Part 7

Mies, jonka nyt luultiin lähteneen kassojen rahoja ulkomaille tärväämään, oli väliaikainen kunnallislautakunnan esimies. Hän oli aikaisemmin ollut lukutiellä, vaan kun yleisen arvelun mukaan ei ollut kyennyt virkaa itselleen hankkimaan, oli hän hommannut pienen maatilan itselleen kotipitäjässään ja sitä nyt viljeli. Hänet oli suotta aikojaan valittu varaesimieheksi lautakunnassa, joka tietysti on enemmän nimellinen kuin todellinen toimi kunnallisten asiain hoidossa, mutta olikin niinkuin tapaturmassa saanut ottaa vastaan koko lautakunnan johdon, kun vakinainen esimies oli kesken virkaansa kuollut. Lähes vuosikauden oli hän jo sitä virkaa pitänyt, ja hänen virka-ajakseen taas oli varamieheksi valittu lukkari Kukkonen. Sitten oli hänen hommastaan perustettu osuusmeijeri seurakuntaan ja pantu hänet tuon uuden liikkeen rahastonhoitajaksi. Mutta vähävarainen kun oli, ei hän voinut saada kunnan mahtimiesten luottamusta, eikä hän sitä toden teolla koettanutkaan saada kun pysyi monissa asioissa erimielisellä kannalla näiden kanssa.

Ennen vuoden loppua tapahtuvissa uusissa vaaleissa olikin jo päätetty hylätä hänet ja valita joku varakkaampi, luotettavampi mies niin edesvastuun alaiseen toimeen kuin lautakunnan esimiehen virka oli.

Ja haikeasti oli jo moni meijerinkin osakas, etupäässä lukkari Kukkonen, katunut sitä, että sellaisen tyhjän miehen haltuun oli osakerahansa ja meijerin hoidon uskonut.

Kyllähän sieltä aina jonkunlainen hinta tuli maidosta ja tekihän se vuoden lopulla tilit, mutta voittoa ei tullut liikkeestä mitään, vaikka jo kaksi vuotta oli käynnissä ollut. Olisihan sen meijerin voinut perustaa kuka tahansa, päätettiin, tai jokainen käyttää rahansa itse tuottavammin, ettei sitä olisi toisen käytettäväksi antanut. Omaksi hyväkseen hän sen meijerin laittoi, itse hyötyäkseen, osaa hän päältä kyllä koreasti ottaa osan omaan taskuunsa ja siltä tehdä meille selvät tilit. Ja hänen on täytynyt ottaa, koska niin äkkiä oli alkanut taloaan parannella, eikä tiettävää tuloa ole miehellä ollut mitään!

Niin päätti lukkari nytkin katkeralla mielellä.

-- Pahoja tekojaan karkuun hän lähti, ennenkuin joutuisi kiinniottoon. Lähti kuin poika, julkisesti vallan, ja koppasi hyvät matkarahat taskuunsa.

-- Johan minä sitä sanoin, että siinä pantiin pukki kaalimaan vartijaksi, sanoi Jussila. -- Ja mitä ne sellaiset puolitekoiset herrat muutenkaan ymmärtävät kunnan asioista. Ei niitä yliopistoissa opeteta.

-- Pyh, mitä ne! sylkäisi lukkari halveksuvasti. -- Mutta kuule nyt hyvä veli, tässä on kiireimmän kautta tarkastettava kaikki paperit, tilit ja kassat, ennenkun tuo häpeämätön luistaa käsistämme saavuttamattomiin. Sitävarten riensin tänne ensimmäiseksi. Lähde nyt heti mukaani, minä haetutan varmuuden vuoksi pastorin ja Mikkolan myös.

Ja niin saivat miehet paljon hommaa, paljon pään vaivaa, ja monta kuumaa kesäpäivää siinä hikoiltiin lukkarin luona tarkastellen ja selaillen papereita.

Illalla myöhään saapui Jussila kotiin ja aamulla lähti taas.

Mutta ei löydetty papereista mitään aihetta lähettää vangitsemiskäskyä "karkurin" jälkeen, ja niin sai hän rauhassa kuleksia, missä lie kuleksinut.

Meijerin suhteen pysyttiin sentään yhä epäilevällä kannalla, ja yhteisestä suostumuksesta ottikin lukkari heti paikalla hoitoonsa ja uudestaan tuottavammalle kannalle järjestääkseen koko liikkeen.

