Part 1

Produced by Tapio Riikonen

KUNNON KASPER JA KAUNIS ANNI

Kirj.

Clemens Brentano

Suomentanut ja johdannolla varustanut

O. A. Kallio

Hämeenlinnassa, Arvi A. Karisto Oy, 1919.

Johdanto.

_Clemens Brentanon_ pieni novelli _Kunnon Kasper ja kaunis Anni_ on kaikessa vaatimattomuudessaan saksalaisen novellikirjallisuuden huomattavimpia tuotteita, ensiksikin se kuuluu uudenaikaisen saksalaisen novellin esikoisiin, ja toiseksi se samalla on saksalaisen kansankuvauksen eli "kyläkertomuksen" tienraivaajia, vieläpä lajissaan kaikkein parhaita.

Uudenaikainen novelli ja kansankuvaus syntyvät Saksassa jokseenkin samaan aikaan 1800-luvun alussa, ja molempien kehityshistoriassa on Saksan romantikoilla oma tärkeä osansa, ainakin välillisesti. Romaaneja sen sijaan oli Saksassa kirjoitettu paljon ja hirveän laveita jo melkoista aikaisemmin. Ne olivat kuitenkin olleet pääasiallisesti italialaisten, espanjalaisten, ranskalaisten ja englantilaisten sankari-, ritari-, lempi-, rosvo-, veijari-, paimen-, matka-, seikkailu- ja opetusromaanien vaikutuksesta syntyneitä, monesti sangen ala-arvoisia tuotteita, kaukana todellisesta elämästä ja todellisista ihmisistä. Terveellisemmin vaikutti romaaniin yleensä ja saksalaiseen romaaniin erikoisesti englantilainen porvarillinen perhe- ja taparomaani, joka esiintyi 1700-luvun keskivaiheilla. Sen perustaja _Samuel Richardson_ otti, päinvastoin kuin entiset romaaninkirjoittajat, henkilönsä keskisäädyn piiristä ja kuvaili oman aikansa elämää ja ihmisiä. Hänen kovasti tunteellinen ja moralisoiva "Pamelansa" (1740) on tämän uuden romaanilajin ensimäinen huomattavampi teos, jonka vaikutus varsinkin saksalaiseen romaanikirjallisuuteen (esim. Chr. F. Gellertiin ja osaksi myös Goethen "Wertheriin") on ollut melkoinen. Richardsonin ohella muutkin englantilaisen perheromaanin eri puolien edustajat -- Fielding, Smollett, Stern ja Goldsmith -- vaikuttivat hedelmällisesi uudemman saksalaisen romaanin kehitykseen, kuten varsinkin _Wielandin ja Jean Paulin_ teoksiin. Romaani alkoi Saksassakin vähitellen pyrkiä uudenaikaisemmalle ja tosioloisemmalle pohjalle ja oman aikansa elämän kuvaamiseen, joskin tämä kuvaaminen tapahtui vielä monessa suhteessa vanhaan, sovinnaiseen tapaan.

Romaanin pienoismuoto, novelli, seurasi tässä kehityksessä romaanin rinnalla, mitä itse kuvauksen aihepiiriin tulee. Itse novellimuoto sen sijaan, kuten edellä on mainittu, syntyi oikeastaan vasta 1800-luvun taitteessa ja saksalaisten romantikkojen vaalimana. He löysivät tämän kirjallisuuslajin Italian (Boccaccio) ja Espanjan (Cervantes) kirjallisuudesta ja istuttivat sen Saksan kirjallisuuteen. Tässä työssä on varsinkin Saksan romanttisen koulun päärunoilijalla _Ludvig Tieckillä_ aivan erikoiset ansionsa, mutta myös useat muut romanttisen suunnan kirjailijat, kuten Kleist, Brentano, Arnim, Eichendorff, de la Motte, Fouqué, Chamisso, Hoffmann y.m. viljelivät ahkerasti novellimuotoa, joka siten syvälti juurtui saksalaiseen kaunokirjallisuuteen, kehittyäkseen täydelliseen kukoistukseen vasta 1800-luvun puolivälissä Gottfried Kellerin, Theodor Stormin, Paul Heysen, Wilhelm Riehlin, Konrad Ferdinand Meyerin y.m. käsissä.

Varsinainen "kansankuvaus" oli sen sijaan romantikoille jotenkin vieras ala, jolle he ainoastaan sattumalta, kuten Brentanokin, osuivat. Eikä ihmekään, sillä vanhain sovinnaisten taidekäsitysten mukaan rahvas, s.o. kansan "syvät rivit", oli sopimaton ja ala-arvoinen aihepiiri kaunokirjalliselle käsittelylle. Vanhempi kaunokirjallisuus olikin ottanut aiheensa miltei yksinomaan ylempien säätyluokkien piiristä, vieraista maista ja kaukaisilta ajoilta, tai sitten kuvaillut ylhäisöä paimeniksi puettuina ja kuviteltuun maalaiselämään sijoitettuina, vailla todellisuutta ja luonnollisuutta. Kansanvaltaisuuden aate oli noina itsevaltiuden ja ylimysvallan aikoina jokseenkin tuntematon käsite, ja senpätähden tämän aatteen varsinainen perustakin, kansan syvät rivit, jäi kirjallisen mielenkiinnon ulkopuolelle. Jos milloin sattumoisin joku alempiin yhteiskunnallisiin piireihin kuuluva henkilö esiintyi kaunokirjallisissa tuotteissa, joutui hän useimmiten niissä esille jonakin eriskummaisuutena ja naurun ja ivan esineenä.

Vasta englantilainen perheromaani, ottaessaan aiheensa keskisäädyn piiristä, siirsi kuvauksen niin sanoaksemme enemmän vasemmalle, samalla kun se kaukaisten aikojen, paikkojen ja ihmisten sijasta alkoi kuvailla oman aikansa ihmisiä ja ympäristöä. Kun samoihin aikoihin kansanvaltaisuuden aate, varsinkin Rousseaun ajamana, ja Rousseaun innokkaat kehoitukset palaamaan luontoon ja maalaiselämään vähitellen vaikuttivat ihmisten mieliin, muokkautui kirjallinen maaperä varsinaiselle kansankuvauksellekin, vaikkapa vielä menikin melkoinen aika, ennenkuin rohjettiin keskisäädyn piiristä laskeutua todellisen maalaiskansan ja köyhälistön kuvaamiseen.

Saksassa kansankuvauksen edeltäjänä on n.s. idyllirunous, joka kukoisti 1700-luvun loppupuolella. Siinä kuvattiin joskus oikeaa todellista kansanelämääkin, vaikkapa se tavallisimmin liikkui kuvitelluissa maailmoissa tai keskisäädyn piirissä. Huomattavin sellainen idyllirunoilija oli _Johann Heinrich Voss_, joka valitsi useat aiheensa Pohjois-Saksan kansanelämästä, kuvaten m.m. maaorjuutta, jonka hän omasta kohdastaan hyvin tunsi. Tosin Vossin pääteos, idyllinen runoelma "Luise", jonka vaikutus tuntunee Runebergin "Hirvenhiihtäjiin" ja "Hannaan" saakka, kuvailee oikeastaan keskisäädyn -- maalaisseurakunnan pappilanväen -- elämää, mutta laajenee samalla yleisemmäksikin maalaiselämän kuvaukseksi. Myös suuri Goethe on pari kertaa osunut kansankuvauksen alalle, vaikka vain tilapäisesti, "Nuoren Wertherin kärsimyksissä" hän hajallisina paloina kertoo eräästä maalaisesta talonpoikaisnuorukaisesta, jonka historia yhtenäisesti käsiteltynä muodostaa todellisen "kyläkertomuksen". Samoin Goethe etevässä idyllirunoelmassaan "Hermann ja Dorothea" luo erittäin mielenkiintoisen ja todenmukaisen kuvan todellisesta maalaistytöstä, jollainen Dorothea kauttaaltaan on. Goethen ansiota on myös _Heinrich Jung-Stillingin_ nuoruudenkuvauksen julkaiseminen, missä kuvauksessa lukija viedään keskelle kansanelämää ja Jung-Stillingin vanhasta maalaisesta isoisästä, rehdistä hiilenpolttaja Eberhardista, annetaan oivallinen luonteenkuvaus. Tämänaikuisten satunnaisten kansankuvausten joukkoon voidaan lukea myös sveitsiläisen _Pestalozzin_ kasvatusopillinen kertomus "Lienhard ja Gertrud", jossa esiintyy erittäin havainnollinen rahvaan tunteminen ja käsittäminen.

