Part 8

-- Tämä on kiireellisyyden vuoksi allekirjoitettava tässä samassa tilaisuudessa, sanoo hän.

-- Jassoo, että Mikkola ja kanttori saavat siis kunnalta vallan ostaa ja kunta vaan menee niinkuin takuuseen heille. Jaaha, se onkin vallan eri asia! puhukselee hiljalleen Paukola, joka on jollain tavoin väärin ymmärtänyt pöytäkirjan ja niukan nolostuneena luulee käsittäneensä väärin koko asian alusta pitäen.

-- No, ovathan ne kunnan varakkaimpia miehiä, kuiskaa hän toisiin kääntyen. Johan minä aattelinkin, että mitä se sellainen homma. Kun ostavat niin ostakoot, tottapa asiansa tietävät! Tottapa tietävät, sano!

-- Niin, sellainen nyt on päätös kuin kuulitte, sanoo Jussila. -- Pankaapa, Paukola, tuohon puumerkkinne, kehottaa hän Paukolaa.

-- Kyllähän minä sitten puumerkkini, mihinkä kohti se tähän piirretään?

-- Tuohon! osoittaa Jussila.

-- Kyllähän minä sitten, sano! myönnyttelee Paukola, joka ei oikein näy ymmärtävän mitä sana "valtuuttaa" merkitsee.

-- Mutta kyllä he siinä kaupassa häviävät, takkiinsa saavat kuin saavatkin, sillä mihinkä se sellainen jyväin paljous kauppansa tekee, naurahtelee hän sivummalle tultuaan. -- Vaan onhan se heidän oma asiansa, kutenma jo sanoin, ja ovatpa tainneet aikoinaan voittaakin.

Mutta Mikkola mutistelee suutaan ja hykertelee käsiään, astuessaan valtakirja taskussa lukkarin kanssa kunnanhuoneen pihalle.

-- Milloinkahan arvaisitte saavan sitä siementä? Pitäisi kohdakkoin aloitella kylvöä, kysäsee pihalla eräs niistä, jotka ovat ilmoittaneet ottavansa.

-- Hm! Tuotanoin, niitä olisi alku siellä meillä nyt jo, vastaa Mikkola matalalla äänellä, aivan kuin olisi tahtonut peitellä asiaa.

Ja kun kysyjä katselee häneen kummastuneen näköisenä, lisää hän selitykseksi, että he kiireellisen tarpeen vuoksi hankkivat niitä osan jo etukäteen.

Vallan vähän meni näitä kunnan rukiita kaupaksi, sillä ne olivat äärettömän kalliita, roskaisia, ja suureksi osaksi huonosti itäviäkin. Mitä lienee ollut Itämeren takaista, tuulikuivaa kesäruista.

Mutta useimmat odottivat oman peltonsa tuleentumista ja kylvivät siitä saamallaan, huolimatta myöhäisestä ajasta. Ne olivat enimmäkseen juurevia, kokeneita ukkoja ne, jotka eivät ensi hopussa hätääntyneet, vaan luottivat vanhoihin kokemuksiinsa, antaen niiden parhaansa mukaan intoilla ja touhuta, jotka jo luulivat koko maan menestyksen olevan vaarassa.

Ja siihen jäivät Jussila ja kumppanit jyvineen ötköttämään. Niitä oli Mikkolan ja lukkarin aitat täynnä, ettei ollut mihin omia panna.

Mutta olihan heillä selvä paperi taskussa, virheetön ja luja. Olihan heillä laillisen kunnankokouksen kumoamaton päätös. Jyvät olivat kunnan, tallettakoon omansa. Puhdas oli heidän tuntonsa, sillä olivathan he parastaan koettaneet ihmisten hädän lieventämiseksi, ja oliko se heidän syynsä, etteivät nämä tarjottua apua ottaneet, vaan enemmin saattoivat itselleen tulevaksi vuodeksi kadon.

