Part 2

Älköön se estäkö: seuraa sitä tapaa, millä ovat aloittaneet ne, jotka uskovat, ja jotka aluksi eivät myöskään uskoneet.

"Siis ollen uskovinaan, ottamalla siunattua vettä, luettamalla messuja j.n.e. Luonnollisesti jo sekin saattaa sinut uskomaan ja yksinkertaistuttaa mielesi. -- Mutta sitähän juuri pelkään. -- Ja miksi, mitä siinä menetät?"

Enemmän kuin kolmen vuosisadan aikana eivät uskonpuolustajat ole lisänneet yhtään kelvollista todistetta tuohon Pascalin kamalaan ja epätoivoiseen lauselmaan. Siinä siis kaikki, mitä ihmisäly on keksinyt pakottaakseen meidät uskomaan. Jos Jumala, joka vaatii uskoamme, ei halua, että tekisimme päätöksemme järkemme avulla, minkä perusteella me siis valitsisimme? Tavanko perusteella? Rodun tai syntymän satunnaisuuksien nojalla, epämääräisen esteettisen tai tunteellisen arpapelin mukaan? Tai onko hän antanut meille korkeamman tai varmemman aistin, jonka edestä ymmärryksen tulisi väistyä? Missä se olisi? Mikä sen nimi on?

Jos tuo Jumala rankaisee meitä siitä, ettemme ole sokeasti seuranneet uskoa, joka ei välttämättömyyden pakosta sovellu hänen meille antamaansa järkeen, jos hän kurittaa meitä sen vuoksi, ettemme ole, tuon suuren arvoituksen edessä, jonka hän ratkaistavaksemme asettaa, tehneet valintaa, jota ei hyväksy se, mitä hän on pannut meihin parasta ja itseään lähinnä olevaa, niin emme voi vastata mitään. Me olemme julman ja käsittämättömän pelin pettämiä, olemme pelottavan ansan ja äärettömän vääryyden uhreja; ja millä kidutuksilla tuo vääryys meitä raskauttaneekin, ovat ne kuitenkin vähemmän sietämättömiä kuin sen ikuinen läheisyys, joka on niiden alkuunpanija.

2. luku.

Tuhoutuminen.

I.

Niin olemme siis kuilun reunalla. Se on nyt tyhjä kaikista niistä unikuvista, joilla esi-isämme olivat sen kansoittaneet. He luulivat tietävänsä, mitä siellä on; me tiedämme vain sen, mitä siellä ei ole. Se on laajentunut kaikella sillä, minkä olemme tottuneet jättämään huomioon ottamatta. Odottaessamme, että tieteellinen varmuus läpäisisi sen pimennot -- sillä ihmisellä on oikeus toivoa sellaista, mitä hän ei vielä tajua -- ainoa seikka, mikä kiinnittää mieltämme, koska se on siinä pienessä valokehässä, jonka nykyinen älymme piirtää pimeään yöhön, on se kysymys, onko outo maailma, jonne menemme, pelottava vai ei.

Uskontojen ulkopuolella on neljä välittömästi mahdollista ratkaisua: täydellinen tuhoutuminen, jälki-elämä nykyisine tietoisuuksinemme, jälkielämä minkäänlaisetta tietoisuudetta ja lopuksi jälkielämä yleisessä tietoisuudessa tai toisella tapaa tietoisena kuin mitä meille on tässä maailmassa suotu.

Täydellinen tuhoutuminen on mahdoton. Me olemme vankeja äärettömyydessä, jossa mikään ei häviä, missä kaikki hajaantuu, mutta mikään ei katoa. Ei ruumis eikä ajatus voi pudota kaikkeuden ulkopuolelle, pois ajan ja avaruuden rajoista. Ei atomiakaan lihastamme, ei yhtä ainoaa hermojemme värähdystä mene sinne, missä niitä ei enää olisi, koskei ole olemassa sellaista paikkaa, missä ei mitään enää ole.