Uutta virikettä "kansanihailulle" antoi Saksan romantikkojen innokas harrastus tutustua oman kansansa muinaisuuteen, sen satuihin ja lauluihin. Kansanrunouden keräämiseen ja julkaisemiseen, joka jo aikaisemmin oli saanut alkunsa englannissa (Ossianin laulut, Percyn balladit) ja johon saksalainen Herder oli osaltaan ollut tehokkaana innostajana, ottivat Saksan romantikot, m.m. juuri Brentano, hartaasti osaa. Ja vaikkapa saksalainen romantiikka olennaisesti luonteeltaan oli ylimyksellistä laatua ja tarkoitusperältään verrattain kaukana rahvaasta, niin se kuitenkin välillisesti, harrastaessaan oman kansansa muinaisuuden ja sen hengenaarteiden tuntemista, samalla joutui kääntämään huomion myös oman aikansa kansaan ja sen elämään. Romantikot itse teoksissaan tosin mieluummin viihtyivät ihailemansa keskiajan ja katolisuuden tai oman vallattoman ja haaveellisen mielikuvituksensa hämyisissä, epätodellisissa maailmoissa, kuin oman aikansa todellisessa elämässä ja rahvaan parissa. Jos he joskus sattumoisin ryhtyivät kuvaamaan varsinaista kansaa, niin ottivat he silloinkin aiheensa tavallisimmin entisyydestä, kuten teki esim. _Heinrich oon Kleist_ oivallisessa novellissaan "Mikael Kohlhaas". Samoin Brentano, joka puolestaan oli saksalaisen romantiikan kaikkein perikuvallisimpia edustajia, useimmiten seurasi vallattoman ja oikullisen mielikuvituksensa kirjavia polkuja kuin luontoa ja totuutta ja oman aikansa elämää. Senpätähden hänen novellinsa "Kunnon Kasperin ja kauniin Annin historia" onkin miltei yksinäinen ilmiö hänen monivärisessä tuotannossaan ja tavallaan ainoa romanttisen suunnan tuottama kansankuvaus, jonka tapahtumat ovat tekijän omalta ajalta. Mutta niinpä se onkin kyennyt säilyttämään Brentanon nimen jälkimaailman tietoisuudessa kenties pysyvämmin kuin hänen koko muu kirjava tuotantonsa yhteensä.

_Clemens Brentano_ oli Lombardiasta Saksaan muuttaneen frankfurtilaisen kauppiaan poika ja syntyi syysk. 8 p. 1778 Ehrenbreitsteinissä lähellä Koblenzia. Hänet määrättiin vastoin taipumuksiaan kauppiaaksi, mutta epäonnistui tällä alalla ja ryhtyi opiskelemaan. Isänsä kuoltua hän 1797 tuli Jenaan, joka tähän aikaan oli Saksan romantikkojen pesäpaikka. Täällä hän, samalla kun vietti kiihkeän "romanttista" elämää, tutustui läheisesti romanttisen suunnan johtomiehiin Schlegel-veljeksiin ja Tieckiin sekä myöhemmin Heidelbergissa oleskellessaan vastaiseen lankomieheensä Achim von Arnimiin, omaksuen heidän runoudelliset mielipiteensä. Levottomana, kiihkomielisenä romantikkona hän sittemmin vaelteli paikasta toiseen, kaupungista kaupunkiin, kirjoitellen ahkerasti sekä runoa että proosaa ja saavuttaen mainetta säihkyvällä sukkeluudellaan. V. 1818 hänessä sitten tapahtui omituinen mielenmuutos. Ollen jo alkujaan uskonnoltaan katolinen, hän nyt muuttui oikein tekopyhäksi, haaveilevaksi ja kiihkomieliseksi katolilaiseksi, kuten useat muutkin Saksan romantikot, jotka juuri katolisuudessa olivat löytävinään pelastavan runollis-uskonnollisen ihanteensa, elämän, kauneuden, runouden ja uskonnon sopusoinnun. Vv. 1818-24 hän asui Dulmenissä erään henkiä ja näkyjä näkevän nunnan Anna Katariina Emmerichin luona, kirjoitellen muistiin paksuja nidoksia mainitun nunnan ilmestyksiä ja tutkiskeluja. Kun hänen levoton henkensä ennätti kyllästyä tähänkin hommaan, hän uudelleen alkoi vaellella paikasta toiseen, kunnes vihdoin 1833 asettui Müncheniin. Hänen katolinen ahdasmielisyytensä ja romanttis-uskonnollinen mielenkiihkonsa lähenteli lopulta sairaalloisuutta ja suorastaan typeryyttä. Kuoli Aschaffenburgissa 28 p. heinäk. 1842.

Brentano on kirjoittanut suuren joukon romaaneja, kertoelmia, näytelmiä, satuja ja runoja, joiden kaikkien luettelemiseen ei tässä ole syytä. Koko hänen runoilija-olemuksensa oli täysverisen romantikon, sekä elämänvaiheiden että runoilun kannalta katsottuna. Hänellä oli mitä runsain ja vallattomin mielikuvitus, jolle ei mikään näyttänyt mahdottomalta, tavaton varasto villiä sukkeluutta, hauskaa huumoria ja yllättäviä päähänpistoja sekä syvällinen tunteenhartaus, mutta häneltä puuttui aiheittensa hallitsemis- ja muodostelukykyä sekä siihen tarvittavaa sitkeää tahdonlujuutta. Niinpä hänen useimmat teoksensa, kuten Brentano itsekin, kantavat ulkonaisen ja sisäisen rikkinäisyyden, äkkiyllätyksen ja kirjavuuden leimaa, niissä on tosirunouden kultajyviä kaikenlaisen jonkinjoutavan kaunan ja akanapaljouden seassa, mitä hurjinta sanain ilotulitusta ja karkeloleikkiä syvän ja hartaan tositunteen rinnalla. Parhaiten onnistui Brentano satujutelmissaan, joissa hänen vallaton mielikuvituksensa sai mielin määrin mellastaa ja joskus mennä aivan typerään lapsekkaisuuteen, jopa mielettömyyteen saakka, sekä pikkunovelleissa, joista "Kasperin ja Annin historia" on onnistunein. Erityinen ansionsa on Brentanolla kansanlaulujen julkaisijana, yhdessä lankonsa Achim von Arnimin kanssa hän näet vv. 1806-1808 julkaisi kolme nidosta saksalaisia kansanlauluja nimellä _Des Knaben Wunderhorn_ (Pojan ihmetorvi), millä julkaisulla tuli olemaan peräti huomattava merkitys uudemmassa saksalaisessa laulurunoudessa.

Eräs tähän kokoelmaan otettu balladi _Weltlich Recht_ (Maallinen oikeus) on, niin arvellaan, antanut alkuaiheen Brentanon monesti mainittuun mestarinovelliin "Kunnon Kasperin ja kauniin Annin historia" (Geschihte vom braven Kasperl und dem schönen Annerl), jonka hän kirjotti ja julkaisi Berlinissä 1817. Kuitenkin, kuten E. Aspelin (Haapkylä) teoksessaan "Kansa Saksan kertomarunoudessa 1750-1850" huomauttaa, ainoastaan novellin loppu on jossakin määrin yhtäpitävä mainitun balladin kanssa. Senpätähden lieneekin luultavaa, että balladin lisäksi Brentano on kuullut novellissa esiintyvän kertomuksen aliupseerista, joka surmasi itsensä, kun tunsi kunniansa tahratuksi, ja Schlesiassa tapahtuneesta lapsenmurhasta sekä sitten yhdistänyt nuo eri tapaukset toisiinsa taiteelliseksi kokonaisuudeksi, lisäämällä siihen omasta puolestaan tuon erinomaisesti kuvatun vanhan jäyhän talonpoikaismuorin, josta onkin tullut novellin varsinainen keskushenkilö.

Juuri tämä 88-vuotias, elämää paljon kokenut, tyyni ja alistuvainen muori, jonka kertomana suuri osa novellin sisällyksestä esiintyy, etusijassa antaa sille "kansankuvauksen" leiman, sillä itse asiassa novellin varsinainen toiminta tapahtuu kaupungissa. Hänen koko olemuksensa, esiintymisensä ja puhe- ja kertomatapansa on hyvin kansanomaista ja todenmukaista. Myös Kasperin rehti olemus kiinnittää puoleensa lukijan huomion suoran, jalomielisen ja kunniantuntoisen talonpoikaissoturin perikuvana. Samoin kauniin Annin liikuttava kohtalo, vaikkapa Anni itse esiintyykin verrattain syrjässä. Kaikki kolme edustavat silloisen saksalaisen kyläkansan parahistoa. Romantikon tuntee lukija kuitenkin helposti muutamista esitystavan omituisuuksista ja romanttisista höysteistä, joita tekijä on kertomukseensa kutonut. Niinpä tekijän eli kertojan oma "minä" esiintyy tuontuostakin lausumassa milloin arvostelevia, milloin alistuvia mietteitään elämän menosta ja suhteestaan siihen sekä sekaantumassa asiain kulkuun. Samoin paikoittainen esityksen hämäryys ja hypähtely viittaavat tekijän romanttisiin taipumuksiin. Vielä enemmän muistuttavat romantiikasta esim. pyövelin itsestään heiluva miekka, mestatun Jürgen pään vieriminen ja pikku Annin hameeseen tarttuminen sekä loppuratkaisu, jossa armahdusviestin viejänä mestauspaikalle on juuri Annin ylhäinen viettelijä; samoin tarinat ruusuista ja taalereista sekä hunnusta, jotka kaikki näyttelevät tapausten kulussa melkoista osaa.

Mutta näiden romanttisten kasvannaisten vastapainona tuo vanha, tyyneydessään suurenmoinen talonpoikaismuori yksinään jo tekee tämän pikkunovellin sangen arvokkaaksi ja mielenkiintoiseksi, sillä hänen kuvansa esiintyy lukijalle erittäin kirkkaassa ja omaperäisessä muodossa. Epäilemättä juuri hänen vuokseen kirjallisuushistorioitsijat asettavatkin "Kasperin ja Annin historian" novellistisen kertomataiteen ja samalla saksalaisen kansankuvauksen eli "kyläkertomuksen" parhaiden ja perustavaa laatua olevain saavutusten joukkoon.

_O. A. K_.

Oli alkukesä, satakielet olivat vasta muutamia päiviä laulelleet kaduilla ja tänään vaienneet viileäksi yöksi, jonka kaukainen ukkonen lähetti meille. Yövahti huusi juuri yhdennentoista tunnin, kun kotiin palatessani huomasin erään suuren talon ovella joukon kaikenkarvaisia kumppanuksia, jotka haisivat oluelta, koolla jonkun portailla istuvan henkilön ympärillä. Heidän osanottonsa näytti minusta niin hartaalta, että varoin jonkun onnettomuuden tapahtuneen ja lähenin joukkoa.

Portailla istui vanha talonpoikaisvaimo, joka ei näyttänyt välittävän rahtuakaan noiden hänestä niin innokkaasti huolehtivien kumppanuksien uteliaista kysymyksistä ja hyväntahtoisista ehdotuksista. Oli perin outoa, melkeinpä suurenmoista nähdä, kuinka tuo kelpo vanhus niin hyvin tiesi mitä tahtoi, että keskellä väkijoukkoa, paljaan taivaan alla, valmistautui rauhallisesti yölevolle, ikäänkuin olisi ollut aivan yksin pikku kamarissaan. Hän kietoi esiliinansa ympärilleen vaipan tavoin, veti suuren mustan vahakankaisen hattunsa syvempään silmilleen, sovitti myttynsä päänsä alle eikä vastannut yhteenkään kysymykseen.

"Miten on tuon vanhan vaimon laita?" kysyin eräältä läsnäolijoista.

Silloin alkoi sataa vastauksia kaikilta puolilta:

"Hän on tullut maalta kuuden peninkulman päästä, hän ei jaksa kauemmaksi, hän ei ole selvillä kaupungista, hänellä on sukulaisia kaupungin toisessa laidassa eikä hän osaa mennä sinne."

"Minä kyllä tahtoisin opastaa häntä", sanoi eräs, "mutta tie sinne on pitkä eikä minulla ole mukanani taloni avainta. Sitäpaitsi hän ei tuntisi sitä taloa, jonne hän pyrkii."

"Mutta eihän tuo vaimo voi jäädä tähänkään virumaan", muistutti eräs vastasaapunut.

"Mutta juuri niin hän tahtoo", vastasi ensimäinen; "minä olen jo aikoja sitten sen hänelle sanonut: minä tahdoin viedä hänet kotiinsa, mutta hän puhelee ihan sekaisin, nähtävästi hän on juovuksissa."

"Minä luulen että hän on hieman höperö", toisti vastasaapunut. "Mutta tähän hänen ei missään tapauksessa sovi jäädä, sillä yö on pitkä ja viileä."

Kaiken tämän pakinan aikana oli vanhus, aivan kuin hän olisi ollut kuuro ja sokea, vallan häiriintymättä saanut valmistuksensa kuntoon, ja kun viimemainittu jälleen sanoi: "Tähän hänen ei mitenkään sovi jäädä", vastasi vanhus ihmeellisen syvällä ja vakavalla äänellä:

"Miksi minun ei sopisi jäädä tähän, eikö tämä ole herttualle kuuluva talo? Olen kahdeksanyhdeksättä vuotta vanha, ja varmaankaan ei herttua aja minua pois kynnykseltään. Kolme poikaani on kuollut hänen palveluksessaan, ja ainoa lapsenlapsenikin on jo jättänyt hyvästit elämälle. Jumala antaa sen varmasti hänelle anteeksi, ja minä en halua kuolla, ennenkuin hän on päässyt kunnialliseen hautaan."

"Kahdeksanyhdeksättä vanha ja kulkenut kuusi peninkulmaa!" sanoivat ympärillä seisovat. "Hän on väsynyt ja lapsekas, siinä iässä ihminen käy heikoksi."

"Kuulkaas, muori, te voitte tässä saada nuhan, vieläpä pahasti sairastuakin, ja ikävä teillä on tässä", virkkoi nyt eräs kumppanuksista ja kumartui hänen puoleensa.

Silloin lausui vanhus jälleen syvällä äänellään, puoleksi rukoillen, puoleksi käskien:

"Oh, jättäkää minut omaan rauhaani älkääkä olko järjettömiä, minä piittaan vähät nuhasta, minä piittaan vähät ikävästä. On jo myöhäinen aika, kahdeksanyhdeksättä olen jo vanha, aamu alkaa kohta sarastaa, silloin menen sukulaisteni luo. Kun ihminen on hurskas ja kohtalon kolhima ja osaa rukoilla, niin voi hän myös vielä hyvin viettää nuo pari tuntipahasta."

Ihmiset olivat vähitellen hävinneet paikalta, ja viimeiset, jotka vielä seisoivat siinä, kiiruhtivat myös tiehensä, koska yövahti kulki pitkin katuja ja he tahtoivat antaa hänen avata heille heidän asuntonsa. Niinpä olinkin enää yksin läsnä. Kadun hälinä hiljeni, minä kävelin mietteissäni edestakaisin edessäni olevan avoimen paikan puiden alla; tuon talonpoikaisvaimon olemus, hänen täsmällinen vakava äänensä, hänen varmuutensa elämässä, jonka hän oli nähnyt kahdeksanyhdeksättä kertaa palajavan vuodenaikoineen ja joka nyt näytti hänestä eräänlaiselta rukoushuoneen eteiseltä, olivat monella tapaa järkyttäneet minua.

Mitä ovat kaikki kärsimykset, kaikki sydämeni halut; tähdet kulkevat iäti huolettomina tietänsä, miksi etsin virkistystä ja lievitystä, ja keneltä niitä etsin ja kenen hyväksi? Voiko kaikki se, mitä täällä etsin ja rakastan ja saavutan, koskaan saattaa minua niin pitkälle, että voin yhtä levollisesti kuin tuo hurskas ja kelpo sielu viettää yöni talon kynnyksellä, kunnes aamu valkenee, ja mahdanko sitten löytää ystävän kuten hän? Ah, minä en kai ollenkaan ehdi kaupunkiin, minä vaivun, matkasta väsyksissä, hiekalle jo portin edessä ja kenties päälle päätteeksi joudun rosvojen käsiin!

Näin mietin, ja kun jälleen lehmuskujaa myöten lähenin vanhusta, kuulin hänen puoliääneen kumartunein päin rukoilevan itsekseen. Tulin merkillisen liikutetuksi, astuin hänen luokseen ja sanoin:

"Jumalan nimessä, hurskas muoriseni, rukoilkaapa hiukan minunkin puolestani!" heittäen samalla taalerin rahan hänen esiliinaansa.

Vanhus virkkoi siihen varsin levollisesti: "Tuhannen kiitosta, rakas herra, siitä että kuulit rukoukseni."

Luulin hänen puhuvan minulle ja sanoin:

"Muori hyvä, oletteko sitten rukoillut jotakin minulta, minä en tiennyt sitä."

Silloin kavahti vanhus hämmästyneenä pystyyn ja sanoi:

"Herra on hyvä ja menee nyt vain kotiinsa, rukoilee kiltisti ja paneutuu nukkumaan. Miksi herra kiertelee siinä vielä näin myöhään pitkin katuja, se ei ollenkaan sovi nuorille miehille, sillä vihollinen kulkee ympäri ja etsii, kenen hän saisi pauloihinsa. Monelle on sellainen yöjuoksu ollut turmioksi. Ketä herra etsii, Jumalaako? Hän asustaa ihmisen sydämessä, jos ihminen vain elää siveästi eikä kuljeksi kaduilla. Mutta jos herra etsii vihollista, niin se herralla jo on; siksipä onkin parasta mennä kotiin ja rukoilla, jotta pääsisi siitä irti. Hyvää yötä."

Näin sanottuaan hän aivan levollisesti kääntyi toisaanne päin ja pisti taalerin matkalaukkuunsa. Vanhuksen koko menettely teki minuun omituisen vakavan vaikutuksen, ja niinpä lausuinkin hänelle:

"Kunnon muori, te olette kyllä oikeassa, mutta juuri te itse pidätätte minua tässä; kuulin teidän rukoilevan ja tahdoin pyytää teitä ajattelemaan rukoillessanne minuakin."

"Sen olen jo tehnytkin", sanoi hän. "Kun näet äsken näin herran kävelevän tuolla lehmuskujalla, rukoilin Jumalaa antamaan herralle hyviä ajatuksia. Nyt oletkin saanut niitä, siispä on sinun parasta mennä nukkumaan."

Mutta minä istahdin hänen viereensä portaille ja tartuin hänen kuivaan käteensä sanoen:

"Suokaa minun istua tässä luonanne koko yö ja kertokaa minulle, mistä olette ja mitä etsitte täältä kaupungista. Teillä ei ole täällä mitään turvaa, teidän iässänne ollaan lähempänä Jumalaa kuin ihmisiä, maailma on muuttunut siitä kun olitte nuori."

"Sitä en ole tiennyt", vastasi vanhus; "minä olen koko elämäni ajan huomannut sen aivan yhtäläiseksi. Herra on vielä liian nuori, silloin ihmetellään kaikkea. Minulle sen sijaan on jo kaikki esiintynyt niin usein uudestaan, että katselen sitä vieläkin vain ilolla, koska Jumala tarkoittaa sillä niin hyvää. Mutta ei pidä sysätä luotaan mitään hyvää tahtoa, vaikkapa se ei olisikaan asianomaiselle suorastaan välttämätön, muutoin tuo hyvä ystävä voisi pysyä poissa, silloin kun hän jollakin toisella kertaa olisi varsin tervetullut. Herra jääköön siihen istumaan ja katsomaan, miten voi minua auttaa. Minä tahdon kertoa sinulle, mikä on ajanut minut tuon pitkän matkan takaa kaupunkiin. En olisi edes ajatellutkaan tulla jälleen tänne. Siitä on seitsemänkymmentä vuotta, kun palvelin tässä talossa, jonka kynnyksellä nyt istun. Sen jälkeen en enää ole ollut kaupungissa, miten vieriikään aika! On kuin kääntäisi vain kätensä ympäri. Kuinka usein olenkaan istunut tässä iltaisin seitsemänkymmentä vuotta sitten ja odotellut aarrettani, joka palveli kaartissa. Tässä me olemme myös lupautuneet toisillemme. Kun hän tässä -- mutta hiljaa! -- tuossa käy kiertovahti ohi."

Nyt hän alkoi hillityin äänin, kuten tehnevät nuoret nais- ja miespalvelijat kauniina kuudanöinä, laulaa portailla, ja minä kuuntelin hartaalla mielihyvällä, kuinka hän viritti seuraavan vanhan kauniin laulun:

Tuomiopäivä kun kerran saapi, tähtöset maahan ne putoaapi. Te kuolleet, te kuolleet, nouskaa jo, teit' odottaa viimeinen tuomio. Te saatte kulkea korkeuden tiellä, enkelit armaat istuvat siellä; Jumala saapuu voimassansa kauniilla sateenkaarellansa; myös saapuvat kavalat juutalaiset, nuo Herramme Kristuksen vainolaiset; jokainen loistaa korkea puu, ja kivetkin murskaksi musertuu. Ken teistä osaa rukoilla näin, hän tehköön sen kerran päivittäin, niin Jumala sielumme armahtaa, ja taivas meillekin aukeaa.

Amen.

Kiertovahdin saapuessa lähemmäksi tuli hyvä vanhus liikutetuksi.

"Ah!" sanoi hän, "tänään on toukokuun kuudestoista, kuitenkin on kaikki yhtäläistä, aivan kuin silloinkin, heillä on ainoastaan toisenlaiset lakit eikä enää mitään kankipalmikkoja. Yhdentekevää, kunhan vain sydän on hyvä!"

Kiertovahdin päällikkö jäi seisomaan luoksemme ja aikoi juuri tiedustaa, mitä meillä näin myöhään oli siinä tekemistä, kun tunsin hänet tuttavakseni, vänrikki kreivi Grossingeriksi. Kerroin hänelle lyhyesti koko jutun, ja hän virkkoi jossakin määrin järkytettynä: