Part 5

Oivallisissa istunnoissa hän keskustelee mediumi Liperin avustamana eräiden kuolleitten ystävävainajien kanssa, jotka johdattelevat hänen mieleensä joukoittain yhteisiä muistoja. Mediumi, henget ja hän itse näyttävät olevan mainiossa kunnossa, ja ilmoitukset ovat runsaita, tarkkoja ja helppoja saada. Tässä erittäin suotuisassa ilmapiirissä hän joutuu yhteyteen erään paraan ystävänsä kanssa, joka on kuollut vuosi sitten, ja jota hän yksinkertaisesti nimittää A:ksi. A., jonka hän on tuntenut lähemmin kuin useimmat edelläkäyneet henget, todistaa henkilöllisyytensä epäämättömästi, mutta päinvastoin kuin muut henget antaa vain hajanaisia vastauksia. A. olikin viimeisinä elinvuosinaan kärsinyt aivohäiriöistä, jotka lähenivät selvää mielipuolisuutta.

Sama ilmiö näyttää uudistuvan aina, kun samanlaiset häiriöt ovat käyneet kuoleman edellä, ja niin on asian laita itsemurhatapauksissakin.

Jos pitää kiinni ainoastaan kaukovaikutteisesta selityksestä, huomauttaa amerikkalainen tiedemies, jos väittää, että kaikki ruumiillisuudesta vapautuneiden sanat ovat vain alitietoisen minuuden herätteitä, niin on käsittämätöntä, kuinka minä, saatuani tyydyttäviä tuloksia vainajilta, joita tunsin ja rakastin vähemmän kuin A:ta, ja joiden kanssa minulla tietysti oli paljoa vähemmän yhteisiä muistoja, en saa häneltä, samassa istunnossa, muuta kuin hajanaisia vastauksia. Täytyy siis uskoa, että alitietoisuuteni ei ole yksin toiminnassa, ja että sillä on edessään täysin elävä, täysin todellinen henkilö, joka vielä on samassa sieluntilassa kuin kuollessaankin, pysyy siinä itsenäisesti, ei tottele mitään vaikutuksia, ei kuuntele millään lailla, mitä minä hänelle tietämättäni kuiskaan, ja ottaa omasta varastostaan sen, mitä minulle ilmaisee.

Tämä väite on huomion arvoinen, mutta sillä olisi täysi arvonsa vasta sitten, kun olisi varmaa, ettei kukaan istunnossa läsnäolevista olisi tiennyt mitään A:n hulluudesta. Muutoin voi väittää, että hulluuden ajatus oli tunkeutunut jonkun heidän alitietoisuuteensa, toimii siellä luonteensa mukaisesti ja antaa herätetyille vastauksille sellaisen leiman, joka on sopusoinnussa sen sieluntilan kanssa, jonka se edellyttää vainajallakin olleen.

IX.

Totta puhuen, laajentamalla näin äärimmäisyyksiin mediumien kykyä hankimme itsellemme selityksiä, jotka torjuvat melkein kaikki, sulkevat kaikki tiet ja melkein täydellisesti riistävät hengiltä kyvyn ilmaista itsensä omalla valitsemallaan tavalla. Mutta miksi ne valitsevat juuri tuon tavan? Miksi ne rajoittuvat siihen? Miksi ne sulkeutuvat niin itsepäisesti ahtaalle alueelle, jota muisti pitää hallussaan kahden maailman rajoilla, ja josta meille ei voi saapua kuin epämääräisiä tai epäilyttäviä todisteita? Eikö niillä siis ole muuta pääsyä ulospäin eikä muita näköpiirejä?

Miksi ne jäävät oleskelemaan ympärillämme pienessä menneisyydessään, kun ne lihasta vapaina saattaisivat kahleitta harhailla ajan ja paikan koskemattomissa avaruuksissa? Eivätkö he vielä tiedä voivansa, ei meidän keskuudessamme, vaan omasta piiristään, löytää sitä merkkiä, joka todistaisi meille heidän elävän? Miksi he palaavat sieltä kädet ja sanat tyhjinä? Sitäkö siis löydetään äärettömyyden meressä kylpiessä? Onko kaikki alastonta, muodotonta ja valotonta viimeisen hetkemme tuolla puolen?

Jos niin on, sanokoot sen; ja pimentojen todistuksella on oleva ainakin suuruutta, jota liiaksikin puuttuu noista asianajajan tempuista ja tutkintotuomarin menetelmistä. Mitä etua on kuolla, jos kaikki elämän pikkumaisuudet jatkuvat? Maksaako tosiaan vaivan kulkea noita pelottavia solia, jotka päättyvät ikuisuuden kentille, muistaaksemme, että isoisämme sedän nimi oli Pekka, ja että Paavo serkkuamme vaivasivat suonenkatkeamat ja vatsatauti?

Silloin pitäisin parempana niille, joita rakastan, tyhjyyden juhlallista ja jäistä yksinäisyyttä. Jos heidän on vaikea, kuten he valittavat, saada äänensä kuuluville vieraan, syvässä unessa olevan elimistön kautta, kertovat he meille kylliksi tarkkoja pikkuseikkoja menneisyydestä todistaakseen, että saattaisivat ilmaista meille samanlaisia, jollei tulevaisuudesta, jota ehkä eivät vielä tunne, niin ainakin pienemmistä salaisuuksista, jotka ympäröivät meitä joka puolelta ja joita lähestymästä vain ruumiimme meitä estää.

On tuhansia suuria ja pieniä asioita, joita emme tiedä, ja jotka pitäisi huomata, kun vaivaiset maalliset silmät eivät enää katsetta kaihda. Näillä aloilla, joista vähäpätöinen seikka meidät erottaa, eikä tyhmissä lörpöttelyissä menneisyydestä, he löytäisivät lopulta oikean ja selvän todisteen, jota he näyttävät niin intohimoisesti hakevan. Vaatimatta suurta ihmettä, tuntuu sentään siltä, kuin olisi oikeus odottaa älyltä, jota ei mikään enää rajoita, toisenlaisia puheita kuin ne, joita se vältteli, ollessaan vielä aineen kahleissa.

7. luku.

Risti-ilmoitukset.

I.

Näin pitkälle oli päästy muutamia vuosia takaperin, kun mediumit, spiritistit tai ehkä pikemmin itse henget -- sillä ei ole helppo sanoa, kenen kanssa ollaan tekemisissä -- kenties tyytymättöminä siihen, ettei heitä selvemmin tunnettu ja ymmärretty, kouraantuntuvammin todistaakseen olemassaolonsa keksivät sen, mille on annettu nimeksi "risti-ilmoitukset" eli "_cross correspondence_."

Tässä on tilanne päinvastainen kuin edellä. Nyt ei enää ole kysymys erilaisista, harvemmista tai lukuisammista hengistä, jotka ilmaisevat itsensä saman mediumin kautta, vaan yhdestä ainoasta henkiolennosta, joka ilmaantuu melkein yhtaikaa monien usein hyvin kaukana toisistaan olevien mediumien välityksellä, ilman että näillä olisi ennakolta minkäänlaista sopimusta keskenään. Jokainen näistä ilmoituksista on erillisenä useimmiten käsittämätön ja käy ymmärrettäväksi vasta sitten, kun se perin työläästi liitetään kaikkiin toisiin.

"Näiden taitavien ja monimutkaisten ponnistusten tarkoituksena ilmeisesti on", kuten sir Oliver Lodge sanoo, "todistaa, että nuo ilmiöt ovat kotoisin määrätystä älystä, joka ei ole sama kuin minkä tahansa automaatin äly. Ilmoituksen tai kirjallisen viittauksen lähettäminen katkelmina, jotka ovat käsittämättömiä jokaiselle kirjoittajalle erikseen, poistaa telepaattisen yhteyden mahdollisuuden heidän välillään. Siten kumotaan tai koetetaan kumota kaikista puolinormaalisista otaksumisista se, jota S.P.R:n jäsenet ovat pitäneet häiritsevimpänä ja vaikeimpana poistaa. Näillä pyrinnöillä on vielä toinenkin tarkoitus: ne koettavat nähtävästi, mikäli mahdollista, todistaa ilmoituksen sisällön ja laadun perusteella, että se on luonteenomainen sille erikoiselle henkilölle, josta tiedonanto näyttää lähtevän, eikä kellekään muulle."

Kokeet ovat vasta alulla; ja _Proceedings_-lehden viimeiset niteet ovat omistetut niille. Vaikka koottujen ainesten lukumäärä jo onkin sangen huomattava, ei vielä ole mahdollista vetää niistä johtopäätöstä, mutta sen verran on varmaa, että sanokoot spiritistit mitä hyvänsä, ei kaukovaikutuksen epäluulo vielä ole likimainkaan poistettu. Se on sangen merkillistä kirjallista ajatuksen harjoittelua ja älyllisesti paljoa korkeammalla kuin mediumien tavalliset ilmoitukset. Mutta ei ainakaan tähän saakka ole ollut mitään syytä sijoittaa sen salaisuutta toiseen maailmaan mieluummin kuin tähän.

Tätä ilmiötä on tahdottu pitää todistuksena siitä, että jossakin, ajassa tai paikassa, tai ehkä niiden ulkopuolellakin, on suunnattoman laaja kosmillinen tietosäiliö, mistä henget vapaasti ammentavat. Mutta jos tuollainen varasto on olemassa, mikä kylläkin on hyvin mahdollista, ei mikään ilmaise meille, eivätkö pikemmin elävät kuin kuolleet siellä käy.

On perin outoa, että henget, jos ne tosiaankin pääsevät tuon mittaamattoman varaston ääreen, eivät sieltä tuo muuta kuin tosin sukkelia, mutta sittenkin lapsellisia "kirjainarvoituksia". Sinnehän pitäisi kasaantua suunnattomat määrät tietoja ja unohtuneita ja hukkaan menneitä saavutuksia, joita on tuhansien vuosien kuluessa kertynyt syvyyksiin, minne meidän ruumiimme raskauttama ajatuksemme ei enää saata tunkeutua, mutta joita ei mikään näytä sulkevan henkevämpien ja vapaampien tarmojen tutkimuksilta.

Niitä ympäröivät nähtävästi lukemattomat salat, aavistamattomat ja pelottavat totuudet, jotka kaihtavat niitä joka puolelta. Pieninkin tähtitieteellinen tai biologinen paljastus, pieninkin salaisuus muinaisilta ajoilta, esimerkiksi menetelmä kuparin karkaisemiseksi, jonka entisajan kansat tunsivat, muinaistieteellinen seikka, jokin unohdettu runo, kuvapatsas tai lääke, palanen jostakin noita tuntemattomia tieteitä, jotka kukoistivat Egyptissä tai Atlantiksessa, olisi paljoa vakuuttavampi todiste kuin sadat enemmän tai vähemmän kirjalliset muistelot. Miksi henget puhuvat meille niin harvoin tulevaisuudesta, ja miksi ne, joskus uskallettuaan sinne mennä, erehtyvät masentavan säännöllisesti?

Tuntuu kuitenkin siltä, että vuodet, olkootpa ne menneitä tai tulevia, leviäisivät ajasta ja ruumiista vapautuneen olennon silmien edessä samalla tasolla. Voi siis sanoa, että todisteen kekseliäisyys kääntyy sitä itseään vastaan. Yleensä on, niinkuin muissa yrityksissä ja etenkin kuuluisan mediumin Stainton Mosesin kokeissa, huomattavissa sama luonteenomainen kykenemättömyys antaa meille murto-osaakaan mistä totuudesta tai tiedosta hyvänsä, josta ei löydy jälkiä elävässä olennossa tai täällä maan päällä kirjoitetussa kirjassa. Eikä kuitenkaan ole otaksuttava, ettei jossakin muualla olisi toisenlaisia tietoja kuin mitä me täällä omistamme.

[Tässä yhteydessä voisin silti mainita pari kolme tapausta, jotka saattavat ymmälle. Niinpä esim. William Steadin toimeenpanemassa istunnossa ennustettiin kuningas Aleksanterin ja kuningatar Dragan murha pienimpiä yksityiskohtia myöten. Tästä ennustuksesta laadittiin noin 30 todistajan vahvistama pöytäkirja, ja Stead pyysi seuraavana päivänä Serbian lähettilästä Lontoossa varoittamaan kuningasta uhkaavalta vaaralta. Muutaman kuukauden kuluttua murha tapahtuikin sellaisena kuin oli ennustettu. Mutta "esitieto" ei välttämättömästi edellytä henkien vaikutusta, ja lisäksi vaatisi jokainen tällainen tapaus, ennenkuin se lopullisesti hyväksyttäisiin, tarkkaa ja pitkää tutkimusta.]

Äsken mainitun Stainton Mosesin asema on tässä suhteessa hyvin silmäänpistävä. Stainton Moses oli amerikkalainen pappismies, puhdasoppinen, omantunnontarkka eikä tavallisessa tilassaan, Myersin sanojen mukaan, sivistyksen puolesta korkeammalla kannalla kuin mikä tahansa kansakoulunopettaja. Mutta tuskin hän oli joutunut "haltioitumistilaan", kun eräät muinais- tai keskiajan henget, joita tuskin muut kuin oppineet tuntevat, m.m. pyhä Hippolytos, Ostian piispa, Plotinus, Athenodorus, Tiberiuksen opettaja, ja etenkin Grocyn, Erasmuksen ystävä, ottivat hänet valtaansa ja ilmaantuivat hänen välityksellään. Niinpä esim. Grocyn antoi Erasmuksesta eräitä tietoja, joita aluksi luultiin toisesta maailmasta saaduiksi, mutta jotka sittemmin löydettiin unohtuneista, vaikka silti saatavilla olevista kirjoista. Toiselta puolen eivät ne, jotka tunsivat Stainton Mosesin, koskaan epäilleet hänen rehellisyyttään. On siis lupa uskoa häneen, kun hän vakuuttaa, ettei ollut koskaan lukenut mainittuja kirjoja.

Tässäkin näyttää siis salaisuus, niin selittämätön kuin se onkin, piilevän meidän keskuudessamme. Se on tiedotonta muisteloa tai miksi ei herätettä matkan päästä, haudantakaista lukemista, mutta yhtä vähän, kuin risti-ilmoituksissa, on tässäkään tarvis vedota vainajiin ja kaikin voimin pakottaa heitä osallisiksi arvoitukseen, joka tältä puolen hautaa katsottuna on jo kyllin hämärä ja puoleensa vetävä. Muuten ei näihin "risti-ilmoituksiin" kannata kiinnittää liiaksi huomiota. Älkäämme unohtako, että on kysymys tuskin alkaneesta kokeilusta, ja että kuolleiden nähtävästi on sangen vaikea käsittää elävien vaatimuksia.

II.

Tästä kokeesta kuten muistakin puhuttaessa spiritistit toistelevat mielellään: "Jollette myönnä henkien osanottoa, ovat useimmat näistä ilmiöistä aivan selittämättömiä." Niin kyllä, mutta me emme väitäkään niitä selittävämme -- sillä täällä maan päällä ei saata selittää juuri mitään --- vaan pyrimme ainoastaan pitämään niitä mediumien käsittämättömästä kyvystä lähteneinä, joka ei ole uskomattomampi kuin vainajien jälkielämä, ja sillä on se etu, ettei se mene meille kuuluvan piirin ulkopuolelle ja on samaa laatua kuin monet muut sensuuntaiset elävien henkilöiden välillä tapahtuvat ilmiöt. Nuo merkilliset kyvyt hämmästyttävät meitä vain siksi, että ne vielä ovat satunnaisia, ja että niiden tieteellisestä toteamisesta on kulunut kovin vähän aikaa. Pohjaltaan ne eivät ole sen ihmeellisempiä kuin ne, joita joka päivä ihmettelemättä käytämme hyödyksemme: esimerkiksi muistimme, ajatuksemme, mielikuvituksemme. Ne ovat sen suuren ihmeen osia, joita itse edustamme; ja kun olemme tunnustaneet ihmeen, tulisi pikemmin sen rajojen kuin sen laajuuden meitä hämmästyttää.

Kuitenkin tahdon tämän luvun päättäessäni sanoa, etten suinkaan halua spiritististä otaksumaa hylättäväksi kerta kaikkiaan; se olisi kohtuutonta ja ennenaikaista. Tähän saakka on kaikki vielä häilyvää. Voi sanoa, että asiat ovat vielä jokseenkin sillä kannalla, minkä sir William Crookes, v. 1874, ilmaisi eräässä kirjoituksessaan aikakauslehdessä _Quarterly Journal of Sciences_:

"Erotus psyykillisten voimain ja spiritualismin (tai spiritismin) kannattajien välillä on seuraava: Me väitämme, että vielä nyt on vain epätyydyttävällä tavalla todistettu muullaisen johtavan voiman kuin mediumin älyn olemassaolo, ja ettei ole esitetty minkäänlaista todistetta siitä, että tosiaan olemme tekemisissä vainajien henkien kanssa. Spiritistit taas hyväksyvät uskonkappaleen, että vainajien henget ovat kaikkien näiden ilmiöiden ainoina toimeenpanijoina. Mielipiteiden eroavaisuus on siis puhtaasti asiallista laatua, eikä sitä saata ratkaista muuten kuin työläillä kokeilla ja kokoamalla suuren joukon sielullisia tosiseikkoja. Siinä on nyt järjestyvän psykologisen seuran ensimäinen tehtävä."

Toistaiseksi on jo paljon siinäkin, etteivät tarkat tieteelliset tutkimukset ole täydellisesti kumonneet teoriaa, joka niin perinpohjin mullistaa käsityksemme kuolemasta. Edempänä saamme nähdä, minkä syiden takia, haudantakaisten kohtalojemme kannalta, ei olisi syytä viivytellä liian kauan näissä näyissä ja ilmestyksissä, vaikka ne todella olisivatkin epäämättömiä ja asiallisia. Ne tuntuisivat kaiken kaikkiaan vain ohimenevän tilan hajanaisilta ja mielivaltaisilta ilmauksilta. Ne todistaisivat enintään, jos tulisi myöntää ne tosiksi, että vivahdus meistä, hermostunut jälkivärähdys, tunneryhmä, henkinen varjokuva, turhanpäiväinen ja kelvoton kuva tai pikemmin jonkinlainen juurineen revitty muisto saattaa kuolemamme jälkeen jäädä jäljelle ja liidellä tyhjyydessä, missä mikään ei sitä ruoki, missä se kalpenee ja sammuu vähitellen, mutta joka erikoisen, tavallista voimakkaammasta mediumista lähteneen väreen avulla voi hetkeksi saada jonkinlaista toimintakykyä.

Ehkä se on olemassa ulkokohtaisena, kenties pysyy elossa ja saa uutta eloa vain eräiden myötätuntoisten asiain muistelemisesta. Olisi yleensä sangen mahdollista, että muisti, joka edustaa meitä koko elämämme ajan, jatkaa tehtäväänsä muutamia viikkoja, ehkäpä vuosiakin kuolemamme jälkeen. Siten selviäisi noiden henkien välttelevä ja eksyttävä luonne; kun niiden olemassaolo on vain muistin varassa, ei niitä saata miellyttää muu kuin se, mikä kuuluu niiden erikoisalaan. Siitä niiden kiusallinen, kiihkeä tarmo tarrautua pienimpiinkin seikkoihin, niiden uninen tylsyys, käsittämätön kylmäkiskoisuus ja tietämättömyys ja kaikki nuo surkeat hullutukset, jotka olemme useita kertoja huomanneet.

Mutta, toistan sen, on yksinkertaisempaa johtaa nuo omituisuudet kaukovaikutteisten yhteyksien erikoisesta laadusta ja vähän tunnetuista vaikeuksista. Kaikkein älykkäimpienkin kokeisiin osaa ottavien vaistomaiset herätteet, kulkiessaan mediumin hämärän välitystoiminnan kautta, muuttuvat siellä, hajaantuvat, riisuvat yltään paraat ominaisuutensa. Saattaa käydä niinkin, että ne eksyvät ja hiipivät eräihin salasoppiin, joita äly ei saavuta, ja tuovat sieltä enemmän tai vähemmän hämmästyttäviä löytöjä. Mutta kokonaisuuden älyllinen laatu tulee aina olemaan alempi kuin se, mitä tietoinen ajatus voi tuottaa.

Muuten, toistan sen vielä kerran, ei ole vielä aika tehdä päätelmiä. Älkäämme unohtako, että tässä on esillä vasta eilen syntynyt tiede, joka haparoiden hakee välineitään, polkujaan, menettelytapojaan ja päämääräänsä yössä, joka on pimeämpi kuin maan päällä. Kolmessakymmenessä vuodessa ei rakenneta rohkeinta siltaa, mitä myöten on yritetty päästä kuoleman virran yli. Useimmilla tieteillä on takanaan vuosisatojen epäkiitollisia ponnistuksia ja hedelmätöntä epävarmuutta. Nuorempien joukossa on luullakseni harvoja, jotka niinkuin tämä saattaisivat ensi hetkestä osoittaa sadon lupauksia, joka ehkei olekaan sitä, mitä se luuli kylväneensä, mutta joka jo ennustaa tuntemattomia, merkillisiä hedelmiä.

[Tyhjentävästi käsitelläksemme tämän kysymyksen jälkielämästä ja yhteydestä kuolleihin, tulisi meidän puhua myös t:ri Hyslopin äskettäin suorittamista tutkimuksista mediumien Smeadin ja Chenowethin avulla (Keskusteluja William Jamesin kanssa). Samoin tulisi mainita Julian kuuluisa toimisto ja etenkin rouva Wriedtin, torvensoittaja-mediumin, merkilliset istunnot, jolloin mediumi ei ainoastaan saa kuolleita puhumaan kieliä, joita hän ei ollenkaan osaa, vaan manaa esille haamuja, joita sanotaan perin hämmästyttäviksi. Vielä pitäisi tutkia prof. Porron, t:ri Venzanon, Rozannen ja monien muiden esittämiä seikkoja, havainneita ja paljon muuta, sillä spiritististä kirjallisuutta kertyy jo nide niteen viereen. Mutta minulla ei olekaan ollut sitä ylen vaateliasta aikomusta, että julkaisisin täydellisen tutkielman tieteellisestä spiritismistä. Olen vain koettanut olla jättämättä pois mitään oleellista ja antaa yleisen, mutta tarkan kuvan tuosta haudantakaisesta ilmastosta, jota yksikään tosiaan uusi ja ratkaiseva seikka ei ole toiseksi muuttanut niiden ilmausten jälkeen, joista olemme puhuneet.]

8. luku.

Jälleensyntyminen.

Niin paljon siis tiedämme jälkielämästä varsinaisessa merkityksessä. Mutta eräät spiritistit menevät kauemmaksi ja koettavat tieteellisesti todistaa jälleensyntymisen ja sielunvaelluksen. Jätän mainitsematta heidän siveellis- tai tunteellisluontoiset todisteensa ja ne, joita he hakevat kuuluisien miesten muistelmista ennen syntymää. Nuo usein hyvinkin hämmästyttävät muistelmat ovat vielä liian harvinaisia, liian yksittäisiä, jos niin voi sanoa; eikä niitä aina ole kylliksi tarkistettu, jotta olisi järkevää kiinnittää niihin huomiota.

En myöskään pysähdy nerojen enkä eräiden ihmelapsien -- tosin vaikeasti selitettävistä -- synnynnäisistä kyvyistä johdettuihin todisteihin; sellaiset kyvyt voivat muuten johtua perinnöllisyyden tuntemattomista laeista. Tyydyn yleisesti kertaamaan muutamien eversti Rochasin tekemien sangen hämmästyttävien kokeiden tulokset.

Eversti Rochas, täytynee aluksi huomauttaa, on tiedemies, joka hakee vain ulkokohtaista totuutta tieteellisellä tarkkuudella ja vilpittömyydellä, joita ei koskaan ole epäilty. Hän vaivuttaa uneen eräitä poikkeuksellisia henkilöitä ja saa heidät pitkittäisillä sivellyksillä kertaamaan koko elämänsä kulun. Näin hän vie heidät vähin erin takaisin nuoruuteen, poika-ikään ja lapsuuden äärimmäisille rajoille saakka. Jokaisella näistä hypnoottisista asteista saa puheena oleva henkilö takaisin sen tietoisuuden, luonteen ja mielentilan, joka hänellä oli vastaavalla kehitysasteellaan. Hän elää uudestaan samat tapaukset riemuineen ja tuskineen. Jos hän on ollut sairas, kertautuu hänen tautinsa, toipumisensa ja lopullinen parantumisensa. Jos on esillä esim. nainen, joka on tullut äidiksi, kokee hän taas äitiyden tyypilliset ilmiöt ja kärsii uudelleen synnytyksen pelot ja kivut. Jouduttuaan siihen ikään, jolloin henkilö oppi kirjoittamaan, kirjoittaa hän kuin lapsi, ja hänen käsialaansa voi verrata käsialaan hänen kouluvihkoissaan.

Jo tämä on hyvin merkillistä, mutta niinkuin eversti Rochas sanoo, "olemme tähän saakka astuneet kovalla maaperällä; olemme tarkanneet vaikeasti käsitettävää fysiologista kysymystä, jota lukuisten kokeiden ja tarkistusten perustalla kuitenkin saattaa pitää varmana." Nyt astumme alalle, missä meitä odottavat yllättävämmät arvoitukset.

Valitkaamme asian selvitykseksi muuan yksinkertaisimpia tapauksia. Kokeen alaisena on nuori kahdeksantoistavuotias tyttö, nimeltä Joséphine. Hän asuu Voironissa, Isèren maakunnassa. Hänet palauttaa pitkittäinen siveleminen rintalapsen tilaan. Sivelyä jatkuu, ja keijukaissatu pitenee. Joséphine ei osaa enää puhua, ja lapsuuden suurta hiljaisuutta näyttää seuraavan vielä salaperäisempi hiljaisuus. Joséphine vastaa vain merkeillä, hän ei ole vielä syntynyt, "hän liitelee pimeydessä". Koetta jatketaan, uni tulee syvemmäksi, ja äkkiä kuuluu tuon unen perältä toisen olennon ääni, odottamaton ja tuntematon, äreän vanhuksen epäluuloinen ja tyytymätön ääni. Häneltä kysellään. Ensin hän kieltäytyy vastaamasta, sanoen, että "hän on läsnä, koska hän puhuu, ettei hän näe mitään ja että hän on pimeässä."

Sivelyä jatketaan, ja hänen luottamuksensa saavutetaan vähitellen. Hänen nimensä on Jean-Claude Bourdon, hän on vanha, lepää vuoteessaan ja on ollut sairaana jo kauan aikaa. Hän kertoo elämänsä tarinan. Hän on syntynyt Champventissa, Polliatin kunnassa, 1812. Käynyt koulua kahdeksanteentoista ikävuoteensa asti ja suorittanut sotapalveluksensa seitsemännessä tykkiväen rykmentissä Besançonissa. Hän kertoo kujeistaan samalla kun nukkuva pikku tyttö on kiertelevinään kuviteltuja viiksiä.

Palattuaan kotiin hän ei mene naimisiin, vaan ottaa rakastajattaren. Hän vanhenee yksinäisenä (tässä lyhennän) ja kuolee 70 vuoden vanhana pitkällisen sairauden jälkeen.

Nyt puhuu vainaja, mutta hänen haudantakaiset ilmoituksensa eivät ole huomiota herättäviä, mikä muuten ei ole riittävä syy epäillä niiden todellisuutta. "Hän tuntee irtautuvansa ruumiistaan", mutta hän pysyy siihen liittyneenä vielä sangen pitkän ajan. Hänen "fluidumina" väreilevä ruumiinsa, joka aluksi oli ohentunut, saa kiinteämmän muodon. Hän elää pimeydessä, joka on hänestä vastenmielinen, mutta ei tuota kärsimyksiä. Lopulta vilahtaa hiukan valoa pimeyteen, jonne hän on vaipunut. Hän luulee syntyvänsä jälleen ja lähenee sitä, jota hän arvelee äidikseen -- siis Joséphinen äitiä. Se ympäröi häntä siksi, kunnes lapsi tulee maailmaan, ja silloin hän vähitellen tunkeutuu lapsen ruumiiseen. Seitsemänteen ikävuoteen saakka oli hänen ruumiinsa ympärillä jonkunlaista liitelevää usvaa, jossa hän näki paljon sellaista, mitä ei ollut sen jälkeen nähnyt.

Nyt on päästävä Jean-Claudeakin taemmaksi. Seuraa kolme neljännestuntia kestävä magnetisoiminen, joka millekään asteelle pysähtymättä vie kuolleen vanhuksen pienen lapsentilaan. Uusi hiljaisuus, uusi välitila, sitten äkkiä uusi ääni ja uusi odottamaton henkilö. Tällä kertaa kohtaamme vanhan naisen, joka on ollut hyvin häijy ja niinpä hän kärsiikin paljon. (Tällä hetkellä hän on kuollut, sillä tuossa ylösalaisessa maailmassa kohtaamme elämän väärästä päästä, ja ne alkavat luonnollisesti lopusta.) Hän on synkässä pimeydessä pahojen henkien ympäröimänä. Hän puhuu heikolla äänellä, mutta vastaa aina tarkasti kysymyksiin eikä höpise niinkuin Jean-Claude. Hänen nimensä on Philomène Carteron.

"Syventämällä vielä unta", lisää eversti Rochas, jonka sanat tässä mainitsen sellaisinaan, "saan pian tietoja elävästä Philomènesta. Hän ei kärsi enää, näyttää hyvin tyyneltä, vastaa aina hyvin selvästi, kuivaan sävyyn. Hän tietää, ettei seudulla pidetä hänestä, mutta sen hän kyllä korvaa ja hän osaa kostaa sopivassa tilaisuudessa. Hän on syntynyt v. 1702, ja hänen tyttönimensä oli Philomène Charpigny; hänen äidinisänsä oli Pierre Machon, joka asui Ozanissa. Hän oli mennyt naimisiin 1732, Chevrouxissa, erään Carteron-nimisen miehen kanssa ja synnytti tälle kaksi lasta, jotka kuolivat.