Part 9

-- Mutta meidän Anttoo sanoo aina, että pastorista se tehdään kirkkoherra meille, parempaa ei saada maailmasta mistään. Ja kun hän kerran asian päättää, niin valmista siitä tulee. Voi kuinka sillä Anttoo paralla on nytkin kiirettä ja hommaa näissä kunnan asioissa. Tuskin syömään ennättää.

-- Se on hyvä, että meillä on yksikään sellainen mies seurakunnassa. Mieheni on monasti sanonut, että ilman Jussilaa oltaisiin aivan takapajulla ja että tämäkin rakennus ilman häntä olisi typistetty ihan mitättömäksi.

-- Oli tosiaan Anttoolla puuhaa siinäkin, niin että sääliksi kävi monasti. Riidellä typeräin, yksinkertaisten ja itsepintaisten ihmisten kanssa, ei se ole niinkään hauskaa.

-- Taitaa yleensä olla tämä seurakunta jälellä muista, vaikka minä nyt en tietysti voi mitään päättää, kun vasta niin lyhyen ajan olen täällä ollut.

-- Siitähän sen tietää, kun ei täältä vielä kertaakaan ole edes valtiopäivämiestä saatu, tokasee emäntä ikäänkuin sopivana esimerkkinä kunnan huonoudesta, ja alkaa vähän hengästyä. -- Nytkin sitä entistä vaan on sanomissa esitetty ja ylistetty.

Kun näin oli päässyt asiassaan siunattuun alkuun ja nauttinut kahvikupin lieventävää vaikutusta, alkoi emännän rinta taas kohoilla entistä rauhallista menoaan.

Hetken päästä yhtyi pappi itsekin kahvipöytään ja kohta sen jälestä Jussila.

Mutta jonkun päivän kuluttua luettiin paikkakunnan sanomalehdissä "muutamain valitsijain" lähettämä kirjoitus, jossa entiselle valtiopäivämiehelle annettiin hienosti siipeen, jotensakin siihen suuntaan, että hän olisi muka ruvennut herrain kätyriksi ja liehakoitsijaksi, eikä enää olisi mahdollinen edustamaan tuomiokuntaansa. Pitäisi olla itsenäisempi mies, joka todellisen vakuutuksen pohjalle laskee harkintansa. Ja sellaisena miehenä ehdotettiin vaaliin Anton Jussilaa, joka on kunnallisissa asioissa erittäin perehtynyt, tullut nykyään valituksi lautakunnan esimieheksi ym., ym., ja joka on paljon puuhannut kansan yhteisen hyvän eteen -- joka on vallan pohjiaan myöten todellinen suomalainen talonpoika, ja sellaisena ehdottomasti parhaiten kansan todelliset tarpeet tajuaa.

14.

Huolimatta sanomalehdessä olleesta ylistävästä kirjoituksesta, jota Jussila säilyttää lukon takana niin kuin pyhää esinettä, tai jotakuta aarretta, ei hän kuitenkaan saanut vaalissa kuin kuusi ääntä. Kaksi hänen omista miehistään, juuri ne, joita hän oli alkanut epäilläkin, itsepintaiset juuttaat, joiden kanssa ei auttanut puhe eikä mikään, ne kaksi antoivat äänensä vastaehdokkaalle; ja niin on entinen edusmies vieläkin kerran tullut valituksi, tarjonnut valitsijoilleen komeat päivälliset vaalipaikassa ja pitänyt vielä evästyskokouksenkin.

-- Jussila oli kyllä mennyt vaalipaikkaan nähtäville hänkin, tilannut kaupungista uuden mustan puvunkin aivan sitä varten, mutta ei ollut apua siitäkään.

Ja ylen karvaalla mielellä, vaikka suurena voittona pitäen jo tätäkin, ja hyvänä enteenä vastaisuudesta, päättää hän viimeisenä vaikuttimena tappioonsa olleen erään nimettömän kyhäyksen, joka heti häntä ehdottavan kirjoituksen jälestä oli ollut sanomalehdissä.

Siinä oli väitetty häntä liian vähän tunnetuksi, koko hänen ehdokkuuttaan "nurkkapatriotismiksi", ja mitä kaikkia vieraita sanoja ja "moskaa siinä oli ollutkaan, joista ei säällinen ihminen voinut saada minkäänlaista tolkkua", kuten Jussila oli sanonut. Hän oli silloin heti julmistunut ankarasti, "että sellaista painavat lehteensä, hävyttömät, puhumattakaan siitä hunsvotista, joka sen on kirjoittanut".

-- Etteikö hän ole tunnettu, hän joka on järjestänyt maanviljelyskokouksia ja pitänyt puheita sinatööreille, hän, josta jo on lehdissäkin mainittu, jonka nimi on levinnyt kymmenessä tuhannessa Suomettaren numerossa yli koko maan, ja etteikö hänellä ole taitoa! Ei sitten kellään! Vai tuoko se on tunnettua ja kykeneväisyyttä, että saa tuhrituksi kunniallisesta ihmisestä tuollaisen pätkän haukkumasanoja lehteen. Mitä "nurkkapartioita" minä olen tehnyt, olenko minä kenen nurkkia nuuskinut? Tuollaiset kirjoittajat sen tekevät ja tuollaiset lehdet, oli Jussila kiljunut sanomalehti kourassa heti postin saatuaan omassa tuvassaan, niin että koko väki silmät suurina oli ihmeissään ällötellyt. Ja tuollaista lehteä minä olen tilannut ja kannattanut, oli hän lopuksi huutanut ja viskannut vihapäissään lehden kädestään.

Ja sitten oli hän heti komentanut hevosen valjaihin ja ajanut kirkolle. Lukkarille oli hän tullut ensiksi tulena ja tuiskuna, mutta kun ei tämäkään ollut ymmärtänyt mitä tarkoitettiin niillä "nurkkapartioilla", niinkuin Jussila kiivaudessaan yhä hoki sitä sanaa, olivat he yhdessä lähteneet pappilaan.

Sielläkin oli tuo kirjoitus jo herättänyt syvää paheksumista ja paikalla oli miehissä tehty ponteva vastalause tuohon häpäisevään sepustukseen, jossa "heitettiin lokaa kunnan etevimmän miehen silmille ja samalla loukattiin koko kuntaa", niinkuin pastori oli sanonut. Ja ettei liikuttaisi salaisilla aseilla, oli pappi kehottanut ottamaan vastauksen alle kunnan parhaitten miehien nimet. Olisi itsekin ensimmäisenä pannut nimensä siihen julki, mutta kun kuului toiseen säätyyn, ei se soveltunut.

Mahtavan vaikutuksen oli vastalause tehnyt omassa kunnassa, varsinkin niihin miehiin, joiden nimet siinä olivat alla, mutta niinkuin sanottu, Jussila ei sittenkään tullut valituksi.

Vaaliin saakka oli sentään tämä puolustuskirjoitus pitänyt häntä kutakuinkin rauhallisena, sillä hän päätti varmasti, että kyllähän vielä näkevät ketä ovat loukanneet. Mutta nyt vaalin jälestä on asia käynyt entistä kovemmin hänen sapelleen, ja tuo "häväistyskirjoitus" kummittelee kaikkialla hänen mielessään niinkuin mörkö. Se kiusaa häntä yöllä ja päivällä, ja hän päättää ruveta pontevasti urkkimaan ken sen oli tehnyt, jollei muunkaan vuoksi niin vastaisen varalle. -- Hän ottaa siitä tolkun, ja sittepä nähdään! päättää hän.

Lähtee sitten vartavasten kaupunkiin sanomalehden toimitukseen ja vaatii siellä tietoa kuka häntä on loukannut.

-- Teitäkö loukannut, millä tavoin? Kuka te olette?

-- Eikö tunneta? Jaha! Kyllä minä olen käynyt täällä ennenkin. Vai ei tunneta silloin kun asia tulee kysymykseen.

Toimistossa on kuitenkin rohkeampia miehiä kuin Jussila on luullutkaan. Kun hänen asiastaan saadaan selko, nauretaan hänelle makeasti, eivätkä hänen tulistuneet katseensa laimenna sitä ollenkaan. -- Onko heidän pakko tehdä asioistaan tiliä joka miehelle, joka vaan tulee sitä vaatimaan. Kyllä sitten käskisi.

Uhkaavana poistuu sieltä Jussila ja palaa tyhjin toimin takaisin, hautoen mielessään painokannetta.

Mutta ennenkun hän siihen ryhtyy, koettaa hän vielä urkkimalla ottaa selkoa asiasta, sillä hän uumoilee, että sen takana on ollut oman pitäjän mies.

Jotensakin samaan aikaan kun tuo kirjoituskin oli lehdissä ollut, oli kotipaikoilleen palannut mies, jota ei "karkuretkeltään" enää ollenkaan oltu odotettu. Se oli lautakunnan esimies, joka kesällä oli matkoille lähtenyt ja takaisin tulollaan saanut kunnanmiehet katselemaan hiukan pitkin nenäänsä.

Virat häneltä sillä aikaa oli otettu, mutta ei hän niistä näyttänyt suurin väliäkään pitäneen eikä virka-erostaan mitään melua nostanut.

Sitä asiaa ei kuitenkaan Jussila saata ymmärtää, että mies voisi sellaisen alennuksen suuttumatta niellä, vaan alkaa nyt epäillä, että tämä se varmaan on kostosta ruvennut häntä valtiopäiviltä estämään. Ja sitä hänen luuloaan vahvistaa lukkari, kun he kerran talvella sattuvat olemaan kaikin kolmen yhtäaikaa rautatieasemalla.

-- Etkö nähnyt, sanoo lukkari Jussilalle, kuinka se veitikka äsken ohimennessään nauraa virnisteli.

-- Minulleko se nauroi?

-- Aivan sinulle, vaikket tainnut itse huomata.

-- Etten minä huomannut!

-- Ja on kuulemma ilkkunut muuallakin, että se se hyvää tekee Jussilalle. Asiasta olen saanut vihiä. Kartano siinä on ollut yhtiömiehenä ja kuuluu tuolle toiselle maksaneen.

Jussilan leukaperät paisuvat ja katse synkkenee, eikä hän puhu hetkeen aikaan luotua sanaa.

-- Onpa uumoiluni tosi sittenkin! Lähde mukaani sinne!

-- Hänenkö luokseen?

-- Saman rakkarin!

-- Mutta lupaa, ettet tee mitään, mihin hän pääsisi iskemään kiinni.

-- Elä pelkää.

-- Lähtään vaan. Olisi minullakin häneltä kysyttävää hiukan, että mihin hän on meijerin voittorahat pannut, koskei niitä tilissä näy.

Mutta ennenkun lähtevät etemmäksi, poikkeavat he aseman vieressä olevaan kievariin, ja tapaavatkin jo pahantekijän siellä. Tämäkin on poikennut sinne ja selittää parhaillaan happamen olutlasin ääressä muutamille naapureilleen kuinka etelämaissa viiniä viljellään, eikä tiedä mitään lähestyvästä vaarasta, joka Jussilan ja lukkarin haahmussa astuu ovesta sisään.

Jussila tilaa olutta hänkin, niinkuin oli aikonutkin. Kaataa lasiin ja ähisee.

-- Soo, vai niin ne siellä tekevät.

-- Niin juuri tekevät.

-- Onko niillä siellä sanomalehtiä?

-- Tietysti. Ja parempia vielä kuin meillä. Ei pistetäkään ensimmäisestä poikkipäisestä sanasta takavarikkoon.

-- Siellä kai sinäkin sitten olet oppinut sanomiin kirjoittamaan.

Puhuteltu katselee pitkään, kun Jussila häntä noin omituisesti puhuttelee ja sinuksi kutsuu, vaikkeivät he ikinä ole lähempiä tuttavia olleet.

-- Mitä kummaa puhetta tämä on? Mitä minä olen kirjoittanut?

-- Et vain tiedä, mitä olet kirjoittanut.

-- Enpä totisesti ymmärrä tätä. Juokaa oluttanne, niin pysyy suunne selvemmässä toimessa.

-- Kyllä minä sinulle vielä näytän selvät toimet. Onko se selvää tointa, että sinä minua haukut sanomissa?

-- Missä sanomissa?

-- Vielä häntä tekeytyy! Luuletko sinä, ettei asioita tunneta. Satamarkkasen sait Kartanolta siitä, että minua solvasit lehdissä; kyllä se tiedetään. Sillä nyt taas elelet, sitä juot. Lienetkö omillasi elänyt koskaan, mies paha!

Lukkari rykii ja koettaa nyästä Jussilaa polvesta pöydän alatse, peläten hänen menevän liian pitkälle, kun niin tulisesti alkaa, mutta Jussila ei ota sitä huomatakseen, purkaa vaan vihansa yhä kiivaammalla voimalla, sättien toista Kartanon kätyriksi, niin että syrjäiset jo alkavat vähitellen joukosta poistua, peläten vierasmiehen matkoja.

Mutta syytettyä alkaa asia huvittaa, kun huomaa syyn Jussilan kiukkuun, ja hän rupee nauramaan, lyö leikiksi koko jutun.

-- Vai sataan luulette minun tyytyneen niin hyvästä kirjoituksesta. Enemmän se konsti maksaa! Ja Kartanoko olisi ilennyt sataa tarjotakaan. Tuhannen hän maksoi!

Jussila ja lukkari katsovat pitkään toisiaan, että uskoako sitä miestä, vai valehteleekohan se. Tuhannenko markkaa. Ehkei valehtelekaan, koska kerran myöntää kirjoituksenkin tehneensä.

-- No, no! Kylläpä nähdään, eikö ole tuhantesi sinulle vielä tarpeenkin, ennenkuin asiasta selviit. Olisit kai mennyt kernaimmin itse valtiopäiville, senkin nurkkapart... parti... nurkkasihteeri! Elä louskuta leukaasi, luuletko Kartanon rahain pitemmälle auttavan, ei vaikka olisi miljoona. Linnassa istut vielä, tiilenpäitä saat lukea ja opetella räknäämään, että vasta osaat paremmin toisten rahoja laskea. Istun minä vielä sinun kiusallasikin valtiopäivillä, vaikka joka lehteen kirjoittaisit ja vaikka kuinkakin muiden rahoilla rehentelisit. Mutta mitä luulet, Kukkonen, voivan parempaa toivoa tuollaisilta puoliherroilta, jotka parahiksi osaavat sen verran kirjoittaa, että toisista haukkumasanoja mongertavat? Ne vasta ovat niitä oikeita nurkkapart, kuinka ma sanoisin. Lähtään Kukkonen pois! Naura vaan tarpeesi nyt, tulee se vielä päivä jolloin ei taida naurattaa.

15.

Jussila alkaa nyt kesken kaiken kiireensä kulkea asianajajain luona tuo onnettomuuden tuottanut sanomalehtinumero taskussa, ja matkustaa vihdoin jo samassa asiassa Helsinkiin. Mutta kirjoituksesta eivät parhaimmatkaan lakimiehet löydä mitään siihen määrin loukkaavaa, että siihen voisi kiinni iskeä, ja huonoihin ei Jussila luota.

Apealla mielellä astuskelee hän pääkaupungin katuja, sättien sydämessään maan lakeja, jotka eivät sen paremmin yksityisen kunniaa turvaa.

Tämä loukkaus ei ole hänestä enää muulla tavoin korvattavissa, kuin että hänen on päästävä ensi valtiopäiville. Ja hän pääsee! Hän koettaa viimeiseensä saakka ja näyttää niille, näyttää koko maailmalle, että hän kelpaa.

Toimintaa enemmän vaan, ja enemmän nimeä! päättää hän.

Se hänen oma päätöksensä rohkaisee häntä, se antaa hänelle sisällistä voimaa ja itseensä luottamusta; hänen äskeinen katukiviin kiintynyt katseensa kohoaa ylemmäksi taas, ja hän suuntaa kulkunsa ripein askelin säätyhuonetta kohti. Tuo mahtava talo vetää häntä salaperäisesti puoleensa ja hänen täytyy nähdä se.

Hän seisattuu sen edustalle ja katselee sitä niinkuin Mooses ennenmuinoin luvattua maata. Mutta hän ei aio tyytyä pelkästään sen katselemiseen, hän on kolmen vuoden kuluttua astuskeleva noita leveitä portaita ylös.

-- Siellä ne jo istuvat toiset ja pitävät kokouksiaan. Eiköhän istune siellä monta miestä, joilla on ollut samat vastukset kuin minulla nyt, ajattelee Jussila. -- Tuskin ovat kaikki sinne juuri ensi potkaisulla luistaneet. Pitääpä käydä katsomaan sinne, kuuntelemaan kuinka ne siellä asioista keskustelevat. Ja onhan siellä tuttuja miehiäkin joitakuita.

Hän astuu portaita ylös ja seisattuu hetkiseksi katsomaan taakseen. Siinä on ohikulkijoita paljon. Jussilasta tuntuu niin mainion hyvältä, kun huomaa, että ne katselevat häntä. Varmaan ne luulevat häntä valtiopäivämieheksi.

Hän ei menekään vielä sisään, vaan alkaa kävellä vakavana edestakaisin pitkää porraskiveä, juuri kuin jotain miettien, ja kävelee kauvan aikaa.

Sattuu juuri tulemaan suuri joukko nuorta kaupungin väkeä nauraen ja mehkaten katukäytävää pitkin. He seisattuvat portaitten sivuun ja tuumivat siinä, että mentäisiinkö "pappoja" kuuntelemaan.

-- Tuossa on varmaan yksi, joka on myöhästynyt, sanoo joku joukosta ihan kuuluvasti.

-- Hän miettii varmaan suurta puhetta, sanoo toinen.

Silloin avaa Jussila palttoonsa, sieppaa kellon taskustaan, katsoo vuoroin siihen, vuoroin Nikolain kirkon tornikelloon, ja astuu sitten kiireellä ovesta sisään.

Mutta siihen se ilo loppui, sillä eteisessä oleva vahtimestari ei päästänytkään etemmäksi, vaan käski menemään takaoven kautta kuulijaparvelle. Eikä auttanut sekään, että Jussila vakuutti itsellään olevan "säädyssä" tuttavia, kaksikin miestä, ja mainitsi niiden nimetkin.

-- Vielä minä kerran pääsen tätäkin tietä, vaikka kuinkakin estäisitte.

-- Se on eri asia se, mutta tällä kertaa minun täytyy seurata asetuksia.

Äskeinen lauhea mieli alkoi taas kadota. Hän tarkasteli kauvan ja tutkivasti vahtimestaria -- että tuntisi hänet, jos sattuisi kolmen vuoden perästä vielä samassa paikassa tapaamaan, -- ja poistui sitten vitkalleen, katsellen ovesta, vieläkö äskeinen joukko seisoisi siinä portaitten pielessä.

* * * * *

Samana iltana tapaamme Jussilan niiden säädyssä olevain tuttavainsa kanssa istumassa Seurahuoneen alakerrassa. He ovat alkuillasta olleet ylempänä, mutta kun Jussila on tullut niin kovaääniseksi, että on toisten mielestä herättänyt liiallista huomiota muussa seurassa, hokemalla kuinka _me_ teemme ja kuinka _meidän_ oikeastaan pitäisi tekemän, ovat "jäsenet" päättäneet lähteä pois ja vaatineet entistä "ehdokasta" tekemään samoin.

Mutta kun tämä ei ole tahtonut lähteä, vaan on valtiopäiväasioihin innostuneena luvannut ottaa vielä yhden "munkin", on siirrytty alakertaan, missä Jussila jommoisessakin pihkassa komentelee kyyppareita ja keikauttelee noita pieniä, salaväkeviä laseja, tuntematta niiden petollista vaikutusta ja huomaamatta kuinka puna nousee yhä korkeammalle hänen otsallaan.

-- Ja niinkuin jo sanoin, jatkaa hän ylhäällä kesken jäänyttä puhettaan, Kappola ei olisi ikänä tullut säätyyn ilman tuota hävytöntä kirjoitusta.

Sitten alkaa hän sättiä koko kirjoituksen taitoa, ei siltä, ettei se olisi tarpeellinen kylläkin, vaan että sitä niin rumasti väärin käytetään. Hän vetää esiin muitakin esimerkkejä sanomalehdistä, kuinka julkeasti niissä hyökätään monen kunnollisen ihmisen kimppuun, ja joutuu lopulta seuralaistensa kanssa kovaan väittelyyn.

-- Hätäkö teidän on niitä puolustaa, kun olette päässeet, aloittaa hän, mutta yskäsee sitten ja muuttaa sanansa: -- kun ette ole joutuneet sellaisen solvauksen esineeksi.

Sillä hän on ollut huomaavinaan, että muissa pöydissä seurataan heidän keskusteluaan, eikä tahdo millään tavoin herättää sitä luuloa, ettei hänkin olisi valtiopäivämies, jommoisena luulee sivullisten itseään pitävän.

Se on hänelle jonkunlainen nautinto, ja hän tahtoo kumppaniensa kustannuksella ylläpitää sitä.

Mutta hän humaltuu yhä enemmän, kiivastuu enemmän ja tuo petteessä huomaamattaan totuuden ilmi.

Väittely painetun sanan käyttämisestä, sen voimasta ja sen alkuunpanijoista on siirtynyt läpi kaikkien muotojensa, ja on jo tultu sanomalehdistä varsinaiseen kirjallisuuteen, jotka kumpikin Jussilan mielestä ovat aivan samaa.

-- Ja sitävartenko niille apurahoja valtiopäivilläkin puolletaan, että paremmin jaksaisivat ihmisiä morkata, inttää hän, mielessään ainainen kangastus siitä kirjoituksesta, jonka tähden vahtimestarikin hänet tänään pyörsi ovelta niinkuin minkä muunkin lurjuksen tahansa.

Hän tuijottaa eteensä ja hänestä tuntuu juurikuin näkisi tupakansavun ja seurahuoneen paksujen seinien lävitse taustalla kohoavan säätytalon ja siellä nuokin kaksi tyhmyriä tuossa, ja oman itsensä näkee hän siellä parvella katonrajassa, hiottavassa kuumuudessa toimivien poikanulikkain ja tyttösiekaleitten keskellä onkimassa korviinsa jotakuta sanaa noiden toisten muka viisaampain suusta, jotka onni, sula sattuma eikä mikään muu on sinne alas istumaan potkaissut.

Suonet paisuvat hänen ohimoillaan, hän alkaa katkeroitua kumppaneitaan kohtaan ja luulee huomaavansa heidän katseissaan selvää vahingon iloa, kun he kirjallisuutta puoltavat, vaikka hän juuri on antanut esimerkin sen turmiollisesta vaikutuksesta.

-- Ja niitä te puolustatte, mokomia musteen tuhrijoita, jollei teillä ole parempia asioita, niin pysykää kotonanne ja kyntäkää maata. Vai niin, vai ovat ne eteviä miehiä, ja sentähden te niille maan varoja, _meidän_ varojamme tuhlaatte, etteikö muita eteviä olisikaan? Jaa jaa, älkää ällistelkö, minä sen sanon, minä panen vastalauseeni siihen pykälään, sillä siinä on minunkin rahojani joukossa, sellaisista ne verot tarpeettomasti nousevat. Mutta te ette ymmärrä mitään, te ette tiedä kuka nykyaikana on etevä mies, ette tiedä, mutta minä sanon sen teille, se se miehistä mies on, joka enimmin voita Englantiin lähettää, joka useimmat rittelit täyttää, siitä hyötyä on isänmaalle, ääh! ja hän lyö nyrkillä rintaansa ja sitten pöytään. -- Se se mies on ja sillä on rahaa maksaa vielä teillekin palkka ja tarjota lökäriä kaupanpäälle.

Hän on tämän sapenpurkauksensa aikana lopulta kääntynyt toisiin pöytiin päin niinkuin puhuakseen kaikille, ketä huoneessa oli, eikä ole huomannutkaan, kuinka hänen omat pöytäkumppaninsa ovat luikahtaneet ovesta ulos.

Hän kuulee naurettavan, lyötävän käsiä ja huudettavan "bravo, bravo!"

Nyt tajuaa hän ryypänneensä liikaa ja joutuneensa naurun alaiseksi. Mutta tehty kuin tehty. Hän ei ole sentään vielä niin humalassa, ettei huomaisi olevansa alakynnessä tuota suurta, nauravaa joukkoa vastaan, ja sen vuoksi päättää hän peräytyä kunnialla. Nousee seisaalleen, toinen käsi pöydällä, toinen tuolin sarjalla, ja tuijottaa toisiin pöytiin, koettaen saada samean katseensa niin halveksuvaksi kuin mahdollista. Maksaa sitten edeskäyvälle ja poistuu niin jäykkänä ja vakavana kuin polvet sallivat.

-- Tyhmä juttu, tuumailee hän aamulla, herätessään ja tätä kaupunkimatkaansa harkitessaan. -- Mutta olkoonhan nyt! Annetaan ajan kulua. Hankitaan kotona enemmän sananvaltaa ensiksi, etteivät kaikki rikkiviisaat rohkene silmille pyrähtää.

16.

Juuri kun Jussila sitä kaikkein vähimmin aavisti, pyrähtikin hänen kimppuunsa melkein koko kunta, ettei hänelle jäänyt puoltajia muita kuin omat lähimmät miehensä.

Jo ensimmäistä ylöskantoa tehdessään talvella oli hän kuullut pahaa, uhittelevaa urinaa, "kunnanmiesten toimista", äyrien kohoamisesta, ylimääräisistä maantiemaksuista ym., ja paljon oli jäänyt maksuja rästiinkin.

-- Aina sitä menee vaan yhtä pohjattomasti ja tuntuupa yhä lisääntyvänkin, arveli tietämättömyydessään moni maksaja. Penkoi sitten kukkaroaan, vaan pisti sen takaisin taskuunsa ja murahti poislähteissään, että "jääköön rästimaksuun, eihän sitä tiennyt kaikkia rahojaan mukaansa varata".

-- Mitä te turhia höpisette, oli Jussila silloin jutellut. -- Tiedättehän, kuinka suuria ja ajan vaatimia parannuksia on kunnassa tehty, eikä niistä rahatta tule valmista. Tulkaa tilintarkastukseen, niin siellä kuulette, mihin sitä on mennyt ja mihin vastakin menee. Ei minulla tässä ole aikaa ruveta teille kunnan hallinnosta tiliä tekemään. Jopakai!

Ja hänen oli pitänyt suorastaan närkästyä muutamain nenäkkyyttä.

-- Kaksitoistako markkaa minulta maantierahaa, ja viime vuonna vaan kuusi! oli muuankin isäntä tokaissut, kun kuuli kuittinsa sisällön. -- Mihinkä sitä niin paljon?

-- Onhan Vuorenpään tie levitetty. Olisiko minun pitänyt se yksin tehdä.

-- Kyllä sitä vanhaakin tietä olisi onnekseen ajanut, kun ei olisi huolinut istuinlihojaan liiaksi levitellä.

-- Mitä? Mitä se sanoo?

-- Sanonpahan vaan, että olisi antanut olla rattaitten istuimen levittämättä, niin ei olisi tarvinnut tietäkään levittää.

-- Ulos! oli silloin Jussila tiuskannut pää tärähtäen ja heittänyt pöydän takaa leimahtavan katseen riihensä ylitse mieheen. -- Tämä on virallinen paikka. So so, siinä ei ole naurun sijaa!

Mutta kun hän olisi aavistanut, niin ei hän olisi maksajia kehottanut tilintarkastukseen tulemaan, sillä ne tulivat sinne niin suurella joukolla ja niin pahalla päällä, että ne, jotka siellä ennen olivat tottuneet päätöksiä tekemään, hämmästyivät kerrassaan sellaista asiain harrastusta, joka nyt niin äkkiä oli kuntalaisissa herännyt.

Oli päätetty kerrankin mennä oikein miehissä kokoukseen ja ottaa täydellinen selko koko kunnan hallituksesta, koko kunnanmiesten toimista. Ja siinä puuhassa on Kartano päämiehenä.

Ensimmäisenä joutuu siinä lukkari ahdistukseen siltakassasta, joka edellisen syksyn oli hänen hallussaan ollut.

-- Mitä tämä on? Mihin on siltakassa huvennut? huudetaan joka taholta.

-- Rautasillan kustannuslaskuun ja insinöörien syynipalkkoihin. Sehän juuri tilissä selvästi mainittiin, kuuluu vastaus.

-- Mutta puustahan tuota siltaa sentään parhaillaan tehdään.

-- Puusta tietenkin, kun sitä lietteän pohjan vuoksi ei voitu raudasta rakentaa.

-- Jassoo! Vie tulimmainen! Vai maksoi se tieto niin paljon. -- Ja sentähden nyt kiskotaan siltarahaa kaksin kerroin.

-- Tämä ei kelpaa, tällaisesta hallinnosta on kerrankin tehtävä loppu, kuuluu äkäisiä huutoja.

Kovemmaksi käy vastustus yhä, kun kuullaan tili makasiinissa olevista siemenrukiista, jotka nyt tulevat koko kunnan maksettaviksi.

-- Mitä jyviä ne ovat, mistä niitä on tullut? singahtelee kysymyksiä joka taholta.

-- No niitä ei makseta. Hukkahan tässä perii. Kymmenenkö tuhatta markkaa! Ei ikinä makseta, kun ei ole niitä pyydettykään. Maksakoot, jotka ostivatkin, on heillä rahaa.

-- Onhan tässä lainvoiman saanut pöytäkirja, oletteko päästänne sekaisin, väittävät kunnanmiehet.

-- Olkoon kirjoja vaikka pöytä täynnä! Ei makseta, ei huolita, pitäkää omanne!

-- Kyllä ne ovat kunnan omia nyt, väittää Mikkola, nykien parran sänkeä leuvassaan. Tämä hämmästyttävä vastustus on saanut hänen tiukan suunsa vastoin tavallisuutta aukeamaan ensimmäiseksi.

-- Eivät ole kunnan omia. Laiton kokous on pidetty, käy huuto seinästä seinään.

Kummastellen katselevat kunnanmiehet toinen toistaan. Tämä on heille kerrassaan outoa, tällainen kauhea vastarinta, joka nyt näyttää aivan voittamattomalta.

Jussila kakoo kurkkuaan, lukkari syleksii ja sähähtelee kuin kissa, mutta eihän siinä saa suun vuoroa.

-- Te olette suunniltanne kaikki, huutaa lopulta Jussila.

Mutta siinä ei auta mikään. Koko huone on kuin pauhaava, myrskyinen meri, jota ei mikään huuto saa asettumaan.

-- Ei makseta. Merkitkää pöytäkirjaan, ettei makseta.

Hakekoot ostajat oikeudella, jos luulevat voittavansa, mutta hyvällä ei lähde penniäkään.