Part 1

KUOLEMA

Kirj.

Maurice Maeterlinck

Ranskankielestä suomentanut

Eino Palola

Alkuperäinen nimi: La Mort

Hämeenlinnassa, Arvi A. Karisto Oy, 1919

SISÄLLYS:

Maurice Maeterlinck. 1. Väärä suhteemme kuolemaan. 2. Tuhoutuminen. 3. Tietoisuuden jälkielämä. 4. Teosofinen otaksuma. 5. Uusspiritistinen otaksuma. Henki-ilmestykset. 6. Yhteys vainajien kanssa. 7. Risti-ilmoitukset. 8. Jälleensyntyminen. 9. Tietoisuuden kohtalo. 10. Äänettömyyden kaksi muotoa. 11. Kohtalomme näissä äärettömyyksissä. 12. Päätelmiä.

Maurice Maeterlinck.

Se suuri belgialainen kirjailija, jonka mietelmäteos nyt ilmestyy suomalaisessa asussa, on todella nykyajan merkillisimpiä henkiä, noita itsenäisiä kykyjä, jotka ilmestyessään aina tuovat mukaansa jotakin uutta maailman kirjallisuuteen rikastuttaen siten voimakkaasti ihmiskunnan henkistä elämää.

_Maurice Maeterlinck_ syntyi Gentin kaupungissa v. 1862, opiskeli lakitiedettä ja toimi jonkun aikaa asianajajana, mutta pian otti runous hänet täysin valtoihinsa ja lakikirja jäi tomuttumaan suuren mielikuvituksen temmatessa runoilijan sen äärestä omiin rikkaihin maailmoihinsa.

Runoilijan nuoruusvuosina oli Ranskassa vallalla n.s. _symbolistinen tai dekadenttinen_ koulu, jonka pääedustajana pidettiin runoilija _Paul Verlainea_, tuota onnetonta surunlasta, jonka nyyhkyttävät säkeet peittävät hänen kurjan elämänsä anteeksiantavalla loistolla. Tämän koulun oppeja kannatti myös nuori Maeterlinck v. 1889 ilmestyneessä merkillisessä kokoelmassa "Serres chaudes" (kuumat kukkalavat) ja ensimäisessä draamassaan "La princesse Madeleine".

Hän ei kuitenkaan orjallisesti noudattanut aikalaistensa oppeja, vaan astui kohta omia teitään, hämmästyttäen aikaansa omituisella, perin yksinkertaistetulla tekotavallaan, merkillisen voimakkaalla tunnelmalla, joka kohosi hänen teoksistaan kuin outojen kukkien tuoksu, ja omaperäisillä ajatuksillaan ihmisistä ja elämästä.

Maeterlinck astui kohta tavallisen sielullisen erittelyn ulkopuolelle; hän koetti selvitellä noita vaistomaisia, puoleksi tiedottomia tiloja, jotka valtaavat ihmisen esim. rakkauden tai kuoleman lähestyessä. Hän keksi aavistusten ja salaperäisten pelkojen runouden ja aivan kuin riisui henkilöiltään ruumiin, jättäen heidän sielunsa värisemään outojen, tuntemattomien voimien kourissa. Ne liikkuvat näyttämöllä kuin utukuvat, vallaten silti mielen merkillisillä tunnelmilla, niin että katsoja melkein henkeä pidätellen seuraa näytelmiä sellaisia kuin "Pelléas ja Mélisande" tai "Aglavaine ja Sélysette", joissa ei oikeastaan tapahdu mitään tavallisessa merkityksessä, mutta joissa kieli helähtelee suurta runsautta, sielun salaperäiset liikkeet tulkitaan harvinaisen sisäisen näkemyksen voimalla ja kokonaisuus vie mielen mukaansa oudolla tenholla, joka muistuttaa musiikin vaikutusta.

Luonnon kirjan ahkerana lukijana Maeterlinck on huomannut siinäkin yhtä ja toista, mikä on tavallisilta kuolevaisilta salattu.