Niin päättelivät he ja ajattivat rukiit pitemmittä mutkitta kunnan makasiiniin, romahuttivat siellä laariin vaan, ja kyllä sinne mahtui, kun ei ollut entistä tiellä. Ja sinne ne jäivät, eikä suuri osa kuntalaisista tiennyt ollenkaan, että he nyt olivat niin rikkaita viljasta.

13.

Tällaiset olivat ne kaksi välinäytöstä, jotka kesän kuluessa olivat kunnallisten asiain jokapäiväisen menon oheen sattuneet. Varsinkin jälkimmäisestä olivat Jussila ja hänen miehensä erittäin hyvillään, kun olivat edes yhdessä asiassa ilman suurempaa vastustusta saaneet tahtonsa perille.

Erittäinkin Mikkolan huulilla asui koko syyskauden muhoileva, hiljainen tyytyväisyys. Hän oli saanut olla välittäjänä näin mainiossa kaupassa, tehnyt sen niin kuin omissa nimissään vallan, ja maksanut puhtaasti, käteisellä rahalla. Eikö siitä ollut hänelle suuri hyöty vastaisten kauppojen varalle! Nimi kelpaa paperiin mihin tahansa, luotto on kohonnut aika askelen!

Vaan tämän asian onnistumisesta olisi sen toimeenpanijain oikeastaan tullut kiittää etupäässä sen pikaista toimeenpanoa ja harvinaista laatua.

Vakinaisessa kuntakokouksessa syyskuulla tulee toisellaisia asioita esille. Ne tunnetaan ja ne ovat kirkossa julaistavat jo kolmea viikkoa ennen. Ja siksipä onkin Jussila ja hänen kannattajansa olleet pyrynä liikkeessä, sillä asioita on paljon nyt ja kaikki ne ovat tähän samaan kokoukseen lykkäytyneet.

Paitsi kunnallisia vaaleja, sattuu tähän samaan kokoukseen vielä sellainenkin merkkitapaus, että siinä valitaan valtiopäivämiehen valitsijat, niinkuin edustuslaitoksemme mutkikas kokoonpano meillä joka kolmas vuosi vaatii. Ja siinä on seikka, joka kaiken muun ohessa on alkanut pyöriä Jussilan päässä ja täyttää hänen aivokamarinsa miltei kokonaan.

Hän tietää, että on syntynyt eri mieliä entisen edusmiehen suhteen, joka on talonpoikain mielestä liian suurellisella käytöksellään hiukan asiaansa pilannut. Hän tietää ja sisimmässään myöskin tuntee olevansa ainoa omassa kunnassaan, joka jo on kyllin kypsynyt ja täysin pätevä edustamaan koko tuomiokuntaa.

-- Saadapa vaan oman pitäjän äänet kaikki, niin ei muuta tarvitsisikaan, ajattelee hän.

Hän tuntee äänisuhteet, kun on itsekin ollut valitsemassa kerran. Kahdeksan ääntä on omalla kunnalla, naapureilla vaan seitsemän, ja kumminkin on naapurikunta aina saanut oman miehensä säätyyn istumaan, se kun on päässyt ylhäisten tuttavuuteen ja ne hänet aina ovat sanomalehdissä ehdokkaaksi asettaneet ja siten heidänkin kunnan ääniä viekoitelleet. Jo se on häpeä, ettei heidän suuremmassa seurakunnassa olisi miestä! Mutta annahan olla, päättää hän rohkeana, ja alkaa laskea miehiä. Mikkola, kanttori, Isonen, siinä kohta kolme, joista voi olla varma. Ja Perttula sitten, joka vastikään talonsa hänelle intekkiin pani. Oo, kyllä niitä karttuu miehiä, kunhan vaan se Kartano väkäleuka ei kääntäisi päitä. On tässä todellakin asia, jonka eteen kannattaa jotain uhrata, uhrata kaikki, päättelee hän itsekseen.

-- Ja pastori, häneen on turvauttava myös, vaikkei hän itse äänestämään kelpaakaan.

