Part 7

Johdumme siis vastustamattomasti kysymään itseltämme, eikö tuo yleisäly ole äärettömän tietoisuuden säteilyä, tai eikö siitä ennemmin tai myöhemmin kehity sellainen. Ja niin heitellään meitä kahden supistamattoman mahdottomuuden välillä.

Luultavinta on, että tässäkin arvostelemme kaikkea ihmisyytemme matalain tasojen kannalta. Vähäpätöisen elämämme huipulta huomaamme vain älyn ja tietoisuuden, ajatuksen äärimmäiset päätepisteet, ja siitä päätämme, että kaikenlaisen elämän huipulla ei saata olla muuta kuin älyä ja tietoisuutta, vaikka niillä ehkä, henkisten ja muiden mahdollisuuksien asteikossa, voi olla vain ala-arvoinen paikka.

IV.

Aivan tiedoton jälkielämä olisi siis mahdollinen vain siinä tapauksessa, että maailmankaikkeuden tietoisuus kiellettäisiin. Heti kun sellainen, missä muodossa hyvänsä, myönnetään olevaksi, tulee meidän olla osallisia siinä, ja kysymys sekaantuu jossakin määrin kysymykseen enemmän tai vähemmän muuntuneesta tietoisuudesta. Tällä hetkellä ei ole mitään toivoa sitä ratkaista, mutta saammehan haparoida sen pimennoissa, joiden synkkyys ei kaikissa kohdissa saata olla yhtä syvä.

Tässä alkaa aukea ulappa. Tässä alkaa ihmeellinen seikkailu, ainoa, joka kohoaa yhtä korkealle kuin sen korkein halu. Tottukaamme pitämään kuolemaa eräänä elämän muotona, jota emme vielä käsitä, oppikaamme katselemaan sitä samoin silmin kuin syntymistä, ja autuas odotus, joka tervehtii jälkimäistä, seuraa pian ajatustamme istuutuakseen sen seurassa haudan portaille. Otaksukaapa, että lapsella äidin kohdussa olisi jonkinlainen tietoisuus, että esimerkiksi kaksoiset kykenisivät siellä oudolla tavalla vaihtamaan vaikutelmiaan ja ilmaisemaan toisilleen pelkonsa ja toiveensa. Koska he eivät milloinkaan ole tunteneet muuta kuin äidinkohdun lämmintä pimeyttä, eivät he tuntisi oloaan vaivaloiseksi ja onnettomaksi. Heillä ei kai olisi muuta ajatusta kuin pitkittää niin kauan kuin mahdollista tätä elämää, jossa on huoletonta runsautta ja yllätyksetöntä unta. Mutta jos hekin, niinkuin me tiedämme kuolevamme, tietäisivät syntyvänsä -- että heidän tulee äkkiä jättää tuo suloisen pimeyden suoja, hyljätä ainiaaksi tuo kahlittu, mutta rauhallinen olotila syöksyäkseen aivan toisenlaiseen maailmaan, käsittämättömään ja rajattomaan -- kuinka huolestuneita ja kauhistuneita he olisivatkaan.

Ei kuitenkaan ole mitään syytä, jonka vuoksi meidän huolemme ja kauhumme olisivat oikeutetumpia tai vähemmän naurettavia. Se tuntematon, minkä alaisia olemme, ei muuta vähääkään luonnetta, henkeä, tarkoituksia, hyväntahtoisuutta tai kylmäkiskoisuutta syntymästämme kuolemaamme asti. Me pysymme aina samassa äärettömyydessä, samassa maailmankaikkeudessa.