"Kukkien äly" ja "Mehiläisten elämä" perustuvat tavattoman tarkkoihin luonnon helmassa tehtyihin havaintoihin. Kertoen yksinkertaisesti sen, mitä tekijä on omin silmin nähnyt, ne avaavat, tekijän syvien mietelmien ja rikkaan mielikuvituksen opastaessa, lukijalle avaroita näköpiirejä luonnon merkillisiin maailmoihin, ja päätä huimaa luonnon rajaton suuruus, elämän ääretön rikkaus.

Vielä on Maeterlinck tulkinnut omaa käsitystään maailmasta ja ihmisistä useissa mietelmäteoksissaan, joista nyt suomennettu on viimeisiä. Vaikka hän selvästi paljastaakin heikkoutemme ja yksinäisyytemme keskellä suurta maailmaa, tulee hän mietteissään kuitenkin lohdullisiin, hyväuskoisiin päätelmiin, niin että Maeterlinckin teoksen aina laskee kädestään hiukan entistä rikkaampana, entistä vapaampana, kuin olisi uusi päivänsäde taas pilkistänyt elämän sumuharsojen läpi.

_E. P--la_.

1. luku.

Väärä suhteemme kuolemaan.

I.

On sanottu ihmeteltävän sattuvasti: "Kuolema! Vain kuolemalta tulee meidän kysyä neuvoa elämästä eikä epämääräiseltä tulevaisuudelta tai satunnaiselta jälkielämältä, joka ei meille kuulu. Kuolema on meidän ominainen loppumme, ja kaikki tapahtuu matkalla sen ja meidän välillämme. Älköön minulle puhuttako noista pettävistä elämän pitennyksistä, jotka vaikuttavat meihin lukumäärän lapsellisella viehätyksellä! Älköön puhuttako minulle, joka täydellisesti kuolen, yhteiskunnista ja kansoista? Ei ole muuta todellisuutta, ei ole muuta oikeaa ajanmittaa kuin se, joka on kehdon ja haudan välillä. Muu on suurennusta, näyttämöllistä harhaa, näköhäiriötä! He nimittävät minua mestariksi, en tiedä minkä sanoissani ja ajatuksissani piilevän voiman vuoksi, mutta kuoleman edessä olen vain eksynyt lapsi." [Marie Lenéru; _Les Affranchis_, III näyt. 4. kohtaus.]

II.

Niin pitkällä me nyt olemme. Elämässämme ja maailmassamme on vain yksi merkittävä tapaus -- kuolemamme. Se on piste, missä onneamme vastaan yhtyy ja vehkeilee kaikki se, mikä välttää huomiomme. Mitä enemmän ajatuksemme pyrkivät loittonemaan kuolemasta, sitä ahtaammin ne puristautuvat sen ympärille. Mitä enemmän kuolemaa pelkäämme, sitä pelottavampi se on, sillä vain meidän arkuutemme sitä ravitsee. Ken koettaa kuoleman unohtaa, sen mielen se täyttää; ken yrittää sitä paeta, se ei enää kohtaakaan muuta kuin sen.

Kuolema pimentää kaikki varjollaan. Mutta jos lakkaamatta sitä ajattelemme, teemme sen tietämättämme emmekä silti opi sitä tuntemaan sen paremmin. Me pakotamme huomiomme kääntämään sille selkänsä, sen sijaan että kulkisimme kasvot kohotettuina sitä kohti. Me jätämme sen vaiston hämäriin käsiin emmekä suo sille hetkeksikään älyämme.

Onko siis hämmästyttävää, että kuoleman ajatus, jonka tulisi olla täydellisin ja kirkkain ajatuksistamme, koska se on lakkaamattomin ja väistämättömin kaikista, jää heikoimmaksi ja ainoaksi myöhästyneeksi? Kuinka tuntisimme ainoalaatuisen vallan, jota emme koskaan katso silmiin? Kuinka se olisi voinut kirkastua valonvälähdyksistä, jotka syttyvät vain sitä paetakseen?