Lautakunnan esimiehyys, jonka hän varmaakin varmemmasti tietää saavansa, on Jussilan mielestä pikku seikka tämän toisen asian rinnalla, ja pieniä ne oikeastaan ovat kaikki muutkin hommat, mutta toimia täytyy siltä niissäkin, ja kiivaammin juuri tällä hetkellä kuin milloinkaan, että maine leviäisi, että tulisi kuuluksi kunnallisten asiain innokkaana ja kokeneena ajajana, niinkuin hän aina on nähnyt valtiopäivämiesehdokkaista mainittavan sanomissa. Jota enemmän kokouspäivä lähenee, sitä korkeammalle nousee innostus. Ajetaan kylästä kylään, rasvataan rattaan pyöriä, eikä säästetä hevosia. Ja sitä ei katsota olisiko aikaa tai ei, asiat ovat siksi tärkeitä, että omat toimet siinä saavat syrjäytyä. Kun tiedetään, että kuka tahansa, kellä vaan niin paljon ääniä olisi, saa joko itse puolestaan tai valtakirjoilla äänestää kuudennen osan koko kokouksen äänimäärästä, niin koetetaan etupäässä saada valtakirjoja suuriäänisiltä. "Meidän täytyy akiteerata", on Jussila sanonut, kun on pidetty pientä suljettua neuvottelua siinä parisen viikkoa ennen varsinaista kokousta. Minun ei sovi itseni äänestää, on hän sanonut, mutta jos teistä neljäkin miestä voisi kokouksessa lyödä kuudennen osan pöytään kukin, niin hätääkö silloin. Ja Mikkolahan äänestää jo omastakin puolestaan viidelläkymmenellä, eikä sinne toki koko kunta äänestämään saavu.

Niin on päätetty ja kylillä ajaessa tähän tapaan asiaa isäntäin kanssa aloiteltu:

-- Mitä te sinne kokoukseen suotta, ei siellä hyvinkään tärkeitä asioita tule kysymykseen, ja mitä sinne joka mies näin kiireisellä ajalla. Satuin tästä kulkemaan ohitse muilla asioilla, niin poikkesin taloon. Niin, niinhän se juuri on kuin isäntäkin sanoo, näin riihen kuivuun aikana, mutta kun se nyt kokous on lain mukaan syyskuulla pidettävä, ja ainahan tuota on maamiehellä kiirettä, aina sitä on. Niin niin! No Jussilahan se hommaa koulua Vuorenpäähän, se siellä pääasia tulevassa kokouksessa onkin. Mitähän tuon kanssa tehtänee? Jaa, vai niin, isäntä tuumi. -- No, onhan sekin totta, onhan niitä menoja nykyaikana, mutta tulee se vielä aika, että ruunu panee pakosta rakentamaan ja jos sattuu silloin kalliimmat ajat, niin. Jaa, jaa, onhan se sitäkin, mutta pitäähän meidän toki jälkeläistemmekin etua katsoa, varsinkin kun Jussila vielä on luvannut ilmaisen maan ja viisikymmentä hirttä, jos heti riidatta rakennetaan.

-- Vai on luvannut, tuumii puhuteltu.

-- Luvannut on, ja se on iso apu jo sekin. Ei siitä suurtakaan kulua kunnalle tule. Jollette viitsi sinne itse lähteä, niin pistetään tässä valtakirja. Mitäs isäntä suotta tuollaista pikku asiaa saivartelee, varojahan teillä on kyllä.

-- Eipä liikoja, ei liikoja yhtään. Nipin napin oma tarve. Vaan enhän minä sinne taida viitsiä ajaa, tehkööt kunnanmiehet mitä tahtovat. Eikä tässä olisi aikaakaan, kun on tuo riihen kuivuu. Kuinka teillä rukiita karttuu?

-- Huononpuoleisesti, ja imeltyä tahtovat riihessä.

-- Leikkasitte liian aikaiseen, tai ehkä huonosti kuivaatte. Ei meillä imelly. Niillä kylvinkin, ja hyvästi iti.

