Part 4

Älkäämme vielä tutkiko, mitä niillä on meille ilmaistavana, mutta kun näemme niiden noin hyörivän lukuisten ruumiittomiksi jääneiden veljiensä ja sisartensa parissa, antavat ne meille toisesta maailmasta ensimäisen vaikutelman, joka ei ole ollenkaan rauhoittava, ja tällöin tulee ajatelleeksi, että meidän aikamme vainajat muistuttavat oudosti niitä, jotka Odysseus manasi esiin kolmetuhatta vuotta sitten, cimmeriläisen yön keskellä. Kalpeita, tyhjiä varjoja ne ovat, säikkyneitä, häipyviä, lapsellisia, hämmästyneitä, unien kaltaisia, lukuisampia kuin syksyn varisseet lehdet, väristen niinkuin nekin toisen maailman äärettömien avaruuksien tuulissa. Niillä ei ole edes kylliksi elämää ollakseen onnettomia, ja ne näyttävät eleskelevän, ties missä, tyhjänpäiväisinä ja toimettomina, harhailevan ilman päämäärää, hyörivän ympärillämme, uinailevan tai keskenään lörpöttelevän maan pikkuseikoista; ja kun aukenee rako niiden yössä, rientävät ne esille joka puolelta kuin nälkäiset lintuparvet, ahnehtien valoa ja ihmisääntä. Ja mieleen muistuvat pakostakin Akilleen Ereboksesta ilmoille nousseen haamun synkät sanat: "Älä puhu minulle kuolemasta, Odysseus! Tahtoisin mieluummin olla kyntäjä ja palvella palkasta köyhää miestä, joka tuskin saattaa ravita itsensä, kuin johtaa kaikkia vainajia, jotka eivät enää ole elävien joukossa!"

III.

Mitä on noilla nykypäivien vainajilla meille sanottavana? Ensiksikin on huomattava, että ne näyttävät paljoa enemmän harrastavan tapauksia täällä maan päällä kuin sen maailman asioita, missä ovat. Niillä näyttää ennen kaikkea olevan erikoinen halu ilmoittaa, keitä ovat, todistaa, että he vielä ovat olemassa, että tuntevat meidät, tietävät kaikki. Ja saadakseen meidät sen uskomaan ne käyvät ihmeteltävän tarkasti, älykkäästi ja seikkaperäisesti käsiksi vähäpätöisimpiin, unohtuneisimpiin sivuseikkoihin.

Ne ovat myöskin perin taitavia selvittelemään kyselijän, istunnossa läsnäolevan tai huoneeseen astuvan vieraankin monimutkaisia sukulaisuussuhteita. Ne muistuttelevat tuon pikkukipuja, tämän sairauksia, kolmannen taipumuksia tai erikoishaluja. Ne huomaavat tapahtumat matkojen päästä. Ne näkevät ja kuvaavat lontoolaisille kuulijoilleen pikkutapauksen Canadasta. Sanalla sanoen, ne puhuvat ja tekevät melkein kaikkea hämmästyttävää ja selittämätöntä, mitä joku todella etevä mediumi toisinaan saa aikaan. Ehkäpä ne menevät vielä pitemmällekin, mutta tuosta kaikesta ei tuulahda sitä -- en osaa sanoa minkälaista -- haudantakaista tuoksua, valoa, jota meille oli luvattu, ja jota odotimme.

Väitettäneen, että mediumien luona käy vain alempia henkiä, kykenemättömiä riistäytymään irti maisista huolista ja nousemaan laajempien ja korkeampien aatteiden piiriin. Se on mahdollista, ja epäilemättä olemme väärässä, jos uskomme, että ruumiistaan riisuttu henkiolento äkkiä muuttuisi ja silmänräpäyksessä vastaisi meidän mielikuvaamme. Mutta eivätkö ne silti voisi ilmaista meille olinpaikkaansa, mitä tuntevat ja tekevät?

IV.

Mainitsemiemme tulosten perusteella näyttää siltä, kuin itse kuolema olisi halunnut kumota vastaväitteet, sillä Myers, t:ri Hodgson ja William James, jotka niin usein pitkien, hartaiden kokeiden kuluessa kyselivät mediumeilta Piperiltä ja Thompsonilta ja pakottivat ne, joita ei enää ole, puhumaan heidän suunsa kautta, ovat nyt hekin vuorostaan varjojen joukossa, pimentojen väliverhon toisella puolen. He ainakin tietävät, mitä on tehtävä meidän luoksemme päästäkseen, tietävät sen, mitä pitää ilmaista ihmisten huolestuksen ja uteliaisuuden tyydyttämiseksi.