Mitataksemme sen kuiluja odotamme elämän heikoimpia, hävitetyimpiä hetkiä. Me ajattelemme sitä vasta sitten, kun meillä ei enää ole voimaa, en sano ajatella, vaan hengittää.

Menneen vuosisadan mies, joka palaisi keskuuteemme, ei vaikeudetta tuntisi nykypäiväisen sielun pohjalla omien jumaliensa, velvollisuutensa, rakkautensa tai maailmansa kuvaa. Mutta hän tapaisi melkein koskemattomana kuoleman hahmon, sellaisena joksi esi-isämme sen muovailivat, satoja, jopa tuhansia vuosia sitten, vaikka kaikki onkin muuttunut sen ympärillä ja sekin, mikä sen luo ja josta se riippuu, on kadonnut. Älymme, joka on tullut perin rohkeaksi, perin toimeliaaksi, ei ole siinä työskennellyt, ei ole, niin sanoakseni, korjaillut sitä millään lailla. Vaikkemme enää uskokaan kadotettujen kärsimyksiin, niin meistä uskomattomimmankin elämänsolut uiskentelevat yhä hebrealaisten Sheolin, pakanoitten Tuonelan tai kristillisen Helvetin pelottavissa hämäryyksissä. Vaikkeivät liian tarkoin määritellyt liekit sitä enää valaisekaan, ammottaa kuilu yhä olemassaolon loppupäässä, sitä pelottavampana, mitä vähemmän sitä tunnetaan.

Ja kun sitten lyö se hetki, joka vartosi uhkaavana päämme päällä, ja jota kohden emme uskaltaneet kohottaa silmiämme, puuttuu meiltä kaikki samalla kertaa. Nuo pari kolme epävarmaa ajatusta, joihin aioimme nojata, niitä tutkimatta, taipuvat kuin korret viimeisten hetkien painon alla. Haemme turhaan turvapaikkaa mietelmistä, jotka häiriytyvät tai ovat meille outoja eivätkä tunne tietä sydämeemme. Kukaan ei odota meitä viimeisellä rannalla, missä ei mikään ole valmista, missä ei ole pysynyt pystyssä muuta kuin kauhistus.

III.

"Ei ole kristityn (lisätkäämme ihmisen) arvoista", sanoo jossakin paikassa Bossuet, tuo haudan suuri runoilija, "ei ole kristityn arvoista ponnistella kuolemaa vastaan kuin vasta sillä hetkellä, jolloin se tulee, viedäkseen hänet mukaansa."

Olisi terveellistä, että jokainen meistä loisi siitä käsityksensä päivän kirkkaudessa, älynsä voimakkaimmillaan ollessa, ja oppisi pitämään siitä kiinni. Hän sanoisi kuolemalle: "En tiedä kuka olet, muutoin olisinkin valtiaasi; mutta niinä hetkinä, kun silmäni näkivät olemuksesi korkeammin kuin tänään, olen oppinut tietämään, mikä et ole; ja se riittää, niin ettet pääse minun herrakseni."

Näin hän kantaisi sielussaan koeteltua kuvaa, jota kuoleman kauhut eivät voittaisi ja josta hänen haamujen ahdistamat katseensa pääsisivät hakemaan turvaa. Kuoleman kanssa kamppailevien pelottavan rukouksen sijasta, joka kohoaa kuilusta, hän lausuisi oman rukouksensa, elämänsä huippujen rukouksen, mihin yhtyisivät, kuin rauhan enkelit, olemassaolon selvimmät, kuultavimmat ajatukset.

Eikö se ole rukousten rukous? Mitä se pohjaltaan on muuta kuin oikea ja arvokas rukous, jollei tulisin ja epäitsekkäin ponnistus saavuttaa ja omaksua se, mikä on tuntematonta?

IV.

"Jo kauan sitten", sanoi Napoleon, "ovat papit ja lääkärit tehneet kuoleman tuskalliseksi". "_Pompa mortis magis terret quam mors ipsa_", sanoo Bacon. Oppikaamme siis katselemaan kuolemaa sellaisena kuin se itsessään on -- aineen kauhuista eristettynä ja mielikuvituksen hirmukuvista riisuttuna. Karkoittakaamme aluksi kaikki se, mikä käy sen edellä, mutta ei kuulu siihen. Me näet syytämme sitä viimeisen tautimme kidutuksista, mikä ei ole paikallaan.

Taudeilla ja niiden päättäjällä ei ole mitään yhteistä. Ne kuuluvat elämään eikä suinkaan kuolemaan. Me unhotamme helposti kauheimmatkin kivut, jotka palauttavat meille terveyden, ja toipumisen ensimäinen auringonpaiste hävittää kärsimysten huoneen sietämättömimmätkin muistot. Mutta kuolema tulee, ja heti paikalla moititaan sitä kaikesta pahasta ennen sen saapumista. Ei kyyneltäkään jätetä laskematta ja kuolemaa sen takia syyttämättä; ei ole tuskanhuutoa, josta ei tulisi syytöksenkirkunaa.

Kuolema yksin saa kestää luonnon ja taitamattoman tieteen erehdysten painon, kun ne ovat turhaan pidentäneet tuskia, joitten nimessä sitä kirotaan, koska se tekee niistä lopun.

V.

Ja todella, jos nyt taudit kuuluvat luontoon tai elämään, niin kuolinkamppailu, joka näyttää olevan ominainen kuolemalle, on täydellisesti ihmisten käsissä. Mutta pelkäämmehän enimmän tuota hirvittävää loppukamppailua ja etenkin äärimmäistä, kauheaa taittumishetkeä, jonka ehkä näemme lähenevän pitkien, kykenemättömyyden hetkien kuluessa, ja joka äkkiä syöksee meidät alastomina, aseettomina, kaikkien hylkääminä ja kaikesta riisuttuina outoon maailmaan, mikä on ainoiden ihmissielua kiduttaneiden, voittamattomien kauhujen paikka.

Teemme kaksinkertaisen vääryyden, jos laskemme kuoleman syyksi tämän silmänräpäyksen kidutukset. Saamme myöhemmin nähdä, kuinka nykyajan ihmisen, jos hän haluaa olla uskollinen ajatuksilleen, tulee käsittää tuo outo maailma, johon kuolema meidät syöksee. Tarkastelkaamme tässä vain viimeistä kamppailua.

Mikäli tiede edistyy, sikäli pitenee kuolemankamppaus, joka on hetkistä kamalin ja ainakin niistä, jotka ovat sitä näkemässä, -- sillä usein sen aistimet, jolle Bossuetin jo sangen kuihtuneen sanonnan mukaan "kuoleman halli haukkuu", eivät enää tajua muuta kuin kaukaisen jyrinän niistä tuskista, joita hän näyttää kärsivän -- inhimillisen tuskan ja kauhun terävin huippu. Kaikki lääkärit ovat sitä mieltä, että heidän korkein velvollisuutensa on niin kauan kuin mahdollista pitää yllä toivottomimmankin kuolinkamppailun kouristuksia.

Kukapa ei olisi kuolevan vuoteen ääressä sata kertaa tahtonut, vaikkei ole uskaltanut, heittäytyä heidän jalkoihinsa ja pyytää heiltä armoa? He ovat niin vakaita varmuudessaan, ja velvollisuus, jota he tottelevat, jättää niin vähän sijaa pienimmällekään epäröimiselle, että kyynelten sokaisema sääli ja järki tukahuttavat vastustushalunsa ja väistyvät sen lain tieltä, jonka kaikki tunnustavat ja jota kaikki kunnioittavat inhimillisen omantunnon korkeimpana.

VI.

Jonakin päivänä tämä ennakkoluulo on meistä näyttävä raa'alta. Sen juuret uppoavat tunnustamattomiin pelkoihin, joita ihmisten järjissä kauan sitten kuolleet uskonnot ovat jättäneet sydämeen.

Senpätähden lääkärit toimivatkin, ikäänkuin olisivat vakautuneita siitä, ettei ole olemassa tunnettua kidutusta, jota ei olisi pidettävä parempana kuin niitä, mitkä odottavat meitä tuntemattomuuden sylissä. He näyttävät saaneen sen vakaumuksen että jokainen sietämättömimpienkin tuskien keskellä voitettu minuutti ryöstetään verrattomilta tuskilta, vielä pelottavammilta kärsimyksiltä, joita ihmiselle varaavat haudantakaiset salat. Ja välttääkseen sitä, minkä he tietävät kuvitelluksi, he valitsevat kahdesta pahasta sen, jonka tietävät todelliseksi. Sen lisäksi, jos he täten viivyttävät kidutuksen loppua, joka on, kuten kelpo Seneca sanoo, kidutuksen paras puoli, antautuvat he vain yleiseen erehdykseen, joka vain yhä vahvistaa sitä kehää, minne se sulkeutuu, koska kuolinkamppailun pidennys suurentaa kuoleman kauhua ja kuoleman kauheus vaatii hengenlähdön viivyttämistä.

VII.

Omasta puolestaan he sanovat tai saattaisivat sanoa, että tieteen nykyisellä kannalla ollessa, paria kolmea tapausta lukuunottamatta, ei koskaan ole kuoleman varmuutta. Jollei tue elämää viimeisiin rajoihin saakka, vaikkapa sietämättömien kärsimysten hinnallakin, joutuu ehkä tappamaan. Epäilemättä ei voi asettaa yhtä sataatuhatta vastaan, että sairas toipuu. Mutta se on yhdentekevää: jos tuollainen mahdollisuus on olemassa, vaikka se ei useimmissa tapauksissa soisikaan kuin muutaman päivän, enintään muutaman kuukauden lisän elämään, joka ei enää ole oikeata eloa, vaan pikemmin, niinkuin latinalainen sanoi, "pidennettyä kuolemaa", niin nuo satatuhatta kärsimystä eivät ole olleet turhia.

Yksi kuolemalta siepattu tunti vastaa kokonaista kidutuselämää. Tässä on vastausten kaksi arvoa, joita ei saata verrata, ja jos aikoo punnita ne samalla vaa'alla, tulee koota näkyvälle levylle kaikki se, mitä meillä on jäljellä -- kaikki mahdolliset kivut, sillä ratkaisun hetkellä se on ainoa punnus, jolla on arvoa, ja joka on kyllin raskas muutaman asteen verran kohottamaan levyä, joka painuu sinne, mitä emme näe ja jonka kuormittaa toisen maailman pimeys.

VIII.

Näin monilla vierailla kauhuilla kartutettuna kuoleman kauhu tulee sellaiseksi, että me vastustelematta myönnämme heidän olevan oikeassa. On kuitenkin eräs kohta, jossa he alkavat antaa perään ja sopia. He suostuvat vähitellen, kun ei enää ole mitään toivoa, jollei uuvuttamaan, niin ainakin huumaamaan äärimmäiset tuskat.

Äskettäin tuskin kukaan heistä olisi uskaltanut sitä tehdä, ja vielä nytkin monet epäröivät, laskien saitureina pisaroittain armeliaisuutta ja rauhaa, jota he pitävät hallussaan ja jota heidän tulisi runsain käsin jaella, varoen heikontamasta viimeisiä vastarinnan yrityksiä -- elämän turhimpia ja tuskallisimpia värähdyksiä, elämän, joka ei halua luovuttaa paikkaansa lähestyvälle levolle.

Minun asiani ei ole ratkaista, saattaisiko heidän armeliaisuutensa olla rohkeampi. Riittää vain vielä kerran sen seikan toteaminen, ettei kaikki tuo kuulu kuolemaan. Se tapahtuu sitä ennen ja alemmalla asteella. Ei kuoleman saapuminen, vaan elämän lähtö on kauhea. Meidän tulee vaikuttaa elämään eikä kuolemaan. Kuolema ei ahdista elämää, vaan elämä vastustaa kuolemaa häpeällisesti. Kaikilta tahoilta kiiruhtavat kärsimykset esille sen lähetessä, mutta ei sen kutsusta, ja vaikka ne kokoontuvat sen ympärille, eivät ne silti tule sen mukana. Syytättekö unta teitä rasittavasta väsymyksestä, jollette sille anna perään? Kaikki nuo kamppailut, nuo odotukset, nuo vaihtoehdot, nuo traagilliset kiroukset ovat sillä rinteellä, mihin takerrumme kiinni, eikä suinkaan toisella puolen. Ne ovat muuten satunnaisia ja väliaikaisia ja johtuvat vain tietämättömyydestämme.

Kaikki se, mitä tiedämme, auttaa meitä vain kuolemaan tuskallisemmin kuin eläimet, jotka eivät tiedä mitään. Tulee aika, jolloin tiede kääntyy erehdyksiään vastaan eikä enää epäile auttaa meitä hädässämme. Koittaa päivä, jolloin se varmasti uskaltaa ja toimii, jolloin viisauden saavuttanut elo haihtuu hiljaa pois hetken lyödessä, tietäen aikansa tulleen, niinkuin se väistyy hiljalleen joka ilta, tietäen tehtävänsä täytetyksi.

Ei ole enää, kun lääkäri ja sairas ovat oppineet opittavansa, mitään fyysillistä tai metafyysillistä syytä siihen, ettei kuoleman tulo olisi yhtä hyväätekevä kuin unenkin. Ehkäpä vielä, kun ei ole mitään säästettävää, tulee mahdolliseksi ympäröidä se syvemmällä huumauksella ja kauniimmilla unilla. Joka tapauksessa on tästä lähtien, kun kuolema on vapautettu siitä, mitä sen edellä käy, helpompaa katsoa sitä silmiin pelotta ja valaista sitä, mitä jälkeenpäin seuraa.

IX.

Sellaisena, miksi tavallisesti kuvittelemme kuolemaa, uhoo sen takaa kaksi kauhunkuvaa: ensimäinen muodoton ja kasvoton, joka täyttää koko henkemme, toinen tarkkapiirteisempi, määritellympi, mutta melkein yhtä mahtava, joka vaikuttaa aisteihimme. Puhukaamme ensin jälkimäisestä.

Samoin kuin me panemme kuoleman syyksi kaikki sen edellä käyvät vaivat, liitämme sen synnyttämään pelkoon kaikki, mitä sen jälkeen tapahtuu, tehden sille sen mennessä aivan samanlaista vääryyttä kuin sen tullessakin. Kuolemako kaivaa hautamme ja käskee meitä siellä säilyttämään sitä, mikä on luotu katoamaan? Jollemme voikaan kauhutta ajatella, mitä rakkaasta olennosta siellä tulee, niin onko kuolema vai me hänet sinne kätkenyt? Koska se vie hengen paikkaan, josta emme mitään tiedä, onko meidän moitittava kuolemaa siitä, mitä me teemme tomumajalla, jonka se meille jättää?

Se laskeutuu keskuuteemme siirtääkseen elämän toiseen paikkaan tai muuttaakseen sen muotoa. Tuomitkaa kuolema siis sen tekojen mukaan eikä sen mukaan, mitä me itse teemme, ennenkuin se on tullut tai kun se ei enää ole läsnä. Ja kuolema on jo ehtinyt kauas, kun alkaa tuo pelottava työ, jonka me koetamme pakottaa kestämään niin kauan kuin mahdollista, muka vakautuneina siitä, että se on ainoa turvamme unhotusta vastaan. Tiedän kyllä, että joltakin muulta kuin inhimilliseltä näkökannalta tuo työ on perin viatonta, ja että, kyllin korkealta katsottuna, lihan mätäneminen ei ole sen inhottavampaa kuin kukkasen kuihtuminen tai kiven rapautuminen. Mutta se pettää aistejamme, lannistaa rohkeutemme, hämmästyttää muistiamme, vaikka olisikin perin helppo välttää tuota epämieluista koetta.

Tulen puhdistamana muisto elää taivaan sinessä kuin ihana aate, ja kuolema on vain kuolematon syntymä, liekkikehdossa. Sen ovat historian viisaimmat ja onnellisemmat kansat syvästi tajunneet. Se, mitä haudoissamme tapahtuu, myrkyttää ajatuksemme samalla kertaa kuin ruumiimmekin. Ihmisten mielikuvituksessa riippuu kuoleman olemus ennen kaikkea hautaamisen muodosta; ja hautausmenot eivät ainoastaan määrää lähtevien osaa, vaan myöskin tänne jäävien onnen, sillä ne nostavat aivan elämän perälle tuon suuren kuvan, jota katsellessa elävien silmät joko rauhoittuvat tai joutuvat epätoivoon.

X.

Kuolemalle on siis ominaista vain yksi kauhu: tuon tuntemattomuuden, jonne se meidät syöksee. Älkäämme sitä uhmatessamme viivytelkö poistamasta sielustamme kaikkea sitä, mitä ilmestysuskonnot ovat sinne jättäneet. Muistakaamme vain, ettei meidän ole todistettava niiden todistamattomuutta, vaan niiden on näytettävä, että ne ovat tosia. Mutta nyt ei ole yhtään sellaista uskontoa, joka esittäisi meille todisteen, minkä edessä rehellinen äly voi kumartua. Sitäpaitsi ei kumartuminen yksin riittäisikään, todistuksen täytyisi olla eittämätön, että ihminen saattaisi täydellä oikeutuksella uskoa ja siten rajoittaa loppumatonta tutkimistaan.

Se Jumala, jonka mahtavin ja paras uskonnoista tarjoaa meille, on antanut meille järkemme, että käyttäisimme sitä täysin vilpittömästi koko laajuudessaan -- koettakaamme saavuttaa ennen kaikkea ja kaikessa se, mikä näyttää olevan totta. Voiko hän vaatia, että me järjestämme huolimatta hyväksyisimme uskomuksen, jonka epävarmuutta sen viisaimmat ja innokkaimmatkaan puolustajat inhimilliseltä kannalta eivät kiellä? Se esittää meille vain hyvin epäilyksenalaisen tarinan, joka, vaikka se olisikin tieteellisesti perustettu, olisi vain kaunis siveydenopetus, ja jota tukevat vain yhtä epäilyttävät ennustukset ja ihmeet.

Tarvinneeko tässä huomauttaa, että Pascal, puolustaakseen tuota jo horjuvaa uskoa, silloin kuin se näytti olevan kunniansa kukkuloilla, yritti turhaan todistelua, joka sellaisenaan riittää hävittämään viimeisetkin uskon jätteet epäröivässä sielussa? Jos yksikään noista tavallisista todistuksista, joita teologit meille tarjoavat, ja jotka Pascal tunsi paremmin kuin kukaan muu, tutkisteltuaan ainoastaan niitä elämänsä loppuvuosina, jos yksikään noista todisteluista olisi kestänyt tarkastelun, niin hänen neronsa, yksi kolmesta tai neljästä syvällisimmästä ja terävimmästä, mitä ihmiskunnan keskuudessa on ollut, olisi antanut sille vastustamattoman voiman. Mutta hän ei viivykään noissa ponsilauseissa, joiden heikkouden hän liiankin selvästi tunsi, hän siirtää ne halveksuvasti syrjään, hän kerskuu, hän melkein iloitsee niiden voimattomuudesta.