-- Vai hyvin iti, hm! Kunhan vaan ehtii tarpeeksi orastua, hm!

-- Kyllä ehtii, vaikka vielä nytkin kylväisin. Turhaa hölyä kuuluivat pitäneen.

-- No eiköhän tehdä sentään valtakirjaa, minä kun kumminkin menen muissakin asioissa silloin kirkolle ja kokoukseen, niin äänestäisin isännänkin puolesta.

-- Niin, mitä tuo nyt olisi. Hyvää viljaa siitä tulee lopultakin tänä vuonna, mutta on tarkasti kuivattava niinkuinma sen sanoin. Minä en usko muille riihiäni, itse lämmitän.

Ja isäntä, jonka ajatus askartelee kokonaan riihessä, alkaa jo tulla levottomaksi, kun vieras viivyttelee eikä näytä lähtöä hankkivankaan, istuu vaan niin kuin ei olisi kiireen kierää. Ja hänen pitäisi nytkin juuri lähteä ahdosta kohentelemaan ja heittämään pölkkyä uuniin. Hän on juuri vähää ennen vieraan tuloa saanut valmiiksi uuden, suippokärkisen seipään, jonka oikein höylällä on silitellyt, että hyvästi menisi hikisten sitomien väliin. Sillä hän aikoo työntää reikiä ahdokseen ja valuttaa hikilöylyä alas, aivan jo syyhytti kämmentä päästä koettamaan sitä, vaan eihän tuolta toiselta päässyt.

-- No pistetään nyt valtakirja, hokee toinen. Tai minulla onkin täällä valmis taskussani, pistätte puumerkkinne vaan.

-- Vai jo aivan valmis. Mikä teillä sellainen hätä sen asian kanssa? Kuinka tiesitte minun varalleni jo valmiiksi tehdä? Mutta eihän tässä ole kirjoitusverstaitakaan, kun en minä niitä ole tottunut pitelemään.

-- On minulla mukanani, aina ne ovat taskussani, kun niitä yhtenään tarvitsen. No niin, tässä menee sitten kaikki muutkin asiat, mitä siellä tulee kysymykseen. Ne toiset eivät ole juuri suuren arvoisia.

-- Päätetäänkö siellä muistakin asioista? Kyllähän olin kirkossa minäkin viime pyhänä, mutta eihän vanha mies niistä kaikista saa tolkkua.

-- Onhan se patistanut kuvernööri sakon uhalla korjaamaan Ojalan siltaa ja samalla korjattaisiin hiukan Vuorenpään kylätietäkin. Sitten valitaan siellä taas kunnanmiehiä entisten tilalle, joiden määrävuodet nyt loppuvat.

-- Mikseikä vanhat kelpaa, kun niitä yhä uusitaan?

-- Lakipa määrää aina uudet vaalit, vaan ei niissä siltä tarvitse miestä muuttaa.

-- Vai on siinäkin laki.

-- On, ja kova. Ja sitten määrätään siellä valtiopäivämiehen valitsijat.

-- Vai jo nekin taas ovat tulossa. Vaan mitäpä minä vanha mies tuosta välitän ken siellä istuu. Tottapahan viisaammat tietävät kenen asettavat. Josma häntä nyt sitten vedän puumerkkini.

-- Mutta ei huoli isäntä puhua, että minulle valtakirjan annoitte, siitä tulisi vaan turhia, ennenaikaisia löpinöitä.

Vetämällä puumerkkinsä valtakirjaan toisen osoittamaan paikkaan, sai ukko vieraan lähtemään, ja oli hyvillään kovin, että vihdoinkin pääsi kohentelemaan ahdostaan riihessä, joka hänestä sillä hetkellä oli paljoa tärkeämpi asia kuin mitkään koulut tai valtiopäivät.

* * * * *

Kun kokouksessa sitten kaikki valtakirjat vedetään esiin, päättyvät kysymykset, ankarasta vastarinnasta huolimatta aivan niin kuin oli aijottukin.

