Part 6

"-- Ennen lihaksitulemistaan oli Philomène ollut pikkuinen, lapsena kuollut tyttö. Sitä ennen hän oli ollut mies, joka oli _murhannut_. Sen vuoksi hän oli paljon kärsinyt pimeydessä, pikkutyttönä olonsa jälkeenkin, jolloin hän ei ollut ennättänyt tehdä pahaa, sovittaakseen rikoksensa. En katsonut tarpeelliseksi jatkaa unta pitemmälle, koska koehenkilö näytti uupuneelta ja hänen kouristuksiaan oli paha katsella.

"-- Mutta toiselta puolen olen tehnyt huomion, joka näyttää todistavan, että näiden mediumien ilmoitukset liikkuvat todellisella pohjalla. Voironissa on minulla kokeitteni tavallisena katselijana eräs nuori tyttö, jonka mielenlaatu on hyvin tyyni, miettivä eikä millään lailla suggestion alainen, neiti Louise. Tällä nuorella tytöllä on tavaton kyky erottaa inhimillisiä magneettisia virtoja ja senvuoksi myös eetteriruumista, jollainen kyky vähäisempänä on sangen tavallinen. Kun Joséphine herättää henkiin menneisyytensä muiston, on hänen ympärillään valoisa _aura_, jonka Louise näkee. Louisen silmissä tummenee tuo _aura_, kun Joséphine on kaksi olemusta erottavalla väliasteella. Kaikissa tapauksissa Joséphine liikahtelee rajusti, jos kosketan niitä avaruuden kohtia, missä Louise sanoo näkevänsä _auran_ joko tummana tai valoisana."

II.

Olen tahtonut melkein täydellisesti toistaa erään hänen kokeensa pöytäkirjan, koska sielunvaelluksen kannattajat näkevät siinä ainoan arvokkaan todisteen, mitä heillä on.

Eversti Rochas on uudistanut kokeitaan monta kertaa useilla eri henkilöillä. Näistä mainitsen vain erään nuoren tytön, nimeltä Marie Mayo, jonka tarina on monimutkaisempi kuin Joséphinen, ja jonka perättäiset jälleensyntymiset vievät 1600-luvulla saakka ja kuljettavat meidät äkkiä Versaillesiin historiallisten, suuren kuninkaan ympärillä liikkuvien henkilöiden joukkoon.

Lisätkäämme, ettei eversti Rochas ole ainoa magnetisoija, joka on saavuttanut tällaisia ilmestyksiä. Tästälähin voidaan ne lukea hypnotismin varmoihin tuloksiin. Mainitsen vain hänen kokeensa senvuoksi, että ne kaikin puolin ovat varmimpia.

Mitä ne todistavat? Kuten kaikissa tämänlaatuisissa tulee meidän epäillä mediumia. On luonnollista, että kaikki mediumit, juuri kykynsä omituisen laadun perusteella, ovat alttiita teeskentelemään, pettämään. Tiedän, että eversti Rochasia, samoin kuin tohtori Richatia, Lombrosoa ja kaikkia niitä, jotka ovat olleet tekemisissä mediumin kanssa, on joskus petkutettu. Ne ovat noihin pakollisiin välikäsiin kuuluvia epäkohtia, eikä näillä kokeilla koskaan ole samaa tieteellistä arvoa kuin fysikaalisissa ja kemiallisissa laboratorioissa tehdyillä. Mutta siitä syystä ei niiltä voi etukäteen evätä kaikkea mielenkiintoa.

Onko teeskentely ja petos todella mahdollinen tässä kohden? Tietysti, vaikka kokeita vartioidaankin perin huolellisesti. Koehenkilö saattaa oppia osansa, niin monimutkainen kuin se onkin, ja välttää taitavasti häntä varten viritetyt ansat. Paras tae on kaikissa tapauksissa hänen rehellisyytensä ja kunnollinen luonteensa, jonka ainoastaan kokeilijat voivat koetella ja tuntea. Heihin täytyy siis tässä suhteessa luottaa. Muutenkin he ryhtyvät kaikkiin varokeinoihin, että teeskentely kävisi hyvin vaikeaksi. Pakotettuaan poikittaisilla sivelyillä mediumin palaamaan taaksepäin elämänsä kulussa, he pakottavat hänet tulemaan takaisin samaa tietä, ja samat tapaukset vierivät esiin päinvastaisessa järjestyksessä. Toistetut kokeet ja vastakokeet johtavat aina samoihin tuloksiin, eikä medium milloinkaan epäröi eikä eksy nimien, vuosilukujen ja tapahtumien sokkeloissa.

[Mainitkaamme, ollaksemme mitään salaamatta ja asettaaksemme nähtäviksi kaikki asiapaperit, että eversti Rochas tutkimalla on todennut, että mediumien ilmoitukset entisistä olemuksistaan usein olivat epätarkkoja. Heidän kertomuksensa olivat täpötäynnä anakronismeja, jotka ilmaisivat normaalisten muistelmien ja alkuperältään outojen suggestioiden sekaannusta. Jäljelle jää kuitenkin yksi täysin varma seikka, se nimittäin, että näyt ilmenivät samanluontoisina lukuisissa henkilöissä, jotka eivät tunteneet toisiaan.]

Muuten pitäisi näiden mediumien, joiden äly yleensä on vain keskinkertainen, äkkiä muuttua nerokkaiksi runoilijoiksi, luodakseen muitta mutkitta mitä kirjavimman sarjan luonteita, joissa kaikki, liikkeet, ääni, mielenlaatu, maailmankatsomus, ajatukset, tunne-elämä ovat kohta kohdalta sopusoinnussa, jotka aina olisivat valmiit vastaamaan sisimmän olemuksen mukaisesti odottamattomimpiinkin kysymyksiin. On sanottu, että joka ihminen on Shakespearen vertainen unelmissaan; mutta eikö tässä ole puhe unelmista, jotka muuttumattomuutensa vuoksi oudosti muistuttavat todellisuutta?

Luulenpa siis voivamme jättää teeskentelyn syrjään ainakin siksi, kunnes vastakohta on todistettu. Saattaisi vielä, kuten Myersin haamuihin nähden on tehty, perustaa vastaväitteensä heidän haudantakaisten paljastustensa vähäpätöisyyteen. Tätä pitäisin pikemmin todisteena heidän vilpittömyytensä hyväksi. Kun niiden mielikuvitus on kyllin rikas luomaan ihmeellisiä henkilöitä, joitten näemme elävän heidän unessaan, ei varmaankaan olisi kovinkaan vaikeata keksiä toisesta maailmasta haaveellisia, mutta hyvin todenmukaisia yksityisseikkoja. Kukaan heistä ei ajattelekaan sellaista. He ovat kristityitä, heillä on siis sydämensä syvyydessä perinnöllinen helvetinpelko, kiirastulen kauhu ja enkeleiden asuttaman, palmuja kasvavan paratiisin toivo. He eivät niihin viittaakaan.

Vaikkeivät he usein tunnekaan jälleensyntymisoppia, noudattavat he tarkasti teosofista tai uusspritististä otaksumaa; sille vaistomaisesti uskollisina he eivät määrittele lähemmin, vaan puhuvat hämärästi pimeydestä, "mustasta", missä ovat. He eivät sano mitään, koska eivät mitään tiedä. Heidän on nähtävästi mahdotonta tehdä selkoa tilasta, joka ei vielä ole selvinnyt. Todellakin on hyvin luultavaa, jos hyväksymme jälleensyntymisen ja haudantakaisen kehityksen opin, ettei luonto tässä, kuten ei muuallakaan, kulje hyppäyksittäin. Ei ole mitään erikoista syytä, jonka vuoksi se tekisi suunnattoman ja selittämättömän hyppäyksen elämästä kuolemaan.

Tästä ei tule sitä teatteritemppua, jota asiaa harkitsematta ollaan hyvin taipuvaisia vaatimaan. Henki on aluksi hämmentynyt menetettyään ruumiinsa ja kaikki tottumuksensa; se tointuu vain vähitellen entiselleen. Se saavuttaa hitaasti tietoisuuden. Sitten tuo tietoisuus asteittain puhdistuu ja laajenee äärettömiin, kunnes sen elämän perusajatus, joka sitä elähyttää, saavutettuaan uusia ilmapiirejä, ei enää synny jälleen ja menettää kaiken kosketuksen meihin. Näin voisi selittää sen, että aina saamme vain alempia, alkeellisia ilmoituksia.

Kaikki se, mikä koskee tätä jälkielämän ensi vaihetta, on sangen uskottavaa niistäkin, jotka eivät tunnusta jälleensyntymistä. Muuten saamme nähdä, että ratkaisut, jotka siinä luulemme keksivämme, syrjäyttävät vain kysymyksen ja ovat riittämättömiä ja satunnaisia.

111.

Nyt tulee eteemme vakavin väite: suggestio. Eversti Rochas vakuuttaa, että hän ja kaikki muut kokeilijat, jotka ovat ryhtyneet tätä tutkimaan, "eivät ainoastaan ole välttäneet kaikkea, mikä voisi viedä koehenkilön määrätylle suunnalle, vaan ovat usein turhaan koettaneet eksyttää häntä erilaisilla suggestioilla." Siitä olen varma, ettei tahallisista suggestioista voi olla puhettakaan. Mutta tiedämmehän, että näillä aloilla on vaistomainen ja tahdoton suggestio usein voimakkaampi ja vaikuttavampi kuin tahallinen. "Pyörivän pöydän" sangen jokapäiväisessä ja lapsellisessa kokeessa, joka oikeastaan on vain alkuperäistä ja alkeellista ajatuksensiirtoa, sanelee johtajan tai tavallisen osanottajan vaistomainen suggestio melkein aina vastaukset.

[Sallittakoon minun tästä puhuttaessa mainita eräs henkilökohtainen kokemus. Saint-Wandrillen luostarissa, jossa vietän kesäni, huvittelivat äsken saapuneet vieraat "pyörittämällä pöytää". Polttelin rauhassa salin nurkassa, jokseenkin kaukana pikkupöydästä, ottamatta millään lailla osaa siihen, mitä sen ympärillä tapahtui, kokonaan muuta ajatellen. Asianmukaisten pyyntöjen jälkeen pöytä vastasi, että siinä asui erään munkin henki 1600-luvulta. Tuo munkki oli haudattuna luostarin itäiseen pylväikköön erään kivilaatan alle, jossa oli vuosiluku 1693. Munkin lähdettyä, joka äkkiä ilman näkyvää syytä kieltäytyi jatkamasta keskustelua, meille juolahti mieleen mennä lampun valossa hakemaan hautaa. Lopulta löysimmekin itäisen käytävän päästä hautakiven, joka oli perin huonossa kunnossa, rikkoutunut, kulunut, murtunut, rapautunut, ja jonka pinnalta suurella vaivalla, hyvin läheltä tarkastaen, saattoi löytää kirjoituksen: "A.D. 1693." Munkin vastatessa ei salissa ollut muita kuin vieraani ja minä. Kukaan heistä ei tuntenut luostaria, he olivat saapuneet sinne samana iltana muutamaa minuuttia ennen päivällistä, ja kun aterian jälkeen oli tullut aivan pimeä, olivat he siirtäneet seuraavaan päivään luostarin ja raunioiden katselemisen. Ilmoitus ei siis saattanut, jollei usko teosofien kuoriin ja elementaaleihin, tulla muualta kuin minulta. Kuitenkaan en luullut mitään tietäväni tästä hautakivestä, joka oli kirjoituksensa puolesta kaikkein hämärimpiä parinkymmenen muun 1600-luvuilta periytyvän joukossa, tässä osassa luostaria.]

Ensiksikin tulisi siis olla aivan varma siitä, ettei magnetisoija, ei läsnäolijat eikä koehenkilöt itse ole koskaan kuullut puhuttavan ainoastakaan henkilöstä, joka on saatu jälleensyntymään. Jonkun mielestä kenties riittäisi se, että vastakokeen suorittavat toinen kokeilija ja toiset läsnäolijat, jotka eivät tiedä mitään edellisistä ilmoituksista. -- Niin kyllä, mutta mediumi tuntee ne, ja siksi on mahdollista, että ensimäinen suggestio on ollut siksi voimakas, että se ikuisesti piirtyy vaistoon ja lakkaamatta toistaa samoja ruumiillistumuksia samassa järjestyksessä.

Tämä kaikki ei merkitse sitä, etteivät suggestio-ilmiötkin olisi täynnä arvoituksia, mutta se on toinen kysymys. Tällä hetkellä toteamme vain, että ongelma on melkein ratkaisematon ja tarkistus mahdoton. Toistaiseksi, koska meidän tulee valita jälleensyntymisen ja suggestion välillä, sopii ensin asettua jälkimäisen puolelle, noudattaen niitä periaatteita, joita olemme soveltaneet automaattisella puheella ja kirjoituksella kokeillessa. Kun on esillä kaksi tuntematonta, neuvovat ymmärrys ja selvä järki ensin tarttumaan siihen, joka liittyy useammin todettuihin ilmiöihin, ja jossa tapaamme eräitä tuttuja piirteitä.

Tutkikaamme siis elämämme salaisuutta, ennenkuin luovumme siitä kuolemamme arvoituksen hyväksi. Koko tällä hetteiden täyttämällä alalla on tärkeää, ettei, kunnes uusia todisteita saadaan, poiketa tuosta ankarasta säännöstä: se on ajatusten siirtoa, heti kun ei ole ehdottomasti ja aineellisesti mahdotonta, että koehenkilö tai joku läsnäolevista tuntee puheena olevan seikan, olkoon tämä tieto sitten tajullinen tai ei, unohtunut tai tuoreessa muistissa. Tämäkin varokeino on riittämätön, sillä vielä on mahdollista, niinkuin huomaamme sir Oliver Lodgen kellokokeessa, että henkilö, joka ei ole läsnä istunnossa, vaan saattaa olla hyvinkin etäällä, jouduttuaan tuntemattomalla tavalla mediumin yhteyteen, vaikuttaa häneen kaukaa, tietämättään.

Ollakseen varuillaan kaikkea vastaan tulisi varmistua siitäkin, ettei atavistinen muisti näyttele odottamatonta osaa, ennenkuin kuolema päästetään näyttämölle. Eikö ihminen esim. voi sielunsa sopukoissa säilyttää muistoa tapauksista, jotka ovat sattuneet jonkun esi-isän lapsuuden aikana, jota hän ei ole koskaan nähnyt, ja ilmoittaa niitä mediumille vaistomaisen suggestion avulla? Se ei ole uskomatonta. Me säilytämme itsessämme koko menneisyyden, esi-isiemme kaikki kokemukset. Miksi ei siis, jos osattaisiin maagillisesti valaista alitietoisen muistin suurenmoiset aarteet, sieltä löydettäisi tapauksia ja tosiseikkoja, jotka ovat tuon kokemuksen lähteitä?

Ennenkuin käännymme haudantakaista tuntemattomuutta kohti, tyhjentäkäämme pohjia myöten maallisen tuntemattomuuden mahdollisuudet. Sitäpaitsi on merkillistä, mutta eittämätöntä, että huolimatta tuon lain ankaruudesta, joka näyttää sulkevan pois kaikki muut selitykset, huolimatta suggestiolle myönnetyn vaikutusalan melkein täydellisestä rajattomuudesta ja luultavasti liioitellusta laajuudesta, jää kuitenkin eräitä huomiota, jotka täytynee selittää toisella tavalla.

Mutta palatkaamme jälleensyntymiseen ja myöntäkäämme ohimennen sangen valitettavaksi se seikka, että teosofien ja uusspiritistien todisteet eivät ole sitovia. Sillä koskaan ei ole ollut kauniimpaa, oikeudentuntoisempaa, puhtaampaa, siveellisempää, lohdullisempaa, vieläpä eräissä suhteissa todennäköisempää oppia kuin heidän. Se on ainoa, joka opillaan jatkuvasta katumuksesta ja puhdistuksesta ottaa huomioon kaikki ruumiilliset ja sielulliset epäsuhtaisuudet, kaikki yhteiskunnalliset epätasaisuudet, kaikki kohtalon kamalat vääryydet. Mutta uskonopin laatu ei todista sen totuutta. Vaikka se onkin kuudensadan miljoonan ihmisen uskonto, joka on lähinnä salaperäistä alkuperää, ainoa, joka ei ole vihattava ja vähimmin mieletön kaikista, täytyy sen tehdä se, mitä toiset eivät tehneet: tuoda meille eittämättömiä todisteita. Mitä se tähän saakka on meille antanut, se on vain todistuksen alkeiden ensimäinen häämöitys.

IV.

Eikä arvoitus vielä sittenkään olisi ratkaistu. Periaatteen kannalta jälleensyntyminen on välttämätön ennemmin tai myöhemmin, koska mikään ei saata kadota eikä jäädä liikkumattomaksi. Se, mitä ei suinkaan ole todistettu eikä vastedeskään saatane todistetuksi, se on yksilön jälleensyntyminen kokonaisena ja samana, muistin häviämisestä huolimatta. Mitä etua hänellä muuten olisikaan koko jälleensyntymisestä, jos hän ei tiedä aina olevansa oma itsensä? Kaikki tietoisen jälleensyntymisen kysymykset heräävät uudelleen, ja kaikki on alettava alusta saakka.

Tieteellisestikään vahvistettuna ei jälleensyntymisen, samoin kuin jälkielämänkään teoria lopettaisi kyselyjämme. Se ei vastaa ensimäisiin eikä viimeisiin, alkuperän ja lopun ainoihin oleellisiin kysymyksiin. Se siirtää ne vain paikoiltaan, peräännyttää ne ajassa muutaman vuosisadan, vuosituhannen, toivoen ehkä kadottavansa tai unohtavansa ne hiljaisuuteen ja avaruuteen. Mutta ongelmat palaavat ihmeellisimpienkin äärettömyyksien perältä eivätkä tyydy vain toistaiseksi lykättyihin ratkaisuihin. Tietysti on minusta mielenkiintoista tietää, mikä minua odottaa, mitä tapahtuu kohta kuolemani jälkeen. Sanotte minulle: toisiaan seuraavissa ruumiillistumissaan ihminen sovittaa rikoksensa tuskalla, puhdistuu, noustakseen ilmapiiristä ilmapiiriin, kunnes hän palaa jumalalliseen perusajatukseen, josta on lähtenytkin. Tahdon sen uskoa, vaikka sillä kaikella vielä onkin meidän pienen maailmamme ja sen vanhojen uskontojen sangen epäilyttävä leima; tahdon kyllä uskoa, mutta entä sitten?

Minusta ei ole tärkeää se, mikä kestää jonkun aikaa, vaan se, mikä kestää aina; ja teidän jumalallinen perusajatuksenne ei minusta tunnu äärettömältä eikä lopulliselta. Tuntuupa se minusta heikommaltakin kuin se, jonka omassa mielessäni keksin teidän avuttannekin. Mutta se uskonto, joka vähentää korkeimman ajatuskykyni tajuaman Jumalan, vaikka tuhansiinkin tosiasioihin perustuva, ei voi kahlita tietoisuuttani. Teidän äärettömyytenne ja teidän Jumalanne on vielä käsittämättömämpi kuin minun ja kuitenkin vähemmän suuri. Jos palaan häneen, johtuu se siitä, että olen hänestä lähtenytkin; ja jos olen voinut irtautua hänestä, todistaa se, ettei hän olekaan ääretön, ja jollei hän ole ääretön, mitä hän sitten on?

Täytyy hyväksyä toinen tai toinen: joko hän puhdistaa minut, koska olen hänen ulkopuolellaan, eikä hän ole ääretön; tai hän on ääretön, ja jos hän minut puhdistaa, oli hänessä jotakin epäpuhdasta, koska hän minussa puhdistaa osan omaa itseään. Sen lisäksi, kuinka saatamme myöntää, että tuo Jumala, joka on aina olemassa, jolla on takanaan sama vuosituhansien sarja kuin edessäänkin, ei ole vielä ehtinyt puhdistaa ja päättää koettelemuksiansa? Mitä hän ei ole voinut tehdä iankaikkisuudessa, joka on ollut ennen olemassaoloani, sitä hän ei saata tehdä vastaisessakaan ikuisuudessa, sillä molemmat ovat tasavertaiset.

Ja sama kysymys asettuu eteeni siinäkin, mikä koskee minua. Minun elämäni alkusyy, kuten hänenkin, on ollut ikuisesti olemassa, sillä eriämiseni tyhjästä olisi selittämättömämpi kuin aluton olemassaoloni. Minulla on välttämättä ollut lukemattomia kertoja tilaisuus ruumiillistua, ja olen luultavasti sen tehnytkin, jos otamme huomioon, että on tuskin uskottavaa minun saaneen tuon ajatuksen vasta eilen. Kaikki mahdollisuudet päästä pyrkimysteni perille tarjoutuivat minulle siis jo menneisyydessä, ja kaikki ne, jotka tulevaisuudessa kohtaan, eivät lisää mitään siihen lukumäärään, joka jo oli ääretön.

Hyvin vähän voin vastata näihin kysymyksiin, jotka nousevat kaikkialta, heti kun tavoittaa yhdenkään niistä ajatuksensa äärimmäisellä kärjellä. Toistaiseksi on minusta parempi tietää, etten tiedä mitään, kuin tyydyttää itseäni luulotteluilla ja ristiriitaisilla vakuutuksilla. Mieluummin pidän kiinni ikuisuudesta, jonka käsittämättömyys on rajaton, kuin rajoitun Jumalaan, jonka käsittämättömyys on kaikilta tahoilta rajoitettu. Ei mikään pakota teitä puhumaan Jumalastanne, mutta jos siihen ryhdytte, on välttämätöntä, että selityksenne ovat parempia kuin se hiljaisuus, jonka ne rikkovat.

V.

On totta, etteivät tieteelliset spiritistit uskaltaudu aivan tämän Jumalan luo; mutta silloin, alun ja lopun suurien arvoitusten väliin puristuneina, heillä ei ole juuri mitään sanottavaa meille. He seuraavat kuolleitamme jonkun hetken siinä maailmassa, jossa hetkillä ei enää ole merkitystä, ja hylkäävät heidät sitten pimeyteen. En moiti heitä siitä, koska tässä on kysymys asioista, joita luultavasti emme tiedä vielä silloinkaan, kun luulemme tietävämme kaikki.

En pyydä heitä paljastamaan minulle maailmankaikkeuden salaisuutta, sillä en usko, niinkuin lapsi, että tuo salaisuus mahtuisi pariin kolmeen sanaan tai saattaisi tunkeutua aivoihini niitä halkaisematta. Olenpa vakaantunut siitäkin, että olennot, jotka olisivat monta miljoonaa kertaa meistä älykkäimpiäkin älykkäämmät, eivät vielä omistaisi sitä, koska tuon salaisuuden täytyy olla yhtä ääretön, yhtä tutkimaton, yhtä tyhjentämätön kuin itse maailmankaikkeus.

Siitä huolimatta on kuitenkin varmaa, että tuo kykenemättömyys katsahtaa edes muutamia vuosia eteenpäin haudantakaisessa elämässä riistää paljon mielenkiintoa heidän kokeiltaan ja saavutuksiltaan. Näillä voitetaan paraassa tapauksessa vain hiukan aikaa, mutta sellaisissa leikeissä kynnyksellä ei meidän kohtaloamme ratkaista. Sivuutan mielelläni sen, mitä minulle tapahtuu pienenä ajanjaksona, minkä nuo ilmoitukset käsittävät, niinkuin jo sivuutan sen, mitä minulle on elämässä tapahtunut; siinä ei ole kohtaloni eikä satamani. En epäile, että ilmaissut seikat eivät olisi tosia ja todistettuja, mutta vielä epäilemättömämpää on se, että vainajilla, jos he elävät kuoleman jälkeen, ei ole paljoakaan meille sanottavaa, joko heillä sitten ei sillä hetkellä, kun he voivat puhua meille, vielä ole mitään ilmoitettavaa, taikka he sillä hetkellä, kun heillä olisi ilmaistavaa, eivät enää voi sitä tehdä, loitoten iäksi ja kadoten silmistämme äärettömyyteen, jonka perille he koettavat päästä.

9. luku.

Tietoisuuden kohtalo.

I.

Koettakaamme, luopuen heidän epävarmasta avustaan, ominpäin astua haudan tuolle puolen. Näyttää siis siltä, kuin -- palataksemme otaksumaan, jota tarkastelimme ennen näitä välttämättömiä asiasta poikkeamisia -- jälkielämä, säilyttämällä nykyisen tietoisuutemme, olisi melkein yhtä mahdoton ja yhtä käsittämätön kuin tuhoutuminen. Ja jos se olisikin hyväksyttävä, ei siinä kuitenkaan olisi mitään pelättävää. On varmaa, että ruumiin kadotessa katoavat samalla kaikki ruumiilliset kärsimyksetkin, sillä ei voi kuvitella sielun kärsivän ruumiissa, jota sillä ei enää ole.

Niiden mukana katoo myös kaikki se, mitä sanomme henkisiksi tai siveellisiksi kärsimyksiksi, koska ne kaikki, jos niitä läheltä tarkastamme, syntyvät aistiemme tottumuksista ja taipumuksista. Henkemme tuntee vastavaikutusta sitä ympäröivän ruumiin tai ruumisten kärsimyksistä, se ei saata kärsiä itsessään tai itsensä vuoksi. Väärinkäsitetty uhrautuvaisuus, murtunut rakkaus, pettymykset, voimattomuus, epätoivo, petos, henkilökohtaiset nöyryytykset, samoin kuin surut ja omien rakkaimpien menettäminen saavat pistävän kärkensä vasta kulkiessaan ruumiin läpi, jonka henki elävöittää. Paitsi omaa tuskaansa, joka johtuu siitä, ettei mitään tiedä, henki ei ruumiistaan vapautuneena voi kärsiä muuta kuin sen muistosta.

Mahdollista on, että niiden tuskat, jotka se on jättänyt tänne maan päälle, surettavat sitä myöskin. Mutta sen silmissä, joka ei enää laske päivien lukua, nuo tuskat tuntuvat niin lyhyiltä, ettei se käsitä niiden kestävyyttä; ja tietäessään mitä ne ovat ja mihin ne vievät, ei henki enää tunne niiden ankaruutta.

Henki on tunteeton kaikkea sitä kohtaan, mikä ei ole onnea. Se on luotu vain ääretöntä riemua varten, joka on tietämisen ja ymmärtämisen iloa. Se saattaa huolestua vain omat rajat huomatessaan; mutta rajojensa huomaaminen, kun paikka ja aika ei enää sido, merkitsee jo pääsemistä niiden yli.

Nyt on kysymys siitä, pysyykö tuo henki, ollen kaikilta tuskilta turvassa, itselleen uskollisena, tajuaako ja tunteeko se itsensä äärettömyyden sylissä, ja kuinka tärkeätä sen on tuntea itsensä siellä. Näin ollen ovat ratkaistavinamme kysymykset jälkielämästä ilman tietoisuutta ja jälkielämästä, jossa tietoisuus eroaa nykyisestä.

Jälkielämä ilman tietoisuutta tuntuu aluksi luultavimmalta. Sen kärsimyksen tai onnen kannalta, mikä meitä odottaa haudan toisella puolen, vastaa se tuhoutumista. Niiden, joita miellyttää helpoin ja ihmisellisen ajatuksen nykyistä kantaa vastaavin ratkaisu, sopii siis pysähtyä tähän huolineen. Heillä ei ole mitään pelättävää, sillä pelko, jos sellaista jäisi, puhkeisi lähemmin tarkastaessa toivon kukkasiin. Ruumis hajaantuu eikä voi kärsiä enää, ilojen ja murheiden lähteestä eronnut ajatus sammuu, haihtuu ja katoaa rajattomaan pimeyteen; ja niin seuraa tuo suuri, niin monesti rukoiltu rauha, mittaamaton, uneton lepo, josta ei herätä.

Mutta tämä ratkaisu hellii vain laiskuutta. Jos jatkamme niiden ajatusta, jotka puhuvat jälkielämästä ilman tietoisuutta, huomaamme, että he tarkoittavat nykyistä tietoisuuttaan, sillä ihminen ei tajua muunlaista, ja olemme juuri nähneet, että sellaisen tietoisuuden äärettömyydessä kestäminen on melkein mahdotonta.

Jolleivät he sitten tahdo evätä kaikkea, maailmankaikkeudenkin tietoisuutta, johon heidän omansa uppoaa. Mutta siten ratkaistaisiin perin äkkiä ja sokeasti, kuin miekan iskulla yöllä, korkein ja ihmeellisin kysymys, mikä ihmisen aivoista saattaa kohota.

III.

Ilmeistä on, ettemme kaikilta tahoilta rajoitetun ajatuskykymme pohjalta voi koskaan saavuttaa pienintäkään käsitystä äärettömyyden tietoisuudesta. Vieläpä nuo molemmat sanontatavat: tietoisuus ja äärettömyys, ovat oleellisesti ristiriidassa. Kun sanomme: tietoisuus, tarkoitamme sitä kaikkein tarkimmin määriteltyä, mitä voimme äärellisyyden rajoissa käsittää. Tietoisuus on oikeastaan se äärellinen, mikä keskittyy itseensä tunteakseen ja tunnustellakseen ahtaimpia rajojaan, nauttiakseen niistä niin ahtaasti kuin mahdollista.

Toiselta puolen meidän on mahdotonta erottaa älyn käsitettä tietoisuuden käsitteestä. Äly, joka ei näytä sopivalta muuttumaan tietoisuudeksi, käy meille salaperäiseksi ilmiöksi, jolle annamme vielä salaperäisempiä nimiä, päästäksemme tunnustamasta, ettemme siitä enää ymmärrä mitään. Mutta pienellä maapallollamme, joka on vain piste avaruudessa, huomaamme, että kaikilla elämän asteilla -- muistelkaamme esim. hyönteismaailman merkillisiä yhtymiä ja elimistöjä -- käytetään joka päivä niin suuri määrä älyä, ettei inhimillinen älymme voi uneksiakaan kykenevänsä sitä arvioimaan. Kaikki, mikä on olemassa, ja ihminen ensimäisenä, ammentaa lakkaamatta suoraan tuosta ehtymättömästä säiliöstä.