"Kukapa voisi moittia kristityitä siitä, etteivät he voi ilmaista uskomustensa perusteita, kun saarnaavat oppia, jota eivät saata todistaa? He selittävät, esittäessään sitä maailmalle, että se on tyhmyyttä, _stultitia_, ja sitten te valitatte, etteivät he sitä todista. He eivät pitäisi sanaansa, jos todistaisivat, ja juuri todistuksen puute on heillä johdonmukaisuutta."

Hänen ainoa todistuskappaleensa, ainoa, johon hän takertuu ja johon hän kohdistaa neronsa koko voiman, on ihmisten asema maailmankaikkeudessa, tuo käsittämätön loiston ja kurjuuden sekoitus, jota ei saata muuten selittää kuin vetoamalla syntiinlankeemuksen salaperäiseen olemukseen. "Sillä ilman tuota salaisuutta on ihminen käsittämättömämpi kuin tuo salaisuus on käsittämätön ihmisille."

Hänen on siis pakko vahvistaakseen raamatun totuutta vedota perusteeseen, joka on juuri samasta kirjasta otettu, ja mikä on vieläkin raskauttavampaa: selittää laaja ja suurisuuntainen, eittämätön salaisuus ahtaalla, mitättömällä ja raa'alla salaisuudella, joka nojaa ainoastaan taruun, kun se juuri kaipaisi todistusta. Ja -- sanottakoon se ohimennen -- on hyvin turmiollista korvata suuri salaisuus mitättömämmällä salaisuudella. Tuntemattoman arvoasteikossa ihmiskunta kohoaa aina pienemmästä suurempaan. Jos päinvastoin laskeudumme suuremmasta pienempään, on se alkuperäiseen raakuudentilaan palaamista, missä äärettömyys lopulta korvataan taikakalulla tai jumalankuvalla. Ihmisen henkinen suuruus on verrannollinen niihin ongelmiin, joita hän harrastaa, tai joiden edessä hän pysähtyy.

Palataksemme Pascaliin hän tuntee siis, että kaikki sortuu, ja inhimillisen järjen häviössä hän esittää meille lopulta tuon kamalan vaihtoehdon, joka on hänen uskonsa vararikon ja toivottomuuden äärimmäinen tunnustus. Jumala, sanoo hän, -- nimittäin hänen Jumalansa ja kristinusko kaikkine käskyineen ja seurauksineen, -- Jumala on tai ei ole olemassa. Emme voi inhimillisin perustein todistaa, että hän on tai ei ole olemassa.

"Jos Jumala on, on hän loputtomasti käsittämätön, sillä koska hänessä ei ole osia eikä rajoja, ei hän myöskään ole missään suhteessa meihin. Me emme siis kykene käsittämään, mikä hän on, tai onko hän olemassa."

Hän on tai ei ole.

"Mutta mille puolelle taivumme? Järki ei voi määrätä mitään. Meitä erottaa loppumaton kaaos. Tuon äärettömän välimatkan päässä pelataan peliä, ja siellä saamme joko kruunun tai klaavan. Kumman valitsette? Järjellänne ette voi valita kumpaakaan, järjellänne ette voi puolustaa kumpaakaan."

Oikeinta olisi olla valitsematta.

"Niin, mutta valita täytyy: se ei ole vapaaehtoista, olet ryhtynyt peliin." Jollet valitse Jumalan olemassaoloa, väität, että häntä ei ole, josta hän rankaisee iankaikkisesti. Mitäpä vaaraa siis on siinä, että kaiken varalta valitset hänen olemassaolonsa? Jollei häntä ole, menetät muutaman vähäpätöisen ilon, jonkun mitättömän nautinnon tässä elämässä, sen vuoksi, että pienet uhrauksesi jäävät palkitsematta. Jos hän on, voitat iankaikkisuuden täynnä sanomatonta autuutta.

"Se on totta, mutta kaikesta huolimatta on luonnonlaatuni sellainen, etten voi uskoa."