Koulua päätetään ruveta paikalla rakentamaan Vuorenpäähän, ja siihen valitaan eri toimikunta, Jussila esimiehenä. Kylätie Vuorenpäästä kirkolle päätetään levittää ja panna koko kunnan yhteiseen tiejakoon, ja senkin toimen valvominen uskotaan Jussilan huostaan. Mutta Ojalan siltaa varten asetetaan ihan eri komitea, lukkari päämiehenä, ottamaan heti ensi tilassa selkoa siitä, eikö olisi parasta rakentaa siltaa kokonaan raudasta ja kivestä, ja sitten laatimaan siitä kustannuslaskua.

Kaikki vaalit käyvät myöskin toivomuksen mukaan.

Jussila on tullut valituksi kunnallislautakunnan esimieheksi, jonka palkkaa hänen omasta esityksestään on melkoisesti ylennetty. Ja valtiopäivämiehen valitsijoiksi on tullut juuri samat miehet, joita hän oli tarkoittanutkin.

Hän on ylen tyytyväinen kokouksen tuloksiin, huolimatta siitä, että pääluvultaan suurin osa kokouksessa olijoita, Kartanon ukko etupäässä, on vaatinut pöytäkirjan otetta ja luvannut valittaa kuvernööriin, koska tällä tavalla muka karttuu yhtäaikaa aivan liikoja ja tarpeettomia rasituksia kunnalle.

Moni katuu jo, että on puumerkkinsä antanut, ja aavistaa pahaa, kuultuaan kokouksen päätökset, mutta ei sovi enää valittajiinkaan yhtyä.

Eikä siinä valitus mitään auttanutkaan, sillä kuvernööri vahvisti kokouksen päätökset, ja jo ennen rekikelin tuloa aletaan tulisella kiireellä rakentaa koulua, sillä sen pitää välttämättä olla ensi kesään valmiin, niin on päätetty.

Ja Jussila riennättää työtä.

Hänet on vastikään nähty antavan ohjeitaan koulun perustuksen laskijoille ja osoittelevan kepillään mihin mikin kivi parhaiten soveltuu -- ja melkein samalla hetkellä ajaa hän jo taas, pyylevänä kiessirattaillaan istuen aika vauhtia nummelle, mistä tien laittajain panokset paukahtelevat häntä vastaan niin kuin kunnialaukaukset, kun he siellä särkevät kiviä maantien sivusta pois.

Siihen hän seisattaa hetkeksi ja antaa rattailla istuen ja hevostaan pidätellen työnjohtajalle ohjeita, mutta kohta ei hänestä taas nähdä muuta kuin leveä selkä matkan päässä ja sivulle pöllähtelevä sikaarin savu, kun hän jatkaa matkaansa ja katoo ensimmäisen tienmutkan taa.

Hänen on ennätettävä kirkolle, Ojalan sillalle, katsomaan mitenkä lukkarin tuottamat insinöörit mittailevat vettä ja tutkivat joen pohjaa ja tekevät laskujaan vastaisesta rautasillasta.

Ja sitten on hänen ajettava uuteen pappilaan, johon apulaispappi on väliaikaisesti muuttanut asumaan, kun hänen omassa asunnossaan tehdään kunnan toimesta korjauksia. Siellä keskustelee hän papin kanssa uudesta koulusta, sen hoidosta ja järjestyksestä, ja pitää vireillä papin salaista toivoa, ettei hänen enää tarvitsisi ollenkaan muuttaa takaisin vanhaan ahtaaseen asuntoonsa, vaan saisi kirkkoherrana asettua ainaiseksi isännäksi siihen uuteen, komeaan taloon.

Valittaen sitä ääretöntä huolta ja kiirettä, mikä hänellä on näissä kunnan suurissa puuhissa, rientää Jussila pappilasta kotiin taas, mutta jo seuraavana päivänä tekee hän saman kierroksen uudestaan.

