Part 2

"Tässä on vanhukselle taaleri ja ruusu" -- se oli hänellä kädessä -- "noin vanhat rahvaanihmiset pitävät paljon kukista. Pyytäkää vanhusta huomenna sanelemaan laulunsa paperille kirjoitettavaksi ja tuokaa se minulle. Olen jo kauan halunnut tuota laulua, mutta en ole koskaan voinut saada sitä kokonaisena käsiini."

Tässä erosimme toisistamme, sillä lähellä olevan päävahdin vartiosoturi -- olin näet saattanut häntä torin poikki sinne saakka -- huusi: "Ken siellä?" Hän sanoi vielä minulle olevansa linnassa vahtivuorossa, minun tuli käydä siellä hänen luonansa. Palasin vanhuksen luo ja annoin hänelle sekä ruusun että taalerin.

Hän tarttui liikuttavan kiihkeästi ruusuun ja kiinnitti sen hattuunsa, samalla kuin hän hieman vienommalla äänellä ja miltei itkien virkkoi seuraavasti:

"Ruusut ja kukkaset hatussain, kun olis paljon rahoja vain, ruusut ja lemmittyni."

Sanoin hänelle:

"Kas vaan, muoriseni! Tehän olette tullut vallan iloiseksi."

Hän vastasi:

"Ilakoiva, aina oiva, hyvinvoiva, mulle hoiva oli kulta, kuollut multa!"

"Katsohan, hyvä ihminen, eikö ole oikein, että jäin tähän istumaan? Saat uskoa että kaikki on minulle yhdentekevää. Tänään on siitä seitsemänkymmentä vuotta, silloin istuin tässä ovella, olin virkku palvelustyttö ja lauloin myös laulun viimeisestä tuomiosta kuten tänäänkin, kun kiertovahti kulki ohi, ja silloin heitti eräs krenatööri ohimennessään syliini ruusun -- sen lehdet ovat minulla vieläkin tallella raamatussani -- se oli ensimäinen tutustumiseni miesvainajaani. Seuraavana aamuna olin kirkossa pannut ruusun rintaani, ja niinpä hän löysi minut ja asiasta tuli pian totta. Senpätähden onkin minua ilahduttanut sangen suuresti, että tänään jälleen sain ruusun. Se on merkkinä siitä, että minä pääsen hänen luokseen, ja sentähden olenkin kaikesta sydämestäni iloinen. Neljä poikaa ja yksi tytär on minulta kuollut, toissa päivänä sanoi tyttärenpoikani hyvästit elämälle -- Jumala auttakoon häntä ja olkoon hänelle armollinen! -- ja huomenna jättää minut toinen kelpo sielu. Mutta mitäpäs puhun huomisesta, eikös puoliyö ole jo ohitse?"

"On jo yli kahdentoista", vastasin, kummastellen hänen puhettaan.

"Jumala suokoon hänelle lohtua ja lepoa niiksi neljäksi tunniksi, jotka hänellä vielä on jälellä", sanoi vanhus ja vaikeni, pannen kätensä ristiin. En voinut puhua, siinä määrin järkyttivät minua vanhuksen sanat ja koko hänen olemuksensa. Mutta kun hän oli aivan hiljaa ja upseerin antama taaleri vielä oli hänen esiliinassaan, sanoin hänelle:

"Muoriseni, pistäkää taaleri talteen, muutoin voitte kadottaa sen."

"Sitä emme tahdo panna mihinkään, sen tahdomme lahjoittaa sukulaiselleni hänen viimeisessä hädässään!" vastasi hän. "Ensimäisen taalerin vien huomenna jälleen mukanani kotiin, se kuuluu tyttärenpojalleni, hän saa nauttia siitä. Niin, katsokaas, hän on aina ollut kelpo nuorukainen, ja hän piti hiukan vaaria niin ruumiistaan kuin sielustaankin! -- olen rukoillut koko matkan, ei ole mahdollista, rakas Jumala ei varmaankaan salli hänen joutua perikatoon. Kaikista pojista hän oli aina siistein ja ahkerin koulussa, mutta ennen kaikkea hän oli ylen arka kunniastaan. Hänen luutnanttinsa sanoikin aina: 'Jos minun eskadroonallani on nahassaan kunniaa, niin asustaa se varmasti Finkelissä!' Hän kuului ulaaneihin. Palattuaan ensi kertaa Ranskasta hän kertoili kaikenlaisia somia juttuja, mutta aina oli niissä puhe kunniasta. Hänen isänsä ja velipuolensa kuuluivat nostoväkeen ja joutuivat usein hänen kanssaan riitaan kunniantunnosta, sillä mitä hänellä oli liiaksi, sitä ei heillä ollut tarpeeksikaan. Jumala suokoon minulle anteeksi raskaan syntini, en tahdo puhua heistä pahaa, jokaisella on kuormansa kannettavana. Mutta minun tytärvainajani, hänen äitinsä, on raatanut itsensä kuoliaaksi tuon vetelyksen vaimona, eikä sittenkään voinut saada hänen velkojaan kuitiksi. Ulaani kertoi ranskalaisista, ja kun isä ja velipuoli tahtoivat kovin halventaa heitä, sanoi ulaani: 'Isä, sitä sinä et ymmärrä, heillä on kuitenkin paljon kunniantuntoa ruumiissaan.' Silloin velipuoli rupesi luihuksi ja sanoi: 'Kuinka voit sinä lörpötellä isällesi niin paljon kunniasta? hänhän on ollut aliupseerina N----n rykmentissä, ja hänen täytyy siis paremmin ymmärtää asia kuin sinun, joka olet vain sotamies.' 'Niin', sanoi vanha Finkel, jonka sisua myös nyt alkoi kaivella, 'se minä olin, ja olen monelle röyhkeälle junkkarille antanut viisikolmatta raipaniskua. Ja jos minulla vain olisi ollut ranskalaisia komppaniassani, niin olisivat he, kaikkine kunnioineen, saaneet tuntea ne vielä paremmin.'

"Tuo puhe koski kovasti ulaaniin, ja hän sanoi: 'Tahdon kertoa teille hiukan eräästä ranskalaisesta aliupseerista, se on minusta mieluisampaa. Edellisen kuninkaan aikana piti raipparangaistus yhdellä kertaa otettaman käytäntöön Ranskan armeijassa. Sotaministerin käsky julistettiin Strassburgissa suuressa paraadissa, ja sotajoukot kuuntelivat rivissä seisoen hiljaisen suuttumuksen vallassa sen julkaisemista. Kun sitten aivan paraadin lopussa eräs sotamies teki erehdyksen, komennettiin hänen aliupseerinsa antamaan hänelle kaksitoista raipaniskua. Käsky oli ankara, ja hänen täytyi panna se toimeen. Mutta kun hän oli sen täyttänyt, niin hän otti ruoskimansa miehen kiväärin, asetti sen eteensä maata vasten ja laukaisi sen jalallaan, niin että kuula lensi hänen päänsä läpi, ja hän kaatui kuoliaana maahan. Asia kerrottiin kuninkaalle, ja käsky antaa raippoja peruutettiin heti. Kas siinä, isä, oli mies, jolla oli kunniaa ruumiissaan!' -- 'Hän oli narri', sanoi veli. -- 'Syö kunniasi, jos sinulla on nälkä', murisi isä.

"Silloin otti tyttärenpoikani sapelinsa ja lähti talosta sekä tuli minun majaani ja kertoi minulle kaikki ja vuodatti mitä katkerimpia kyyneliä. En voinut auttaa häntä; hänen kertomaansa tarinaa en tosin voinut kokonaan jäävätä, mutta kuitenkin sanoin hänelle aina lopuksi: 'Anna Jumalalle yksin kunnia!' Annoin hänelle vielä siunaukseni, sillä hänen lomansa loppui jo seuraavana päivänä, ja hän tahtoi vielä ratsastaa yhden peninkulman matkan sille paikkakunnalle, jossa eräs kummityttöni palveli aateliskartanossa, sillä hän piti tästä hyvin paljon ja tahtoi vastedes asettua hänen kanssaan taloksi; -- varmaan he kohta pääsevätkin yhteen, jos Jumala kuulee rukoukseni. Hän on jo sanonut jäähyväisensä elämälle, kummityttöni saa hänet tänään omakseen, ja myötäjäiset minulla myös on jo koossa; häissä ei tule olemaan läsnä muita kuin minä."

Nyt vaikeni vanhus jälleen ja näytti rukoilevan. Minä mietiskelin kaikenlaista kunnian suhteen, myöskin sitä, voiko kristitty pitää tuon aliupseerin kuolemaa kauniina. Tahdoin että joku kerrankin puhuisi minulle siitä pätevästi.

Yövahdin huutaessa kello yhtä sanoi vanhus: "Nyt on minulla vielä kaksi tuntia; kas, herra on vielä siinä, miksi et mene jo nukkumaan? Huomenna et jaksa työskennellä ja saat toria mestariltasi; mikäs ammattilainen sinä oikeastaan oletkaan, mies hyvä?"

Enpä ollut oikein perillä siitä, miten selvittäisin hänelle olevani kirjailija. En myöskään voinut valehtelematta sanoa olevani oppinut. On kummallista, että saksalaista aina vähän hävettää sanoa olevansa kirjailija; alempisäätyisille ihmisille se sanotaan kaikkein vastenmielisimmin, koska näille silloin perin helposti johtuu mieliin raamatun kirjanoppineet ja fariseukset. Sana "kirjailija" ei ole siinä määrin kotiutunut meillä kuin _homme de lettres_ ranskalaisten tietoisuudessa, jotka muutenkin ovat ammattikirjailijoita ja kirjoittavat yleensä tavanomaisten sääntöjen mukaisesti; heidän keskuudessaanhan kysytäänkin: _où avez vous fait votre philosophie?_ missä olette opiskellut filosofiaanne? kuten ranskalainen itsekin tuntuu paljoa enemmän oppitaitoiselta ihmiseltä, mutta ei yksin tämä epäsaksalainen tapa tee kieltä niin kankeaksi lausumaan sanaa "kirjailija", kun joltakulta yhtäkkiä kysytään hänen tointansa, vaan eräänlainen sisäinen häpeä pidättää meitä, tunne, mikä valtaa jokaisen, joka käy kauppaa vapailla ja henkisillä tavaroilla, noilla taivaan välittömillä lahjoilla. Oppineiden tarvitsee sitä hävetä vähemmän kuin runoilijain, sillä he ovat tavallisesti maksaneet oppirahoja, ovat enimmälti valtion viroissa, ikäänkuin halkovat paksuja pölkkyjä tai työskentelevät kuiluissa, joissa on paljon villiä vettä pois pumputtavana. Mutta huonoimmin on niinsanotun runoilijan laita, koska hän enimmiten on suoraan koulusta päässyt karkaamaan parnassolle, mikä todellakin on kovin epäilyttävä asia ammattirunoilijaan nähden, jolle runoilu ei ole vain pelkkä sivutoimi. Hänelle voidaan hyvin helposti sanoa: hyvä herra, jokaisella ihmisellä on aivojen, sydämen, vatsan, pernan, maksan ja sen sellaisten ohella ruumiissaan myös runous, mutta sen, joka liiaksi syöttää, ravitsee tai lihottaa yhden näistä jäsenistä ja omistaa yksin sille kaiken huolenpitonsa, vieläpä oikein elinkeinomaisesti, sen täytyy hävetä koko muun olentonsa puolesta. Se, joka elää runoudesta, on kadottanut tasapainonsa, ja liian suuri hanhenmaksa, maistukoonpa kuinka hyvältä tahansa, edellyttää kuitenkin aina sairasta hanhea. Kaikkien ihmisten, jotka eivät ansaitse leipäänsä otsansa hiessä, täytyy jossakin määrin hävetä, ja samaa tuntee sekin, joka ei vielä kokonaan ole musteeseen juuttunut, kun hänen pitäisi sanoa olevansa kirjailija, niin ajattelin kaikenlaista ja mietiskelin, mitä minun tuli sanoa vanhukselle, joka hidasteluani kummastellen katseli minua ja virkkoi:

"Mitä ammattia herra harjoittaa?" minä kysyn; "miksi et tahdo sanoa minulle mitään? Jollet harjoita mitään kelvon ammattia, niin ryhdy sellaiseen vielä, siihen on yllinkyllin tilaisuutta, ethän sentään liene mikään pyöveli tai vakooja, joka tahtoo saada minut kynsiinsä. Minun puolestani herra voi olla mikä hyvänsä, kunhan sanot, kuka olet! Jos sinä päivällä näin istuisit tässä, voisin luulla, että olet vetelehtijä ja tyhjäntoimittaja, joka nojailee talojen seiniin, ettei laiskuudesta kaatuisi kumoon."

Silloin johtui mieleeni sana, joka kenties jossakin määrin voisi valaista hänen ymmärrystään.

"Muori hyväseni", sanoin, "olen kirjuri."

"No sen olisit voinut sanoa hetikin", virkkoi hän. "Herra on siis kynämies, siihen kuuluu terävä pää ja sukkelat sormet ja myös hyvä sydän, muutoin asianomainen kuulee siihen kolkutettavan. Vai kirjuri herra on? Voinet siis panna minulle kokoon herttualle osotetun anomuksen, niin että se varmasti otetaan huomioon eikä unohdu virumaan monien muiden samanlaisten sekaan?"

"Anomuksen, muori hyvä, voin kyllä sepittää teille", sanoin minä, "ja tahdonpa tehdä kaikkeni, jotta siitä tulisi mahdollisimman tehokas."

"No siinäpä teet hyvin", vastasi hän; "Jumala sen sinulle palkitkoon ja antakoon sinun tulla minua vanhemmaksi ja suokoon sinulle vanhuudessasikin yhtä levollisen mielen ja yhtä kauniin yön ruusuineen ja taalereineen kuin minulle, ja myöskin ystävän, joka laatii sinulle anomuskirjan, milloin sellaista tarvitset. Mutta mene nyt kotiisi, hyvä ystävä, ja osta arkki paperia ja kirjoita anomus, minä tahdon odottaa tässä sinua vielä yhden tunnin, sitten menen kummityttöni luo; sinä voit tulla mukaan, häntä anomus myös ilahduttaa. Hänellä on varmasti hyvä sydän, mutta Jumalan tuomiot ovat ihmeelliset."

Näin sanottuaan vanhus jälleen vaikeni, taivutti päänsä ja näytti rukoilevan. Taaleri oli vielä hänen helmassaan. Hän itki.

"Muori hyväseni, mitä teiltä puuttuu, mikä teihin koskee niin, että itkette?" kysyin häneltä.

"Miksipäs en itkisi, minä itken taalerin vuoksi, minä itken anomuksen vuoksi, kaiken vuoksi itken. Mutta se ei merkitse mitään, onhan kuitenkin kaikki paljoa, paljoa paremmin maailmassa kuin me ihmiset ansaitsemmekaan, ja sapenkarvaat kyyneleet ovat vielä liiankin suloiset. Katsohan vain tuotakin kultaista kamelia tuolla ylhäällä apteekin oven päällä, miten onkaan Jumala luonut kaiken niin ihanasti ja ihmeellisesti, mutta ihminen ei tajua sitä, ja sellainen kameli mahtuu pikemmin neulansilmästä kuin rikas taivaan valtakuntaan. -- Mutta mitä sinä yhä istut siinä, mene jo ostamaan arkki paperia ja laadi minulle anomuskirja."

"Muoriseni", sanoin minä, "Miten voin laatia anomuksen, jollette sano minulle, mitä siihen on kirjoitettava?"

"Pitääkö sekin sinulle sanoa?" vastasi eukko; "silloinhan siihen todella ei tarvitakaan suurta taitoa, enkä enää ihmettelekään, että häpesit nimittää itseäsi kirjuriksi, jos sinulle täytyy kaikki sanoa. Noh, tahdon tehdä voitavani. Pane siis anomukseen, että kahden rakastavan tulee saada levätä toistensa vieressä ja että eivät veisi toista heistä anatomiasaliin, jotta hänellä olisi jäsenensä koossa, koska sanotaan: 'Te kuolleet, te kuolleet, nouskaa jo, teit' odottaa viimeinen tuomio'."

Samassa hän alkoi taas katkerasti itkeä.

Aavistin, että raskas kärsimysten taakka painoi häntä, mutta että hän vuosiensa rasittamana vain yksityisinä hetkinä tunsi siitä tuskallista liikutusta. Hän itki valittamatta, hänen sanansa olivat aina yhtä tyynet ja kylmät. Pyysin häntä vielä kerran kertomaan minulle juurta jaksaen, mikä oli aiheuttanut hänen kaupunkimatkansa, ja hän jutteli:

"Tyttärenpoikani, ulaani, josta äsken kerroin sinulle, rakasti kovin kummityttöäni, kuten jo aikaisemmin mainitsin, ja puheli kauniille Annille, kuten ihmiset nimittivät häntä hänen sileäin kasvojensa vuoksi, alituisesti kunniasta ja muistutti häntä aina huolehtimaan sekä omasta että myös hänen kunniastaan. Niinpä löikin kunnia ikäänkuin jonkin aivan erikoisen leiman tytön kasvoihin ja vaatetukseen, hän oli hienompi ja sieväkäytöksisempi kuin kaikki muut tytöt. Kaikki puki häntä paremmin, ja jos joku poika tanssissa joskus tarttui häneen hieman liian kovakätisesti tai heilautti häntä rahtusen korkeammalle kuin soiton tahtiin soveltui, niin saattoi hän luonani sitä katkerasti itkeä ja sanoi silloin aina sen olevan vastoin hänen kunniaansa. Ah, Anni oli aina omalaatuisensa tyttö; monesti, ennenkuin kukaan aavistikaan, hän molemmin käsin tarttui esiliinaansa ja riisti sen yltänsä, ikäänkuin se olisi ollut tulessa, ja sitten hän alkoi kauheasti itkeä. Mutta siihen on omat syynsä, sitä on temmottu hampailla, vihollinen ei lepää. Kunpa tuo lapsukainen ei vain aina olisi ollut niin kunnianhimoinen, vaan olisi mieluummin etsinyt rakasta Jumalaamme eikä olisi koskaan eronnut hänestä, ei suurimmassa hädässäkään, ja olisi hänen vuoksensa kestänyt häpeää ja ylenkatsetta ihmiskunniansa asemesta! Jumala olisi silloin varmasti armahtanut häntä ja tekee sen vieläkin; ah, he pääsevät varmasti yhteen, tapahtukoon Jumalan tahto!

"Ulaani oli palannut Ranskaan, hän ei ollut pitkään aikaan sieltä kirjoittanut, ja me luulimme hänen jo kuolleen ja itkimme häntä usein. Mutta hän oli maannut sairaalassa vaikeasti haavvoittuneena, ja kun hän jälleen saapui toveriensa joukkoon ja korotettiin aliupseeriksi, johtui hänelle mieleen, kuinka kaksi vuotta sitten velipuoli oli tukkinut häneltä suun sanomalla, että hän oli vain sotamies, kun isä sen sijaan oli korpraali, ja samoin tuo juttu ranskalaisesta aliupseerista, ja kuinka hän oli puhunut Annillensa niin paljon kunniasta jäähyväisiä sanoessaan. Silloin hän menetti rauhallisuutensa ja sai koti-ikävän ja sanoi ratsumestarilleen, joka tiedusti hänen vaivaansa: 'Voi, herra ratsumestari, tuntuu ihan siltä kuin minua jokin aivan kynsin hampain vetäisi kotiin.'

"Silloin he sallivat hänen ratsastaa kotiin hevosellaan, sillä hänen kaikki upseerinsa luottivat häneen. Hän sai kolmen kuukauden loman, ja hänen piti palata täydennyshevosten kera. Hän riensi niin nopeasti kuin voi, rasittamatta ratsuaan, jota hän hoiti paremmin kuin milloinkaan ennen, koska se oli uskottu hänen haltuunsa. Eräänä päivänä halutti häntä kauheasti joutua kotiin, se oli hänen äitinsä kuolinpäivän aatto, ja hänestä tuntui aina kuin äiti juoksisi hänen ratsunsa edessä ja huutaisi: Kasper, tee minulle joku kunnianosotus! -- Ah, minä istuin mainittuna päivänä aivan yksin hänen äitinsä haudalla ja ajattelin siinä muun muassa, että jospa Kasper olisi luonani. Olin punonut lemmikeistä seppeleen ja ripustanut sen tuohon vajonneeseen ristiin ja suunnittelin siinä itsellenikin sijaa, ajatellen: tässä tahdon levätä ja tuossa on oleva Kasperin lepopaikka, jos Jumala suo hänelle haudan kotiseudussa, jotta olisimme kaikin kauniisti yhdessä silloin kun sanotaan: Te kuolleet, te kuolleet, nouskaa jo, teit' odottaa viimeinen tuomio! Mutta Kasper ei tullut, enkä minäkään tiennyt, että hän oli niin lähellä ja olisi kylläkin voinut tulla. Kovasti häntä haluttikin kiiruhtaa, sillä hän oli Ranskassa perin usein ajatellut tätä päivää ja oli sieltä tuonut mukanaan pienen, kauniista kultakukista tehdyn seppeleen, koristaakseen sillä äitinsä haudan, ja samoin Annille toisen seppeleen, jota tämän tuli säilyttää kunniapäiväänsä saakka."

Tässä vaikeni vanhus ja pudisti päätään; mutta kun minä toistin nuo viimeiset sanat: "jota tämän tuli säilyttää kunniapäiväänsä saakka", -- jatkoi hän edelleen:

"Kenpä tietää, enkö voisikin saada rukoukseni kuulluksi, ah, jospa vain rohkenisin herättää herttuan!"

"Miksi", kysyin, "Mikä pyyntö teillä sitten oikeastaan on, muori hyvä?"

Silloin hän sanoi vakavana:

"Oi, mitäpä väliä olisi koko elämällä, jollei sillä olisi mitään loppua, mitä merkitystä elämällä, jollei se olisi ikuinen!" ja jatkoi sitten kertomustaan:

"Kasper olisi aivan hyvin vielä päivälliseksi ennättänyt kyläämme, mutta aamulla oli majatalon isäntä tallissa osottanut hänelle, että hänen hevosensa oli lyöttynyt, ja samalla sanonut: 'ystävä hyvä, se ei ole kunniaksi ratsastajalle'. Tämä oli koskenut syvälti Kasperiin, hän asetti sentähden satulan kepeästi ja koholle, teki voitavansa haavan hoitamiseksi ja jatkoi matkaansa jalkaisin, taluttaen hevostaan suitsista. Niin hän myöhään iltasella saapui eräälle myllylle, peninkulman päähän kylästämme, ja koska hän tiesi myllärin isänsä vanhaksi ystäväksi, poikkesi hän tämän luo ja otettiin vastaan kuten ainakin kaukaa tullut oikein rakas vieras. Kasper vei hevosensa talliin, pani satulan ja matkalaukkunsa erääseen nurkkaan ja meni myllärin luo tupaan. Siellä hän kyseli omaisistaan ja kuuli, että minä, vanha isoäiti, vielä elin, ja että hänen isänsä ja velipuolensa olivat terveitä ja menestyivät mainiosti; he olivat vasta eilen olleet myllyssä viljaa jauhattamassa; hänen isänsä oli ryhtynyt hevos- ja härkäkauppoihin ja onnistui niissä oikein hyvin, myöskin huolehti hän nykyisin hiukan enemmän kunniastaan eikä enää kuljeskellut niin rentustellen ympäri kyliä.

"Tästä kaikesta tuli kelpo Kasper perin iloiseksi, ja kun hän kysyi kaunista Annia, sanoi mylläri hänelle, ettei hän Annia tuntenut, mutta jos se oli sama tyttö, joka oli palvellut Rosenhofissa, niin oli hän, mikäli hän oli kuullut, muuttanut palvelukseen pääkaupunkiin, koska hän siellä muka paremmin voisi jotakin oppia ja se olisi kunniakkaampaakin; tämän hän oli vuosi sitten kuullut Rosenhofin rengiltä. Sekin ilahdutti Kasperia, joskin hänestä samalla tuntui ikävältä, ettei voisi heti nähdä tyttöä; kuitenkin hän toivoi pian tapaavansa Annin pääkaupungissa oikein hienona ja koreana, mikä olisi hänelle, aliupseerille, suureksi kunniaksi, kun he sitten sunnuntaisin kävelisivät yhdessä. Sitten hän kertoi myllärille vielä yhtä ja toista Ranskasta, he söivät ja joivat yhdessä, hän auttoi mylläriä jyvien kaatamisessa, ja sitten mylläri vei hänet yläkertaan nukkumaan ja asettui itse alhaalle muutamien jyväsäkkien päälle levolle.

"Myllyn kolina ja koti-ikävä eivät antaneet kelpo Kasperille, vaikkapa hän olikin läpeensä väsynyt, kunnollista unta. Hän oli kovin levoton ja ajatteli äitivainajaansa ja kaunista Annia ja sitä kunniaa, joka tulisi hänen osakseen, kun hän aliupseerina astuisi omaistensa eteen. Vihdoinkin hän nukahti kepeästi ja heräsi usein tuskallisten unien säikyttämänä. Hänestä tuntui monesti kuin olisi äitivainaja astunut hänen luokseen ja käsiä väännellen pyytänyt häneltä apua; sitten tuntui hänestä kuin olisi hän kuollut ja matkalla hautaan, mutta kulkisi itse jalan kuolleena haudalle ja kaunis Anni kävelisi hänen sivullaan; hän muka itkee kovasti sitä etteivät hänen toverinsa olleet häntä saattamassa, ja kun hän tulee kirkkomaalle, on hänen hautansa äidin haudan vieressä, ja Annin hauta on myös siinä, ja hän antaa Annille tuomansa seppeleen ja ripustaa äidille tuomansa seppeleen hänen haudalleen, ja sitten hän muka katsoo ympärilleen näkemättä enää ketään muuta kuin minut, ja Annia oli joku esiliinasta vetänyt hautaan, ja Kasper oli myös sitten laskeutunut hautaan ja sanonut: 'Eikö täällä ole ketään, joka osottaisi minulle viimeisen kunnian ja tahtoisi ampua minulle haudalla kuten ainakin kelpo sotilaalle', ja silloin oli hän muka vetänyt pistoolinsa ja itse ampunut itsensä haudalla.

"Laukauksesta hän kovasti säikähtäen heräsi, sillä hänestä tuntui kuin ikkunat helisisivät siitä. Hän silmäili ympärilleen tuvassa, silloin hän kuuli vielä toisenkin laukauksen pamahtavan ja kuuli melua myllystä ja huutoja sen kolinan seasta. Hän hyppäsi vuoteestaan ja tempasi sapelinsa; samassa tuokiossa lensi hänen ovensa auki ja hän näki täysikuun valossa kaksi miestä noetuin kasvoin kartut kädessä syöksyvän hänen päällensä; mutta hän ryhtyi puolustautumaan ja iski toista käsivarteen, ja niin pakenivat molemmat, teljeten samalla perästänsä oven, joka avautui ulospäin ja jossa oli ulkopuolella salpa.

"Kasper koetti turhaan tavoittaa heitä; vihdoin onnistui hänen työntää irti muudan lauta ovesta. Hän riensi aukosta portaita alas ja kuuli myllärin avunhuudon sekä löysi hänet sidottuna virumassa jyväsäkkien välissä. Kasper irroitti hänen siteensä ja riensi sitten heti talliin katsomaan ratsuaan ja matkalaukkuaan, mutta molemmat oli viety. Tuntien ankaraa tuskaa hän kiiruhti takaisin myllyyn ja valitti myllärille onnettomuuttaan, kuinka häneltä oli varastettu koko hänen omaisuutensa ja hänelle uskottu hevonen, mistä viimemainitusta seikasta hän oli erittäin pahoillaan. Mutta mylläri seisoi täysinäinen rahapussi kädessä hänen edessään, hän oli käynyt sen hakemassa ylistuvan kaapista, ja sanoi ulaanille: 'Kasper hyvä, ole tyytyväinen, minä olen sinulle kiitollisuudenvelassa omaisuuteni pelastumisesta; tätä pussia, joka oli tuolla ylhäällä tuvassa, ovat rosvot tavoittaneet, ja sinun puolustustasi saan kiittää kaikesta, minulta ei ole mitään varastettu. Ne, jotka löysivät hevosesi ja matkalaukkusi tallista, olivat varmaan varalle asetettuja vahteja, he ilmaisivat ampumalla vaaran olevan lähellä, koska luultavasti satulavarusteista tunsivat, että talossa majaili ratsumies. Minun puolestani sinulla ei ole mitään hätää, tahdon tehdä voitavani enkä sääliä rahaa, jotta saisimme hevosesi takaisin, ja jos se ei löydy, niin tahdon ostaa sinulle uuden, maksoipa se mitä tahansa.'

"Kasper nastasi: 'Mitään en ota lahjaksi, se on vastoin kunniaani, vaan jos tahdotte hätätilassa lainata minulle seitsemänkymmentä taaleria, niin saatte minulta velkakirjan; minä toimitan ne kahdessa vuodessa takaisin.' -- He sopivat asiasta, ja ulaani erosi hänestä kiiruhtaakseen kotikyläänsä, jossa samalla asuu ympäristön aatelismiesten tuomari; tälle hän tahtoi ilmoittaa asian. Mylläri jäi kotiinsa odottamaan vaimoansa ja poikaansa, jotka olivat menneet häihin erääseen lähikylään. Sitten aikoi hän tulla ulaanin perästä tekemään omasta puolestaan oikeudelle ilmoituksensa.