Nolostutti tämä juttu tosin tarkastusmiehiä vähän, varsinkin kun siitä oli huhu ennättänyt levitä koko pitäjään, mutta he lohduttivat itseään sillä että olivat täyttäneet velvollisuutensa ja valppaina kuntalaisina panneet yhteisen edun valvonnan omien kiireellisten toimiensa yläpuolelle sillä ainahan on syy pahaa pelätä ja tässäkin oli parempi katsoa kuin katua, sillä eihän niihin kaikkiin poikaviikareihin voinut täydelleen luottaa.

Ja vaikkei johtanutkaan mihinkään sellaisiin tuloksiin kuin oli luultu, oli tuo tarkastus, varsinkin Jussilan mielestä, ollut erittäin tervetullut. Sillä hän alkoi yhä enemmän kaivata julkista toimintaa. Se oli varsinkin maanviljelyskokouksen jälkeen muuttunut hänelle todelliseksi elintarpeeksi.

Kun hän toisena aamuna lähti kotoaan ja Matti ajoi hänelle hevosen porrasten eteen, oli hänestä oikea nautinto nousta rattaille mukavasti istumaan ja sanoa mahtavalla äänen painolla ja kurkkuaan karauttaen, että "pitää tästä taas lähteä niitä kunnan tilejä tutkimaan, koska ne nyt ovat niin sekaisin niiden poikain hoidossa päässeet. Pitäkää vaan, Matti, hyvää komentoa täällä kotitöissä."

Ja ajaessaan kirkolle päin, istuessaan yksinään rattailla hiljaisella nummella, missä ei kukaan vastaantulija aatosta häirinnyt, mietiskeli hän taas niitä monia parannuksia, joita tämän hänen kotiseurakuntansa asiat kaipasivat. Ja niitä ilmestyi hänen terävään huomioonsa uusia yhä, sellaisia, joita eivät uneliaat kuntalaiset olisi osanneet aavistaakaan.

Rivakampaa toimintaa tarvittaisiin kaikkialla, päättää hän. Joka kohta käy nykyään kuin nukkuvan rukous. Muista pitäjistä on yhtenään luettavana lehdissä, kuinka on sellainen tai sellainen parannus pantu toimeen ja ryhdytty mihin uuteen, yleishyödylliseen yritykseen milloinkin.

-- Mutta mitä meillä! äännähtää hän melkein kuuluvasti itsekseen. Ei mitään! Ja koko syy on siinä, että tähän asti on ollut huonoja toimitusmiehiä, kovin laimeita. Ei kansa itsestään ryhdy mihinkään. Sitä täytyy pakottaa väkisellä huomaamaan se suoranainen vahinko, minkä se tekee itselleen ja jälkeen tulevilleen laiminlyömällä monet tuiki tärkeät ja ajan vaatimat toimenpiteet.

-- Ajan vaatima, miettii hän ja toistaa vielä itsekseen sen sanan. -- Ajan vaatima! todellakin mainio sana... muistinkohan vaan käyttää sitä puheessani sinatöörille? En tainnut muistaa, koska tuntuu niinkuin nyt vasta sen syvä merkitys olisi iskenyt mieleeni.

Ja se sana alkaa herkeämättä soida hänen korvissaan ja lopulta on kuin rattaan pyöräkin somerikolla maantiellä narskuttaisi samaa sanaa, kunnes hän kirkonkylää lähestyessään laskee mäkeä alas Ojalan sillalle, jossa pyörä vaikenee ja silloin tällöin vaan loksahtaa epätasaisilla palkeilla, hänen ajaessaan siitä käyttöä ylitse.

-- Tämäkin silta huutaa korjausta, ajattelee hän -- ei riitä enää korjauskaan, se on tehtävä uusi. Siitä on vallesmannikin jo tehnyt muistutuksia, että se vaatisi uuden kannen, mutta tässä se yhä vaan paikallaan huojuu, ja palkit notkuvat kuin polkuset. Eikä pidä siitäkään kukaan huolta, ennenkun joku humahtaa hevosineen jokeen.

Hän tulee siihen päätökseen, että silta on kiireimmän kautta tehtävä uusi, ja sellainen, ettei sitä tarvitse paikkailla. Kivestä se on tehtävä tai raudasta, niin kestää kautta sukupolvien, ja lastemme lapset vielä kiittävät ja muistelevat sen tekijää. Voipihan siihen kiviseen silta-arkkuun hakata nimet niinkuin on vanhan kirkonkin päätyyn hakattu papin ja rakennusmestarin nimi. Ja koko tuo tie kirkolta Vuorenpäähän, se on levennettävä ja uudestaan laitettava. Mitähän se sinatöörikin ajatteli mokomaa polkua koluuttaessaan! Se on kunnan yhteisesti laitettava sekin, ja minä ne laitatutan, sekä sillan että koko tien, ne ovat laitettavat, jo ensi vuonna.

-- Syksyllä ne valitsevat minut lautakunnan esimieheksi, varsinkin nyt kun Vuorinen tämän temppunsa teki. Ja ketä täällä olisi toista valittavaa, jollei juuri lukkaria äänestettäisi, mutta minä hommaan hänelle muita pienempiä tehtäviä. Kokouksen otan tästä tiestä ja sillasta heti, yhdessä kouluasian kanssa.

Ja hän jatkaa yhä mietteitään.

-- Tuleehan tuon sillan ja tien laitos tosin maksamaan, sillan varsinkin. Mutta mitä siitä! Kyllä rahaa aina löytyy kun tarvitaan. Kaksituhatta on säästöä siltakassassa, asetetaan tie- ja siltakomitea, ja vaikka lukkari esimieheksi siihen, hänenhän hallussaan ne jo rahat parhaallaan ovat; pääsee niillä hyvään alkuun. Lisää kootaan ylöskannolla. Tiehen saattaa mennä satakunta markkaa manttaalilta, siltaan voidaan ottaa laina, sillä silta tulee kumminkin kalliimmaksi.

Hän sattui kääntämään katseensa pappilaan päin, jossa parhaallaan nostettiin kattotuoleja uuteen päärakennukseen.

-- Kas, johan pappilassa aletaan kattoa panna, tuumii hän. -- Se työ sentään menee kunnolleen kun saatiin mies toimeen, joka osaa pitää kokouksia ja tukkia vastustajain suut. Niin, yhteinenhän se oli meidän suunnitelmamme pastorin kanssa, mutta olisiko helläluontoisempi mies ollut pappina, niin eipä kohoaisikaan pappilan harja noin mahtavana kylärähjän ylitse näkyviin. On siinä mies, joka ei hevillä hellitä, kun kerran asian ottaa ajaakseen. On häntä kannatettava kaikella mokomin, tottapahan vastavuoron muistaa. Ja muistaa varmaan, sitä en epäilekään...

-- Niin, jos nyt menisi tien laitokseen satanen manttaalilta, palaa hän taas äskeisiin mietteihinsä, niin mitä se manttaalimiesten kukkarossa merkitsee! Minulta menisi viisikymmentä, koko ylöskanto tekisi kahdeksan tuhatta ja se olisi ensi vuonna kannettava, jos asian saisi käymään, siis minun ensimmäisenä esimiesvuotenani. Siitä lankeaa minulle vaivoistani neljä prosenttia ylöskantoa, niinkuin määrä on ollut tähänkin saakka. Se tekisi, tekisi, neljä kertaa kahdeksan tekee, jaa, siitä tulisi minulle tasan kolmesataa kaksikymmentä markkaa. Pitääpä alkaa valmistella asiaa jo täällä miesten kanssa.

-- Nooh! Hän läimäytti hevostaan ohjanperillä ja käänsi sen maantieltä lukkarin pihatörmälle ylös.

12.

Pahat aavistukset huonosta syyskesästä toteentuivat. Loppupuoli heinäaikaa muuttui tavattoman sateiseksi. Toinen aamu koitti yhtä harmaana kuin toinenkin, yötä päivää tuhuutti kylmähköä vihmaa ja toisinaan tuli vettä oikein kuuropäissä, varsinkin öillä. Hallan vaaraa ei ollut, siitä edes sai olla huoletta niin kauvan kun sadetta kesti, mutta yö alkoi pidetä ja märkyyttä tuli liiaksi. Kenellä vielä oli heinää ulkona, se ruoissa markani. Eivätkä tuleentuneet viljat.

Hyvinä kesinä hankittiin tavallisesti jo Leenan päivistä rukiin leikkuulle, mutta nyt värjötti vielä pehmeä jyvän alku kylmissään vetisen tähkänsä sisässä, maahan painuneen oljen päässä, jonka sadevesi oli roiskinut peltomullasta harmaaksi.

Ja sade jatkui yhä ja äityi vaan, huolimatta siitä, että maanmiehet kävelivät alakuloisina katselemassa vainioitaan ja mätiä heinärukojaan, toivoen hartaasti, että se jo lakkaisi. Mutta sillä ei tuntunut olevan aijettakaan lakata. Joskus se kyllä härnäili ihmiset kiposen kiirein huoneelta ulos, toivossa päästä töihin käsiksi, kun taivas hetkeksi seestyi ja aurinko pilkisti vilaukselta näkyviin, mutta samassa pudotti jo joku poistuva pilven häntä kohahtavan vesisuihkun alas ja uusia pilviä nousi toisaalta taas peitteeksi auringon eteen, joka tuskin oli ennättänyt saada komean taivaankaaren näkyviin. Silloin ei muuta kuin juosta märkänä pirttiin takaisin, ja vanhat ihmiset päättelivät, että kun noin henkäillen sataa, niin kyllä sitä silloin riittää.

Rukiin hinta kohosi yhä ja oli kohonnut ulkomaillakin. Viljakauppiaat ja ne kellä oli vanhaa säästöä tekivät mainioita kauppoja. Moni varakkaampi isäntä, niiden joukossa Jussilakin, hykerteli mielihyvästä käsiään astellessaan aitan avain kourassa, takin kaulus pystyssä ja niska jysässä märkää pihapolkua huoneeseensa, aprikoiden olisiko vielä paljonkin myötävää laarissa. Ja se temppu uudistui joka päivä ja kartutti yhä kolikoita entisten lisäksi.

Sillä ani harvoilla oli myödä. Useimmat ostivat. Ja tämä meni vielä parhaasta päästä leiväksi, sillä harva ajatteli vielä siementä. Toivo asuu sitkeästi ihmisessä, ja niinpä nytkin toivottiin päivästä päivään uutisen tuleentuvan kylvöajaksi.

Vaan sitä se ei tehnyt ja silloin alkoi asia jo todellakin näyttää arveluttavalta, ja monelle tuli hätä.

Kunnassa löytyi kyllä vanhoja, jo monena sadesyksynäkin kylvöä tehneitä miehiä, jotka eivät tilaa pitäneet ollenkaan toivottomana, vaan arvelivat levollisina, että "sitä on peltoon pantava, mitä pellosta saadaan". -- Se oli vanhain tapa, sanoivat he, ja onhan usein nähty keyrirukiinkin puhaltavan olkea kuin korentoa ja terää kuin kissan häntää. Toista on jos halla panisi, mutta eihän siitä nyt ole pelkoa. Odotetaan vaan.

Mutta Jussila ja muut kunnanmiehet eivät kuulleet sellaista puhetta. Tässä oli todellinen vaara tulossa ja tässä oli riennettävä apuun niiden, jotka sen oivalsivat. Ja niinhän kehotti jo senaattorikin kesäisessä kokouksessa, että toimikoot kunnat itse yhteisin voimin, kun he silloin jo olivat huomanneet, että siemenen puute oli tulossa. Nyt heidän oli pontevasti ja kiireellä toimittava, nyt heidän oli yhteisesti hankittava viljaa muualta, sillä vaara oli todella jo ihan kynnyksellä, näkihän sen. Heidän oli terävänäköisimpinä annettava sille potku ulos.

Siinä oli Jussilalla taas uusi toiminta-ala, ihan etsimättä, kuin käteen pistetty, ja muut asiat saivat hetkeksi jäädä tuonnemmaksi. Ja hän oli varma siitä, että sinatöörikin on hyvillään, kun kuulee, että hänen puheensa on otettu onkeen, että on edes yksi kunta, missä osataan tulla omin neuvoin toimeen, sillä tietysti ne useimmat taas käyvät hallituksen kimppuun niin kuin ennenkin katovuosina.

Kaikkein kernaimmin tosin olisi kunnanmiehistä jokainen auttanut yhteistä puutetta myömällä omaa viljaansa ja siten auttanut hädästä lähimmäisensä, pistänyt rahat omaan taskuunsa, ettei niitä olisi tarvinnut kunnasta ulos muiden hyväksi antaa, mutta minkä sille teki, että oma vilja loppui. Nyt oli toisella tavalla torjuttava vaara niiden päältä, ketä se uhkasi, koska he itse eivät ymmärtäneet tikkua ristiin panna asiansa eteen, odottelivat vaan peltojensa tuleentumista.

Ennen Jussilaa oli kumminkin jo Mikkola ollut toimessa, vaikka olikin hidas käänteissään. Hän oli ikänsä kaiken jyväkauppoja hierustellut, ja oli hänellä nytkin ollut ennen ostettua halpaa viljaa paljon, vaan se oli kaikki mennyt kaupaksi korkeasta hinnasta kuin kuumille kiville. Se oli loppunut viimeiseen jyvään ja läjittäin oli kertynyt seteleitä ja kovaa hopeata hänen rahalippaaseensa, jonka sisältöä hän tavantakaa penkoi, käänteli ja laski, mielissään hyvistä kaupoistaan.

Jyvän hakijoita tuli hänen luokseen yhä ja hänen täytyi mielikarvaudella palauttaa ne tyhjinä takaisin. Siitä alkoi hän hautoa uusia tuumia, mutta ei virkkanut kellekään niistä mitään. Istuskeli vaan silmät kyynyllään, torkkuvan näköisenä kamarissaan, kuunnellen sateen herkeämätöntä lotinaa räystäältä niinkuin rauhoittavaa soittoa, ja aina välillä kääntäen rahaläjää lippaassaan, mietiskellen ja laskien, miten paljon se lisääntyisi, jos sen uudestaan rohkenisi panna liikkeelle.

Mutta hän ei rohkene tehdä sitä, kun ei tiedä, tuleentuvatko omat laihot, vai ei. Hän on kuitenkin jo kysellyt viljaa entisiltä liiketuttaviltaan, ja hieronut jo hiukan kauppojakin, mutta pelkää näin epävarmoina aikoina ruveta yksin suurempiin yrityksiin. Ja toisaalta viehättää häntä kuitenkin kauppainto. Olisi häpeä, ja ehkä vahinkokin hänen vastaiselle liikkeelleen, jollei hän kauppa-alallaan saisi tavalla tai toisella toimia. Hänen luottonsa vähenisi, ellei hän nyt saisi jyväkauppaa toimeen, kun on suuria summia kysellyt. Ja se on saatava toimeen, vaikkei siitä sitten tulisikaan voittoa mitään. Hän hankkii yhtiömiehiä, tulkoonpa sitten vaikka tappiota, vähemmän tulee päätä kohti, kun on useampia yhdessä, päättää hän.

Silloin muistaa hänkin senaattorin kehotuksen, jonka oli kesällä Jussilassa kuullut, ja nyt valkenee asia hänelle kerrassaan.

Hän ajaa seuraavana pyhäaamuna lukkarin luo ja on pannut pikaviestin Jussilalle, että hänkin saapuisi sinne. Tämä tuleekin heti Mikkolan jälestä lukkarille ja ottaa saman asian puheeksi, josta toiset jo hetkisen ovat kahteen kynteen keskustelleet.

Hän mainitsee ensin Mikkolalle aikoneensa piakkoin ottaa kokouksen Vuorenpään koulusta ja parista muusta "ajan vaatimasta" ja tuiki tarpeellisesta parannustoimesta, nimittäin Ojalan sillasta ja heidän kylän tiestä, mutta että ne asiat täytyy lykätä vakinaiseen kokoukseen syyskuulla, koska nyt on paljon kiireellisempi seikka kysymyksessä, nimittäin siemenrukiin hankinta, joka tällä hetkellä vaatii heidän tarmonsa ja valppautensa kokonaan.

Mikkolan suu on ollut aukeamassa jo siitä saakka kun Jussila tuli huoneeseen, mutta toisen puhe on sen pitänyt puolivireessä, päästämättä laukeamaan, vaikka hänen silmistään kyllä on kiilunut unelias tyytyväisyys, kun hän on huomannut Jussilallakin jo olevan asian koko tärkeyden selvillä.

Hän odottaa vaan hetkeä, milloinka tämä hengähtäisi puheessaan.

-- Sitä siementä niin! Sitä on nyt välttämättä ja heti paikalla kunnan yhteisillä varoilla ostettava, sanoo hän silloin jyrkän päättävästi.

-- Niinkö velikin luulee?

-- Niin, vastaa Mikkola kireästi. -- Muu ei auta nyt. Ihmispahat eivät saa mistään siementä ja kylvö jää tekemättä. Mitä tulevana vuonna syödään, kun makasiinikin on melkein tyhjä.

-- Itsepä sen viime vuonna tyhjensit, naurahtaa Jussila leikillisesti.

-- Niin kyllä teinkin, mutta teinhän minä korkeimman tarjouksen, olihan se rehellinen kauppa. Ja mistä sitä olisi kunta silloin rahaa saanut! Minulta sai, ja uljaana kohoaa nyt pappilan rakennus. Ei ole tarvinnut lainoja ottaa.

-- Eipä olekaan, ja veli teki hyvät kaupat, vaan eihän se kuulu tähän asiaan mitään, tuumii Jussila.

-- Nyt on tietysti hankittava uutta tilalle, kun vanhaa ei ole, mutta kenenkä luulette täällä huolta pitävän tällaisista asioista? lisää hän mahtavasti. -- Vastustavatpa vielä koko tointa kun siitä kokouksen otamme ja koetamme heidän parastaan valvoa, saattepa nähdä sen.

-- Mutta siinä ei auta nyt vastustaminen, päättää Mikkola. Jos niin sokeita kuntalaisten joukossa löytyy, ja ne voiton saisivat, niin ostamme omalla uhallamme, omaksi voitoksi tai tappioksemme. Suostutteko siihen?

Toiset suostuvat empimättä tämän jalon asian innostuttamina, jossa näkevien oli sokeita talutettava, ja päättävät Mikkolan kehotuksesta tilata rukiita jo etukäteen, koska ei ole enää aikaa siekailla.

-- Minulla olisi rukiita tiedossani kohtuuhinnasta, jatkaa Mikkola matalalla, salavihkaisella äänellä. -- Ja kuusisataa hehtoa niitä ainakin pitää ottaa. Ei vähemmästä puhettakaan näin suureen kuntaan.

-- Niin, sanoo lukkari, -- kyllä minä otan ne Mikkolan kanssa hankkiakseni kunnan laskuun ja myydään ne sitten tietysti ostohintaan. Sen verran vaan päälle, että me saamme vaivamme korvatuiksi.

-- Tietysti, vakuuttaa Jussila. Te annatte vaan laskun vaivoistanne ja matkoistanne.

-- Olisinhan minä voinut yrittää yksinänikin tätä, tehdä siitä ahväärin, sanoo Mikkola lopuksi, mutta siitä olisi tullut liian paljon vaivaa minulle yksityisesti, enkä olisi tahtonut näin kalliina aikana suuria voittojakaan ihmisparoilta ottaa. Ja kuka tiesi, ehkei ne yksityisen kädestä olisi menneet niin hyvästi kaupaksikaan. Varmempaahan on, että kunta rahoillaan välittää koko kaupan.

-- Mutta jollei menisikään kuutta sataa hehtoa kaupaksi, niin mitä teemme lopuilla? arvelee Jussila. Eiköhän pitäisi etukäteen kysellä paljonko kukin tarvitsee.

-- Niitä _tarvitaan_ kuusisataa, inttää Mikkola. -- Mihin luulet vähemmän riittävän? Tee kuulutus vaan, ensi pyhäksi kokous. Ja voithan siihen lisätä, että tulkoot silloin ilmoittamaan kaikki, jotka ovat tarpeessa. Ensi pyhäksi kokous, sillä tässä on kiire.

Ja he lähtivät miehissä kirkkoon, ja astuivat arvokkaasti kansan lävitse, joka ei aavistanut mitään siitä erinomaisesta huolenpidosta, joka näiden miesten mielissä oli heitä kohtaan herännyt ja tällä hetkellä tehnyt koko heidän ulkonaisen ryhtinsäkin tavallista vakavammaksi, kun he kaikin astuivat sakaristoon ilmoittamaan vielä papillekin ennen kirkonmenoa tästä tärkeästä toimenpiteestä.

Hän sitten, rukoiltuaan maan kasvullisuudelle tarpeellista ilmaa ja tultuaan kuulutuksiin, teroitti erityisesti seurakunnan mieleen sitä koettelemusta, joka on meidän päällemme ylhäältä pantu meidän synteimme tähden tämän liiallisen sateen muodossa, joka nykyään uhkaa koko vuodentuloa.