On aina järkevää ja oikeutettua sanoa itselleen, ettei hauta ole sen pelottavampi kuin kehtokaan. Olisipa myös oikeutettua ja järkevää suostua kehtoon vain haudan takia. Jos ennen syntymäämme saisimme valita tyhjyyden suuren levon ja elämän välillä, joka ei päättyisi kuoleman suurenmoiseen hetkeen, kukapa meistä, tietäessään sen, mitä hänen pitäisi tietää, valitsisi sellaisen huolia tuottavan ja tuntemattoman olemassaolon, joka ei päättyisi loppunsa rauhoittavaan salaperäisyyteen? Kuka meistä haluaisi laskeutua maailmaan, joka opettaisi vain vähän, jollei tietäisi, että on välttämätöntä siihen joutua kyetäkseen siitä pääsemään ja tietämään sitä enemmän?

Parasta elämässä on, että se valmistaa meitä tätä hetkeä varten, että se on ainoa tie, joka johtaa meidät ihanaan poispääsyyn ja tuohon verrattomaan salaisuuteen, jossa onnettomuudet ja kärsimykset eivät enää ole mahdollisia, koska olemme menettäneet elimen, joka meille niitä tuotti; missä pahin, mitä meille saattaa tapahtua, on unelmaton uni, yksi maan suurimpia siunauksia; missä lopuksi on melkein käsittämätöntä, ettei joku ajatus edelleen eläisi yhtyäkseen maailmankaikkeuden olemukseen, se on: äärettömyyteen, joka, jollei se ole välinpitämättömyyden ulappa, saattaa olla vain riemujen valtameri.

V.

Ennenkuin ryhdymme mittaamaan tämän valtameren syvyyksiä, huomauttakaamme niille, jotka pyrkivät säilyttämään minuutensa, että he vaativat osakseen pelkäämiänsä kärsimyksiä. Minuus merkitsee rajoitusta. Se saattaa olla olemassa vain siinä määrin, kuin se on eristynyt ympäristöstään. Mitä voimakkaampi minuus on, sitä ahtaammat ovat sen rajat, sitä selvempi sen ero, joka käy myös sitä tuskallisemmaksi, sillä henki, jos se pysyy sellaisena, miksi sen tunnemme -- emmekä kykene kuvittelemaan sitä toisenlaiseksi, -- saa tuskin nähdä rajansa, kun se haluaa pyrkiä niiden yli. Ja mitä eristetymmäksi se itsensä tuntee, sitä suuremmaksi kasvaa sen halu liittyä siihen, mitä sen ulkopuolella on.

Sen olemassaolon ja pyrkimysten välillä tulee siis olemaan ikuinen taistelu. Eikä sen todellakaan olisi kannattanut syntyä ja kuolla päätyäkseen vain noin toivottomiin taisteluihin. Eikö tämäkin yhä todista sitä, että minuutemme, sellaisena kuin sen käsitämme, ei saata kestää äärettömyydessä, jonne sen täytyy mennä, koskei se voi mennä muualle? Meidän on siis tärkeätä vapautua kuvitteluista, jotka johtuvat vain ruumiistamme, niinkuin höyryt, jotka peittävät meiltä päivän, nousevat vain alavilta paikoilta. Pascal on sen kerta kaikkiaan sanonut: "Se vähäinen oleminen, mikä meillä on, kaihtaa meiltä äärettömyyden."

VI.

Toiselta puolen -- sillä kaikki täytyy tuoda julki, liikuttaa noita vihamielisiä pimentoja, joiden luulemme olevan totuutta lähinnä ja meidän täytyy olla puolueettomia -- toiselta puolen saatamme niille, jotka tahtovat säilyttää minuutensa, myöntää sen, että heille riittäisi pieninkin seikka, joka eläisi heidän jälkeensä, jotta he voisivat alkaa uuden elämän äärettömyyden helmassa, mistä heidän ruumiinsa ei enää heitä erota.

Jos näyttää mahdottomalta, että jokin -- liike, värähdys, säteily -- lakkaisi tai häviäisi, miksi siis ajatus katoaisi? Eloon jää kai epäilemättä enemmän kuin yksi ajatus, joka on kyllin voimakas viekoitellakseen luokseen uuden minuuden, saadakseen ravintonsa ja kasvaakseen kaikesta, mitä se löytää tuossa uudessa, pohjattomassa ympäristössä, niinkuin toinen minä, tässä maailmassa, hankki ravintonsa ja kasvoi kaikesta, mitä siellä kohtasi. Koska olemme osanneet hankkia nykyisen tietoisuutemme, miksi meidän olisi mahdotonta hankkia toinenkin? Sillä tuo minä, joka meistä on niin rakas, ja jonka luulemme omistavamme, ei ole valmistunut yhdessä päivässä. Se ei ollut samanlainen syntymämme hetkellä kuin se nyt on. Siihen on liittynyt enemmän sattumaa kuin tahtoa ja paljon enemmän vierasta ainesta kuin siinä oli synnynnäistä. Se on vain pitkä sarja hankittua ja muuttunutta, josta emme pidä lukua ennenkuin muistimme herättyä, ja sen sisin olemus, jonka laatua emme tunne, on ehkä vielä aineettomampi ja vähemmän kiinteä kuin ajatus.

Jos uusi ympäristö, johon astumme, jätettyämme äitimme kohdun, muuttaa meidät siihen määrin, ettei niin sanoaksemme ole mitään yhteyttä alkiolla, jona olimme, ja ihmisellä, joksi tulimme, eikö ole luultavaa, että vielä uudempi, vielä oudompi, vielä laajempi ja rikkaampi ympäristö, johon taas joudumme elämästä erottuamme, muovailee meitä yhä enemmän? Siinä, mitä meille täällä tapahtuu, voimme nähdä kuvan siitä mikä meitä muualla odottaa, ja saamme hyvin otaksua, että henkinen olemuksemme, ruumiistaan vapautuneena, jollei se sekaannu äärettömyyteen, kehittyy siellä vähitellen, valitsee sieltä oloperusteensa eikä paikan ja ajan rajoituksesta vapaana koskaan lakkaa kasvamasta.

Hyvin mahdollista on, että nykyiset korkeimmat pyyteemme muuttuvat tulevan kasvumme laiksi. On hyvin mahdollista, että parhaat ajatuksemme ottavat meidät vastaan toisella rannalla ja että älymme laadusta riippuu sen äärettömyyden laatu, joka kiteytyy sen ympärille. Kaikki otaksumat ja kysymykset ovat luvallisia, jos ne vain suuntautuvat onneen; sillä onnettomuus ei voi enää meille vastata. Sillä ei enää ole sijaa siinä inhimillisessä kuvittelussa, joka määrättyä menettelyä seuraten tutkii tulevaisuutta. Ja olkoon se voima mikä tahansa, joka elää jälkeemme ja vallitsee elämäämme toisessa maailmassa, ei tämä elämä, pahimmankaan arvelun mukaan, saata olla vähemmän suuri tai onnellinen kuin tämänpäiväinen olemassaolo. Sillä ei tule olemaan edessään muuta uraa kuin äärettömyys, eikä äärettömyys ole mitään, jollei se ole autuutta. Jokatapauksessa tuntuu sangen varmalta, että täällä vietämme olemassaolomme ainoan ahtaan, niukan, pimeän ja tuskallisen hetken.

VII.

Olemme sanoneet, että hengelle ominainen tuska on olla tietämättä ja ymmärtämättä, mihin taas sisältyy voimattomuuden tuska: sillä se, joka tuntee äärimmäiset syyt, ja jota aine ei enää lamaannuta, toimii sopusoinnussa niiden kanssa. Ja ken ymmärtää, hyväksyy lopuksi, sillä muutoin maailmankaikkeus olisi erehdys, eikä se ole mahdollista, koska ääretön erehdys olisi käsittämätön. En usko, että puhdas ajatus voisi tuntea muuta tuskaa. Ainoa, joka tuntuisi mahdolliselta, ennenkuin olemme asiaa harkinneet, ja joka kaikissa tapauksissa olisi vain ohimenevä, syntyisi katsellessamme tuskia ja kurjuutta, jotka jäivät jälkeemme maailmaan. Mutta tuokin tuska olisi pohjaltaan vain muuan laji ja mitätön hetki voimattomuuden tai ymmärtämättömyyden tuskaa. Mitä taas viimemainittuun tulee, niin vaikka se onkin ei ainoastaan älymme piirin ulkopuolella, vaan myöskin mielikuvituksemme saavuttamattoman matkan päässä, voi siitä sanoa, että se olisi sietämätön, jos se olisi toivoton; maailmankaikkeuden tulisi silloin luopua itsensä tuntemisesta tai sisällyttää itseensä jotakin, mikä pysyisi sille ikuisesti vieraana.

Joko ei ajatus tule huomaamaan ääriään eikä siis niistä kärsimään, tahi se kulkee niiden yli sikäli, kuin se ne tapaa. Sillä kuinka voisi maailmankaikkeuteen liittyä osia, jotka olisivat ikuisesti tuomitut pysymään irti siitä itsestään ja sen tietopiiristä? Siten emme ollenkaan käsitä, kuinka ymmärtämättömyyden tuska, otaksuen, että se hetken on olemassa, ei lopulta sulautuisi äärettömyystilaan, joka, jollei se ole luulomme mukainen onni, saattaisi olla vain iloa korkeampi ja puhtaampi välinpitämättömyys.

10. luku.

Äärettömyyden kaksi muotoa.

I.

Suunnatkaamme ajatuksemme siihen. Ongelma paisuu yli ihmisyyden ja käsittää kaikki. Mielestäni saattaa äärettömyyttä tarkastaa kahdelta, perin erilaiselta kannalta. Katselkaamme ensimäistä.

Olemme uppoutuneet maailmankaikkeuteen, jolla ei ole rajoja sen enempää ajassa kuin avaruudessakaan. Se ei voi kulkea eteenpäin eikä perääntyä. Sillä ei ole alkua. Se ei ole koskaan alkanut, niinkuin se ei milloinkaan lopu. Sen takana on yhtä monta myriadia vuotta kuin se niitä edessäänkin näkee. Se on ainaisista ajoista saakka päivien rajattomassa keskuksessa. Sillä ei voi olla päämäärää, sillä jos sellainen olisi, olisi se saavuttanut sen meitä edeltäneiden vuosien loppumattomuudessa. Muuten tuo päämäärä olisi sen ulkopuolella, ja jos äärettömyyden ulkopuolella olisi jotakin, rajoittaisi se sitä ja se lakkaisi olemasta ääretön.

Se ei kulje mitään kohti, sillä se olisi jo saapunut sinne. Siis kaikki, mitä maailmat sen helmassa tekevät, kaikki, mitä me itse siinä teemme, ei saata millään lailla siihen vaikuttaa. Kaikki, mitä se tulee tekemään, on se tehnyt. Kaikkea sitä, mitä se ei ole tehnyt, ei se voikaan tehdä. Jos sillä ei ole mitään ajatusta, ei se sellaista saakaan. Jos ajatus on, on se aina ollut korkeimmillaan ja pysyykin siinä liikkumatta, muuttumatta. Se on yhtä nuori kuin on ollut ja yhtä vanha kuin tulee olemaan. Se on jo menneisyydessä koetellut kaikki ponnistukset ja yritellyt kaikkea, mitä tulevaisuudessakin. Ja koska kaikki mahdolliset yhdistelmät ovat koetellut sen jälkeen, mitä emme voi sanoa edes alkuperäksi, niin ei näytä siltä, kuin se, mikä ei ole tapahtunut ikuisuudessa ennen syntymäämme, voisi tapahtua siinä, mikä seuraa kuolemaamme. Jollei se ole tullut tietoiseksi, ei se koskaan tule; jollei se tiedä, mitä haluaa, pysyy se toivottomasti tietämättömänä, tietäen kaikki tai ei mitään ja ollen yhtä lähellä loppuaan kuin alkuaankin.

Se on synkin ajatus, johon ihminen voi päästä. En luule, että siihen on tähän mennessä kylliksi syvennytty. Jos se todella olisi kumoamaton -- ja voidaanpa väittää, että se on -- jos siinä todella piilisi suuren arvoituksen äärimmäinen sana, olisi melkein mahdotonta elää sen varjossa. Ainoastaan varmuus siitä, että käsityksemme ajasta ja avaruudesta ovat pettäviä ja mielettömiä, voi valaista sitä kuilua, missä kaikki toivo häipyisi.

II.

Näin käsitetyn maailmankaikkeuden voisi järkemme ainakin hyväksyä, vaikkei se voisikaan sitä tajuta. Mutta siinä liitelee miljardeja ajan ja paikan rajoittamia maailmoita. Ne syntyvät, kuolevat ja syntyvät jälleen. Ne ovat kokonaisuuden osia, ja siitä siis nähdään, että sellaisellakin, millä ei ole alkua eikä loppua, on osia, jotka alkavat ja loppuvat. Me emme tunnekaan muuta kuin näitä osia, ja niiden lukumäärä on niin ääretön, että ne meidän silmissämme täyttävät koko äärettömyyden. Se, mikä ei kulje minnekään, on täynnä sellaista, joka näyttää liikkuvan jotakin kohti. Se, mikä ainaisesti on tiennyt, mitä haluaa, tai ei opi sitä koskaan, näyttää ikuisesti tekevän enemmän tai vähemmän onnettomia kokeita. Mihin haluaa päästä se, joka on jo perillä?

Kaikki se, mitä havaitsemme siinä, jolla ei voi olla päämäärää, näyttää ajavan takaa jotakin päämäärää käsittämättömän innokkaasti, ja se henki, joka elähyttää sitä, mitä näemme siinä, jonka tulisi tietää kaikki ja olla oma herransa, näyttää olevan tietämätön kaikesta ja hakevan itseään lakkaamatta. Niinpä kaikki, mikä on aistiemme tajuttavana äärettömyydessä, on vastaista sille, mitä järkemme on pakko sille myöntää. Mikäli siihen syvennymme, sikäli ymmärrämme paremmin oman ymmärtämättömyytemme syvyyden, ja mitä enemmän pyrimme syventymään molempiin, toisilleen vastakkaisiin käsittämättömyyksiin, sitä ristiriitaisempia ne ovat.

III.

Kuinka meidän käy kaiken tuon käsittämättömän keskellä? Jätämmekö sen äärellisen maailman, jossa asumme, upotaksemme jompaankumpaan äärettömään? Toisin sanoen, sekaannummeko lopulta äärettömään, minkä järkemme aavistaa, vai pysymmekö ikuisesti siinä, jonka silmämme näkevät -- lukemattomissa, muuntuvissa, lyhytaikaisissa maailmoissa? Emmekö milloinkaan pääse ulos näistä maailmoista, joiden näyttää täytyvän ikuisesti syntyä ja kuolla, astuaksemme siihen, mikä koko iäisyyden aikana ei ole voinut kuolla ja on olemassa ilman tulevaisuutta, niinkuin menneisyydettäkin? Pääsemmekö kerran, kaiken sen mukana, mikä meitä ympäröi, onnettomista kokemuksista, joutuaksemme lopulta rauhaan, viisauteen, liikkumattomaan, rajattomaan tietoisuuteen tai toivottomaan tajuttomuuteen? Tuleeko kohtaloksemme se, minkä aistimme aavistavat, vai se, jota älymme vaatii? Tai olisivatko aistit ja äly vain harhaa, pieniä välikappaleita, turhia ajallisia aseita, joita ei koskaan ole määrätty tutkimaan tai uhmaamaan maailmankaikkeutta? Jos ristiriita todella on olemassa, onko viisasta siihen pysähtyä ja tuomita mahdottomaksi se, jota emme ollenkaan käsitä, ottaen huomioon, ettemme käsitä juuri mitään? Eikö totuus ole mittaamattomien matkojen päässä noista ristiriidoista, jotka näyttävät meistä äärettömiltä ja voittamattomilta, mutta jotka epäilemättä eivät merkitse enempää kuin merelle lankeava sade?

IV.

Mutta nykyiselle vähäpätöiselle ymmärryksellemmekin lienee järkemme ja aistimme äärettömyyksien ristiriita pikemmin vain näennäinen kuin todellinen. Sanoessamme, että maailmankaikkeudessa, joka on ollut iankaikkisesti olemassa, on jo kaikki koettu ja kaikki mahdolliset yhdistelmät tehty, -- väittäessämme, ettei ole yhtään mahdollisuutta siihen, että äärettömässä tulevaisuudessa tapahtuisi se, mitä ei tapahtunut äärettömässä menneisyydessä, panee mielikuvituksemme ajan äärettömyyteen liian suurta painoa.

Itse asiassa tulee kaiken, mitä ikuisuus sisältää, olla yhtä ääretöntä kuin se aika, joka sillä on käytettävänään. Ja niitä sattumia, yhtymiä ja yhdistelmiä, joita se sisältää, ei ole käytetty loppuun siinä ikuisuudessa, joka on ollut ennen meitä, yhtä vähän kuin niin saattaisi tapahtua siinä, mikä meitä seuraa. Ajan äärettömyys ei ole avarampi kuin maailmankaikkeuden aineiston. Tapauksia, voimia, mahdollisuuksia, syitä, seurauksia, ilmiöitä, sekoituksia, yhdistelmiä, yhteensattumia, sopusointuja, yhtymiä, elämiä edustavat siellä lukemattomat numerot, jotka täyttävät kokonaan rajattoman, pohjattoman kuilun, missä ne hyörivät siitä saakka, mitä sanomme sen maailman aluksi, jolla ei ollut alkua, ja missä niitä mullistetaan aina sen maailman loppuun saakka, jolla ei ole loppua... Ei ole siis mitään huippukohtaa, ei liikkumatonta eikä muuttumatonta.

Todennäköistä on, että maailmankaikkeus etsii ja löytää itsensä joka päivä, ettei se ole päässyt täyteen tietoisuuteen eikä vielä oikein tiedä, mitä haluaa. On mahdollista, että sen äärettömyys vielä verhoaa sen ihannetta, ja samoin on mahdollista, että kokemukset ja sattumukset jatkuvat käsittämättömiin maailmoihin, joiden rinnalla kaikki ne, mitkä me näemme tähtikirkkaina öinä, ovat vain hyppysellinen kultatomua valtameren helmassa. Sanalla sanoen, jos toinen on totta, niin on samoin totta, että me itse tai se, mikä meistä jää -- yhdentekevää kumpiko -- hyödymme jonakin päivänä noista kokemuksista ja sattumuksista. Se, mitä ei vielä ole tapahtunut, saattaa tapahtua äkkiä; ja paras tila samoin kuin suurin viisaus, jotka tulevat sen tajuamaan ja osaamaan pitää siitä kiinni, ovat ehkä valmiina sävähtämään esiin olosuhteiden yhteentörmäyksestä. Ei olisi ollenkaan ihmeellistä, että maailmankaikkeuden tietoisuus muodostuakseen ei vielä olisi tavannut välttämättömien olosuhteiden apua, ja että ihmisajatus kannattaisi toista näistä ratkaisevista asianhaaroista.

Siinä on toivo. Niin pieneltä kuin ihminen ja hänen ajatuskykynsä näyttääkin, on hänellä tarkoin sama arvo kuin kaikkein mahtavimmilla voimilla, mitä hän osaa kuvitella, ottaen huomioon, ettei mikään ole suurta eikä pientä siinä, millä ei ole mittaa, ja vaikka ruumiimme tulisi yhtä avaraksi kuin kaikki maailmat, mitä silmämme havaitsevat, olisi sillä, maailmankaikkeuden kannalta, sama arvo kuin tänäänkin. Ehkä vain ajatuksella on äärettömyydessä se tila, jota vertailu ei supista mitättömiin.

V.

Muutoin, jos tulee puhua suoraan, vaikka pimeydessämme puhuisimmekin lakkaamatta ja häpeämättä ristiin, ja palataksemme ensimäiseen otaksumaan, tuohon mahdollisen kehityksen aatteeseen, on hyvin uskottavaa, että se taas on niitä aivojemme lapsellisia vajavuuksia, jotka estävät meitä näkemästä asian oikeata laitaa. On yhtä todennäköistä, kuten olemme edellä osoittaneet, ettei ole ollut eikä koskaan tulekaan olemaan minkäänlaista kehitystä, koska sillä ei voi olla päämäärää. Korkeintaan voi syntyä joitakin hetkellisiä yhtymiä, jotka silmäraukoistamme näyttävät onnellisemmilta tai kauniimmilta kuin toiset, samoin kuin meistä on kulta kauniimpaa kuin tien loka, tai komean puutarhan kukka onnellisempi kuin mukulakivi likaviemärin pohjalla, mutta kaikki tämä ei nähtävästi ole mitenkään tärkeää, ei vastaa minkäänlaista todellisuutta eikä paljoakaan todista.

Mitä enemmän asiaa ajattelee, sitä selvempänä esiintyy älymme heikkous, se kun ei kykene sovittamaan edistyksen eikä edes kokemusten ajatusta äärettömyyden ylimmäiseen käsitteeseen. Vaikka luonto meidän nähtemme lakkaamatta toistelee itseään ja tuottaa väsymättä, vuosituhansien kuluessa, samoja puita ja samoja eläimiä, emme silti saata ymmärtää, miksi maailmankaikkeus aloittaa loppumattomasti uudelleen samoja kokeita, joita on tehty miljardeja kertoja.

Välttämätöntä on, että lukemattomissa yhdistelmissä, joita tapahtui ja tapahtuu rajattomina aikoina, rannattomissa avaruuksissa, on ollut ja on vieläkin miljoonittain kiertotähtiä ja siitä johtuen miljoonittain aivan meidän kaltaisiamme ihmiskuntia, myriadien toisten rinnalla, jotka siitä enemmän tai vähemmän eroavat. Emme saa sanoa, että on mahdotonta kuvitella sellaista olosuhteiden yhteensattumaa, joka tarvittaisiin uudestaan luomaan taivaankappale, mikä kaikessa olisi meidän maapallomme kaltainen. Älkäämme jättäkö huomioon ottamatta, että olemme äärettömyydessä, ja että tämän kuvittelemattoman yhteensattuman täytyy pakostakin tapahtua siinä kivuttomuudessa, jota emme voi kuvitella. Jos tarvitaan tuhansia miljardeja tapauksia, että kaksi viivaa sattuisi yhteen, eivät nuo tuhannet miljardit täytä äärettömyyttä sen enempää kuin yksi ainoa tapaus.

Pankaa ääretön luku maailmoita äärettömän monenlaisten yhteensattumien äärettömän määrän sekaan, ja aina on siitä tuleva ääretön lukumäärä, jossa nämä olosuhteet tulevat olemaan samanlaisia; muutoin vetäisimme rajat käsityksellemme maailmankaikkeudesta, joka samalla kävisi vielä käsittämättömämmäksi. Heti kun riittävästi korostamme tätä seikkaa, joudumme välttämättä tällaisiin johtopäätöksiin. Jolleivät ne tähän mennessä ole pistäneet silmäämme, on syynä vain se, ettemme milloinkaan salli mielikuvituksemme mennä perille saakka; mutta mielikuvituksemme loppupää on vain todellisuuden alku, ja se näyttää meille vain pienen inhimillisen maailmankaikkeuden, joka niin avaralta kuin se näyttääkin oikeassa maailmankaikkeudessa keinuu kuin omena ulapalla.

Toistan sen vielä: jollemme myönnä, että tuhansia maailmoita, aivan samanlaisia kuin omamme, on aina ollut ja on vieläkin olemassa miljardeista vastaisista mahdollisuuksista huolimatta, niin kumoamme perustan ainoalta mahdolliselta maailmankaikkeuden ja äärettömyyden käsitteeltä.

VI.

Mutta mistä johtuu, ettemme hyödy mitään noista miljoonista täysin samanlaisista ihmiskunnista, jotka kaikkina aikoina ovat kärsineet sitä, mitä mekin olemme kärsineet ja kärsimme, ettei kaikilla niiden kokemuksilla, kaikilla niiden kouluilla ole ollut minkäänlaista vaikutusta meidän ensi yrityksiimme, ja että kaikki on lakkaamatta uudestaan tehtävä, alusta aloitettava?

Huomaamme, että molemmat otaksumat pitävät toistaan tasapainossa. On hyvä hiljalleen tottua olemaan mitään ymmärtämättä. Meille jää kyky valita vähemmän pimeä tai sanoa itsellemme, että toisen pimennot piilevät vain aivoissamme. Omituinen kaukonäkijä William Blake on sanonut: "Ajatuksen on mahdoton tuntea itseään suurempaa."

Lisätkäämme, että se kykenee tuntemaan vain oman itsensä. Se, mitä emme tiedä, riittäisi luomaan maailman uudelleen, ja se, mitä tiedämme, ei voi hetkelläkään jatkaa kärpäsen elämää. Kuka tietää, eikö meidän suurin erehdyksemme ole siinä uskossa, että äly, olkoonpa se vaikka miljoonan kertaa suurempi kuin meidän, johtaa kaikkeutta? Se on ehkä aivan toisenluontoinen voima, joka eroaa yhtä paljon siitä, mistä meidän aivomme kerskailevat, kuin esim. sähkö eroaa tiellä puhallelevasta tuulesta. Senpä vuoksi onkin hyvin luultavaa, että ajatuksemme, niin voimakas kuin se onkin, saa ainaisesti haparoida salaperäisyydessä.

Jos on varmaa, että kaiken, mitä meissä on, täytyy olla myöskin luonnossa, koska kaikki tulee meille siitä, jos ajatus ja kaikki logiikka, minkä se on pannut olemuksemme korkeimmalle huipulle, ohjaavat tai näyttävät ohjaavan elämämme kaikkia tekoja, ei siitä suinkaan seuraa, ettei kaikkeudessa olisi ajatusta paljoakin ylempää voimaa, jolla ei olisi siihen mitään ajateltavaa suhdetta, joka elähyttää ja johtaa kaikkea toisten lakien mukaan, ja josta on meissä vain melkein huomaamattomia jälkiä, samoin kuin kasveissa ja kivennäisissä on vain melkein huomaamattomia ajattelemisen jälkiä.

Kaikissa tapauksissa ei tässä ole mitään syytä lannistumiseen. Ihmisen kuvitelma pahasta, rumasta, hyödyttömästä ja mahdottomasta on ehdottomasti väärässä. Ei tule odottaa, että kaikkeus muuttuisi, vaan että älymme kehittyisi tai ottaisi osaa toiseen voimaan, ja meidän tulee säilyttää luottamuksemme maailmaan, joka ei tunne käsityksiämme päämäärästä ja edistyksestä, koska sillä epäilemättä on ajatuksia, joista meillä ei ole mitään käsitystä, ja joka sitäpaitsi ei voi tahtoa pahaa itselleen.

VII.