Etenkin Myers, innokkain, vakaantunein, maltittomin nostamaan verhoa, joka erotti hänet ikuisista totuuksista, oli nimenomaan luvannut niille, jotka jatkavat hänen työtänsä, ponnistella parhaansa mukaan tuolla kaukana, tuntemattomuudessa, antaakseen heille ratkaisevaa apua.

Hän pitikin sanansa. Kun hänen kuolemastaan oli kulunut kuukausi ja sir Oliver Lodge kyseli haltioitumistilassa olevalta rouva Thompsonilta, niin Nelly, tälle tuttu henki, ilmoitti nähneensä Myersin, joka ei vielä ollut täysin hereillä, mutta aikoi tulla kello yhdeksän illalla keskustelemaan Psykilliseen seuraan kuuluvan vanhan ystävänsä kanssa. Istunto keskeytettiin ja sitä jatkettiin taas puoliyhdeksältä, ja lopulta päästiin yhteyteen Myersin kanssa. Hänet tunnettiin ja jo ensi sanoista huomattiin, että se oli hän ja ettei hän ollut muuttunut.

Uskollisena maanpäälliselle tavalleen hän heti korostaa muistiinpanojen välttämättömyyttä. Mutta hän tuntuu hämmentyneeltä. Hänelle puhutaan S.P.R:stä, hänen elämänsä ainoasta harrastuksesta. Hän ei muista sitä enää. Sitten herää muisti vähitellen; ja hän suorastaan "juoruilee" haudan takaa, seuran puheenjohtajan toimesta, _Timesin_ hautakirjoituksesta, julkaistavista kirjeistä j.n.e. Hän valittaa, ettei hänen anneta olla rauhassa; häntä ahdistellaan, kaikilta Englannin kulmilta tahdotaan päästä yhteyteen hänen kanssaan. "Kutsukaa Myers, tuokaa Myers!"

Hän tarvitsisi aikaa keskittyäkseen, ajatellakseen. Hän valittaa myös, että on vaikeata saada ajatuksia perille mediumin välityksellä: "Ne kääntävät niitä niinkuin koulupoika, joka ensi kertaa lukee Vergiliusta." Mitä taas hänen nykyiseen asemaansa tulee, niin "hän on hakenut tietään kuin solien kautta, ennenkuin tiesi olevansa kuollut. Hänestä tuntui, että hän oli eksyksissä oudossa kaupungissa, ja nähdessään ihmisiä, jotka tiesi kuolleiksi, hän luuli vain näkevänsä näkyjä."

Siinä, muita yhtä mitättömiä lörpöttelyjä lukuunottamatta, on melkein kaikki, mitä antoi Myersin "kontrolli" eli "henkilöitymys", jolta oli parempaa odotettu.

Tämä "tiedonanto" ja monet muut, jotka kuolleista herättävät näennäisesti silmäänpistävällä tavalla Myersin tavat, ajatus- ja puhumismenetelmät ja luonteen, olisivat jonkin arvoisia, jos ne henkilöt, jotka niitä välittivät ja saivat, eivät olisi tunteneet häntä, kun hän vielä oli elävien joukossa. Sellaisina kuin ne nyt ovat, eivät ne luultavasti ole muuta kuin mediumin toisarvoisen persoonallisuuden muisteloita tai kysyjäin ja läsnäolijoiden vaistomaisia mieleenjohtumia.

V.

Tärkeämpi ja hämmästyttävämpi on se tiedonanto -- siihen liittyvien nimien takia --, joka mainitaan nimellä: "_Mrs Piper's Hodgson-Control_". Professori William James omistaa sille _Proceedings_-lehden XXIII niteessä enemmän kuin satakaksikymmentä-sivuisen selostuksen. Eläessään tohtori Hodgson oli ollut S.P.R:n amerikkalaisen haaraosaston sihteeri, ja William James sen varapuheenjohtaja. Pitkien vuosien kuluessa hän oli käyttänyt mediumi Piperiä, työskennellen hänen kanssaan kolmasti viikossa ja kooten siten, mitä haudantakaisiin ilmiöihin tulee, tavattoman määrän asiakirjoja, jonka rikkauksia ei vieläkään ole tyhjennetty.

