufonowan kanssa, sen naisen sisaren kanssa, joka oli tunnettu "Haihduta huoleni"-nimisen yhdistyksen perustajana. Virkamiehen ilot ne olivat itserakkauden iloja, seuraelämän ilot taas olivat turhamaisuuden iloja, mutta Ivan Iljitshin todellisina iloina olivat -- ruuvipelin ilot. Hänen täytyi tunnustaa että kaikkien, surullisintenkin elämänilmiöiden jälkeen, ei ollut mailmassa ihanampaa, kirkkaampaa iloa kuin istahtaminen hyvien toverien ja räyhäämättömien pelaajien kera ruuvipöytään, mutta välttämättä neljän-miehen, (sillä jos on viisi, niin tuntuu ikävältä erota seurasta, vaikka on olevinaankin mielissään) ja oli virkistävää oikein hengessä ja totuudessa antaa korttien lentää, sekä sitten haukata illallista ja juoda lasillinen hyvää viiniä. Jos sitten lisäksi oli sattunut hiukan voittamaan -- hiukan vain, sillä suuret summat olivat ikäviä -- niin maistuipa uni ruuvipelin jälkeen kovin suloiselta ja hyvällä-tuulella meni Ivan Iljitsh silloin maata.

Niin he elelivät. Seurapiiri oli heillä mitä parhain, huomattuja henkilöitä ajeli heidän luonaan eikä nuoria herroja puuttunut heidän talostaan.

Katsannossaan tuttavapiirinsä suhteen olivat mies, vaimo ja tytär täydellisesti yksimieliset, niin että he, vaikkeivät olleetkaan siitä keskenään sopineet, aivan samalla tapaa työnsivät luotaan kaikki eri-piireihin kuuluvat ystävät ja sukulaiset, kaikellaiset likanaamat, jotka sopimattoman-imelästi tulla tuiskahtivat heidän vierashuoneeseensa, jonka seiniä koristivat jaappanilaiset maljakot. Tällaiset pyhittämättömät ystävät saatiin pian lakkaamaan juoksustaan, ja Golovinien seurapiiri pysyi kuin pysyikin puhtaana. Nuoret keikarit hakkailivat Liisa-neitiä ja yksi heistä Petrishtshev, Dmitri Ivanovitsh Petrishtshevin poika ja hänen omaisuutensa ainoa perillinen, nuori lakimies, alkoi siinä määrässä pitää tyttöä kuumana, että Ivan Iljitshinkin jo täytyi asiasta kuiskutella Praskovja Fjodorovnalle, että eikö olisi syytä toimittaa nuoret ajelemaan kahden kesken troikalla tai hommata seuranäytelmä. Niin heillä elettiin, ja kaikki meni tasaista kulkuaan, ja kaikki tuntui sangen hyvältä.

IV.