Miljoonia vuosia sitten sammuneen tähden valo harhailee vieläkin eetterissä, missä silmämme kohtaavat sen ehkä tänäkin iltana, kun se jatkaa päättämätöntä matkaansa. Samoin on kaiken sen laita, mitä näemme, niinkuin senkin, mitä emme näe.

Voidaksemme tuhota jotakin -- syöstä sen tyhjyyteen, täytyisi tyhjyyden olla olemassa, ja jos se on missä muodossa hyvänsä, ei se enää olekaan tyhjyys.

Heti kun koetamme eritellä, määritellä tai ymmärtää sitä, puuttuu meiltä ilmaisuvälineitä ja ajatuksia tai ne luovat sellaista, mitä kieltääkseen ponnistelevat. Tyhjyyden käsitteen, samoin äärettömyyden äärien, tajuaminen on yhtä vastaista järkemme luonteelle ja todennäköisesti kaikelle mahdolliselle järjelle. Ja muuten on olemassa vain kielteinen äärettömyys, jonkunlainen pimentojen äärettömyys, mikä on päinvastainen kuin se, jota järkemme pyrkii selvittelemään; tai pikemmin se on vain lapsellinen, älymme antama nimi käsitteelle, jota se oi ole koettanutkaan tajuta, sillä mehän nimitämme tyhjyydeksi kaikkea sitä mihin aistimme tai järkemme ei pysty, ja mikä on olemassa tietämättämme.

Mutta, sanottaneen ehkä, jos kaikkien maailmoiden ja kaikkien asioiden tuhoutuminen on mahdotonta, on kuitenkin vähemmän varmaa, että niiden kuolema olisi mahdoton, ja mikä erotus meidän kannaltamme on tyhjyydellä ja iankaikkisella kuolemalla? Tässä mielikuvituksemme ja sanat johtavat meidät harhaan. Yhtä vähän kuin tyhjyyttä, voimme käsittää kuolemaakaan. Tällä sanontatavalla me tarkoitamme niitä tyhjyyden pieniä osia, jotka luulemme ymmärtävämme. Mutta jos tarkastamme asiaa lähemmin, täytyy meidän huomata, että käsityksemme kuolemasta on liian lapsellinen sisältääkseen pienintäkään totuutta. Se ei ole yhtään korkeampi kuin oma ruumiimme eikä saata arvioida maailmankaikkeuden kohtaloita.

Me sanomme kuolemaksi kaikkea sitä, millä on hiukan erilainen elämä kuin meillä itsellämme. Niin puhumme maailmasta, joka meistä näyttää liikkumattomalta ja jäätyneeltä, niinkuin kuu esimerkiksi, koska olemme vakautuneita siitä, että kaikki eläin- ja kasvielämä on sieltä ikuisesti sammunut. Mutta muutamia vuosia sitten olemme oppineet, että näennäisesti liikkumattomintakin ainetta elähyttää niin voimakas ja hurja liikunta, että elollisten olentojen elämä on vain kuin unta ja liikkumattomuutta verrattuna siihen huimaavaan tarmoon, joka piilee maantien kivessä.

_There is no room for death!_ "Ei ole sijaa kuolemalle!" huudahtaa jossakin tuo suuri Emily Brontë. Mutta joskin vuosisatojen loppumattomassa jaksossa kaikki aine tulisi todellakin liikkumattomaksi ja elottomaksi, kestäisi se muodossa tai toisessa, ja kestäminen, vaikkapa täydellisessä liikkumattomuudessakin, -- eikö sekin oikeastaan olisi elämän vihdoin muuttumaton ja hiljainen muoto?

Kaikki kuoleva lankee elämän helmaan, ja kaikki syntyvä on samanikäistä kuin se, mikä kuolee. Jos kuolema meidät veisi tyhjyyteen, toisiko siis syntyminen meidät samasta tyhjyydestä? Miksi edellinen olisi mahdottomampaa kuin jälkimäinen? -- Mitä enemmän inhimillinen ajatus nousee ja kasvaa, sitä käsittämättömämmäksi muuttuu tyhjyys ja kuolema. Kaikissa tapauksissa, ja se on tärkeätä tässä kohdassa, jos tyhjyys olisi mahdollinen, voimatta olla sitä taikka tätä, ei se saattaisi olla pelottava.

3. luku.

Tietoisuuden jälkielämä.

I.

Tulemme nyt siihen jälkielämään, jossa säilyy nykyinen tietoisuutemme. Olen käsitellyt tätä kysymystä tutkielmassani _Kuolemattomuudesta_, josta toistan muutamia oleellisia kohtia, rajoittuen vahvistamaan niitä eräillä uusilla mietelmillä.

Mistä siis syntyy tuo tietoisuus minästä, joka tekee meistä jokaisesta maailmankaikkeuden keskipisteen, ainoan seikan, mikä ajassa ja avaruudessa on tärkeä? Rakentuuko se ruumiimme aistimuksista vai siitä riippumattomista ajatuksista? Olisiko ruumiillamme tietoisuutta itsestään ilman ajatuskykyämme, ja toiselta puolen, mitä olisi ajatuksemme ilman ruumistamme?

Me tunnemme ajatuksettomia ruumiita, mutta emme ajatuksia ilman ruumista. On melkein varmaa, että on olemassa äly, jolla ei ole mitään aistia, mitään elimistöä sitä luomassa tai ravitsemassa, mutta on mahdotonta kuvitella, että meidän älymme saattaisi olla näin olemassa, pysyen yhäti samanlaisena kuin se, joka ammensi aistimiskyvystämme kaiken sen, mikä sitä elähytti.

Tuo minä, sellaisena kuin sen käsitämme ajatellessamme sen häviön seurauksia, ei siis ole henkemme eikä ruumiimme, koska tunnustamme, että ne molemmat ovat aaltoja, jotka vierivät ja uudistuvat lakkaamatta. Onko se liikkumaton piste, joka ei saattaisi olla muotoa eikä sisällystä -- nämä aina kehittyvät -- eikä elämää, muodon ja sisällyksen alkusyytä ja tulosta? Meidän on todella mahdotonta käsittää tai määritellä sitä tai sanoa, missä sen paikka on. Kun tahtoo palata sen äärimmäisille lähteille, tapaa vain muistojakson, sarjan muuten sekavia ja vaihtelevia ajatuksia, jotka kiintyvät tuohon samaan elämiseen vaistoon, aistimistapojemme kokonaisuuden ja tietoisia tai tiedottomia ympäröivistä ilmiöistä johtuvia vastavaikutuksia.

Sanalla sanoen tämän sumusikermän kiintein kohta on muistimme, joka toiselta puolen näyttää perin ulkonaiselta apuominaisuudelta, kaikissa tapauksissa yhdeltä aivojemme hauraimpia kykyjä, sellaisia, jotka katoavat mitä pikimmin terveytemme hiukankin häiriytyessä.

"Juuri se", on eräs englantilainen runoilija hyvin sattuvasti sanonut, "mikä vaatii ikuisuutta äänekkäimmin, on se, mikä minussa häviää."

II.

Yhdentekevää; tuo niin epävarma, niin käsittämätön, niin haihtuva ja mielivallasta riippuva minä on siinä määrin olemuksemme keskus, kiinnittää mieltämme niin yksinomaisesti, että kaikki tosiasiat häviävät tuon haamun tieltä. Meille on yhdentekevää, tunteeko ruumiimme tai sen aineosat ikuisuudessa kaiken onnen ja kaiken kunnian, käykö se ihmeellisimpien ja ihanimpien muutosten läpi, tuleeko siitä kukka, tuoksu, kauneus, kirkkaus, eetteri, tähti -- ja varmaa on, että siitä tulee jotakin sellaista, ja ettei meidän tule hakea kuolleitamme vain hautausmailta, vaan avaruudesta, ilmasta, valosta ja elämästä. Yhtä yhdentekevää on meistä, kehittyykö älymme ottaakseen osaa maailmoitten elämään, ymmärtämään, hallitsemaan sitä.