Niinkuin Myers oli hänkin luvannut palata kuolemansa jälkeen, ja luonteeltaan leikillisenä hän oli monta kertaa vakuuttanut rouva Piperille, että kun hän vuorostaan kohtaisi hänet, saisivat istunnot paljoa ratkaisevamman käänteen "ja että siinä tulisi tiukat paikat", koska hänellä oli enemmän kokemusta kuin muilla hengillä. Hän palasi todellakin viikon kuluttua kuolemansa jälkeen ja ilmaisi itsensä automaattisen kirjoituksen välityksellä -- se oli rouva Piperin tavallisin menettely ottaessaan tietoja vastaan -- useissa istunnoissa, joissa William James oli läsnä.

Tahtoisin mainita jotakin näistä tiedonannoista. Mutta niinkuin Harvard-yliopiston kuuluisa professori aivan oikein huomauttaa, muuttaa jo pikakirjoituksella laadittu selostus tällaisesta istunnosta kokonaan sen luonteen. Siitä hakee turhaan sitä liikutusta, jonka tuntee, ollessaan näin kasvoista kasvoihin näkymättömän mutta elävän olennon kanssa, joka ei ainoastaan vastaa kysymyksiimme, vaan arvaa ajatuksemme edeltäpäin, ymmärtää puolesta sanasta, käsittää viittauksen ja vastaa siihen toisella vakavalla tai leikillisellä. Vainajan elämä, joka oudon hetken kuluessa niinsanoakseni ympäröi meidät ja tunkeutui lävitsemme, tuntuu sammuvan toistamiseen. Kaikkea tunnelmaa vailla oleva pikakirjoitus toimittaa epäilemättä loogillisen johtopäätöksen parhaat ainekset; mutta ei ole aivan varmaa, että tässä, niinkuin monessa muussakaan tapauksessa, missä tuntematon esittää tärkeintä osaa, logiikka olisi ainoa totuuteen viepä tie.

"Kun ryhdyin", sanoo William James, "tarkistamaan tuota istuntosarjaa ja laatimaan tätä selostusta, arvasin, että puhdas logiikka sanelisi lopullisen tuomioni. Arvelin, että niiden tai näiden pikkuseikkojen pitäisi ratkaisevasti puhua hengen jälkielämän puolesta tai sitä vastaan. Mutta ajatellessani itseäni arvostelemassa pulman tuloksia, vakaannun siitä, että täsmällisellä logiikalla on tässä vain pieni osa loppulausuntojemme valmistamisessa, ja että yleinen taipumuksemme dramaattisiin todenmukaisuuksiin saa tässä lausua viimeisen sanan, jos sellaista on, -- taipumuksemme, joka kulkee otaksumasta toiseen -- ainakin minuun nähden perin epäjohdonmukaisella tavalla. Jos kiintyy yksityisseikkoihin, saa niistä antispiritistisen johtopäätöksen; jos tarkastelee kokonaisuuden merkitystä, taipuu ehkä spiritistisen selityksen puolelle." [_Proceedings_, XXIII nidos, s. 33.]

Ja selostuksensa hän lopettaa näillä sanoilla: "Mitä minuun tulee, olen saanut sellaisen vaikutelman, että tässä kai esiintyi jokin ulkonainen tahto; -- näistä ilmiöistä hankittujen yleistietojen perusteella epäilen, voiko rouva Piperin unitila, vaikkapa siihen lisättäisiin telepaattisia taipumuksia, selittää kaikki saadut tulokset. Mutta jos minulta kysytään, oliko tahto ilmaista itsensä Hodgsonin vai jonkun Hodgsonia jäljittelevän hengen, jään epäröivälle kannalle ja odotan lisäseikkoja, jotka ehkä eivät johda selvään lopputulokseen ennenkuin viidenkymmenen tai sadan vuoden kuluttua." [_Proceedings_, XXIII nidos, s. 120.]

Saatamme huomata, että nuo seikat ovat tehneet William Jamesiin sangen syvän vaikutuksen, ja selostuksessa on kohtia, joista sen näkee vielä selvemmin, ja joissa hän suoraan sanoo, että hengillä on ollut "_a finger in the pie_", sormensa pelissä. Tuon miehen epäröimiset, joka on uudistanut sielutieteemme ja jonka aivot olivat yhtä tasapuolisesti järjestetyt kuin esim. Tainen, ovat merkittäviä. Lääketieteen tohtorina ja filosofian professorina, perin epäilevänä ja täysin uskollisena kokeellisille menettelytavoille hänellä oli kolmin-, nelinkertaiset edellytykset johtaa sellaiset kokeet onnelliseen tulokseen.

