Part 3

"Voit kuvitella mielessäsi, rakas herra kirjuri, kuinka surullisena Kasper-raukka riensi kyläämme kohti, jalan ja köyhänä, sen sijaan että hän oli tahtonut ylpeästi ratsastaa sinne. Yksikuudetta taaleria, jotka hän oli saanut saaliikseen, hänen aliupseerinvaltakirjansa, hänen lomalippunsa ja seppeleet, jotka hänellä oli mukanaan äitinsä hautaa ja kaunista Annia varten, oli häneltä varastettu. Hän oli aivan epätoivoisella mielellä, ja niin saapui hän kello yhden aikaan yöllä kotikyläänsä ja kolkutti heti tuomarin ovelle, jonka talo on ensimäisenä kylän laidassa. Hän pääsi sisään ja ilmoitti asiansa ja luetteli, mitä kaikkea häneltä oli ryöstetty. Tuomari käski hänen heti mennä isänsä luo, tämä kun oli kylässä ainoa talonpoika, jolla oli hevosia, ja sitten tämän ynnä velipuolensa kanssa lähteä ratsain tiedustelemaan ympäri seutua, jotta siten mahdollisesti osuisivat rosvojen jäljille; sill'aikaa hän lähettäisi toisia miehiä jalan liikkeelle ja kuulustelisi mylläriltä, kun tämä ehtisi perille, lähempiä asianhaaroja.

"Kasper lähti nyt tuomarin luota isänsä taloa kohti. Kun hänen kuitenkin täytyi kulkea minun majani ohi ja kuuli ikkunasta minun laulavan hengellistä laulua, koska en saanut unta ajatellessani hänen äitivainajaansa, niin kolkutti hän ja sanoi: 'Kiitetty olkoon Jeesus Kristus, rakas isoäiti, Kasper on täällä!' Ah, kuinka nuo sanat kävivät luihini ja ytimiini, minä syöksyin ikkunaan, avasin sen ja suutelin ja puristin häntä loputtomin kyynelin. Hän kertoi minulle kiireesti onnettomuutensa ja sanoi, millaisen tehtävän hän oli tuomarilta saanut isälleen; hänen täytyi sentähden heti mennä ajamaan varkaita takaa, sillä hänen kunniansa riippui hänen hevosensa takaisinsaamisesta.

"En tiedä miten tuo sana kunnia viilsi läpi kaikkien jäsenteni, sillä tiesin ankaran tuomion odottavan häntä. 'Tee velvollisuutesi ja anna Jumalalle yksin kunnia', sanoin minä; ja hän riensi luotani Finkelin taloon, joka sijaitsee kylän toisessa päässä. Hänen poistuttuaan vaivuin polvilleni ja rukoilin Jumalaa ottamaan hänet armollisesti suojaansa, ah, rukoilin sellaisessa tuskassa, jollaista en ole koskaan tuntenut, ja toistelin sen ohessa yhä: 'Herra, tapahtukoon Sinun tahtosi niin taivaassa kuin maan päällä.'

"Kasper kiiruhti isänsä luo kauheassa tuskassa. Hän nousi takaapäin puutarhanaidan yli, hän kuuli kolinaa, hän kuuli hirnumista tallista, se tunki läpi hänen sielunsa. Hän seisoi hiljaa, hän näki kuutamossa kahden miehen pesevän itseänsä, häneltä oli sydän pakahtua. Toinen heistä sanoi: 'Tuo kirottu kappale ei mene alas'. Silloin sanoi toinen: 'Tule ensin talliin lyömään hevoselta häntä poikki ja leikkaamaan sen harja pois. Oletkohan haudannut matkalaukun tarpeeksi syvälle lannan alle?' 'Kyllä', sanoi toinen. Sitten he menivät talliin, ja Kasper, raivoisana tuskasta, karkasi esiin, sulki tallin oven heidän jälkeensä ja karjaisi: 'Herttuan nimessä, antautukaa! Ken vastustaa, sen ammun kuoliaaksi!'

"Ah, näin oli hän hevosensa rosvoina vanginnut isänsä ja veljensä. 'Kunniani, kunniani on mennyttä!' huusi hän, 'minä olen kunniattoman varkaan poika!' -- Kun tallissa olijat kuulivat nämä sanat, kauhistuivat he kovasti ja huusivat: 'Kasper, rakas Kasper, Jumalan tähden, älä saata meitä turmioon. Kasper, sinä saat kaikki takaisin, autuaan äitivainajasi tähden, jonka kuolinpäivä on tänään, armahda isääsi ja veljeäsi!'

"Mutta Kasper oli aivan kuin suunniltaan, hän huusi vain yhä: 'kunniani, velvollisuuteni!' -- ja kun miehet nyt tahtoivat väkivoimalla murtaa oven ja tehdä aukon saviseinään, ampui hän ilmaan pistoolilla ja huusi: 'Apua, apua, varkaita, apua!' Tuomarin herättämät talonpojat, jotka jo lähenivät neuvotellakseen niistä eri teistä, joita pitkin he aikoivat ajaa myllyyn murtautuneita takaa, hyökkäsivät laukauksen ja huudon kuultuaan taloon. Vanha Finkel rukoili yhä poikaansa avaamaan hänelle oven, mutta tämä sanoi: 'Minä olen sotilas ja minun täytyy noudattaa oikeutta.' Samalla tulivat paikalle tuomari ja talonpojat. Kasper sanoi: 'Jumalan laupeuden nimessä, herra tuomari, isäni ja veljeni ovat juuri nuo samaiset varkaat, oi, jospa en olisi koskaan syntynytkään! Täällä tallissa olen vanginnut heidät, matkalaukkuni on haudattu sinne lantaan'. Silloin hyökkäsivät talonpojat talliin ja sitoivat köysiin vanhan Finkelin ja hänen poikansa ja laahasivat heidät tupaan. Kasper taas kaivoi reppunsa esiin ja otti siitä ulos nuo kaksi seppelettä, mutta ei mennyt tupaan, vaan lähti kirkkotarhaan äitinsä haudalle.

"Päivä oli valjennut: minä olin ollut niityllä ja punonut itselleni ja Kasperille kaksi seppelettä lemmikin kukista; minä ajattelin: hän koristaa sitten yhdessä minun kanssani äitinsä haudan, kunhan ehtii palata ratsastusmatkaltaan. Silloin kuulin kaikenlaista outoa hälinää kylästä, ja koska en siedä melua, vaan olen mieluimmin yksin, niin kiersin kylän ympäri kirkkomaalle. Silloin kuului laukaus, näin savun pelmahtavan korkealle, riensin kirkkomaalle, -- oi, rakas Vapahtaja, ole hänelle armollinen! Kasper virui kuolleena äitinsä haudalla, hän oli ampunut kuulan rintaansa, johon hän oli nappiin kiinnittänyt kauniille Annille tuomansa seppeleen, -- tämän seppeleen keskitse hän oli ampunut sydämeensä. Äidille tuomansa seppeleen hän oli jo kiinnittänyt ristiin.

"Luulin maan tämän nähdessäni aukenevan allani, syöksyin häneen syliksi ja huusin yhtämittaa: 'Kasper, oi sinua onnetonta ihmistä, mitä oletkaan tehnyt? Ah, kuka on jo kertonut sinulle kurjuutesi, oi, miksi laskin sinut luotani, ennenkuin olin puhunut sinulle kaikki! Jumalani, mitä tulevatkaan isäparkasi ja veljesi sanomaan, kun tapaavat sinut näin!' -- En näet tiennyt hänen juuri näiden takia tuhonneen itseänsä, luulin siihen olevan vallan toiset syyt. Silloin tuli vielä pahempaa: tuomari ja talonpojat toivat vanhan Finkelin ja hänen poikansa köytettyinä. Tuska tukahdutti ääneni kurkkuun, en voinut lausua sanaakaan; tuomari kysyi minulta, olinko nähnyt lapsenlastani. Näytin missä hän lepäsi, hän astui luo, hän näet luuli Kasperin itkevän haudalla, hän pudisteli häntä, silloin hän huomasi veren purskahtavan esiin. 'Jeesus Maaria!' huudahti hän, 'Kasper on surmannut itsensä'. -- Silloin katselivat molemmat vangitut toisiaan kauhuissaan; Kasperin ruumis nostettiin maasta ja kannettiin heidän kerallaan tuomarin taloon; koko kylä kaikui voivotuksista, talonpoikaisvaimot veivät minut sinne heidän perästään. Ah, se oli varmaan kauhein matka koko elämässäni!"

Tässä vaikeni vanhus jälleen, ja minä sanoin hänelle:

"Muori hyväseni, kärsimyksenne on hirveä, mutta Jumala rakastaa teitä myös suuresti; ne, joita hän ankarimmin kurittaa, ovat hänen rakkaimpia lapsiaan. Sanokaapas nyt minulle, kelpo muoriseni, mikä on saattanut teidät kulkemaan tuon pitkän matkan tänne ja mitä asiaa koskee anomuksenne."

"No sen voit kyllä hyvin aavistaa", jatkoi hän aivan levollisesti, "se koskee kunniallisen haudan saamista Kasperille ja kauniille Annille, jolle minä tuon mukanani hänen kunniapäiväkseen tarkoitetun seppeleen; se on läpeensä Kasperin veren tahraama, -- katsohan tänne."

Nyt otti hän mytystään pienen kiillekultaisen seppeleen ja näytti sitä minulle; saatoin sarastavan päivän valossa nähdä, että se oli ruudin mustaama ja veren tahrima. Olin aivan järkytettynä tuon kelpo vanhuksen onnettomuudesta, ja se mielensuuruus ja lujuus, jolla hän sen kantoi, täytti minut kunnioituksella.

"Voi, muori kulta", sanoin, "kuinka mahtanette voida ilmoittaa Anni-raukalle hänen surkeutensa, niin ettei hän heti pelästyksestä vaivu kuoliaana maahan, ja mikä kunniapäivä se sitten oikeastaan on, jota varten te tuotte Annille tuon surullisen seppeleen?"

"Mies hyvä", sanoi hän, "tule vain mukaan, voit saattaa minua hänen luokseen, en voi kuitenkaan kulkea nopeasti, niin tapaamme hänet vielä juuri oikeaan aikaan. Tahdon sitten matkan varrella kertoa sinulle kaikki."

Nyt hän nousi ja rukoili aamusiunauksensa aivan levollisesti ja järjesteli pukunsa ja ripusti sitten myttynsä minun käsivarteeni. Kello oli kaksi aamusella, päivä sarasti, ja niin vaelsimme yhdessä hiljaisia katuja pitkin.

"Katsohan", kertoi vanhus edelleen, "kun Finkel poikineen oli vangittu, täytyi minun mennä tuomarin luo oikeuspaikalle; kuollut Kasper asetettiin pöydälle ja kannettiin sisälle ulaanivaipallaan peitettynä, ja nyt piti minun kertoa tuomarille kaikki, mitä tiesin hänestä ja mitä hän aamulla oli puhunut minulle ikkunasta. Sen kaiken hän kirjoitti muistiin edessään olevalle paperille; sitten hän tarkasti Kasperilta löydetyn muistikirjan; siinä oli kaikenlaisia laskuja, joitakin kertomuksia kunniasta, myöskin tuon ranskalaisen aliupseerin juttu, ja sen takasivulle oli kirjoitettu jotakin lyijykynällä."

Nyt antoi vanhus minulle tuon muistikirjan, ja minä luin siitä onnettoman Kasperin viimeiset sanat: "Myös minä en voi elää häpeäni jälkeen; isäni ja veljeni ovat varkaita, he ovat varastaneet minulta itseltäni. Sydämeni pakahtui, mutta minun täytyi vangita heidät ja jättää heidät oikeuden käsiin, sillä minä olen ruhtinaani sotilas, ja kunniani ei salli minun osottaa mitään sääliväisyyttä. Olen kunnian vuoksi jättänyt isäni ja veljeni alttiiksi kostolle; ah! rukoilkoon jokainen puolestani, että minulle suotaisiin tähän, missä olen kaatunut, kunniallinen hauta äitini viereen. Se seppele, jonka läpi ammuin itseni, pitää isoäidin lähettää kauniille Annille ja tervehtää häntä minulta; ah! hänen kohtalonsa koskee kipeästi sisimpääni, mutta hän ei saa tulla varkaan pojan vaimoksi, sillä hän on aina ollut sangen arka kunniastaan. Armas kaunis Anniseni, ethän vallan pahasti kauhistune minun tähteni, tyydy osaasi, ja jos jolloinkin olit edes rahtusen hyvä minulle, niin älä puhu pahaa minusta. Enhän mahda mitään häpeälleni! Olin nähnyt niin paljon vaivaa pysyäkseni koko elämäni kunnian tiellä, olin jo aliupseeri ja paraassa maineessa eskadroonani kesken, olisin varmasti kerran päässyt upseeriksi, ja sinua, Anniseni, en olisi sittenkään hylännyt, enkä olisi kosinut ketään ylhäisempää -- mutta varkaan poika, jonka itsensä täytyy kunnian vuoksi vangita ja jättää tuomittavaksi oma isänsä, ei voi elää häpeänsä jälkeen. Anniseni, armas Anniseni, ota kuitenkin seppele, olen ollut sinulle aina uskollinen, ja niin olkoon Jumala minulle armollinen! Annan sinulle nyt vapautesi takaisin, mutta osota minulle se kunnia, ettet mene naimisiin kenenkään kanssa, joka saattaisi olla minua huonompi; ja jos voit, niin rukoile puolestani, että saisin kunniallisen haudan äitini viereen, ja jos sinä joutuisit kuolemaan täällä meidän paikkakunnalla, niin anna sinäkin haudata itsesi meidän viereemme; hyvä isoäiti tulee myös kerran luoksemme, ja niin olemme sitten kaikki yhdessä, minulla on matkalaukussani viisikymmentä taaleria, ne on pantava kasvamaan korkoa sinun ensimäisen lapsesi hyväksi. Hopeisen kelloni saakoon herra pastori, jos saan kunniallisen hautauksen. Hevoseni, univormuni ja aseeni kuuluvat herttualle, tämä muistikirjani kuuluu sinulle. Hyvästi, kallis sydänkäpyseni, hyvästi, rakas isoäiti, rukoilkaa puolestani ja voikaa kaikki hyvin -- Jumala armahtakoon minua -- ah, epätoivoni on suuri!"

En voinut ilman katkeria kyyneliä lukea näitä varmasti jalon onnettoman ihmisen viimeisiä sanoja.

"Kasperin on täytynyt olla varsin hyvä ihminen, muori kulta", sanoin vanhukselle, joka sanani kuultuaan pysähtyi ja puristi kättäni ja sanoi syvästi liikutetuin äänin:

"Todella, hän oli maailman paras ihminen. Mutta noita viimeisiä epätoivon sanoja hänen ei olisi pitänyt kirjoittaa, ne vievät häneltä kunniallisen haudan, ne vievät hänet anatomiasaliin. Voi, kirjuri kulta, kunpa voisit auttaa siinä asiassa."

"Miten niin, muori kulta?" kysyin minä, "Miten nuo Kasperin viimeiset sanat voivat siihen vaikuttaa?"

"Kyllä varmaan", vastasi hän, "tuomari on itse sen minulle sanonut. On tullut käsky kaikille oikeusistuimille, että vain ne, jotka synkkämielisyydestä ovat surmanneet itsensä, saavat kunniallisen hautauksen. Mutta kaikki ne, jotka epätoivosta ovat itsensä lopettaneet, on vietävä anatomiasaliin, ja tuomari on sanonut minulle, että hänen täytyy lähettää Kasper, koska hän on itse tunnustanut epätoivonsa, leikkelysaliin."

"Sepä on kummallinen laki", sanoin minä, "sillä voitaisiinhan jokaisen itsemurhaajan suhteen panna toimeen tutkimus siitä, onko hän toiminut synkkämielisyyden vai epätoivon vallassa, mikä voisi kestää niin kauan, että tuomari ja asianajajat itse vaipuisivat sentakia synkkämielisyyteen ja epätoivoon ja joutuisivat anatomiasaliin. Mutta ollos hyvässä turvassa, muori kulta, herttuamme on niin hyvä herra, että hän kuultuaan asian juurta jaksaen varmasti suo Kasper-raukalle leposijan äidin viereen."

"Jumala sen suokoon!" vastasi vanhus; "katsohan nyt, hyvä mies, kun tuomari oli pannut kaiken paperille, antoi hän minulle muistikirjan ja kauniille Annille varatun seppeleen, ja niin olen eilisestä saakka juossut tänne, jotta voisin antaa hänelle hänen kunniapäivänään lohdutusta vielä hänen viime tiellään. Kasper on kuollut oikeaan aikaan, sillä jos hän olisi tiennyt kaikki, olisi hän surusta tullut hulluksi."

"Miten on sitten tuon kauniin Annin laita?" kysyin vanhukselta. "Milloin sanotte hänellä olevan jälellä vain muutamia hetkiä, milloin taas puhutte hänen kunniapäivästään ja siitä että hän saa lohtua teidän surullisesta sanomastanne. Sanokaa minulle toki kaikki suoraan, tahtooko hän viettää häitä jonkun toisen kanssa, onko hän kuollut vai sairas? Minun täytyy tietää kaikki, jotta voin panna sen anomuskirjaan."

Silloin vastasi vanhus:

"Ah, kirjuri hyvä, asia on nyt niin, Jumalan tahto tapahtukoon! Katsos, kun Kasper tuli, en ollut sittenkään oikein iloinen; ja kun Kasper lopetti elämänsä, en ollut sittenkään oikein surullinen; en olisi mitenkään voinut enää elää sen jälkeen, jollei Jumala olisi armahtanut minua vielä suuremmalla kärsimyksellä, niin, sanon sinulle, että sydämeni suojaksi oli asetettu kivi, ikäänkuin jäänmurtaja, ja kaikki tuskat, jotka pohjajään tavoin syöksyivät minua vastaan ja olisivat varmasti puhkaisseet sydämeni, ne musertuivat tähän kiveen ja ajelehtivat kylmästi ohi. Tahdon kertoa sinulle jotakin; se on surullinen juttu.

"Kun kummityttöni, kaunis Anni, kadotti äitinsä, joka oli minun serkkuni ja asui seitsemän peninkulman päässä meiltä, olin tuon sairaan vaimon luona. Hän oli köyhän talonpojan leski ja oli nuoruudessaan rakastanut erästä jääkäriä, mutta hylännyt hänet hänen rajun elämänsä vuoksi. Jääkäri oli lopulta joutunut sellaiseen kurjuuteen, että hän murhasta kuolemaan tuomittuna istui vankeudessa. Sen kuuli serkkuni sairasvuoteellaan, ja se koski häneen niin kipeästi, että hänen tilansa huononi päivä päivältä, ja vihdoin hän kuolinhetkellään, jättäessään armaan kauniin Annin kummityttönäni minun huostaani ja ottaessaan minulta jäähyväiset, sanoi minulle: 'Rakas Anna Margareeta, kun kuljet sen pikkukaupungin läpi, jossa Jürge istuu vangittuna, niin ilmoita hänelle vanginvartijan kautta minun kuolinvuoteellani pyytäneen häntä kääntymään Jumalan puoleen ja rukoilleen hartaasti hänen puolestaan viimeisellä hetkelläni ja tervehtivän häntä ystävällisesti.' -- Kohta näin sanottuaan kuoli tuo hyvä serkku, ja kun hänet oli haudattu, otin pienen Annin, joka silloin oli kolmivuotias, käsivarrelleni ja lähdin hänen kanssaan kotia kohti.

"Sen pikkukaupungin laidassa, jonka läpi matkani piti, kuljin teloituspaikan ohi, ja koska teloittaja oli tunnettu eläinlääkärinä, tarvitsi minun ostaa häneltä jotakin rohtoa kylävoudillemme. Astuin tupaan ja sanoin mestarille, mitä tahdoin, ja hän pyysi minua seuraamaan mukanaan aittaan, jossa hänen yrttinsä olivat säilössä, auttamaan häntä niiden etsimisessä. Jätin Annin tupaan ja seurasin häntä. Palatessamme tupaan seisoi Anni erään pienen, seinään kiinnitetyn kaapin ääressä ja puhui: 'Isoäiti, siellä sisällä on hiiri, kuulkaas, kuinka se rapisee, siellä sisällä on hiiri!'

"Kuultuaan lapsen sanovan näin mestari muuttui sangen vakavaksi kasvoiltaan, tempasi kaapin auki ja virkkoi: 'Jumala olkoon meille armollinen!' sillä hän näki mestausmiekkansa, joka riippui kaapissa yksinään naulassa, heiluvan sinne tänne. Hän otti miekan alas ja minua kauhistutti. -- 'Vaimo kulta', sanoi hän, 'jos te rakastatte pientä, armasta Annianne, niin älkää pelästykö, jos minä miekallani hiukan naarmutan ihoa hänen kaulansa ympäriltä, sillä miekka on heilunut hänen edessään, se on vaatinut hänen vertansa, ja jollen minä sillä naarmuta hänen kaulaansa, niin uhkaa lasta elämässä suuri onnettomuus.' -- Samassa hän tarttui lapseen, joka alkoi parkua kamalasti; minä huusin myös ja tempasin Annin pois. Samalla astui kaupungin pormestari sisään, hän tuli metsästämästä ja tahtoi tuoda teloittajalle kipeän koiransa parannettavaksi. Hän kysyi parkumisen syytä, ja Anni huusi: 'Hän tahtoo tappaa minut!' Minä olin suunniltani kauhistuksesta. Teloittaja kertoi tapauksen pormestarille. Tämä moitti hänen taikauskoansa, kuten hän sitä nimitti, kiivaasti ja ankarin uhkauksin, mutta teloittaja kuunteli sitä vallan levollisesti ja sanoi: 'Niin ovat isäni uskoneet ja niin uskon minäkin.'

"Silloin sanoi pormestari: 'Mestari Frans, jos uskotte miekkanne liikkuneen, koska täten ilmoitan teille, että teidän tulee huomenna varhain kello kuuden aikana katkaista jääkäri Jürgen kaula, niin tahdon sen vielä antaa teille anteeksi; mutta se että tahdotte siitä päättää jotakin tämän armaan lapsen suhteen, on järjetöntä ja hullua; sehän voisi saattaa ihmisen vallan epätoivoon, jos hänelle myöhemmin hänen vanhuudessaan sanottaisiin, että sellaista oli tapahtunut hänelle hänen nuoruudessaan. Ei pidä johtaa ketään ihmistä kiusaukseen.' -- 'Mutta ei myöskään minkään teloittajan miekkaa', sanoi mestari Frans itsekseen ja ripusti miekkansa jälleen kaappiin. Nyt pormestari suuteli Annia ja antoi hänelle jahtilaukustaan sämpylän, ja kun hän sitten oli kysynyt minulta, kuka olin, mistä tulin ja minne olin menossa, ja minä olin kertonut hänelle serkkuni kuoleman ja jääkäri Jürgelle vietävän viestini, sanoi hän minulle: 'Te saatte sen itse toimittaa perille, tahdon itse viedä teidät hänen luokseen; hänellä on kova sydän, kenties tuon hyvän kuolevan muisto hellyttää häntä hänen viime hetkinään'. -- Nyt otti tuo hyvä herra minut ja Annin vaunuihinsa, jotka odottivat portilla, ja ajoi meidän kanssamme kaupunkiin.

"Hän käski minun mennä keittäjättärensä luo. Siellä saimme hyvää ruokaa, ja iltapäivällä hän lähti kanssani tuon syntisparan luo. Kun minä sitten kerroin hälle serkkuni viimeiset sanat, alkoi hän katkerasti itkeä ja huusi: 'Ah, Jumalani! jos hän olisi tullut vaimokseni, en ikinä olisi joutunut näin pitkälle.' Sitten hän anoi, että pyydettäisiin herra pastoria vielä kerran tulemaan hänen luoksensa, hän tahtoisi rukoilla tämän kanssa. Pormestari lupasi sen hänelle ja ylisti häntä hänen mielenmuutoksestaan ja kysyi häneltä, olisiko hänellä ennen kuolemaansa kenties jotakin toivomusta, jonka hän voisi täyttää. Silloin sanoi jääkäri Jürge: 'Ah, pyytäkää tätä vanhaa hyvää vaimoa olemaan huomenna serkkuvainajansa pikkutytön kera läsnä minun teloituksessani; se vahvistaisi minun sydäntäni viime hetkelläni.' Pormestari pyysikin sitä minulta, ja niin kammottavaa kuin se minusta olikin, en voinut sitä kieltää tuolta kurjalta ja viheliäiseltä ihmiseltä, minun täytyi kättä antaen luvata se hänelle juhlallisesti, ja hän vaipui itkien oljillensa. Pormestari lähti sitten kanssani ystävänsä pastorin luo, jolle minun vielä kerran täytyi kertoa kaikki, ennenkuin hän lähti vankilaan.

"Yö täytyi minun lapsen kera nukkua pormestarin talossa, ja seuraavana aamuna lähdin raskain mielin jääkäri Jürgen mestauspaikalle. Seisoin piirissä pormestarin vieressä ja näin miten hän taittoi sauvan; nyt piti jääkäri Jürge vielä kauniin puheen, ja kaikki ihmiset itkivät, ja hän katseli perin liikutettuna minua ja pikku Annia, joka seisoi edessäni, ja sitten hän suuteli mestari Fransia, pastori rukoili hänen kanssaan, hänen silmänsä sidottiin ja hän polvistui. Nyt antoi mestaaja hänelle kuoliniskun. 'Jeesus, Maaria, Joosef!' parkaisin minä, sillä Jürgen pää kimposi Annia kohti ja tarttui hampaillaan kiinni lapsen mekkoon, mistä Anni alkoi kauheasti parkua. Riistin esiliinan yltäni ja heitin sen tuon hirveän pään yli, kunnes mestari Frans ennätti hätään ja tempasi sen irti, virkkaen: 'Muori, muori, mitä sanoinkaan tänä aamuna; minä tunnen miekkani, se on elävä!'

"Minä olin vaipunut kauhusta maahan, Anni parkui hirveästi. Pormestari oli perin tyrmistynyt ja antoi minun lapsen kera mennä hänen taloonsa. Siellä hänen vaimonsa lahjoitti minulle ja lapselle toiset vaatteet, ja päivällisen jälkeen lahjoitti pormestari meille rahaakin, samoin useat muutkin kaupunkilaiset, jotka tahtoivat nähdä Annia, niin että minä sain hänelle kokoon kaksikymmentä taaleria ja paljon vaatteita. Iltasella tuli taloon pastori ja puhui minulle kauan siitä, että kasvattaisin Annia vain oikein hyvin jumalanpelossa, enkä välittäisi mitään kaikista noista surullisista enteistä; ne muka olivat pelkästään saatanan pauloja, joita piti halveksia. Sitten hän lahjoitti minulle Annia varten kauniin raamatunkin, joka hänellä on vieläkin, ja sitten tuo hyvä pormestari seuraavana aamuna antoi meidän vielä ajaa kolmen peninkulman matkan kotiin. Oi, hyvä Jumala, ja kaikki on kuitenkin käynyt toteen", sanoi vanhus ja vaikeni.

Kamala aavistus valtasi minut, vanhuksen kertomus oli minut aivan musertanut.

"Jumalan nimessä, muoriseni", huudahdin, "Mitä sitten on tapahtunut Anni-rukalle, -- eikö asiaa voida mitenkään auttaa?"

"Nuo hampaat ovat hänet temmanneet siihen", sanoi vanhus, "tänään hänet mestataan, mutta hän on tehnyt sen epätoivossaan; -- kunnia, kunnia oli hänellä mielessä; hän joutui häpeään kunnianhimon vuoksi, eräs ylhäinen mies vietteli hänet ja jätti hänet sitten niine hyvinensä; hän tukehdutti lapsensa samaan esiliinaan, jonka silloin heitin jääkäri Jürgen pään peitteeksi ja jonka hän salaa varasti minulta. Ah, nuo hampaat ovat temmanneet hänet siihen, hän on tehnyt sen mielenhäiriössä. Viettelijä oli luvannut naida hänet ja sanonut Kasperin jääneen Ranskaan. Silloin hän joutui epätoivoon, teki tihutyönsä ja itse ilmoittautui oikeudelle. Kello neljän aikaan hänet mestataan. Hän kirjoitti minulle, että vielä tulisin hänen luoksensa; minä tahdon tehdä sen nyt ja viedä hänelle Kasper-raukan seppeleen ja tervehdyksen ja sen ruusun, jonka sain tänään yöllä; se lohduttaa häntä. Ah, rakas kirjuri, jospa vain voisit anomuskirjalla saada aikaan sen, että Annin ruumis samoinkuin Kasperinkin saataisiin haudata meidän kirkkomaahamme."

"Kaikkeni, kaikkeni tahdon koettaa", huudahdin. "Heti tahdon rientää linnaan; ystäväni, joka antoi sinulle ruusun, on siellä vahdissa; hän kyllä herättää herttuan, minä tahdon polvistua hänen vuoteensa ääreen ja pyytää häneltä armoa Annille."

"Armoako?" sanoi vanhus kylmästi. "Hampain on hänet vedetty siihen; kuulehan, rakas ystävä, oikeus on parempi kuin armo; mitä auttaa kaikki armo maan päällä, meidän täytyy kuitenkin kaikkien astua tuomiolle:

"'Te kuolleet, te kuolleet, nouskaa jo, teit' odottaa viimeinen tuomio'.

"Näetkös, hän ei tahdo mitään armoa; sitä on tarjottu hänelle, jos hän tahtoisi ilmaista lapsensa isän, mutta Anni on sanonut: 'Olen surmannut hänen lapsensa ja tahdon kuolla enkä tehdä häntä onnettomaksi; minun täytyy kärsiä rangaistukseni, jotta pääsisin lapseni luo, mutta voi tuottaa hänelle turmion, jos mainitsen hänen nimensä.' Sentähden hänet tuomittiin mestattavaksi. Mene herttuan luo ja pyydä häneltä Kasperille ja Annille kunniallista hautaa. Mene heti, sillä näetkös: tuolla menee herra pastori vankilaan, minä tahdon puhutella häntä ottamaan minut mukaansa kauniin Annin luo. Jos kiiruhdat, niin voit ehkä vielä tuoda meille tuolla ulkona mestauspaikalla lohdutukseksi tiedon, että Kasper ja Anni saavat kunniallisen haudan."