Me olemme vakautuneita siitä, ettei tuo ollenkaan liikuta eikä ilahuta meitä eikä tule osaksemme, jollei tuo muutamien, melkein aina vähäpätöisten tosiseikkojen muisto seuraa meitä tämän kuvaamattoman onnen todistajana.

Minulle on yhdentekevää, sanoo tuo ahdasjärkinen minä, päätettyään olla mitään ymmärtämättä, minusta on yhdentekevää, ovatko olentoni korkeimmat, vapaimmat, kauneimmat osat ikuisesti eläviä ja kirkkaita korkeimmassa riemussa, ne eivät enää kuulu minulle, minä en enää tunne niitä. Kuolema on murtanut tuon hermo- ja muistoverkon, joka ne yhdisti, en tiedä mihin keskukseen, missä on se piste, jonka tunnen olevan koko oman itseni.

Näin irroitettuina ja avaruudessa leijailevina on niiden kohtalo minulle yhtä outo kuin kaikkein kaukaisimpien tähtien vaiheet. Kaikki, mitä tapahtuu, on olemassa minua varten vain sillä edellytyksellä, että se suhtautuu siihen salaperäiseen olentoon, josta en tiedä missä se on tai tarkemmin ei missään, ja jota kuljetan mukanani kuin peiliä tämän maailman läpi, jonka ilmiöt ruumistuvat vain sikäli, kuin ne siihen kuvastuvat.

III.

Kuolemattomuuskaipuumme tuhoaa siis itsensä saadessaan muodon, koska perustamme jatkuvan elämämme harrastuksen kokonaiselämämme satunnaisimmille ja haihtuvimmille osille. Meistä tuntuu, että jollei elämämme jatku useimpine heikkouksineen, vähäpätöisyyksineen ja vikoineen, jotka ovat sille ominaisia, ei sitä erota mikään toisten olentojen elämästä; että siitä tulee vain tajuttomuuden pisara tuntemattomuuden valtameressä, ja kaikki, mitä sitten seuraa, ei meitä enää liikuta.

Minkälaisen kuolemattomuuden voi luvata ihmisille, jotka melkein välttämättömästi käsittävät sen täten? Mitä tehdä? kysyy meiltä lapsellinen, mutta syvä vaisto. Kaikenlainen kuolemattomuus, joka ei laahaa läpi iankaikkisuuden, niinkuin rangaistusvanki painoa jalassaan, tätä omituista, muutamien vuosien liikunnon luomaa tietoisuutta, kaikki kuolemattomuus, jolla ei ole tuota meidän henkilöllisyytemme hävittämätöntä tunnusmerkkiä, on meistä samaa kuin olematon. Useimmat uskonnot ovat täysin käsittäneet sen ja kiinnittäneet huomiota siihen vaistoon, joka haluaa jälkielämää, hävittäen sen samalla. Näin katoolinen kirkko, joka ottaa huomioon alkuperäisimmätkin toiveet, ei ainoastaan takaa meille maallisen minämme koskematonta kestävyyttä, vaan myöskin oman lihamme ylösnousemisen.

Siinä on arvoituksen keskipiste. Tuo pieni tietoisuus, tuo erikoisminän tunne, melkein lapsellinen ja kaikissa tapauksissa perin rajoitettu -- luultavasti jokin nykyisen älymme vamma -- vaatimus, että se seuraisi meitä aikojen äärettömyyksiin, että ne ymmärtäisimme niistä nauttiaksemme, eikö se ole samaa kuin koettaa tajuta esinettä elimellä, joka ei ole luotu tuota tajuamista varten? Eikö se ole samaa kuin vaatia kättämme havaitsemaan valoa, tai että silmämme ottaisivat vastaan tuoksuaistimuksia? Eikö siten toiselta puolen meneteltäisi kuin sairas, joka tunteakseen itsensä, ollakseen varma omasta minuudestaan, uskoisi olevan välttämätöntä ulottaa sairaus terveydenkin päiviin ja aikojen loppumattomaan jaksoon?

Tämä vertaus pitää muuten paikkansa paremmin kuin vertaukset tavallisesti. Kuvitelkaa mielessänne sokeaa, joka samalla olisi rampa ja kuuro. Hän on ollut sellainen syntymästään saakka ja on juuri täyttänyt kolmekymmentä vuotta. Mitähän hetket ovat piirtäneet tuon kuvattoman elämän kudokselle? Onneton lienee koonnut muistonsa kätköihin, muitten muistelmien puutteessa, joitakin heikkoja kylmyyden tai kuumuuden, väsymyksen ja levon, enemmän tai vähemmän ankaran ruumiillisen kivun, janon ja nälän aistimuksia.

Luultavaa on, että kaikki inhimilliset ilot, kaikki toiveet ja unelmat ihanteesta ja paratiiseistamme supistuvat hänen mielessään hämäräksi hyvinvoinniksi, joka seuraa tuskan lieventymistä. Tämä on siis tuon tietoisuuden ja tuon minän ainoa mahdollinen varustus. Äly, jota ei koskaan ole ulkoapäin vaadittu mihinkään, nukkuu syvästi tietämättömänä itsestään.

Mutta kuitenkin lienee kurjalla oma elämänsä, johon hän liittyy yhtä läheisesti, yhtä tulisesti kuin ihmisistä onnellisin. Hän pelännee kuolemaa, ja ajatus joutua iankaikkisuuteen, saamatta mukaansa sairasvuoteen pimeitten ja hiljaisten hetkien mielenliikutuksia ja muistoja, syöksisi hänet epätoivoon, mihin meidät syöksee ajatus, että meidän tulee haudan kylmyyden ja pimeyden vuoksi luopua kunniakkaasta, valoisasta ja rakkaasta elämästä.

IV.

Otaksukaamme, että ihme yht'äkkiä elvyttää hänen silmänsä ja korvansa, ilmaisee hänelle avoimesta ikkunasta hänen vuoteensa vieressä aamuruskon lakeuden yllä, lintujen laulun puissa, tuulen huminan lehvissä ja veden solinan joen kivillä, ihmisäänten kuulakat soinnut aamuisten kukkuloiden keskellä. Otaksukaamme vielä, että tuo sama ihme täydentää työnsä, palauttaa hänelle jäsenten liikuttamiskyvyn. Hän nousee, hän avaa sylinsä tuolle ihmeelle -- jolla ei häneen nähden vielä ole todenmukaisuutta eikä nimeä -- valolle! Hän aukaisee ovensa, hoipertelee häikäistynä, ja koko hänen olentonsa sulautuu kaikkiin noihin ihmeisiin.

Hän astuu kuvaamattomaan elämään, taivaaseen, josta mikään uni ei ole saattanut antaa aavistusta, ja tuollaisissa parantumistapauksissa hyvin käsitettävän oikun vuoksi terveys, johtaessaan hänet tuohon käsittämättömään, kuvaamattomaan olotilaan, hävittää hänessä kaikki menneitten päivien muistot.

Minkälaisessa tilassa on nyt tuo minä, tuo polttopiste, kaikkien aistimustemme säilyttäjä, paikka, johon suuntautuu kaikki, mikä oleellisesti kuuluu elämäämme, olemuksemme korkein piste, "minuudellinen" piste, jos niin voi sanoa? Kun muisti on hävitetty, löytäisikö tuo minä itsessään joitakin jälkiä entisestä ihmisestä? Kun uusi voima, äly, herää ja osoittaa äkkiä kuulumatonta toimintatarmoa, mitä suhdetta tuo äly säilyttäisi siihen tarmottomaan ja synkkään ituun, josta se on kohonnut? Mihinkä menneisyytensä epätasaisuuksiin se takertuisi jatkuakseen? Säilyisikö siinä joku tunne tai vaisto, joka ei olisi riippuvainen muistista, älystä, ja en tiedä mistä muista epämääräisistä kyvyistä, joiden välityksellä hän tuntisi, että juuri hänessä puhkesi tuo vapauttava ihme, että juuri hänen uudistunut, tuntematon, mutta ainesosiltaan sama elämänsä, eikä hänen naapurinsa elämä, kohosi pimennoista ja hiljaisuudesta, jatkuen nyt valossa ja sopusoinnussa?

Saatammeko kuvitella, millainen sekaannus, nousu ja lasku vallitsee tuossa hämmästyneessä tietoisuudessa? Tiedämmekö, kuinka tuo eilinen minä yhtyy tämänpäiväiseen minään, ja kuinka tuo minuuden piste, henkilöllisyyden tunneherkkä kohta, ainoa, jonka halusimme säilyttää koskemattomana, kestäisi näissä huumekohtauksissa ja mullistuksissa?

Koettakaamme aluksi vastata siihen kysymykseen, joka kuuluu nykyisen, näkyväisen elämämme alaan, ja jollemme voi tehdä sitä, kuinka saatamme toivoa ratkaisevamme toisen pulman, joka esiintyy kaikille ihmisille kuoleman hetkellä?

V.

Tämän aran kohdan, johon koko ongelma sisältyy -- sillä ainoastaan se on kysymyksessä, ja ottamatta lukuun sitä, mikä sitä koskee, on kuolemattomuus varma -- tuon salaperäisen pisteen, jolle kuoleman lähestyessä annamme niin suuren arvon, sen me -- omituista kyllä -- joka hetki elämässämme unohdamme, tuntematta pienintäkään huolestumista. Se ei ainoastaan tuhoudu joka yö unessamme, vaan on valvoessammekin alttiina kaikenlaisille tapaturmille. Haava, tärähdys, pyörtyminen, lasillinen alkoholia, hiukan oopiumia, vähän savua riittää sitä järkyttämään.

Ja vaikka sitä ei mikään häiritsekään, ei se kuitenkaan ole täysin herkkä. Usein vaaditaan ponnistusta, itseharkintaa tavataksemme sen jälleen, saavuttaaksemme tietoisuuden, että meille tapahtuu sitä tai tätä. Vähimmänkin hajamielisyyden vuoksi kulkee onni ohitsemme meitä koskettamatta, antamatta meille sitä iloa, jota se sisältää.

Saattaisi sanoa, että sen elimen toiminnat, jonka välityksellä nautimme elämää ja yhdistämme sen itseemme, ovat ajoittaisia, ja että minuutemme läsnäolo, tuskallisia tiloja lukuunottamatta, on vain nopeaa ja jatkuvaa katoamisen ja palaamisen vaihtelua. Meitä rauhoittaa vain se, että herättyämme haavan, tärähdyksen, hajamielisyyden jälkeen luulemme varmasti tapaavamme jälleen persoonallisuuden koskemattomana, kun taas toisaalta kuvittelemme sitä niin hauraaksi, että varmasti uskomme sen katoavan iankaikkisesti siinä hirmuisessa tärähdyksessä, joka erottaa elämän kuolemasta.

VI.

Ensimäinen totuus, odottaessamme toisia, jotka tulevaisuus epäilemättä paljastaa, on se, että mielikuvituksemme näissä elämän ja kuoleman kysymyksissä on pysynyt perin lapsellisena. Melkein kaikkialla muualla se käy järjen edellä, mutta tässä se viipyy vielä ensimäisten aikakausien leikeissä.

Se ympäröi itsensä raakalaisunelmilla ja toiveilla, joilla se tuuditteli luola-ihmisen pelkoja ja haluja. Se pyytää semmoista, mikä liiallisen pienuutensa vuoksi on mahdotonta. Se vaatii etuoikeuksia, jotka saavutettuina olisivat pelottavampia kuin kauheimmat onnettomuudet, joilla tyhjyys meitä uhkaa.

Saatammeko vapisematta ajatella iankaikkisuutta, joka täydellisesti sulkeutuisi nykyiseen mitättömään tietoisuuteemme? Ja huomatkaamme, kuinka kaikessa tässä tottelemme mielikuvituksen epäjohdonmukaisia oikkuja! Kukapa meistä, jos nukkuisi tänä iltana siinä tieteellisesti ja kokeilla perustellussa varmuudessa, että saisi sadan vuoden kuluttua herätä sellaisena kuin tänään on, ruumis koskemattomana, vaikka vielä sillä ehdolla, että menettäisi entisen elämänsä muistot -- eivätkö nuo muistot olisikin hyödyttömiä? -- kukapa meistä ei ottaisi vastaan tuota vuosisataista unta yhtä luottavasti kuin lyhyttä unta joka yö? Oikean kuoleman ja tämän unen välillä ei kuitenkaan olisi muuta erotusta kuin tuo vuosisadan päähän siirtynyt herääminen, joka olisi nukkujalle yhtä outo kuin kuolemanjälkeisen lapsen syntyminen.

Taikka otaksukaa -- jokseenkin niin sanoo Schopenhauer [_Kuolema ja kuolematon_ ("Kariston klassillinen kirjasto" 9)] sellaiselle, joka ei tahdo suostua kuolemattomuuteen, ellei hän saisi sinne siirtää tietoisuuttaankin, -- otaksukaa, että jostakin sietämättömästä tuskasta päästäksemme teille taattaisiin herääminen ja tietoisuuden paluu kolmen kuukauden täydellisesti tajuttoman unen jälkeen? -- Suostuisin siihen mielelläni. -- Mutta jos noiden kolmen kuukauden kuluessa teidät unhotettaisiin ja herätettäisiin vasta kymmenentuhannen vuoden kuluttua, mitä siitä tietäisitte? Ja kun uni kerran on alkanut, mitä merkitystä sillä on, kestääkö se kolme kuukautta vai ainaisesti?

VII.

Ottakaamme siis huomioon, että kaikki se, mikä luo tietoisuutemme, johtuu aluksi ruumiistamme. Ajatuksemme vain järjestelee sitä, mitä aistimme sille hankkivat, ja kuvat ja sanat -- nekin pohjaltaan ovat vain kuvia -- joitten avulla se koettaa irtautua aisteista ja kieltää sen ylivallan, se taas saa juuri aisteilta. Kuinka tuo ajatus voisi pysyä sinä, mitä se oli, kun sille ei jää mitään siitä, mikä sen loi? Kun sillä ei enää ole ruumista, niin mitä se veisi mukanaan äärettömyyteen, tunteakseen itsensä, se, joka tajusi olemuksensa vain tuon ruumiin välityksellä?

Jonkun muiston yhteisestä elämästäkö? Riittäisivätkö nuo muistot, jotka haihtuvat jo tässä maailmassa, sitä ikuisesti erottamaan muusta maailmankaikkeudesta rajattoman tilan ja äärettömän ajan keskellä? Mutta, sanottaneen, minuudessamme ei ole ainoastaan sitä, mitä älymme siinä huomaa. Siinä on paljon sellaista, mitä aistimme eivät ole siihen tuoneet, siinä piilee ylempi olento kuin se, jonka tunsimme. Se on mahdollista, vieläpä varmaakin; tajuttoman, maailmankaikkeutta edustavan osa on perin suuri ja vallitseva.

Mutta kuinka tuo minä, jonka tunnemme ja jonka kohtalo yksin on meille tärkeä, tuntisi jälleen kaikki nämä seikat ja tuon korkeamman olennon, jota se ei koskaan ole tuntenut? Mitä se tekisi tuon vieraan läsnäollessa? Jos minulle sanottaisiin, että tuo vieras on juuri oma itseni, myönnän sen mielelläni. Mutta se, mikä tässä maailmassa tunsi ja mittasi riemuni ja murheeni ja sai syntymään muutamat harvat minulle jääneet muistot ja ajatukset, olisiko se tuo liikkumaton ja näkymätön vieras, joka eli minussa sitä tietämättäni, kuten minä puolestani luultavasti elän siinä, sen välittämättä sellaisesta läsnäolosta, joka tuo sille vain hataran muiston nyt olemattomasta seikasta? Nyt, kun se on astunut paikalleni ja saavuttaakseen laajemman tietoisuuden tuhonnut kaiken sen, mistä pikkutietoisuuteni maan päällä oli koottu, eikö silloin ala toinen elämä, jonka onnet ja onnettomuudet kulkevat pääni yli, uusilla siivillään hipaisemattakaan sitä olentoa, mikä minä nyt tunnen olevani?

VIII.

Ja kuinka lopulta selittäisimme, ettei syntymäämme edeltävä äärettömyys ole jättänyt mitään jälkeä tuohon tietoisuuteen, jonka piti jäädä eloon meidän jälkeemmekin? Eikö meillä siinä iankaikkisuudessa ollutkaan minkäänlaista tietoisuutta tai olisimmeko menettäneet sen maan päälle tultuamme? Onko syntymämme hetkellä tapahtunut tuollainen väkivaltainen siirtyminen, mistä kuolemanpelko johtuu?

Ei saattane kieltää, että tällä äärettömyydellä on meihin nähden samat oikeudet kuin sillä, joka seuraa kuolemaamme. Olemme yhtä hyvin edellisen kuin jälkimäisenkin lapsia ja välttämättömästi osallisia kummassakin. Jos väitätte, että elätte ikuisesti, pitää teidän myös myöntää, että olette ollut jo iäti olemassa. Ei voi kuvitella edellistä myöntämättä pakostakin jälkimäistä. Jollei mikään lopu, ei mikään alakaan, ottaen huomioon, että alku on jonkin loppu. Siis, vaikka olenkin ollut aina olemassa, ei minulla ole minkäänlaista tietoisuutta aikaisemmasta olostani, kun minun sitävastoin pitäisi viedä muassani aivan loppumattomien vuosisatojen rajattomiin näköpiireihin saakka tuo pieni tietoisuus, jonka olen hankkinut syntymäni ja kuolemani välisellä hetkellä.

Oikea minäni, joka on tulemassa iankaikkiseksi, olisi siis syntyisin vain tuolta lyhyeltä maanpäälliseltä oleskeluajaltani; kaikella aikaisemmalla ikuisuudella, joka vastaa täydellisesti sitä, mikä seuraa, koska se on sama, ei siis olisi mitään arvoa ja se heitettäisiin tyhjyyteen? Mistä johtuu tuo outo, muutamille merkityksettömille, vähäarvoisen kiertotähden pinnalla vietetyille päiville myönnetty etuoikeus? -- Siitäkö, ettei meillä aikaisemmassa ikuisuudessa ollut minkäänlaista tietoisuutta? -- Mitä me siitä tiedämme? Se tuntuu perin uskomattomalta. Miksi tuo tietoisuuden saavuttaminen olisi ainoalaatuinen ilmiö ikuisuudessa, jolla olisi käytettävänään lukemattomia miljardeja sattumuksia, joiden joukossa -- jollei vuosisatojen äärettömyydelle piirretä rajoja -- on mahdotonta tajuttavasti havaita muuta kuin että tuhannet yhteensattumat, joista nykyinen tietoisuuteni syntyi, esiintyivät monta kertaa.