En tarkoita, että me puolestamme antaisimme hänen epäröimisensä arvon horjuttaa mielipiteitämme, mutta ne osoittavat joka tapauksessa, että ratkaistavana on vakava tehtävä, ehkäpä kaikista vakavinkin -- jos sen edellytykset olisivat kiistämättömiä -- mitä meillä Kristuksen maan päälle tulosta asti on ollut, ja ettei riitä, siitä päästäkseen, kohauttaa olkapäitään tai purskahtaa nauruun.

VI.

Minun on tilanpuutteessa pakko kehoittaa niitä, jotka haluavat luoda itselleen oman mielipiteensä "Piper-Hodgsonin" asiasta, lukemaan _Proceedings_-julkaisun selonteko siitä. Tämä ilmiö ei muuten missään tapauksessa ole silmäänpistävimpiä; jollei osanottajien asemaa olisi, voisi sen laskea Piper-sarjan keskinkertaisten tulosten joukkoon. Henkien muuttumattoman tavan mukaan pitää Hodgson tärkeänä, että hänet tunnettaisiin. Ja pääsemätön, ikävä pikkumuistelmien luetteleminen alkaa parikymmentä kertaa yhä uudelleen täyttäen sivumääriä.

Niinkuin tällaisissa tapauksissa on tavallista, manataan esiin puhuttelijan ja vastaamishaluisen hengen yhteiset muistot pienimpiäkin yksityiskohtia myöten, niiden joukossa myös mitättömimmät ja salaisimmat, hämmästyttävän halukkaasti, tarkasti ja eloisasti. Ja huomattakoon, että puhuva vainaja ammentaa kaikki nuo seikat hämmästyttävän helposti ja mieluimmin -- luulisi -- kuuntelevan henkilön muistin unohtuneimmista ja tiedottomimmista kammioista. Se ei jätä mitään koskematta, se tarrautuu kaikkeen poikamaisen tyytyväisenä ja hätäisen innokkaasti, vähemmän vakuuttaakseen toisille kuin todistaakseen itselleen olevansa olemassa. Ja tuon näkymättömän olentoparan itsepäisyys, kun se koettaa antaa tietoja itsestään tähän asti aukottomien ovien kautta, jotka erottavat meidät ikuisista kohtaloista, on samalla kertaa naurettavaa ja traagillista.

"Muistatko, William, että ollessamme maalla sen ja sen luona leikimme lasten kanssa sitä ja sitä, ja ollessamme siinä huoneessa, missä oli sellaiset huonekalut, minä sanoin niin ja niin?"

"Niin kyllä, Hodgson, muistan kyllä."

"Hyvä todistus, vai mitä, William?"

"Mainio, Hodgson!"

Ja näin edelleen loppumattomiin.

Joskus tulee esiin jokin merkittävämpi yksityisseikka, joka näyttää tarkoittavan muutakin kuin haudantakaisten ajatusten siirtoa. Puhutaan esimerkiksi tyhjiin menneestä avioliitosta, jota oli Hodgsonin lähimmiltä ystäviltäkin pidetty salassa.

"Muistatko, William, erästä naislääkäriä New-Yorkissa, yhdistyksemme jäsentä?"

"En muista; mutta mitä hänestä?"

"Hänen miehensä nimi oli Blair, luullakseni."

"Ah, tarkoitatko rouva Blair-Thawia?"

"Juuri niin! Kysyppä siis rouva Thawilta, enkö puhunut hänelle kysymyksessä olevasta neidistä eräillä päivällisillä?"

James kirjoitti rouva Thawille, joka selitti, että Hodgson todella, noin viisitoista vuotta sitten, oli puhunut hänelle eräästä nuoresta tytöstä, jota oli kosinut, mutta joka oli hänelle antanut rukkaset. Rouva Thaw ja tohtori Newbold olivat ainoat ihmiset maailmassa, jotka tiesivät tämän asian.

