Part 2

Koulu-aikoinaan oli hän tullut tehneeksi tekoja, jotka hänestä ennen näyttivät sangen törkeiltä ja pakoittivat häntä inhoamaan omaa itseään sinä aikana kuin hän ne teki, mutta perästäpäin huomattuaan että samallaisia tekoja olivat tehneet myös ylempänä-seisovat henkilöt pitämättä niitä rumina, hän ne täydellisesti unhoitti, jos kohta ei vieläkään pitänyt niitä kauniina, mutta ei vähääkään niitä hävennyt silloin kun sattui ne muistamaan.

Päästyään oikeuskoulusta yhdeksännen arvoluokan päästötodistuksella sekä saatuaan isältään rahat virkapuvun hankkimista varten, tilasi Ivan Iljitsh itselleen vaatteuston Sharmerilta, pääkaupungin hienoimmalta räätäliltä, ripusti kellonvitjoihinsa pienen muistorahan päällekirjoituksella: "respice finem", lausui juhlalliset jäähyväiset prinssille ja johtajalle, söi päivälliset tovereineen Dononilla -- jonka jälkeen hän sitten uusmuotisine kapsäkkeineen, liinavaatteilleen, pukuineen, parranajo- ja toalettitarpeineen sekä kantoremmeineen, mitkä kaikki olivat tilatut ja ostetut parhaimmista makasiineista, matkusti sisämaahan, johon isä hänelle oli hankkinut virkamiehen-paikan kuvernöörin kansliassa erityisiä toimenpiteitä varten.

Maaseutukaupunkiin tultuaan loi Ivan Iljitsh heti itselleen yhtä keveän ja miellyttävän aseman kuin mikä hänellä oli ollut koulussakin. Hän hoiti toimensa, yleni aste-asteelta virassaan ja vietti samalla hupaista ja säädyllistä elämää. Toisinaan matkusti hän päällystönsä uskottuna ympäri lääniä esiintyen arvokkaasti sekä ylempiensä että alempiensa seurassa ja täyttäen täsmällisesti ja lahjomattomalla rehellisyydellä, mistä ei voinut olla ylpeilemättä, hänelle uskotut tehtävät, jotka etupäässä koskivat lahkolaisasioita.

Huolimatta nuoresta ijästään ja luontaisesta taipumuksestaan kevyeen iloisuuteen, oli hän virka-asioissa erinomaisen maltillinen, virallinen, vieläpä ankarakin, kun sitävastoin seuraelämän seikoissa hän usein oli leikillinen, sukkelapäinen, aina hyväntuulinen, kohtelias ja tuollainen _bon enfant_, niinkuin hänestä hänen esimiehensä ja tämän rouva sanoivat, joiden luona hän oli aivan kuin kotonaan.

Oli hänellä täällä maaseutukaupungissa ollessaan myös suhteita erääseen naiseen, joka oli pikiintynyt tähän hiukan keikarimaiseen juristiin; myös oli hän tuttu muutaman muotiompelijattaren kanssa sekä otti osaa juominkeihin kaupunkiinsaapuneiden sivus-adjutanttien mukana, ajelipa toisinaan toverien seurassa laitakaupunginkin kaduille illallisen jälkeen. Esimiehensä vaimoa saattoi hän totella yhtä paljon kuin itse esimiestäkin. Mutta kaikella tällä oli niin ylevä säädyllisyyden leima, ettei siitä mitenkään voinut käyttää rumia sanoja, vaan kaikki sopi tuohon ranskalaiseen lauseparteen: il faut que jeunesse passe. Kaikki nimittäin tapahtui puhtain käsin, puhtaissa paidoissa, huulilla ranskankieliset sanat ja, mikä pääasia, mitä ylhäisimmässä seurapiirissä, joten siis nämät korkeammassa asemassa olevat ihmiset sen itse hyväksyivät. Näin palveli Ivan Iljitsh viisi vuotta, jonka jälkeen hänen virkatoimessaan tapahtui muutos. Ilmestyi nimittäin uusia oikeuslaitoksia, joihin tarvittiin uusia ihmisiä.

Ja Ivan Iljitshistä tuli yksi näitä uusia henkilöitä.

Hänelle tarjottiin tutkintotuomarin virka, ja hän otti sen vastaan, vaikka paikka olikin toisessa läänissä, ja täytyi siis heittää kaikki sukeutuneet suhteet sikseen sekä taas rakentaa uudet uudessa paikassa. Vanhasta paikasta erotessa pitivät ystävät Ivan Iljitshille liikuttavat läksiäiskekkerit, antoivat hänelle muistoksi hopeisen paperossikotelon, ja niin matkusti hän uuteen paikkaansa.

Tutkintotuomarina Ivan Iljitsh oli samallainen _comme il faut_, säädyllinen mies, joka osasi erottaa virkavelvollisuudet yksityiselämästä ja herätti yleistä kunnioitusta, kuten ennen virkamiehenä erityisiä toimia varten. Itse tutkintotuomarin toimi taas huvitti ja viehätti Ivan Iljitshiä paljon enemmän kuin entinen virkansa. Siinä entisessä virassa oli tosin ollut aika mukavaa, puettuna sharmerilaiseen arkiunivormuun, vapaasti käydä kekkelehtiä sivu vapisevien, vastaanottoa odottelevien anojain ja virkahenkilöiden, jotka häntä kadehtivat, työntyä suoraapäätä päällikön virkahuoneeseen sekä istahtaa hänen kanssaan teetä juomaan paperossi-hampaissa; mutta ihmisiä, jotka suorastaan riippuivat hänen mielivallastaan, oli sentään ollut liian vähän. Sellaisia olivat olleet vain kruunuvoudit ja lahkolaiset, silloin kun häntä oli lähetelty heidän luokseen viran puolesta. Mutta hänestä oli ollut hauska oppineesti, melkeinpä toverillisesti seurustella sellaisten, hänestä riippuvaisten ihmisten kanssa, hänestä oli ollut hauska antaa toisten tuntea, että kas hän, jonka vallassa on musertaa, seurustelee heidän kanssaan ihan kuin ystävä yksinkertaisesti. Sellaisia ihmisiä oli silloin ollut vähän. Mutta nyt, ollessaan yleinen syyttäjä, tunsi Ivan Iljitsh että kaikki, -- ehdottomasti kaikki, -- tärkeimmätkin, itsetyytyväisimmätkin ihmiset, kaikki ovat hänen käsissään, ja että tarvitsee ainoastaan kirjoittaa määrätyt sanat asiapaperin laitaan, ja tuo tärkeä, itsetyytyväinen henkilö tuodaan oitis hänen luokseen joko syytettynä tai todistajana, ja on, jollei hän nimittäin tahdo häntä pistää vankeuteen, nöyrästi seisova hänen edessään ja vastaava hänen kysymyksiinsä. Ivan Iljitsh ei milloinkaan väärinkäyttänyt tätä valtaansa, vaan koetti päinvastoin lieventää sen ilmaisumuotoja, mutta tunto tällaisen vallan omistamisesta ja mahdollisuus sitä lieventää tuottivat hänelle suurimman huvituksen ja viehätyksen hänen uudessa virassaan. Itse virassa, nimittäin tutkimuksia toimeenpantaessa, oppi Ivan Iljitsh hyvin pian erottamaan omasta itsestään kaikki asianhaarat, jotka eivät koskeneet virkaa, sekä pukemaan mitä monimutkaisimmatkin jutut sellaiseen muotoon, missä asia ainoastaan ulkonaisella tavalla saattoi heijastua paperilla ilman että hänen persoonallinen näkökantansa vähääkään siinä esiintyi ja, mikä pääasia, jossa kaikki vaadittu muodollisuus tarkasti tuli noudatetuksi. Asia oli vielä uusi, ja hänpä oli yksi ensimmäisiä miehiä, jotka käytäntöön sovittivat vuoden 1864:n asetukset.

Siirtyessään tutkintotuomarin virkaan uuteen kaupunkiin, teki Ivan Iljitsh uusia tuttavuuksia, joutui uusiin suhteisiin, loi itselleen uuden aseman ja otti päällensä hiukan toisellaisen ryhdin. Hän asettui soveliaan välimatkan päähän läänin hallitusherroista ja valitsi itsellensä mieleisensä piirin kaupungissa-asuvien lakimiesten ja aatelisten joukosta, esiintyi hieman haukuskellen hallitusta, oli kohtuullisesti vapaamielinen ja sivistyneesti kansanvaltainen. Tämän ohessa Ivan Iljitsh, pikkuistakaan luopumatta entisestä sirosta ulkoasustaan, tultuaan uuteen asemaan, lakkasi ajattamasta leukaansa ja antoi partansa kasvaa aivan niinkuin se halusi.

Ivan Iljitshin elämä uudessa kaupungissa muodostui sangen mukavaksi: tuo kuvernööriä vastaan kapinoitseva seurapiiri oli ystävällistä ja suopeaa väkeä, palkka oli suuri, ja elämän hauskuutta lisäsi korttipeli, jota Ivan Iljitshkin nyt alkoi harjoittaa omaten kyvyn lyödä korttia iloisesti, pikaisesti harkiten tekonsa sekä hyvin hienosti, niin että hän yleensä aina pysyi voiton puolella.

Pari vuotta tässä uudessa virassa oltuaan kohtasi Ivan Iljitsh tulevan vaimonsa. Praskovja Fjodorovna Michel oli kaikista viehättävin, älykkäin ja loistavin neitonen siinä piirissä, jonka keskuudessa Ivan Iljitsh liikkui. Ensin joutui hän vain leikilliseen, keveään suhteeseen tämän neidin kanssa, pitäen sitä vain tavallisena huvituksena ja virvoituksena virkavaivojensa lomassa.

Ollessaan nuorena virkamiehenä erityisiä toimia varten, oli Ivan Iljitsh ylipäänsä ottanut osaa kaikkiin tanssiaisiin, mutta tultuaan tutkintotuomariksi nähtiin hänet enää vain poikkeustapauksessa tanssimassa. Hän otti nyt osaa näihin huveihin vain sillä mielellä, että vaikka olikin uuden virkalaitoksen miehiä sekä kuului viidenteen arvoluokkaan, niin kas kyllä tässä, jos niin tarvittiin, tanssiakkin osattiin ja, ehkä vielä paremmin kuin joku muu! Niinpä hän vain joskus ihmeeksi iltojen lopussa tanssi Praskovja Fjodorovnankin kanssa ja voitti etupäässä näiden tanssien ajalla hänen sydämmensä. Tyttö rakastui häneen, ja vaikka Ivan Iljitshillä ei ollut selvästi määriteltyä aikomusta mennä naimisiin, niin hän, koska tyttö häneen kerran rakastui, teki itsellensä kysymyksen: "Miksikäs minä en tosiaankin saattaisi mennä naimisiin?"

Neiti Praskovja Fjodorovna oli hyvästä aatelisperheestä eikä ollut ulkomuodoltaankaan ruma, ja olipa hänellä vähän omaisuuttakin. Tosinhan Ivan Iljitsh mielestään olisi voinut tehdä loistavammankin naimakaupan kuin tämä, mutta kyllä tämäkin jo hänelle kelpasi. Hänellähän oli itsellä oma palkkansa, ja tytöllä, toivoi hän, tulisi olemaan yhtä paljon. Sukulaisuussuhde oli sovelias, ja neito tuollainen suloinen, sievoinen, täysin säädyllinen naikkonen. Mutta yhtä väärin kuin olisi sanoa, että Ivan Iljitsh meni naimisiin sentähden, että muka rakastui morsiammeensa tai löysi hänessä vastakaikua elämänkatsomuksilleen, yhtä väärin olisi sanoa, että hän nai siksi, että hänen seurapiiriinsä kuuluvat ihmiset hyväksyivät tämän naimaliiton. Ivan Iljitsh meni naimisiin hiukan kumpaakin näkökantaa silmälläpitäen: hän teki omalle itselleen mieliksi hankkiessaan sellaisen vaimon, ja samalla hän myös teki sen, mitä ylemmässä asemassa olevat ihmiset pitivät luonnollisena.

Ja niin joutui Ivan Iljitsh naimisiin. Itse naimisen suoritus ja avio-elämän ensi aika aviollisine hyväilyineen, uusine huonekaluineen, uusine ruoka-astioineen, uusine liinavaatteineen, aina vaimon raskaaksitulemiseen asti, kävi sangen hyvin, niin että Ivan Iljitsh jo alkoi arvella, ettei naiminen ainoastaan ole häiritsemättä sitä kevyen, suloisen, hauskan ja aina säädyllisen ja seurapiirin hyväksymän elämän luonnetta, jonka Ivan Iljitsh katsoi ylipäänsä elämään kuuluvaksi, vaan vieläpä tekee elämänilon kaksinkertaiseksi. Mutta silloin, vaimon raskaudentilan ensi kuukausista alkaen, ilmaantui sellaista uutta, odottamatonta, epämieluista, painostavaa ja säädytöntä, jota ei mitenkään olisi voinut odottaa, ja josta ei mitenkään voinut päästä erilleen.

Vaimo alkoi nimittäin ilman pienintäkään aihetta, niinkuin Ivan Iljitshistä näytti, _de gaité de coeur_, kuten hän itselleen sanoi, rikkoa elämän suloa ja sopusointua: hän oli mustasukkainen ilman mitään syytä, vaati häneltä keimailevaa huomiota itseään kohtaan, etsi riitaa kaikesta sekä pani toimeen ikäviä ja raakoja kohtauksia.

Ensi alussa Ivan Iljitsh toivoi voivansa vapautua tästä tukalasta asemasta sillä samalla kevyellä ja säädyllisellä elämään-suhtautumisellaan, joka aina ennen oli hänet auttanut pulasta; hän koetti olla välittämättä vaimonsa pahantuulisuudesta, vietti entiseen tapaansa hauskaa ja kevyttä elämää, kutsuskeli luokseen ystäviä korttia lyömään ja ajoi myös itse toisinaan klubiin tai tovereinsa luo. Mutta erään kerran alkoi vaimo kiihkeästi, raaoin sanoin häntä haukkua ja jatkoi itsepäisesti tätä haukkumistaan joka-kerran, jolloin mies ei täyttänyt hänen vaatimuksiaan, silminnähtävästi lujasti päättäneenä olla herkeämättä siihen asti, että toinen nöyrtyy, s.o. jää kotiin istumaan ja ikävöimään kuten hän itsekkin. Silloin kauhistui vihdoinkin Ivan Iljitsh. Hän ymmärsi, ettei avioelämä, ainakaan hänen vaimonsa kanssa, aina lisää elämän sopusuhtaisuutta, vaan päinvastoin sitä usein häiritsee, ja että siis on välttämätöntä varjella itsensä tästä häiriöstä. Ja Ivan Iljitsh rupesi etsimään siihen keinoja. Koska virkatoimi oli ainoa, jota Praskovja Fjodorovna piti pätevänä, niin alkoi Ivan Iljitsh sen ja siitä aiheutuvien virkavelvollisuuksien avulla taistella vaimoansa vastaan koettaen siten saada aidatuksi itselleen oman riippumattoman mailinansa.

Tämä tarve aidata itselleen oma mailmansa ulkopuolella perhettä, kävi Ivan Iljitshille vielä pysyväisemmäksi senjälkeen kun lapsi oli syntynyt ja sitä oli kaikellaisilla epäonnistuneilla tavoilla koetettu ruokkia ja hoitaa, ja äiti ja lapsi sairastuivat tauteihin, milloin todellisiin, milloin luuloteltuihin, joihin kaikkiin Ivan Iljitshin osanottoa vaadittiin, mutta joista hän ei voinut mitään ymmärtää.

Sitä mukaa kuin vaimo kävi yhä kärtyisämmäksi ja oikullisemmaksi, täytyi Ivan Iljitshinkin yhä enemmän oppia kantamaan elämänsä taakkaa, ja hän alkoi nyt enemmän kiintyä virkatoimeensa sekä tuli kunnianhimoisemmaksi kuin oli ollut ennen.

Sangen pian, ei enemmän kuin vuoden päästä naimisiinmenon jälkeen, ymmärsi Ivan Iljitsh, että aviollinen elämä, joka toi jonkunverran mukavuuksia elämään, todellisuudessa on kovin monimutkainen ja raskas laitos, jota varten, täyttääkseen siinä velvollisuutensa s.o. viettääkseen sopusuhtaista, hienon-mailman hyväksymää elämää, täytyy luoda määrätty suhde, kuten virkaakin varten.

Tällaisen suhteen avioelämäänsä varten loikin Ivan Iljitsh itselleen. Hän vaati perhe-elämältä ainoastaan niitä mukavuuksia, joita hänen vaimonsa hänelle emäntänä voi antaa, ja jotka koskivat esimerkiksi päivällisen laittoa ja vuoteen tekoa, sekä etupäässä sitä sopusointuisuutta ulkonaisissa muodoissa, minkä seuraelämän mielipide oli määrännyt. Kaikessa muussa etsi hän hilpeätä hauskuutusta ja, jos sitä sattui löytämään, niin oli hyvin kiitollinen. Jos hän taas kohtasi vastustusta ja murinaa, niin hän heti poistui tuohon erotettuun, omaan aitaamaansa työmailmaan ja pakoitti itsensä siinä löytämään viehätystä.

Ivan Iljitshiä pidettiin arvossa kuten kelpo virkamiestä, ja kolmen vuoden päästä tehtiin hänestä prokuraattorin apulainen. Uudet tärkeät velvollisuudet, mahdollisuus manata oikeuteen ja lähettää kenet tahansa rangaistusvankilaan, julkiset puheet ynnä menestys, mitä Ivan Iljitshillä toimessaan oli -- kaikki tämä kiinnitti hänet yhä lujemmin virkaansa.

Tuli lapsia. Vaimo kävi yhä äreämmäksi ja vihaisemmaksi, mutta Ivan Iljitshin rakentamat varustukset tekivät hänet miltei läpitunkemattomaksi näitä mielenpuuskauksia vastaan.

Seitsemän vuoden palveluksen jälkeen samassa kaupungissa, siirrettiin Ivan Iljitsh prokuraattorin paikalle toiseen lääniin. He muuttivat sinne, rahaa oli vähän, eikä vaimoa miellyttänyt se paikka, jonne he muuttivat. Vaikka palkka olikin suurempi entistä, niin oli elämä täällä kalliimpaa; sitäpaitsi kuoli heiltä kaksi lasta, ja sentähden kävi perhe-elämä Ivan Iljitshille vielä ikävämmäksi.

Kaikissa sattuvissa vastoinkäymisissä uuteen asuntopaikkaan tultua, nuhteli vaimo alituisesti miestänsä. Useimmat keskustelunaiheet miehen ja vaimon välillä, varsinkin lasten kasvatus, veivät kysymyksiin, joiden muistona oli riitoja, ja joka-hetki saattoivat nämät riidat leimahtaa ilmi. Jäljelle jäi ainoastaan sellaisia harvinaisia lemmen-ajanjaksoja, joita aviopuolisoiden kesken voi löytyä, mutta jotka eivät kestäneet kauvan. Ne olivat kuin pieniä saaria, joille he joksikin aikaa maihin nousivat, mutta joilta he sitten taas laskeutuivat salaisen vihan synkälle merelle toinen-toistansa tuomitsemaan ja vieromaan. Tämä vierominen olisi voinut katkeroittaa Ivan Iljitshiä, jos hän sitä olisi pitänyt kovin vääränä, mutta nytpä hän jo tunnusti tällaisen aseman aivan luonnolliseksi, vieläpä piti sen perhetehtäviensä tarkoituksenakin. Hänen pääpyrintönään oli nyt asteettain-vapautuminen näistä ikävyyksistä sekä antaminen niille vahingoittamattomuuden ja sopusuhtaisuuden leima; ja hän saavutti sen sillä, että vielä vähemmin seurusteli perheensä kanssa, mutta silloin, kun oli pakoitettu sitä tekemään, koetti tehdä asemansa huolettomaksi syrjäisten henkilöiden läsnäolon avulla. Pääasia siis oli se, että Ivan Iljitshillä oli virka. Kaikki hänen elämänsä harrastukset keskittyivät tähän virkamailmaan, joka hänet kokonaan nieli kitaansa. Tunto omistamastansa vallasta, mahdollisuus saattaa turmioon kenet vain tahtoo, kuin myös ulkonainen arvo astuessa sisään oikeuspalatsiin tai kohdatessa alempiaan, menestys sekä ylempiensä että alempiensa edessä ja etupäässä tuo taituruus asiain johdossa, minkä tunsi omaavansa, -- kaikki tämä ilahdutti häntä ja, yhdessä toverien keskustelujen, päivällisten ynnä vistipelin kanssa täytti hänen elämänsä. Niin että, ylipäänsä sanoen, Ivan Iljitshin elämän juoksu jatkui niin kuin hän katsoi sen pitävänkin jatkua, nimittäin hauskasti ja säädyllisesti.

Siten eleskeli hän seitsemän vuotta eteenpäin. Vanhin tytär oli jo 16:n ikäinen, sitten kuoli vielä yksi lapsi lisäksi ja jäljelle jäi kimnasistipoikanen -- eripuraisuuden esine. Ivan Iljitsh oli näet tahtonut panna hänet lakitieteelliseen oppilaitokseen, mutta Praskovja Fjodorovna toimitti pojan, ihan hänen kiusallaan, kimnaasiin. Tytär sai lukea kotona ja kehittyi hyvin, eikä poikakaan, joka koulua kävi, huonosti edistynyt.

III.

Niin riensi Ivan Iljitshin elämä 17 vuotta eteenpäin naimisiinmenosta. Hän oli jo silloin arvokas prokuraattori, joka jo saattoi kieltäytyä erinäisistä määräyksistä odotellessaan mukavampaa paikkaa, kun ihan odottamatta tapahtui eräs ikävä seikka, joka oli vähällä kokonaan rikkoa hänen elämänsä rauhan. Ivan Iljitsh oli odotellut presidentin paikkaa yliopistokaupungissa, mutta eräs Goppe oli jotenkin livahtanut hänen edelleen ja vei häneltä paikan. Ivan Iljitsh katkeroittui, päästi suustaan moitteita ja riitautui sekä hänen että läheisimmän päällystönsä kanssa. Siitä oli seurauksena se, että häntä kohtaan tultiin kylmäksi, ja seuraavassa nimityksessä taas jätettiin huomioonottamatta.

Tämä tapahtui vuonna 1880. Se vuosi oli kaikista raskain kestettävä Ivan Iljitshin elämässä. Sinä vuonna kävi ilmi toiselta puolen, että palkka ei riitä elantoon, toiselta puolen -- että kaikki hänet olivat unhoittaneet ja että se, mikä hänestä itsestä omaan persoonaan nähden näytti mitä suurimmalta, julmimmalta vääryydeltä, oli muista aivan tavallinen asia. Ei edes isä pitänyt velvollisuutenaan auttaa häntä. Hänestä tuntui, että kaikki olivat hänet hyljänneet pitäen hänen asemaansa 3500:n ruplan palkalla ihan normaalina, vieläpä onnellisenakin. Hän yksin tiesi, että kokemalla sellaista vääryyttä, mitä hänelle oli tehty, kuulemalla ijänkaiken vaimon pistopuheita sekä tekemällä velkoja ja elämällä yli-varojensa, -- hän yksin tiesi, että hänen asemansa oli kerrassaan epänormaali.

Saman vuoden kesäksi otti hän, säästääkseen menojansa, virkavapauden sekä matkusti vaimoineen maaseudulle Praskovja Fjodorovnan veljen luo. Mutta siellä maalla, ollessaan ilman virkaa, tunsi Ivan Iljitsh ensi kertaa elämässään ei ainoastaan ikävää, vaan myös sietämätöntä tuskaa, ja tuli siihen päätökseen, että näin on mahdotonta elää ja että on välttämätöntä ryhtyä ratkaiseviin toimenpiteisiin.

Viettäessään unetonta yötä, jona hän herkeämättä käveli edestakaisin terassilla, päätti hän matkustaa Pietariin järjestämään asioitansa sekä, rangaistakseen _heitä_, niitä, jotka eivät olleet pitäneet hänestä lukua, siirtyä toiseen hallinto-osastoon.

Toisena päivänä hän, huolimatta vaimonsa ja lankonsa kaikista kielloista, matkustikin Pietariin.

Hän läksi tälle matkalle vain yhden asian tähden: pyytämään viidentuhannen ruplan paikkaa. Hän ei enää tavoitellut mitään erikoista hallintopiiriä, suuntaa tai toimialaa. Hän tarvitsi vain paikkaa, -- viidentuhannen paikkaa, olipa se sitten ylihallituksessa, pankkialalla, rautatiellä, Keisaritar Marian laitoksissa tai vaikkapa tullissa, kunhan vain tuli tuo viisituhatta, sillä välttämätöntä oli erota omasta virastostaan, jossa häntä ei ymmärretty arvossapitää.

Ja kas: ihmeellisen odottamaton menestys seurasikin Ivan Iljitshiä tällä matkalla. Kurskin asemalla astui I luokan vaunuun tuttu F. S. Iljin ja ilmoitti Kurskin kuvernöörin juuri saaneen sähkösanoman, että ministeristössä on näinä päivinä tapahtuva se muutos, että Pjotr Ivanovitshin paikalle määrätään Ivan Semjonovitsh.

Esitetyllä paikanmuutoksella oli, paitsi merkitystään Venäjälle, erikoinen merkitys Ivan Iljitshiin nähden sen kautta että se hänelle oli mitä suurimmassa määrässä otollinen. Pjotr Ivanovitsh oli nimittäin Sakari Ivanovitshin ystävä, joka Sakari Ivanovitsh taas oli Ivan Iljitshin hyvä toveri ja ystävä.

Moskovaan päästyään sai Ivan Iljitsh tietää että vaihdos oli tosi, ja saavuttuaan Pietariin tapasi heti Sakari Ivanovitshin, jolta sai kuin saikin lupauksen varmasta paikasta ennenpalvelemassaan oikeusministeristössä.

Viikon perästä lennätti hän vaimolleen sähkösanoman:

_Sakari nimitetty Müllerin paikalle, ensi esittelyssä saan määräykseni._

Mainitun henkilövaihdoksen johdosta sai siis Ivan Iljitsh odottamattaan entisessä virastossaan sellaisen nimityksen, jossa hän kohosi pari astetta ylemmäksi tovereitaan, saaden viidentuhannen palkan ynnä kolmetuhatta viisisataa ruplaa muuttorahoiksi. Kaikki harmi entisiä vihamiehiään sekä koko virastoa kohtaan oli unhoitettu, ja Ivan Iljitsh tunsi itsensä täysin onnelliseksi.

Hän palasi maalle iloisempana ja tyytyväisempänä kuin oli pitkään aikaan ollut. Myös Praskovja Fjodorovna ilahtui ja heidän välillään syntyi aselepo. Ivan Iljitsh jutteli, kuinka kaikki hänelle Pietarissa olivat osoittaneet suosiota, kuinka kaikki hänen vihamiehensä nyt olivat nolattuina madelleet hänen jaloissaan, kuinka kaikki kadehtivat hänen asemaansa, ja varsinkin, kuinka kaikki häntä kovasti rakastivat siellä Pietarissa.

Praskovja Fjodorovna kuunteli hänen puheitaan ja oli uskovinaan kaiken eikä sanonut vastaan missään asiassa, vaan teki ainoastaan suunnitelmia uuteen elämänjärjestykseen siinä kaupungissa, jonne oli muutettava. Ja Ivan Iljitsh näki ilokseen, että nämät suunnitelmat olivat hänen omia suunnitelmiaan, että ne sopivat yhteen ja että hänen kompastunut elämänsä saapi jälleen takaisin pysyväisen, sille kuuluvan hauskan ja sovinnollisen luonteensa.

Ivan Iljitsh oli saapunut maalle vain lyhyeksi ajaksi. Syyskuun 10:nä p:nä oli hänen otettava vastaan virkansa, ja sitä paitsi tarvittiin aikaa asiain järjestämiseen uudessa paikassa, kaikkien kapineiden kuljettamiseen maaseudulta, lisään-ostamiseen ja monen muun seikan määräämiseen, sanalla sanoen kaiken järjestämiseen sillä tavalla kuin oli päätetty hänen aivoissansa ja kuin oli melkein myös Praskovja Fjodorovnan sielussa päätetty.

Ja nyt, kun kaikki oli mennyt näin mukavasti, ja kun he pyrinnöissään olivat yhtä mieltä vaimon kanssa ja sitäpaitsi olivat ennen vain vähän eläneet yhdessä, nyt he niin suloisesti sopivat yhteen, etteipä sellaista sopua ollut heidän välillään vallinnut edes avioliiton ensi-vuosina.

Ivan Iljitsh oli ensin aikeissa kuljetuttaa perheensä heti mukanaan, mutta hartaat pyynnöt sisaren ja langon puolelta, joista yhtäkkiä oli tullut erinomaisen sukulaisrakkaita Ivan Iljitshiä ja hänen perhettään kohtaan, saivat aikaan sen, että Ivan Iljitsh matkusti pois yksikseen.