Kaikkien näitten matkainsa ja hommiensa ohessa kytee hänessä aina yksi pohjamiete, tai niinkuin mahtava pohjasävel, jonka ympärillä muut ajatukset kiertyvät vaan hiljaiseksi hyminäksi. Ja se on tuleva valtiopäivämiehen vaali. Sen suhteen on hän levoton ja tulee yhä levottomammaksi, jota enemmän vaalihetki lähenee, sillä hän on saanut syytä epäillä parin vaalimiehensä kantaa, vaikka hän niitä alussa piti täydelleen luotettavina. Hän on kuullut huhuja, että ne ovat hänestä pahoja puheita lasketelleet, ja epäilee Kartanon salaisesti toimivan hänen vahingokseen. Hän huomaa, että koko puuha on ollut liian kiireellistä, sillä hänen olisi pitänyt kietoa miehet itseensä niin kuin pikeen, josta ne eivät olisi ensi nykäisyllä irtautuneet. Mutta eihän hän ole ennättänyt sitä tekemään, eikä ole asiaa ennemmin oikein pohjia myöten ajatellutkaan.

Sanomalehdissä, joita hän nykyään entistä suuremmalla innolla tutkii, on hän jo nähnyt asetetun ehdokkaita miltei kaikista tuomiokunnista, ja muutamista useampiakin. Kuka kiittää yhtä, ken toista, ja heidän etevämmyydestään on jo paikoin syntynyt riitojakin.

Vihdoin on omastakin tuomiokunnasta joku ehdottanut entistä edustajaa, ja sen nähtyään saa Jussila ahtaan tunteen sydänalaan, joka pakottaa ja potee ja on vaan kukkuna hänen levottomuudelleen.

Tämän vielä piti sattua! Nyt olisi apu tarpeen, ajattelee hän. Pieni nykäys vaan, ja kaikki saattaisi vielä onnistua. Ettei totisesti pitänyt hänen päästä ensimmäisenä ehdokkaaksi, ettei hän sitä huomannut itse hommata, sillä itsehän se tietysti hommaa tuo toinenkin! Mutta tämä seikka on korjattava vielä tavalla tai toisella, ennenkuin se ehtii vaikuttaa lisää hapatusta hänen miehissään, Anttilassa ja Perätiessä, sillä ne ovat horjuvia ne kaksi, ne ovat epävarmoja, hän on sen jo huomannut, eikä voi tässä kiireessä niille enää mitään.

Siinä on Jussilalla pulmallinen asia.

Moneksi illaksi sulkeutuu hän kamariinsa, on kärtyisä muulle perheelle, kävelee siellä edestakaisin lattiata, miettii ja hikoilee. Tarttuu sitten jo eräänä iltana kynään, ottaa paperia ja piirtää sen yläreunaan hitaasti ja painavasti sanat: Arvoisa Toimitus.

Mutta pitemmälle ei ota kynä luistaakseen. Se pyörii vaan niissä samoissa sanoissa uudelleen ja yhä uudelleen, ja saa niissä kirjaimet lopulta niin paksuiksi, että ne sulavat yhdeksi ainoaksi mustaksi juovaksi. Ja yhtä paksuksi hämmenee hänen aatoksensakin, siinä tuntuu siinäkin vaan selvimpänä muusta sellainen paksu, painava juova, että jotain olisi tehtävä, vaan mitenkä sen tekisi. Eihän siihen sovi omaa nimeään panna alle, jos sen tekisikin, miettii hän, eivätkä taida nimetöntä lähetystä painattaa. Panisiko jonkun toisen nimen? Ei! Ei sovi sekään, se voi olla vaarallista.

Jussilan vankka leuka alkaa jo tuskasta vavahdella ja kovin punottaa otsa. Hän nousee äkkiä ylös, rutistaa paperin myttyyn ja viskaa sen vihapäissään nurkkaan.