Kaikki olivat terveinä. Ei näet saattanut sanoa sairaudeksi sitä, että Ivan Iljitsh toisinaan puhui, että hänellä on kummallinen maku suussa ja jotakin pahalle-tuntuvaa vatsan vasemmalla puolella. -- Mutta tapahtui, että tämä pahantuntu alkoi lisääntyä ja muuttua, jollei vielä kivuksi niin ainakin alituiseksi vaivaksi kyljessä, josta taas johtui mielialan katkeruus. Tämä mielialan katkeruus, joka kasvamistaan kasvoi, alkoi nyt turmella sitä elämän kevyttä ja sopusuhtaista hauskuutta, joka jo oli ollut vakaantumaisillaan Golovinien perheessä. Mies alkoi nyt yhä useammin riidellä vaimonsa kanssa, ja pian hävisi keveys ja hauskuus, ja vaivoin säilyi yksin säädyllisyys jäljellä; kotoiset kohtaukset rupesivat jälleen tihenemään. Ainoina lepopaikkoina olivat enää taas nuot lemmen saarelmat, mutta niitäkin oli vähän eikä niihinkään enää voinut turvautua ilman räjähdyksen vaaraa. Praskovja Fjodorovna ei nyt aiheettomasti saattanut sanoa, että hänen miehellään oli synkkä luonto. Omituisella liioittelemistavallaan kertoi hän ihmisille, että tuo kauhea luonto oli kaiken ijän ollut samallainen ja että tarvitaan hänen hyvyytensä kestääkseen sellaista kaksikymmentä vuotta. Totuus oli siinä, että riidat nyt alkoivat miehen puolelta. Hänen riitaisuutensa alkoi aina juuri ennen päivällistä ja usein nimenomaan silloin, kun liemilautanen oli asetettu hänen eteensä ja hänen oli rupeaminen syömään. Milloin hän muistutti, että joku ruoka-astia on pilattu, milloin että ruoka ei ole kunnollista, milloin sitä että poika nojasi kyynäspäillään pöytään, tai että tyttären tukka oli hassusti laitettu. Ja kaikesta hän syytti Praskovja Fjodorovnaa. Alussa väitteli Praskovja Fjodorovna vastaan torjuen syytökset rumilla sanoilla, mutta kun mies pari kertaa päivällisen alussa oli tämän johdosta joutunut ihan raivoonsa, niin hän ymmärsi, että tämä oli sairaloisuutta, jonka hänen miehessään aiheutti ravinnon sisäänottaminen, ja tyynsi itsensä niin ettei enää väitellyt vastaan, vaan ainoastaan kiirehti syömistä. Tämän nöyrtymisensä luki Praskovja Fjodorovna itselleen suureksi ansioksi. Huomattuaan että hänen miehellään muka oli kauhea luonto ja että tämä muka teki hänen elämänsä onnettomaksi, alkoi hän surkutella omaa itseään. Ja kuta enemmän hän surkutteli itseään, sitä enemmän hän vihasi miestään. Hän rupesi jo toivomaan, että hän kuolisi, mutta ei sentään sydämmensä pohjasta voinut sitä tehdä, sentähden että silloin jäisi ilman palkkarahoja. Ja tämä ärsytti häntä yhä enemmän miestään vastaan. Hän piti itseään kauhean onnettomana juuri sen tautta, ettei miehen kuolemakaan voinut häntä pelastaa, ja vaikka koetti salata katkeruutensa, niin tämä peitetty harmi yhä vain kartutti hänen mielensä kiukkua.

Kerran oli heillä taas ollut tuollainen kotoinen kahakka, jossa Ivan Iljitsh oli esiintynyt kovin itsekkäänä. Kun sovinto perästäpäin seurasi ja mies selitti, että hänen mielenkatkeruutensa johtui jonkunlaisesta sairauden kiihoituksesta, niin arveli vaimo, että jos hän on kipeä, niin täytyy ruveta itseään parantamaan sekä vaati häntä menemään jonkun kuuluisan lääkärin luo.

Mies menikin. Kaikki kävi juuri niin kuin hän edeltäpäin hyvin tiesi. Hänet vastaanotettiin sillä tohtorimaisella arvokkaisuudella, jonka leima oli hänelle tuttu omasta virasta oikeuspalatsissa. Hän ymmärsi hengessään kaikki nuot rinnan-koputukset, jotka vaativat edeltäpäin määrätyitä ja nähtävästi tarpeettomia vastauksia, sekä tuon merkitsevän ryhdin, joka pakoitti alistumaan tohtorin tahdon alle, tohtorin, joka muka kaikki asiat tuntee ja ymmärtää ja osaa kenet tahansa parantaa käyttäen aina samoja temppuja. Kaikki tapahtui juuri kuin siellä oikeuslaitoksella. Saman ryhdin kuin hän siellä oli ottanut päällensä syytteenalaisten edessä, aivan saman ryhdin otti myös kuuluisa lääkäri hänen edessään. Lääkäri puhui: se ja se seikka osoittaa, että teillä on sisäelimissä sitä ja sitä; mutta jos ei tämä käy ilmi niistä tai niistä tuntomerkeistä, niin teissä täytyy otaksua olevan sitä ja sitä. Jos taas otaksutaan sitä ja sitä, niin silloin... j.m.s. Ivan Iljitshille oli tärkeä ainoastaan yksi kysymys: onko hänen tilansa vaarallinen vai ei? Mutta tästä asiaankuulumattomasta kysymyksestä ei tohtori ollut tietääkseenkään. Tohtorin näkökannalta oli moinen kysymys joutava ja arvoton, asiaan kuului vain otaksumien punnitseminen -- oliko tässä kysymyksessä munuaistauti, vai kroonillinen katarri, vai umpisuolentulehdusko. Ei siis ollut kysymystä Ivan Iljitshin elämästä, oli vain kiista munuaisista ja umpisuolesta. Ja tämän kiistan ratkaisi tohtori Ivan Iljitshin silmien edessä loistavalla tavalla umpisuolen eduksi, tehden kuitenkin sen verukkeen, että virtsan tutkiminen voipi antaa uusia todisteita ja että silloin on asia lopullisesti selviävä. Kaikki tämä oli tismalleen-täsmälleen samaa, mitä Ivan Iljitsh itse tuhansia kertoja oli tehnyt syytteenalaistensa suhteen yhtä loistavalla tempulla. Ja yhtä loistavasti teki tohtori loppulausuntonsa, juhlallisesti, vieläpä iloisesti katsahtaen silmälasiensa ylitse potilaaseen. Lääkärin lausunnosta teki Ivan Iljitsh sen johtopäätöksen että asiat ovat -- huonosti, vaan että hänelle, tohtorille, ja kentiesi kaikille muillekkin se on yhdentekevää. Ja tämä huomio hätkäytti häntä sairaloisesti, herättäen hänessä suurta sääliä omaa itseään kohtaan sekä katkeraa vihaa tohtoria kohtaan, joka oli välinpitämätön niin tärkeästä kysymyksestä.

Mutta hän ei huolinut väittää mitään vastaan, vaan nousi ylös, pani rahat pöytään ja sanoi huoahtaen: -- me sairaat taidamme useinkin tehdä teille sopimattomia kysymyksiä? Minä haluaisin tietää, onko tauti, niinsanoakseni, vaarallinen vai ei?...

Tohtori katsahti häneen ankarasti yhdellä silmällä läpi silmälasien ikäänkuin haluten sanoa: "Syytetty, jollette te pysy teille määrättyjen kysymysten rajojen sisässä, niin olen pakoitettu ryhtymään toimenpiteisiin teidän poistamiseksenne istuntosalista."

-- Minä mainitsin teille jo sen, mitä pidin tarpeellisena ja mukavana, -- lausui lääkäri. -- Lopun on näyttävä virtsan tutkimus.

Ja tohtori kumarsi hyvästiksi.

Ivan Iljitsh astui hitaasti ulos talosta, istuutui alakuloisena rekeen ja käski ajaa kotiinsa. Koko matkan hän lakkaamatta muisteli kaikkea, mitä tohtori oli puhunut, koettaen kääntää noita sotkuisia, epäselviä, oppineita sanoja yksinkertaiseen kieleen sekä lukea niistä vastauksen kysymykseensä: ovatko asiani jo aivan huonosti vai eikö vielä ole mitään hätää? Ja hänestä näytti, että lääkärin koko puheen sisällys oli se, että hänen laitansa on aivan huonosti. Ajaessaan pitkin katuja, tuntui kaikki Ivan Iljitshistä surulliselta. Ajurit, talot, kadulla kulkevat ihmiset, kauppapuodit -- kaikissa niissä tuntui nyt olevan surun leima. Ja tuo mykkä, kalvava kipu, joka ei silmänräpäykseksikään hellittänyt, tuntui nyt, lääkärin sekavia puheita muistellessa saavan toisellaisen, paljoa vakavamman merkityksen. Oudoin, raskain tuntein kuunteli nyt Ivan Iljitsh sen jäydäntää sisässään.

Päästyään kotiinsa, alkoi hän kertoa vaimolleen, mitä oli saanut tilastaan tietää. Vaimo kuunteli, mutta kesken kertomusta astui tytär hattupäässä huoneeseen lähteäkseen äitinsä kera ulos kaupungille. Hän istahti väkinäisesti kuuntelemaan tätä surkeutta, vaan ei malttanut kauvaa, eikä äitikään jaksanut kuulla loppuun asti.

-- No, sepä nyt lysti, että siellä kävit, -- sanoi vaimo, -- katsohan nyt, että rupeat nauttimaan säännöllisesti lääkkeitä. Anna tänne resepti, niin lähetän Gerasimin apteekkiin.

Ja rouva läksi pukeutumaan.