Mutta palatkaamme istuntoihin, joita jatketaan. Niissä keskustellaan muun muassa S.P.R:n ameriikkalaisen haaraosaston raha-asioista. Ne eivät Hodgsonin, seuran sihteerin, jälkeen, joka muuten oli sen kaikki kaikessa, olleet erittäin loistavassa kunnossa. Ja nyt on edessämme sangen outo näytelmä: joukko seuran jäseniä tarkastaa sihteerivainajansa avulla seuran tilejä. Täytyykö se hajoittaa, yhdistää englantilaiseen, lähettää Englantiin kootut ainekset, joista suurin osa kuului Hodgsonille? Vainajalta kysytään neuvoa, hän vastaa, lausuu hyviä ohjeita, näyttää tarkkaan tuntevan kaikki selkkaukset, kaikki häiriöt.

Eräänä päivänä Hodgsonin eläessä, kun seura oli rahapulassa, lähetti muuan nimetön lahjoittaja rahasumman, jonka avulla taas päästiin eteenpäin. Maan päällä ollessaan Hodgson ei tiennyt, kuka lahjoittaja oli, mutta "maanalainen" Hodgson keksii hänet läsnäolijoiden joukosta, puhuttelee ja kiittää häntä julkisesti. Muuten valittelee Hodgson, niinkuin toisetkin henget, häntä kohtaavia äärettömiä vaikeuksia, kun ajatus on lähetettävä mediumin vieraan elimistön kautta.

"Minä olen", sanoi hän, "kuin lakkiaan etsivä sokea."

Mutta kun William James, kaikkien näiden turhien tarinoiden jälkeen, lopulta kysyy häneltä sitä olennaista, mikä polttaa kaikkein meidän huulia: "Hodgson, mitä voit kertoa meille toisesta elämästä?" rupeaa vainaja kiertelemään ja koettaa päästä asiasta eroon.

"Se ei ole vain turhaa kuvittelua, se on tosiseikka", vastaa hän.

"Hodgson", kysyy rouva James, "elättekö niinkuin me, niinkuin ihmiset?"

"Mitä hän sanoo?" virkkaa henki, joka ei muka ole ymmärtävinään.

"Elättekö niinkuin mekin?" toistaa William James.

"Onko teillä asunto ja vaatteet?" lisää hänen vaimonsa.

"Kyllä, kyllä on asunnot, mutta ei vaatteita. Ei, se on mieletöntä. Odottakaahan hiukan; minun täytyy mennä."

"Mutta palaathan sinä?"

"Palaan kyllä!"

"Hän on mennyt hengähtämään", huomauttaa toinen Rector-niminen henki, joka äkkiä tulee väliin.

Kenties ei ole ollut hyödytöntä tässä kuvata erään tuollaisen istunnon yleistä leimaa ja tavallista menoa, jota voi pitää tyypillisenä. Lisään tähän, antaakseni kuvan niistä äärimmäisistä kohdista, minne asti voidaan päästä, seuraavan sir Oliver Lodgen kertoman ja tarkistaman tosiseikan.

Hän antaa haltioitumistilassa olevalle rouva Piperille kultakellon, jonka muuan hänen sedistään oli hänelle äsken lähettänyt, ja joka oli ollut toisen, enemmän kuin kaksikymmentä vuotta sitten kuolleen sedän omana. Pitäen tätä kelloa kädessään, kertoo rouva Piper tai oikeammin Phinuit, yksi hänelle tutuista hengistä, muutaman hetken kuluttua joukon yksityiskohtia jälkimäisen sedän lapsuudesta, noin kuusiseitsemättä vuotta sitten tapahtuneita, joista sir Oliver Lodge ei luonnollisesti tiennyt mitään. Hiukan senjälkeen vahvistaa elossa oleva setä, joka ei asu samassa kaupungissa, kirjallisesti tosiksi useimmat noista yksityisseikoista, jotka olivat häneltä täydellisesti unohtuneet ja johtuivat hänen mieleensä vasta, kun mediumi oli ne ottanut puheeksi. Ne taas, joita hän ei mitenkään voinut muistaa, vahvisti jälkeenpäin tosiksi kolmas setä, vanha pitkänmatkan merikapteeni, joka asui Cornwallissa eikä muuten tiennyt, miksi hänelle tehtiin niin merkillisiä kysymyksiä.

