Part 8

Nuohan ovat sangen hyödyttömiä mietteitä, sanonee joku. Mitä arvoa on oikeastaan sillä kuvittelulla, jonka itsellemme luomme tuntemattomuuteen kuuluvista seikoista, koska tuntematon, vaikka olisimme tuhat kertaa älykkäämpiä, on meiltä ikuisesti suljettu, eikä luulolla, mikä meillä siitä on, siis tule koskaan olemaan minkäänlaista arvoa. Se on totta, mutta tuntemattomuuden tietämättömyydessä on eri asteita, ja joka aste merkitsee älyn saamaa voittoa. Arvioida yhä täydellisemmin tietämättömyytensä alaa -- siinä kaikki, mitä ihmistieto saattaa toivoa.

Meidän mielteemme siitä, mikä on tutkimatonta, on ollut ja on aina oleva arvoton, sen myönnän, mutta siitä huolimatta se on ja pysyy aina ihmisrodun tärkeimpänä mielteenä. Koko siveysoppimme, kaikki mitä syvintä ja ylevintä on olemassa elämässämme, on aina perustunut tähän oikeaa arvoa vailla olevaan mielteeseen. Tänään kuten eilenkin, vaikka nyt onkin mahdollista selvemmin tajuta, ettei tällä mielteellä voi olla todellista arvoa, on kuitenkin välttämätöntä, kuinka epätäydellisenä ja ehdollisena se pysyykin, kehittää sitä niin korkealle, niin kauas kuin mahdollista. Se yksin luo sen ainoan ilmapiirin, missä paras puoli olemustamme voi elää. Niin, tutkimattomaan emme koskaan pääse sisälle, mutta siitä syystä ei tarvitse sanoa itselleen: "Suljen kaikki ovet ja ikkunat; en huoli enää muusta kuin siitä, minkä jokapäiväinen älyni voi täydellisesti käsittää. Vain sillä on oikeus vaikuttaa tekoihini ja ajatuksiini."

Minne joutuisimme näin ajatellen? Mitkä asiat pystyy älymme täydellisesti käsittämään? Onkohan tässä maailmassa mitään, mikä ei olisi yhteydessä kaiken tuon käsittämättömän kanssa? Koska ei ole mahdollista päästä irti viimemainitusta, niin on järkevää ja hyödyllistä käyttää sitä parhain päin ja sen vuoksi käsittää se niin ihmeellisen laveaksi kuin suinkin voi. Pahin moite, mitä positiivisiin uskontoihin ja erittäinkin kristinuskoon voi kohdistaa, on se, että ne ovat liian usein, jollei opissa niin ainakin käytännössä, suosineet maailmankaikkeuden salaperäisyyden supistamista. Sitä laajentamalla laajennamme avaruutta, jossa ajatuksemme liikkuu. Se on meille sellainen, miksi sen teemme. Luokaamme se siis kaikesta siitä, mitä voimme saavuttaa omassa näköpiirissämme. Tuota salaperäisyyttä itseään emme tietysti milloinkaan saavuta, mutta meidän on paljon helpompi sitä lähestyä katsomalla sitä silmiin, menemällä sinne, minne se meitä vetää, kuin kääntämällä sille selkämme palataksemme sinne, missä tiedämme, ettei sitä enää ole.

Ajatuksiamme pienentämällä emme suinkaan vähennä välimatkaa, joka erottaa meidät äärimmäisistä totuuksista. Mahdollisimman paljon niitä laajentamalla saamme varmuuden siitä, että erehdymme mahdollisimman vähän. Ja mikäli käsityksemme äärettömyydestä kohoaa, sikäli kevenee ja puhdistuu henkinen ilmapiiri, jossa elämme, laajenee ja syvenee näköpiiri, jota varten ajatuksemme ja tunteemme piirtyvät saaden siitä ravintonsa ja elähyttäen sitä.

"Kun alituisesti rakennamme käsitteitä, jotka vaativat kyvyiltämme äärimmäisiä ponnistuksia", lausuu Herbert Spencer, "ja kun aina tunnustamme, että näistä käsitteistä on luovuttava kuin turhista kuvitteluista, todistaa se meille paremmin kuin mikään muu sen suuruutta, mitä turhaan koetamme tavoittaa. Alituisesti pyrkimällä tajuamaan ja alituisesti pakotettuina perääntymään yhä vakaantuneempina tietämisen mahdottomuudesta pidämme elossa sitä tietoisuutta, että on samalla meidän korkein viisautemme ja korkein velvollisuutemme katsoa tutkimattomaksi sitä, minkä vaikutuksesta kaikki on olemassa."

VIII.

Mikä lopuksi lieneekin totta -- joko hyväksymme abstraktisen, ehdottoman, täydellisen äärettömyyden, sellaisen, joka on liikkumaton, järkkymätön ja valmis ja tietää kaikki, mihin järkemme pyrkii, taikka pidämme parempana sitä äärettömyyttä, minkä meille täällä maan päällä esittää aistimme eittämätön todistus, sitä, joka etsii itseään, kehittyy eikä vielä ole vakiintunut -- niin meille on ennen kaikkea tärkeää ja tahdomme ennen kaikkea saada käsityksen kohtalostamme, joka muuten molemmissa tapauksissa sulautunee juuri tähän äärettömyyteen.

11. luku.

Kohtalomme näissä äärettömyyksissä.

I.

Edellinen äärettömyys, ihanteellinen ja järkemme vaatimuksia paraiten vastaava äärettömyys ei näiden ominaisuuksiensa vuoksi suinkaan ansaitse etusijaa. Meidän on mahdoton aavistaa, mitä meistä siellä tulee, koska siellä näyttää olevan mahdotonta, että jokin kehittyisi joksikin. Meille ei siis jää muuta keinoa kuin tutkistella jälkimäistä, sitä, jonka näemme ja kuvittelemme ajassa ja avaruudessa.

Sitäpaitsi on mahdollista, että se käy ensinmainitun edellä. Olkoon käsityksemme maailmankaikkeudesta kuinka ehdoton tahansa, niin olemme huomanneet aina voivamme myöntää, että se, mitä ei tapahtunut iankaikkisuudessa ennen meitä, tapahtuu jälkeemme tulevassa, ja ettei mikään, paitsi lukemattomat sattumat, estä maailmankaikkeutta, jollei se jo ole sitä saanut, lopultakin saavuttamasta täydellistä tietoisuutta, joka ilmaisee sen kehityksen huippukohdan.

II.

Olemme siis näiden maailmoiden äärettömyydessä, tähtien äärettömyydessä, taivaiden äärettömyydessä, joka varmasti kätkee meiltä jotakin muuta, mutta ei voi olla pelkkää harhaluuloa. Se näkyy olevan täynnä vain kappaleita, kiertotähtiä, auringoita, tähtiä, usvasikermiä, jotka liikkuvat, yhtyvät ja hajoavat, vetävät toisiaan puoleensa ja työntävät pois, hukkuvat ja syntyvät, siirtyvät lakkaamatta paikasta toiseen eivätkä koskaan saavu perille, mittaavat avaruutta siinä, missä ei _ole_ rajoja, ja laskevat hetkiä siinä, millä ei _ole_ loppua. Sanalla sanoen, me olemme nyt sellaisessa äärettömyydessä, jolla näyttää olevan sama luonne, samat tavat kuin sillä voimalla, jonka helmassa hengitämme, ja jota maamme päällä nimitämme luonnoksi tai elämäksi.

Mitä meistä siinä tulee? Sitä ei ole turha kysyä, vaikka sulautuisimme siihen menetettyämme kaiken tietoisuuden, kaiken käsityksen itsestämme, vaikka siinä olisimme vain hiukkasena _nimetöntä_ oliota -- sieluako vai ainetta, sitä ei ole helppo sanoa -- liitelemässä siinä samoin nimettömässä kuilussa, joka on astunut ajan ja paikan sijalle. Sitä ei ole turha kysyä, sillä nyt on kysymys maailmoiden ja kaikkeuden historiasta ja tämä historia, pikemmin kuin meidän pienen elämämme tarina, on meidän omaa, suurta historiaamme, missä jokin meistä itsestämme tai jokin verrattomasti parempi ja suurempi kuin me vihdoin jonakin päivänä jälleen meidät löytää.

III.

Tulemmeko olemaan siellä onnettomia? Emme juuri tunne olevamme rauhallisia ajatellessamme luonnon tapoja ja huomatessamme olevamme osana kaikkeudessa, joka ei vielä ole koonnut viisauttaan. Olemmehan tosin nähneet, että onni ja onnettomuus ovat olemassa vain suhteessa ruumiiseemme, ja että kadotettuamme kärsimyksen elimen emme enää kohtaa mitään tämän maan suruista.

Mutta siihen ei levottomuutemme vielä rajoitu, ja eikö ajatuksemme, jonka eteen kaikki entiset tuskamme ja huolemme pysähtyvät, eikö ajatuksemme kieriessään eristettynä maailmasta maailmaan, tuntematta itseään siinä tutkimattomassa, mikä toivottomasti hakee itseään, joudu tuntemaan sitä kauheaa kidutusta, josta olemme jo puhuneet, ja joka epäilemättä on äärimmäinen, mitä mielikuvitus voi siivellään hipaista?

Ja jos lopuksi ei olisi enää mitään jäljellä ruumiistamme ja sielustamme, niin jäisi kuitenkin aine ja henki (tai ainakin se ilmeisesti ainoa tarmo, jolle annamme tuon kaksinaisen nimen), jotka muodostivat niiden olemuksen ja joiden kohtalosta emme saa olla vähemmän välttämättä kuin omastamme. Sillä -- toistakaamme se -- kuolemamme jälkeen ovat kaikkeuden vaiheet meidän vaiheitamme. Älkäämme siis ajatelko: "Mitä siitä, siellähän meitä ei enää ole." Me olemme siellä mukana, koska kaikki joutuu sinne.

IV.

Tämä kokonaisuus, johon tulemme kuulumaan, onko se siinä maailmassa, joka aina etsii itseään, yhä edelleen oleva uusien lakkaamattomien ja ehkäpä tuskallisten kokemusten esineenä? Koska se osa, jossa siinä olimme, oli onneton, niin miksi sillä osalla, jona tulevaisuudessa olemme, olisi parempi onni? Kuka meille takaa, että nuo yhdistelmät ja kokeet, jotka eivät koskaan lopu, eivät olisi tuskallisempia, taitamattomampia ja turmiollisempia kuin ne, joista erkanemme, ja kuinka selittäisimme, että nämä jälkimäiset ovat saattaneet tapahtua niin monen miljoonan muun jälkeen, joiden olisi pitänyt aukaista äärettömyyden hengen silmät?

On turha vakuutella itselleen, niinkuin hindulainen viisaus vaatii, että tuskamme ovat vain harhaa ja ulkonäköä, sillä kuitenkaan ei ole vähemmän totta, että ne tekevät meidät perin todellisesti onnettomiksi. Onko maailmankaikkeudella muualla täydellisempi tietoisuus, oikeudenmukaisempi ja ylevämpi ajatus kuin tämän maan päällä tai niissä maailmoissa, jotka aisteilla havaitsemme? Ja jos on totta, että se jossakin muussa paikassa on tavoittanut tuon paremman ajatuksen, niin miksi ei se ajatus, joka johtaa meidän maapallomme kohtaloita, hyödy siitä? Eikö mikään yhteys olisi mahdollinen maailmoiden välillä, jotka lienevät syntyneet samasta aatteesta ja ovat siihen vaipuneet? Mikä olisi tämän eristyksen salaisuus? Täytyykö uskoa, että maa on päässyt pisimmälle taipaleellaan ja kokenut suotuisinta? Mitä olisi siis tehnyt kaikkeuden ajatus, ja mitä pimentoja vastaan sen olisi täytynyt taistella, koskei ole ehtinyt sen pitemmälle? Mutta olisivatko toiselta puolen nuo pimennot tai esteet, joiden on täytynyt syntyä vain siitä itsestään, koskeivät voi tulla mistään muualta, voineet sitä pysäyttää? Kuka olisi siis äärettömyydelle toimittanut nuo ratkaisemattomat ongelmat, ja mistä vielä kaukaisemmasta ja syvemmästä paikasta kuin se itse ne olisivat voineet lähteä?

Jonkun täytyisi sentään tietää, mitä ne kysyvät, ja koska äärettömyyden takana ei saata olla ketään, joka ei olisi itse äärettömyys, niin on mahdotonta kuvitella pahantahtoisuutta siinä tahdossa, joka ei jätä ympärilleen mitään kohtaa, mikä ei olisi kokonaan sen hallussa. Onko asian laita niin, että taivaankappaleissa aloitetut kokeet jatkuvat koneellisesti, kerran hankitun voiman nojalla, välittämättä niiden hyödyttömyydestä tai surkeista tuloksista, noudattaen sen luonnon tapaa, joka ei tunne niukkuuttamme ja tuhlaten sirottelee tähtiä avaruuteen, niinkuin siemeniä maahan, tietäen, ettei mikään voi mennä hukkaan? Vai rajoittuuko koko kysymys rauhastamme ja onnestamme, niinkuin maailmoiden kohtaloistakin tietoon siitä, onko vai eikö kokeiden ja yhdistelmien äärettömyys samaa kuin iankaikkisuuden? Tai lopuksi luultavimpaan tullaksemme, mekö itse petymme, emme tiedä mitään emmekä näe mitään, vaan pidämme epätäydellisenä sitä, mikä ehkä on vikoja vailla, me, jotka olemme vain vähäinen osa älystä, jota arvostelemme pienten ajatussirujen nojalla, mitkä se on suvainnut meille antaa?

V.

Mitä voisimme vastata, kuinka ajatuksemme ja katseemme tunkeutuisivat läpi äärettömän ja näkymättömän, me, jotka emme käsitä emmekä näe edes sitä, minkä avulla näemme, ja mikä on kaikkein ajatustemme lähde? Tosiaan, niinkuin on sattuvasti huomautettu, ihminen ei näe itse valoakaan. Hän näkee vain ainetta tai pikemmin sen suurten maailmoiden pienen osan, jonka hän tuntee aineen nimisenä, näkee sen valon koskettamana.

Hän näkee nuo mittaamattomat säteet, jotka halkovat taivaan avaruuksia, vasta silloin, kun ne pysäyttää joku esine, samanlainen kuin ne, joita hänen silmänsä on tottunut näkemään maan päällä. Muutoin koko avaruus, jossa on lukemattomia ja rajattoman voimakkaita aurinkoja, sen sijaan, että se olisi täydellisen pimeyden kuilu, joka hukuttaa ja sammuttaa sitä kauttaaltaan lävistävät valosoihdut, olisi vain suunnaton, sietämätön leimahdusten valtameri. Ja jollemme näekään valoa, luulemme ainakin tuntevamme joitakin sen viiruja ja heijastuksia, mutta emme tiedä mitään siitä, joka epäilemättä on kaikkeuden ainoa, oleellinen laki, nimittäin painolaista.

Mikä siis on tuo voima, kaikista valtavin ja vähimmin näkyvä, saavuttamaton, muodoton, väritön, lämmötön, ilman kiinteyttä, hajua ja ääntä, mutta niin kauhistuttavan väkevä, että se kannattaa ja liikuttaa avaruudessa kaikkia maailmoita, jotka näemme, ja niitäkin, joita emme koskaan saa nähdä? Nopeampana, hienompana, ajatustakin henkevämpänä se vallitsee siinä määrin kaikkea olemassaolevaa, äärettömän pienestä äärettömän suureen, ettei maapallollamme ole hiekkajyvää, ei suonissamme veripisaraa, joka ei sen läpitunkemana, muokkaamana, elähyttämänä vaikuttaisi joka hetki sen äärimmäisenkin aurinkokunnan kaukaisimpaan tähteen, jonka koetamme kuvitella olevan mielikuvituksemme rajojen tuolla puolen. Jo aikoja sitten on aivan riittämätön Shakespearen kuuluisa lause; "Taivaassa ja maassa on paljon, jot'ei sun järkioppis uneksikaan."

Ei ole enempää kuin mitä filosofiamme saattaa uneksia tai kuvitella. On vain sellaista, mitä se ei kykene uneksimaan, on vain sellaista, mitä ei osata kuvitella. Ja jollemme näe edes valoa, joka on ainoa, mitä luulimme näkevämme, niin saattaa sanoa, että ympärillämme on vain näkymätöntä.

Me elämme ja liikumme siinä kuvittelussa, että näemme ja tunnemme sen, mikä on aivan välttämätöntä pikku elämällemme. Kaikkea muuta -- ja se on melkein kaikki -- elimemme eivät ainoastaan estä meitä lähestymästä, näkemästä ja käsittämästä, vaan kieltävät meitä aavistamastakaan, mitä se on, samoin kuin ne estäisivät meitä siitä mitään ymmärtämästä, jos jokin ylempi äly ottaisi sen meille ilmaistakseen ja selittääkseen.

Salaperäisyyksien luku ja koko on yhtä rajaton kuin maailmankaikkeus. Jos ihmiskunta kerran pääsisi lähenemään niitä, jotka nyt näyttävät suurimmilta ja kaukaisimmilta -- esim. elämän alkua ja päämäärää --, näkisi se niiden takaa kuin ikuisina vuorina heti nousevan toisia, jotka olisivat yhtä suuria ja yhtä tutkimattomia; ja samaa jatkuisi loppumattomiin. Siihen nähden, mitä tulisi tietää, saadakseen tämän maailman avaimen, se pysyisi aina samalla keskeisen tietämättömyyden asteella.

Samoin kävisi, vaikka meillä olisi monta miljoonaa kertaa avarampi ja terävämpi äly kuin nyt. Kaikki se, mitä sen ihmeellisesti kasvanut kyky keksisi, tapaisi yhtä ylipääsemättömiä rajoja kuin tänäkin päivänä. Kaikki on rajatonta siinä, millä ei ole rajoja. Me pysymme äärettömyyden ikuisina vankeina. Meidän on siis mahdotonta arvioida missään kohdassa, pienimmässäkään pisteessä, maailmankaikkeuden nykyistä tilaa ja sanoa, niin kauan kuin olemme ihmisiä, kulkeeko se suoraa tietä vai piirtääkö se ääretöntä ympyrää, tuleeko se viisaammaksi vai mielettömämmäksi, eteneekö se sitä ikuisuutta kohti, jolla ei ole loppua, vai palaako se takaisin siihen, millä ei ole ollut alkua. Meille ei ole perin pienessä piirissämme sallittu muuta kuin ponnistella sitä kohti, mikä meistä näyttää parhaalta, ja siinä pysyä sankarillisesti vakautuneina siitä, ettei mikään, mitä siinä teemme, voi mennä hukkaan.

VI.

Mutta kaikki nuo ratkaisemattomat kysymykset eivät kuitenkaan saa johtaa meitä pelkoon. Haudantakaiseen tulevaisuutemme nähden ei ole suinkaan välttämätöntä, että saamme vastauksen kaikkeen. Olkoon maailmankaikkeus löytänyt tietoisuutensa, löytäköön sen jonakin päivänä tai etsiköön sitä ikuisesti, ei se voi olla olemassa vain ollakseen onneton ja kärsiäkseen, joko kokonaisuudessaan tai yhdessäkään osassaan, ja sangen yhdentekevää on, onko tuo osa näkymätön tai mittaamaton, koska pienin on yhtä suuri kuin suurinkin siinä, millä ei ole loppua eikä mittaa.

Jonkun kohdan kiduttaminen on samaa kuin maailmoiden kiduttaminen, ja jos se kiduttaa maailmoita, kiduttaa se omaa olemustaan. Juuri sen oma kohtalo, josta olemme osalliset, suojelee meitä, sillä mehän olemme vain osana äärettömyyttä. Se sisältyy meihin niinkuin me siihen. Sen hengitys on meidän hengitystämme, sen päämäärä on myös meidän, ja meissä piilevät sen kaikki salaisuudet. Me olemme siinä osallisia kaikilta puolin. Meissä ei ole mitään sille huomaamatonta; siinä ei ole mitään meille kuulumatonta. Se jatkaa meitä, täyttää meidät, läpäisee meidät kaikilta puolilta. Ajassa ja avaruudessa ja siinä, millä ajan ja avaruuden tuolla puolen ei ole vielä nimeä, me edustamme sitä kuin supistelmana sen kokonaisuudesta kaikkine ominaisuuksineen ja tulevaisuuksineen, ja jos sen mittaamattomuus pelottaa meitä, olemme me yhtä pelottavia kuin sekin.

Jos meidän siis täytyisi kärsiä siinä, olisivat kärsimyksemme vain hetkellisiä, ja ainoastaan iankaikkisella on merkitystä. On mahdollista, vaikka sangen käsittämätöntä, että eräät osat erehtyvät ja eksyvät; mutta on mahdotonta, että tuska olisi yksi sen pysyvistä ja välttämättömistä laeista, koska se tällöin kohdistaisi tuon lain itseään vastaan. Yhtä hyvin se on ja sen täytyykin olla oma lakinsa ja ainoa käskijänsä; muutoin se laki tai käskijä, jota sen täytyisi totella, olisi yksin maailmankaikkeus, ja sen sanan painopiste, jonka lausumme voimatta käsittää sen laajuutta, olisi yksinkertaisesti siirretty paikoiltaan. Jos kaikkeus on onneton, niin se itse sitä haluaa; jos se haluaa omaa onnettomuuttaan, on se hullu, ja jos se meistä näyttää hullulta, täytyy sen riippua siitä, että järkemme toimii vastoin kaikkea muuta ja niitä ainoita lakeja, jotka ovat mahdollisia, siksi että ne ovat ikuisia, tai vaatimattomammin sanoen, siksi että järkemme arvostelee sellaista, mitä se ei käsitä.

VII.

Kaiken täytyy siis loppua tai ehkä kaikki jo on päässyt, jollei onneen, niin ainakin kaikista tuskista, kaikesta huolesta, kaikesta kestävästä onnettomuudesta vapaaseen tilaan, ja mitäpä oikeastaan onnemme tässä maailmassa muuta on kuin tuskasta, huolesta ja onnettomuudesta vapaana olemista?

Mutta lapsellista on puhua onnesta ja onnettomuudesta, kun on kysymys äärettömyydestä. Käsityksemme onnesta ja onnettomuudesta on niin erikoinen, niin inhimillinen, niin harras, ettei sovi muille kuin meille ja raukeaa tomuksi heti kun otamme sen ulos sen pienestä piiristä. Se johtuu yksinomaan eräistä hermojemme oikuista, jotka ovat tehdyt tajuamaan vähäisimmätkin sattumukset, mutta joiden tuntemiskyky saattaisi olla aivan päinvastainen, nauttia siitä, mikä tuottaa niille tuskaa.

En tiedä, onko lukijaini mieliin jäänyt se sir William Crookesin merkittävä huomautus, missä kuuluisa oppinut näyttää, että mikroskooppisen ihmisen silmissä melkein kaikki se, mitä pidämme luonnon oleellisina lakeina, esiintyisi kumottuna, kun taas eräät voimat, joista emme tiedä juuri mitään, kuten pintajännitys, kapillaarivoima, Brownin molekyyliliikkeet, saisivat valtavan merkityksen. Kävellessään esim. kaalinlehdellä, kasteen langetessa, ja nähdessään siinä suunnattomia kuultavia palloja hän päättelisi, että vesi on kiinteää ainetta, joka saa pyöreän muodon ja nousee ilmaan. Huomatessaan muutaman askeleen päässä lammikon hän toteaisi, että tuo sama aine ei nousekaan, vaan näyttää rannasta lähtien kovertuvan äärettömäksi ontevaksi pinnaksi. Jos hän ystäviensä avulla koettaisi heittää sinne tuollaisen tavattoman teräskangen, jota nimitämme silmäneulaksi, näkisi hän sen painavan nesteen pinnalle jonkinlaisen uoman ja kelluvan siinä tyynesti. Hän johtaisi luonnollisesti näistä ja tuhansista muista kokeista, joita hän kykenisi suorittamaan, aivan päinvastaisia teorioita kuin mihin koko meidän elämämme perustuu.

Niin kävisi myös William Jamesin otaksumassa, jossa on puhe mahdollisista muutoksista ajan pituuden käsittämisessä.

"Otaksukaamme, että sekunnissa kykenisimme selvästi havaitsemaan kymmenentuhatta tapausta emmekä kymmentä, kuten nyt. Jos elämämme ei saisi sisältää enempää kuin saman luvun vaikutelmia, voisi se olla tuhat kertaa lyhyempi. Me eläisimme tuskin kuukauden emmekä, oman kokemuksemme perusteella, tietäisi mitään vuodenaikojen vaihteista. Jos olisimme syntyneet talvella, ajattelisimme kesää niinkuin nyt ajattelemille kivikauden lämpömäärää. Elimellisten olentojen liikkeet olisivat niin hitaita, ettemme niitä näkisi, ja saisimme niistä tiedon vain johtopäätösten avulla. Aurinko pysyisi liikkumatta taivaalla, kuu ei vaihtelisi, ja niin edespäin.

"-- Kääntäkäämme otaksuma nyt päinvastaiseksi ja kuvitelkaamme olentoa, jolla olisi vain tuhannes osa meidän aistimuksistamme määrätyn ajan kuluessa. Hän eläisi tuhat kertaa kauemmin kuin me. Kesät ja talvet tuntuisivat hänestä neljännestunnilta. Sienet ja muut nopeasti kasvavat kasvit kohoisivat niin äkkiä, että ne näyttäisivät hänestä silmänräpäyksen tuotteilta. Yksivuotiset kasvit nousisivat ja kaatuisivat lakkaamatta kuin kivennäislähteen kuplat. Eläinten liikkeet olisivat yhtä näkymättömiä kuin meistä kiväärinluotien lento. Aurinko halkoisi taivaita kuin meteori jättäen jälkeensä pitkän liekkijuovan j.n.e. Kuka takaa, ettei eläinmaailmassa tapahdu jotakin sellaista?"

VIII.

Me luulemme näkevämme päittemme päällä vain perikatoja, kuolemaa, kidutusta ja onnettomuuksia, me värisemme jo ajatellessammekin tähtien välisten seutujen kovia pakkasia ja synkkiä erämaita ja kuvittelemille, että avaruudessa pyörivät maailmat ovat yhtä onnettomia kuin me, koska ne jäätyvät, hajaantuvat, törmäävät yhteen ja hukkuvat kuvaamattomiin liekkeihin. Siitä päätämme, että kaikkeuden henki on julma, kaamean mielettömyyden riivaama tyranni, jota miellyttää vain oman itsensä ja kaiken siihen kuuluvan kiduttaminen.

Miljooniin tähtiin, jotka ovat monta tuhatta kertaa suurempia kuin meidän aurinkomme, usvasikermiin, joiden kokoa ja laatua ei yksikään sana kielessämme saata ilmaista, sovellamme hetkellisen tunneherkkyytemme, hermojemme ohimenevän toimintatavan ja olemme siinä uskossa, että elämä noissa maailmoissa on mahdotonta tai kamalaa, koska meidän olisi siellä liian kylmä tai liian kuuma. Meidän olisi paljon viisaampaa ajatella, että olisi tarvittu vain jokin vähäpätöinen seikka, muutama nystyrä lisää tai vähemmän ihoomme, muutama hermohaara toisin sijoittuneena korvassamme tai silmässämme, jotta avaruuden ilmasto, hiljaisuus ja pimeys muuttuisivat ihanaksi kevääksi, sanomattomiksi säveliksi, jumalalliseksi valoksi.

"Ei mikään ole liian ihmeellistä ollakseen totta", sanoi Faraday.

Meidän olisi paljon järkevämpää vakuuttaa itsellemme, että nuo tuhot, joita olemme näkevinämme, ovat juuri elämää, iloa tai joku noista hengen ja aineen suurenmoisista juhlista, joihin kuolema, hävittäen molemmat vihollisemme, ajan ja välimatkan, sallii meidän lopultakin ottaa osaa. Joka kerran, kun jokin maailma hajoaa, sammuu, murenee, sulaa tai kun toinen maailma sen kohtaa ja musertaa, alkaa ihmeellinen koe, lähenee kuulumaton toivo ja ehkäpä tuntematon onni, joka nousee samasta loppumattomasta odottamattomuudesta.

Samantekevää, jäätyvätkö ne vai palavat, kokoontuvatko vai hajoavat, pakenevatko vai seuraavat toisiaan: aineen ja hengen, kun niitä ei enää yhdistä tuo sama mitätön sattuma, joka ne meissä yhteen liittää, tulee riemuita kaikesta, mitä tapahtuu, sillä kaikki on vain syntymistä ja jälleensyntymistä, lähtöä tuntemattomuuteen, jossa on ihania lupauksia ja kenties aavistusta sanoin ilmaisemattomasta lähestymisestä...

12. luku.

Päätelmiä.

I.

Säilyttääksemme kaikesta tästä elävämmän kuvan ja tarkemman muiston luokaamme vielä silmäys kuljettuun matkaan. Olemme, ylempänä mainituista syistä, jättäneet syrjään uskonnolliset ratkaisut ja täydellisen tuhoutumisen. Tuhoutuminen on aineellisesti mahdotonta, uskonnolliset ratkaisut ovat sulkeutuneet ovettomaan ja ikkunattomaan linnaan, jonne ihmisjärki ei pääse tunkeutumaan. Sitten seuraa minuutemme jälkielämän otaksuma, kun se on eronnut ruumiistaan, mutta säilyttänyt täyden ja eheän tietoisuuden omasta itsestään.

Olemme nähneet, että sekin otaksuma, ahtaissa rajoissaan, on vain vähässä määrässä todennäköinen ja tuskin toivottava, vaikka se ruumiista, kaiken pahan lähteestä, luopumisen takia näyttää vähemmän pelottavalta kuin nykyinen olotilamme. Toiselta puolen, jos koettaa sitä laajentaa tai ylentää, jotta se tuntuisi vähemmän barbaariselta ja vähemmän lapselliselta, tulee eteemme yleistietoisuuden tai muuntuneen tietoisuuden otaksuma, joka sen teorian ohella, että jälkielämässä ei ole minkäänlaista tietoisuutta, sulkee tien kaikilta arveluilta ja tyhjentää sen, mitä mielikuvitus saattaisi aavistaa.