-- Äs! ärähtää hän. Toisella se on teetettävä. Kun arvaisi pastorille puhua, se sen paraiten tekisi, ja kuka tässä juuri muu osaakaan, mutta mikä siinä lienee, etten saa asiaa hänelle puhutuksi, vaikka juuri eilenkin siellä olin ja sanat jo kielelleni nousivat. Kun tietäisi kuinka sitä aloittaisi.

Hänen synkkä katseensa kirkastuu yhtäkkiä, juuri kuin olisi keksinyt jonkun tepsivän keinon, ja hän avaa oven toiseen huoneeseen.

-- Mamma, joko nukut?

-- Enhän vielä, mitä sinä siellä ähkit ja puhkit? Kysyy emäntä vähän arasti. Olet ollut vihainen ja kärtyisä monta päivää, niin että vallan ikävältä tuntuu. Mikä sinua oikeastaan vaivaa? Ja emäntä nousee istuilleen vuoteella.

-- Kyllähän tässä maailmassa on huolta ja tekemistä, eikä ole ihmistä, kelle kaikissa asioissa rohkenisi sydäntään avata. Ne ovat lehdessä, jatkaa isäntä melkein kuiskaamalla, -- ehdottaneet taas Kappolaa valtiopäiville, hm, ja hän kyllä joutaisi jo olemaan sieltä poissakin. Mitä jo muu maailma aatelleekin, kun sitä yhtä miestä aina tyrkytetään, aivan kuin ei olisi muita miehiä ketään, juuri kuin oltaisiin niin turki köyhiä päävärkistämme kaikki.

-- Itsehän vastikään puhuit saavasi oman pitäjän äänet kaikki ja pääseväsi voitolle.

-- Mutta Anttila ja Perätie alkavat luistaa käsistäni pois, vaikka heihin alussa luotin. Se kirottu Kartano lyö salamutkia, kelmi. Ja nyt vaikuttaa tietysti tämä sanomalehden viisaus lisää pahennusta. -- Enkä minä voi kärsiä, että Kappolaa joka valtiopäiväin edellä lehdissä ylistetään. Kyllä hänessä on jo muutenkin ylpeyttä tarpeeksi. Aah, sitä kopeutta! Muistatko kuinka mahtavasti hän meilläkin kesällä nosteli nenäänsä, eikä ollut minua tuntea.

-- Hänellä on mainetta jo, joka vetää niskaa sankaan. Mutta etköhän saane sitä vielä sinäkin.

-- Ei sitä saa ilman itsestään, siinä pitää toimia. Lähdetkö kanssani pappilaan huomenna? kysyy hän pitkän ajan vaiti oltuaan, päättäen uskoa emännälleen salaiset aatoksensa ja ottaa hänet avukseen. -- Pastuurska siellä sinua on joka kerta kysellytkin.

-- Heh! vai on kysellyt. Voi sitä hyvää pastuurskaa.

-- Sinun pitää ottaa kahden kesken puhuaksesi hänelle tästä minun asiastani, salaa hyvin ja noin vaan kautta rantain, että saataisiin se hyvälle alulle. Ymmärräthän? Minun pitää päästä sanomalehtiin ehdokkaaksi, ja korkeammalle tuota toista ehdokasta. Katsos, eipä tiedä, vaikka silloin tipahtaisi joku ääni minulle naapurikunnastakin. Ehkä ilmestyisi hänenkin miestensä joukkoon joku luopio. Vaan kenenkä luulet täällä pystyvän kirjoittamaan, tai sen tekevän niin että se tepsisi, kun itse en voi sitä tehdä? Olisihan niitä poikahutiluksia, mutta pysyykö heidän takanaan asia! No valitsijamiehet sitten, mitä niistä! Mikkola ei osaa sen vertaa kirjoittaa, toiset sitäkin vähemmän. Lukkari ehkä osaisi jotain tuhria, mutta mieluimmin soisin pastorin sen tekevän, silloin asia kumminkin tulisi paikalleen. -- Ja tekeekin hän sen, kun vaan saisin hänelle siitä hienosti viitatuksi.

-- Älä hätäile ollenkaan, pastuurska on niin perin hyvä ihminen, hän on mainio ihminen. Kumpikin nukkui hyvällä mielellä. Aamulla poikkeavat he ensiksi koulurakennukselle, jossa jo aletaan ensimmäisiä hirsikerroksia panna paikoilleen.

-- Se oli mainio asia, puhuu Jussila emännälleen, että nuo hirret keväällä jäivät kelirikon vuoksi rautatielle ajamatta. Nyt saan niistä saman hinnan tässä kotona, vähän enemmänkin, paikoiltaan liikauttamatta, puhumattakaan siitä, että rakennus kuivista hirsistä tulee parempi, terveellisempi. Ja saadaan kesään valmiiksi. Tähän näin tulevat opettajattaren huoneet, neljä huonetta. Kahtahan ne vaan jotkut ehdottivat, mutta minä tahdoin neljää. Mitä kahdesta!

-- Voi kuinka mukavasti tuleekin, ihailee emäntä. -- No eihän nyt! Ja tähän tulee tietysti ikkunat, ihan vastapäätä kotoa.

-- Siihen tulee vielä lasi-ovi ja veranta. Etkö näe kiviä tuossa, ne ovat verannan pylväitten alle.

-- No kyllä tuleekin hauska asunto! Kas kun en ole ennemmin tullut tarkemmin katsomaan. No kyllä sinä Anttoo osaat, ja kesällä tässä sitten jo istutaan ja juodaan kahvia! Mutta, sanoo hän samassa juurikuin säikähtäin, -- jollei Hilma pääsisikään vielä keväällä siminaarista ulos, kun sen laskennon sanoo niin kiusaa tekevän, ja kaikkia heillä pitää oleman vastuksina.

-- Hänen _täytyy_ päästä, päättää Jussila.

He lähtevät ajamaan kirkolle päin ja pitkin tietä kuuntelee emäntä silmät loistaen, kun Jussila kertoo hänelle niistä suurista juhlista ja tanssiaisista, jotka valtiopäiviä avattaessa pidetään keisarinlinnassa Helsingissä, ja joihin säätyjen jäsenet saavat ottaa emäntänsä ja tyttärensä mukaan. Hän on niistä ennen Suomettaressa lukenut ja muistaa tarkoin koko komennon, lukee aivan kuin ulkoa emännälleen nyt siinä rattailla, kuinka suuret sotaherrat ja kenraalit taluttelevat käsistä emäntiä, ihan maalaisia talonemäntiä, joiden miehet ovat olleet siksi kyvykkäitä, että ovat valtiopäiville päässeet. Mutta ne ovat sangen valitut ne miehet, hyppysellinen koko maasta, ja emännillä pitää olla silkkileningit päällään, asetuksen mukaan tehdyt.

-- Mutta kuka sen sellaisen täällä osaa ommella? kysästä hytkäyttää emäntä.

-- Hui hai! Vai täällä! Ei, se on teetettävä Helsingin makasiinissa, missä tiedetään määrät ja mitat, ei muualla missään. Vai täällä!

-- Mutta jos pastuurskan käy kateeksi kun kuulee.

-- Elä huoli puhua niin pitkälle.

Kirkolle tultua jättää hän emäntänsä pappilan tien haaraan ja käskee siitä astumaan jalan perille. Hänen pitää itsensä vielä ajaa kanttorille kuulemaan insinöörien päätöksiä joen mittauksesta ja tulee sitten jälestä pappilaan.

Nuori, vastanaitu papin rouva hypähtelee ilosta näytellessään pappilan komeita huoneita Jussilan emännälle.

-- Kelpaa täällä nyt ruustinnan pyörähdellä, kehahtaa emäntä.

-- Mitä emäntä suotta leikkiä laskee, sanoo rouva heleään nauruun puheten, vaikka se nimitys hivelee hänen sydäntään kuin pumpuli. -- Apulaisiahan sitä vaan ollaan, jos kohta tässä nyt väliaikaisesti asutaan. Kyllähän ensi kevännä saatte kirkkoherran.