En mainitse tätä koetta siksi, että sillä olisi erikoinen tai ratkaiseva merkitys, mutta vain -- toistan sen -- esimerkkinä, sillä rouva Thawin tapauksen rinnalla, joka aikaisemmin mainittiin, edustaa se sangen tarkasti niitä äärimmäisiä pisteitä, minne asti henkien avulla on toistaiseksi päästy tuntemattomuuden piirissä. Sopinee lisätä, että ne tapaukset, joissa näin selvästi kuljetaan kaikkein pisimmälle ulottuvan telepatian luultujen rajojen poikki, ovat sangen harvinaisia.

VII.

Mitä nyt on kaikesta tästä ajateltava? Tuleeko meidän, niinkuin Myers, Newbold, Hyslop, Hodgson ja monet muut, jotka ovat kauvan tutkineet kysymystä, päätyä tunnustamaan voimien ja älyjen eittämätön puuttuminen asioihin, -- voimien, jotka palaavat sen suuren virran toiselta rannalta, minkä yli emme luulleet pääsevämme? Täytyykö heidän laillaan tunnustaa, että on yhä useampia tapauksia, missä ei enää ole mahdollista epäröidä kaukovaikutteisen ja spiritistisen otaksuman välillä? Sitä en usko.

Minulla ei ole ennakkoluuloja -- mitä hyötyä niistä olisi näihin salaisuuksiin nähden -- ei mitään vastenmielisyyttä jälkielämää ja vainajien asioihimme puuttumista kohtaan; mutta on välttämätöntä ja viisasta, ennenkuin jätämme maanpäällisen näkökohdan, tyhjentää kaikki otaksumat, kaikki selitykset, mitä saattaa keksiä. Meidän on valittava kahden tuntemattoman, kahden ihmeen välillä, jos niin haluamme sanoa, joista toinen sijaitsee siinä maailmassa, missä asumme, toinen sellaisella seudulla, jota meistä erottamassa syyllä tai syyttä luulemme olevan nimettömiä avaruuksia, joitten yli ei yksikään elävä tai kuollut olento ole tähän päivään saakka käynyt. On siis luonnollista, että pysyttelemme kotonamme, omassa maailmassa, niin kauvan kuin suinkin voimme täällä pysyä, niin kauan kuin meitä eivät täältä armottomasti karkoita läheisestä syvyydestä nousseet vastustamattomat ja eittämättömät tosiasiat.

Henkiolennon jälkielämä ei ole yhtään epätodenmukaisempi kuin ne ihmeelliset kyvyt, joita meidän on pakko tunnustaa olevan mediumeilla, jos ne riistämme vainajilta. Mutta mediumin, päinvastoin kuin henkiolennon, olemassaolo on eittämätön: siis tulee hengen tai niiden, jotka siihen vetoavat, ensiksi todistaa, että se on olemassa.

Ne oudot ilmiöt, joista juuri puhuimme -- ajatuksen siirtäminen tajuttomasta tajulliseen, kaukonäyt, haudantakainen kaukovaikutus -- toimivatko ne silloinkin, kun vainajat eivät ole näyttämöllä, kun kokeita tehdään vain elävillä henkilöillä? Sitä ei voisi rehellisesti kieltää. Epäilemättä ei elävien olentojen kesken ole milloinkaan saavutettu sellaisia ilmoitus- tai ilmestyssarjoja kuin suurten spiritististen mediumien, Piperin, Thompsonin ja Stainton Mosesin avulla, eikä sellaista, mitä sisäiseen yhteyteen tai selväpiirteisyyteen nähden voisi niihin verrata.

Mutta jollei ilmiöitten laatu kestäkään vertausta, on kuitenkin kieltämätöntä, että niiden sisäinen luonne on yhtäläinen. On siis johdonmukaista päättää, ettei mediumin haltioitumisen lähde, vaan hänen oma arvonsa, tunneherkkyytensä ja voimansa on sen varsinaisena syynä. Muuten J.G. Piddington, joka on julkaissut asiakirjoilla tarkasti valaistun tutkielman rouva Thompsonista, on selvästi havainnut hänessä, silloin kun hän ei ollut haltioitunut, ja kun ei ollut vähääkään kysymystä hengistä, eräitä totta kyllä alempiarvoisia ilmauksia, mutta täydellisesti samanlaisia kuin ne, joihin kuolleilla oli osansa. Nämä mediumit antavat tai hyväksyvät mielellään, muitta sivutarkoituksitta, alitietoisille kyvyilleen, rinnakkaispersoonallisuuksilleen nimiä, joita salaisuuden verhon toiselle puolelle menneet henget olivat käyttäneet. Se on sana- tai nimikysymys, joka ei lisää mitään asioiden sisäiseen merkitykseen eikä sitä vähennäkään. Mutta jos näitä seikkoja tarkastaa, niin outoja ja tosiaan kuulumattomia kuin muutamat niistä ovatkin, en tapaa yhtään, joka erkanisi suoraan tästä maailmasta tai eittämättömästi tulisi toisesta. Ne ovat, jos niin halutaan, merkillisiä raja-ilmiöitä; mutta ei voida vakuuttaa, että rajan yli olisi astuttu.

[Kts. näistä seikoista, jotka veisivät meidät liian pitkälle, J.O. Piddingtonin kirjoitusta: "Phenomena in Mrs Thompson's Trance", _Proceedings_, XVIII nidos, s. 180; ja XXIII. s. 286; professori A.C. Pigoun tutkielmaa aiheesta "_Cross correspondence_" ilman henkien myötävaikutusta.]

Esimerkiksi kertomuksessa sir Oliver Lodgen kellosta, joka on tyypillisimpiä ja pisimmälle meneviä, täytyy myöntää mediumilla olevan ominaisuuksia, joissa ei enää ole mitään inhimillistä. Hänen tulee joko kaukonäköisyyden avulla, siirtämällä ajatus alitietoisesta alitietoiseen, tai haudantakaisella kaukovaikutuksella päästä yhteyteen kellon kuolleen omistajan kahden elossa olevan veljen kanssa; ja näiden kahden kaukana olevan ja keltään ennakkotietoa saamattoman veljen vaistoista sen tulee löytää joukko heidän itsensä unohtamia seikkoja, joiden päälle on kasaantunut viidenseitsemättä vuoden tomu ja pimeys.

Varmaa on, että tällainen ilmiö saa kaikki mielikuvituksen rajat höltymään liitteissään, ja että sitä kieltäydyttäisiin uskomasta, jollei sir Oliver Lodgen lainen mies aluksi olisi sitä varmentanut ja tarkistanut, ja jollei se sen lisäksi olisi osana samanlaisessa tosiseikkaryhmässä, joka osoittaa selvästi, ettei ole puhe aivan ainoalaatuisesta ihmeestä tai odottamattomista, ennenkuulumattomista yhteensattumista. Tässä on yksinkertaisesti esillä näkeminen matkan päästä, haudantakainen kaukonäköisyys ja äärimmilleen kohonnut kaukovaikutus. Ja nuo kolme ihmissielun tutkimattomien syvyyksien ilmestysmuotoa ovat nykyään tieteellisesti todetut ja luokitellut. En tahdo sanoa, että ne sillä olisi selitetty, mutta se on toinen kysymys.

Kun sähköstä puhuttaessa käytetään nimityksiä positiivinen ja negatiivinen, induktio, potentiaali ja vastustus, pannaan samoin sovinnaisia sanoja tosiseikkojen ja ilmiöiden tilalle, joitten sisäistä olemusta ei ollenkaan tunneta, ja siihen täytyykin tyytyä parempaa odotellessa. Ei ole, niin väitän, näiden omituisten ilmiöiden ja niiden välillä, joita meille tarjoo mediumi, joka ei puhu vainajien nimessä, muuta eroa kuin laajuuden ja asteen puolesta, mutta ei suinkaan lajierotusta.

VIII.

Että koe olisi ratkaisevampi, ei kukaan, ei mediumi eikä todistajat, saisi olla milloinkaan tuntenut sen henkilön olemassaoloa, jonka menneisyyden vainaja tuo julki, siis minkäänlaisia eläviä siteitä ei saisi olla olemassa. En usko, että sellaista on tähän päivään mennessä tapahtunut, tai että se olisi mahdollista; ainakin kävisi valvominen sangen vaikeaksi. Oli miten oli, niin tohtori Hodgson, joka on omistanut osan elämäänsä erikoisten ilmiöitten hakemiselle, missä selvästi kuljettaisiin yli mediumin mahdollisuuksien rajain, luulee keksineensä sellaisia muutamissa tapauksissa, joitten joukosta -- toiset ovat melkein samanluontoisia -- mainitsen huomattavimman [_Proceedings_, XIII nidos, s. 349-50 ja 375]: