Part 9

Jälkielämä minkäänlaisetta tietoisuudetta vastaisi meidän kannaltamme puhdasta, ehdotonta tuhoutumista eikä siis olisi pelottavampi kuin sekään, -- uni ilman unennäköä ja heräämistä. Tämä otaksuma on eittämättä hyväksyttävämpi kuin tuhoutumisen teoria, mutta ratkaisee perin uhkarohkeasti kysymykset yleismaailmaisesta ja muuttuneesta tietoisuudesta.

II.

Ennenkuin vastaamme näihin, meidän tulee valita maailmankaikkeutemme, sillä tietämättömyydellämme on valinnan vapaus. Kysymys koskee sitä, miltä kannalta meidän on katseltava äärettömyyttä. Tuleeko liikkumaton, muuttumaton iankaikkisuus, ikuisesti täydellinen ja kehityksensä huipulla oleva äärettömyys ja päämäärätön maailmankaikkeus olemaan se, joka järkemme täytyy käsittää ajatustemme äärimmäisellä rajalla? Uskommeko, että kuollessamme haihtuu äkkiä tuo liikkeen ja edistyksen harhaluulo, jonka näemme tämän elämämme pohjalta? Silloin on välttämätöntä, että viimeisen henkäyksemme hetkellä sulaudumme siihen, mitä paremman puutteessa nimitämme yleistietoisuudeksi. Jos päinvastoin uskomme kuoleman paljastavan meille, että harha ei piile aisteissamme, vaan järjessämme, ja jos eittämättömästi elävässä maailmassa, huolimatta syntymäämme edeltäneestä iankaikkisuudesta, ei ole kaikkea koettu, -- että liike ja kehitys jatkuvat eivätkä koskaan pysähdy missään, täytyy meidän hyväksyä muuntunut tai kehittyvä tietoisuus. Molemmat näkökannat ovat perältään yhtä käsittämättömiä, mutta niitä saattaa puolustaa, ja vaikkapa niitä ei voikaan sovittaa yhteen, yhtyvät ne eräässä kohdassa, nimittäin siinä, että loppumaton tuska ja toivoton kärsimys ovat ikuisesti niistä kummastakin eristetyt.

III.

Muuntuneen tietoisuuden otaksuma ei edellytä pienen ruumiissamme hankitun tietoisuuden menettämistä, mutta se tekee sen hyvin merkityksettömäksi, heittää sen pois, upottaa ja purkaa sen iankaikkisuudessa. On luonnollisesti mahdotonta tukea tätä otaksumaa riittävillä todisteilla, mutta sitä ei ole yhtä helppo kumota kuin edellisiä. Jos olisi luvallista puhua todennäköisyydestä, kun ainoa totuus, jonka tunnemme, on se, ettemme näe totuutta, on tämä uskottavin odotusajan otaksumista ja avaa ihania pääsyjä mahdollisimpiin, vaihtelevimpiin ja viehättävimpiin unelmiin.

Minuutemme, sielumme, henkemme, tai miksi tahansa nimitämme sitä, joka jää elämään jälkeemme ollakseen me itse -- tapaako se jälleen, ruumiistamme erottuaan, nuo lukemattomat elämät, jotka sen on täytynyt elää monituhantisina vuosina, joilla ei ole ollut alkua? Jatkaako se yhä kasvuaan liittäen itseensä kaiken sen, mitä se äärettömyydessä kohtaa, niiden monituhantisten vuosien kuluessa, joilla ei ole loppua? Viipyykö se hetkisen maapallomme ympärillä, viettäen siellä, silmällemme näkymättömissä seuduissa, yhä onnellisempaa ja korkeampaa elämää, niinkuin teosofit ja spiritistit väittävät? Kulkeeko se toisia tähtisikermiä kohti, muuttaako se toisiin maailmoihin, joiden olemassaoloa aistimme eivät arvaakaan? Kaikki näyttää mahdolliselta tuossa suuressa unelmassa paitsi se, mikä voisi pysähdyttää sen lennon.

Kuitenkin, niin pian kuin se uskaltautuu liian kauas haudantakaisiin avaruuksiin, törmää se outoihin esteisiin ja taittaa siipensä. Jos myönnämme, ettei minuutemme pysy iankaikkisesti samanlaisena kuin kuolemamme hetkellä, emme enää saata kuvitella, että se pysähtyy määrätyllä hetkellä, lakkaa laajenemasta ja kohoomasta, saavuttaa täydellisyytensä ollakseen vain jonkinlainen muuttumaton, avaruudessa liitelevä pirstale ja loppuunsa päässyt olio kaikessa siinä, mikä ei milloinkaan lopu.

Se olisikin ainoa ja todellinen kuolema ja sitä kamalampi, koska se lopettaisi verrattoman elämän ja verrattoman älyn, joiden rinnalla ne, mitkä täällä omistamme, eivät merkitse senkään vertaa kuin pisara meressä tai hiekkajyvänen vuorijonossa. Sanalla sanoen: joko uskomme, että kehityksemme loppuu jonakin päivänä, ja se olisi käsittämätön loppu ja jokin selittämätön kuoleman laji, tai myönnämme, ettei sillä ole loppua ja silloin se, ollen ääretön, saapi kaikki äärettömyyden tunnusmerkit ja välttämättä häviää ja sulaa siihen.

Tähän muuten päättyy teosofia, spiritismi ja kaikki uskonnot, joissa ihminen korkeimmassa onnessaan sulautuu Jumalaan. Ja se on taas käsittämätön loppu, mutta on kuitenkin elämää. Ja sitten, valitaksemme kahden käsittämättömän välillä, tehtyämme kaikki, mikä on inhimillisesti mahdollista käsittääksemme jommankumman arvoituksen, antautukaamme mieluimmin sen haltuun, joka on laajin ja siis todennäköisin, johon kaikki muut sisältyvät, ja jonka toisella puolella ei enää ole mitään jäljellä. Muutoin heräävät samat kysymykset jälleen jokaisessa pysähdyspaikassa, ja vastukset siirtyvät aina edemmäksi. Ja kysymykset ja vastaukset vievät meidät saman väistämättömän kuilun ääreen. Koska sinne täytyy joutua ennemmin tai myöhemmin, niin miksi emme astu sinne heti? Kaikki, mitä meille välillä tapahtuu, kiinnittää mieltämme epäilemättä, mutta ei pidätä meitä, koska se ei ole ikuista.

IV.

Olemme siis yleistietoisuuden ongelman edessä. Vaikka emme kykenekään käsittämään sitä toimintaa, jolla äärettömyys menee itseensä tajutakseen itsensä ja siis määritelläkseen itsensä selvemmin ja erottuakseen muusta, ei se ole kyllin pätevä syy väittääksemme sitä mahdottomaksi. Sillä jos hylkäisimme kaikki todellisuudet ja mahdottomuudet, joita emme ymmärrä, ei meille enää jäisi mistä elää. Jos tuo tietoisuus on olemassa siinä muodossa, mistä meillä on käsitys, niin on selvää, että me myös olemme siinä ja otamme siihen osaa. Jos jossakin on tietoisuutta tai jotakin, mikä tietoisuuden korvaa, niin olemme tässä tietoisuudessa tai siinä, mitä sen sijalla on, koska emme saata olla muualla. Ja koska tämä tietoisuus tai sen vastike ei saata olla onneton, sen vuoksi että äärettömyys ei voi olla olemassa vain onnettomuudekseen, niin emme ole siinä myöskään onnettomia.

Lopuksi, jollei sillä äärettömyydellä, mihin meidät viskataan, ole minkäänlaista tietoisuutta eikä mitään sitä korvaamassa, johtuu se siitä, ettei tietoisuus tai se, mikä voisi sen korvata, ole välttämätön ikuiselle onnelle.

V.

Siinä on luullakseni se, mitä voimme tällä hetkellä vakuuttaa sielulle, joka on huolissaan tutkimattoman avaruuden edessä, minne kuolema sen pian heittää. Se voi toivoa siellä kaikkea, mitä on uneksinut; se pelännee siellä vähemmän sitä, mitä säikkyen odotti tapaavansa. Jos se mieluimmin haluaa odottaa eikä halua hyväksyä yhtään niistä otaksumista, joita olen esittänyt parhaimpani mukaan ja ennakkoluuloitta, niin näyttää kuitenkin vaikealta olla omistamatta sitä suurta varmuutta, joka niiden jokaisen pohjalla piilee -- ettei äärettömyys voi tahtoa meille pahaa, koska se, jos iankaikkisesti kiduttaisi pienintäkään meistä, kiduttaisi sellaista, mitä ei voi itsestään irroittaa, ja siis itseään kokonaisuudessaan.

Minulla ei ole ollut mitään lisättävää siihen, mitä jo ennen tiedettiin. Olen vain yrittänyt erottaa sen, mikä voi olla totta, siitä, mikä varmaankaan ei ole totta, sillä jos emme tiedäkään, missä totuus on, opimme edes jotakin saadessamme tietää, missä sitä ei ole. Ja kenties olemme, hakiessamme tuota löytymätöntä totuutta, totuttaneet silmämme tunkemaan viimeisen hetken kouhun läpi sitä tarkasti tähystämällä.

Tietysti olisi vielä paljon sanomista, minkä toiset sanovat voimakkaammin ja vakuuttavammin. Mutta älkäämme toivoko, että joku lausuisi tässä maailmassa sen sanan, joka lopettaisi epävarmuutemme. Päinvastoin on hyvin luultavaa, ettei kukaan tässä maailmassa, kenties ei toisessakaan, keksi kaikkeuden suurta salaisuutta. Ja jos asiaa hiukan ajattelee, on hyvin onnellista, että sen laita on niin. Meidän ei ainoastaan tule tyytyä elämään käsittämättömän keskellä, vaan meidän on vielä iloittava, ettemme pääse siitä irti. Ellei enää olisi ratkaisemattomia kysymyksiä eikä arvaamattomia ongelmia, niin äärettömyys ei olisikaan ääretön, ja silloin täytyisi ikuisesti kirota kohtaloa, kun se olisi sijoittanut meidät kaikkeuteen, joka olisi sovitettu meidän älymme mukaan. Kaikki olevainen olisi vain umpinainen vankila, auttamaton onnettomuus, korjaamaton erehdys. Tuntematon ja tutkimaton ovat nyt ja ehkä aina välttämättömiä onnellemme. Missään tapauksessa en toivoisi, että pahinkaan vihamieheni, vaikka hänen ajatuskykynsä olisi tuhatta kertaa korkeampi ja voimakkaampi kuin minun, tuomittaisiin ikuisesti asumaan sellaisessa maailmassa, jonka oleellisen salaisuuden perille hän olisi päässyt ja josta hän, ollen vain ihminen, olisi alkanut jotakin käsittää.