Mies pidätti hengitystään niin kauvan kuin vaimo oli huoneessa, ja huoahti raskaasti vasta sitten, kun tämä oli poistunut. -- No, mitäpäs siitä, -- arveli hän, -- ehkäpä ei tosiaankaan vielä ole kerrassa mitään hätää.

Hän alkoi tämän jälkeen nauttia lääkkeitä ja noudattaa tohtorin määräyksiä, jotka vielä muuttuisivat tuon virtsan tutkimuksen johdosta. Mutta nytpä sattuikin niin, että tässä tutkimuksessa sekä siinä, jonka oli seuraaminen sen jälkeen, tapahtui joku sekaannus. Itse tohtori oli vaikeasti tavattavissa, ja sentähden kävi niin, ettei tullut tehdyksi aivan siten kuin tämä oli tarkoittanut. Vai oliko vika siinä, että potilas ehkä oli unohtanut jotakin sanomatta, tai valehdellut, tai salannut jotakin lääkäriltään? Ivan Iljitsh alkoi kuitenkin täsmällisesti noudattaa määräyksiä, ja tämä noudattaminen toi hänelle ensiaikoina lohdutusta.

Lääkärissä-käyntinsä jälkeen oli Ivan Iljitshin päätoimena tarkasti täyttää tohtorin määräykset terveydenhoitoon ja rohtojen nauttimiseen nähden sekä kuunnella omaa sisäistä kipuaan, oman elimistönsä kaikkia toimintoja. Ivan Iljitshin pääharrastuksina olivat nyt ihmisten terveys ja ihmisten taudit. Kun hänen läsnäollessaan satuttiin puhumaan sairaista, kuolleista, parantuneista ja varsinkin sellaisesta sairaudesta, joka oli hänen tautinsa kaltaista, niin hän kuunteli tarkasti, vaikka koettikin salata mielenliikutustaan, tiedusteli kaikellaista asiaankuuluvaa sekä vertaili omaan sairauteensa.

Kipu ei helpoittanut, mutta Ivan Iljitsh pakoitti itsensä ajattelemaan, että hänen laitansa on nyt parempi. Hän saattoikin pettää itsensä niin kauvan kuin ei mikään hänen mieltään ärsyttänyt. Mutta heti kun sattui ikävyyksiä vaimon kanssa, vastoinkäynti virassa, pahoja kortteja ruuvipelissä, niin hän heti tunsi sairautensa koko voiman: ennen oli hän tällaiset vastoinkäymiset kestänyt toivossa että saa pahat parannetuksi taistelemalla ja että vihdoin voittaa menestyksen kruunun. Mutta nyt häntä jokainen vastoinkäynti viilsi sydämmeen ja saattoi epätoivoon. Ja hän sanoi itselleen: "siinä sen nyt näkee, heti kun rupesin paranemaan ja rohdot jo alkoivat vaikuttaa, silloin tämä kirottu onnettomuus tekee kaikki tyhjäksi..." Ja hän suuttui sattuneeseen onnettomuuteen tai ihmisiin, jotka tuottivat hänelle ikävyyksiä ja koettivat häntä tappaa, ja hän tunsi että tämä oma suuttumus se hänet juuri tappaa, mutta hän ei voinut sitä hillitä. Olisi luullut, että hänen itsensäkin olisi pitänyt tajuta, että moinen kiukustuminen olosuhteisiin ja ihmisiin pahentaa hänen sairauttaan etteikä sentähden saa kääntää huomiota ikäviin sattumiin, mutta hän harkitsi aivan päinvastoin ja väitti tarvitsevansa rauhaa, piti silmällä kaikkea, mikä suinkin tätä rauhaa rikkoi ja äkämystyi joutavimmastakin häiriöstä. Hänen tilaansa pahensi myös se, että hän lueskeli lääketieteellisiä kirjoja ja neuvotteli tohtorein kanssa. Tilan huonontuminen tapahtui niin tasaisesti, että hän saattoi helposti pettyä verratessaan yhtä päivää toiseen, sillä erotusta ei paljon ollut. Mutta kun hän neuvotteli lääkärien kanssa, silloin hänestä näytti, että tila käy huonompaan päin, vieläpä kovaa vauhtia. Ja, tästä huolimatta, hän alinomaa neuvotteli tohtorein kanssa.