-- Mutta, lisäsi hän, -- ettei tämä vitsaus tulisi liian suureksi ja ulottaisi turmelevaa vaikutustaan vielä tulevaankin vuoteen, on Herra valaissut muutamain kuntalaisten mielen huomaamaan vaaran suuruuden ja lähimmäistensä tarpeen, ja sitten hän luki kuulutuksen tulevana sunnuntaina pidettävästä kunnankokouksesta.

Mutta silloin törmäsi jyryytti jo suurin osa kansaa kirkosta ulos, niin kuin tavallista kuuluutusten aikana -- ja harva sai siitä mitään tolkkua.

Eipä tullutkaan kokoukseen kunnan tuvalle seuraavana pyhänä kuin ani harvoja pitäjän isäntämiehiä ja joitakuita leivän puutteessa olevia mökkiläisiä, jotka olivat ymmärtäneet kuulutuksen siten, että heille ostettaisiin kunnan yhteisillä varoilla viljaa.

Useimmat ukot ovat kirkosta astelleet vaan suoraan hevostensa luo aitovierille ja lähteneet kotiinsa. Joku on kyllä arvellut toisille, että "pitäisiköhän oikein mennä kuulemaan mikä niillä on meininki kunnanmiehillä, kun nyt siemenrukiin ostoa kuuluvat hommaavan ja viime syyssä möivät oman makasiinin säästöt puoleen nykyisistä hinnoista jonninjoutaviin tarpeihin?"

Mutta kun toiset taas ovat päätelleet, että "mitä turhista toimista, odotetaan omaa uutista vaan", niin ei ole viitsitty mennä kurkistamaan koko ruiskokoukseen. On päätetty vaan, että "eiväthän toki niin hulluja ole, että meille pyytämättämme viljaa ostavat".

Jussila istuu pöytänsä takana kirjat levällään, katsellen ikkunasta ulos, että eikö niitä kuulukaan tarvitsevia tämän enempää.

Vaan niitä ei kuulu.

-- Senkö verran ne omaa etuaan ymmärtävät, päättää hän, kun on tarpeekseen odottanut.

-- Olisivat nyt tulleet edes vastustamaan niin kuin aina muulloinkin, kun heidän etuaan on koetettu valvoa, naurahtaa hän lukkariin kääntyen.

-- Aletaan kokous vaan, onhan se laillisesti ilmoitettu, päättää lukkari.

Jussila lukee kovalla äänellä viime sunnuntaisen kuulutuksen tästä kokouksesta, jota asian kiireellisyyden vuoksi ei ole ennätetty kahdesti julkaista, ja lausuu loppuun päästyään erityisellä painolla alla olevan nimensä.

-- Sellainen on selvä kuulutus, sanoo hän. -- Onko kellään mitään lausuttavaa siihen?

-- Tarvinneeko tällaista kokousta pitää ollenkaan, epäilee muuan miehistä, Paukolan isäntä. -- Ennättää sitä siementä vielä omastakin pellostaan saamaan.

-- Mitä me kunnan rahoilla viljaa ostamaan, ellei menisikään kaupaksi. Kyllä Paukola on oikeassa, arvelee eräs toinen kokoukseen saapuneista. -- Ja kuinka sitä tietää mennä ostamaan, kun ei ole kukaan pyytänytkään.

-- No tännehän on juuri kehotettu saapumaan kaikkia, jotka ovat siemenen tarpeessa. Syyttäkööt itseään kun eivät ole tulleet, päättää Jussila.

-- Mutta ehkeivät ne tarvitsekaan.

-- Tarvitsevat kylläkin.

-- Onhan täällä muutamia. Paljonko luulette tarvitsevanne te? kysyy lukkari.

-- En jyvääkään minä, vastaa Paukola, -- kylvän omilla.

-- Onko vanhoja säästössä vielä? kysyy Jussila.

-- Ei ole, mutta uusia tulee kun ennättää.

-- Sitte on sama vaikka kylvätte hiekkaa peltoonne, naurahtaa Jussila, ja samaa mieltä ovat lukkari ja Mikkolakin.

-- Omahan se on asiani.

-- Eikö nämä toiset miehet ole tarpeessa? kysäsee Mikkola hiukan hämmentyneen näköisenä.

-- Eipä tiedä. Voisihan tuota vähän ottaa, kun tietäisi hyviä saavansa.

-- Hyviä tulee. Parasta Waasan ruista, raskasta ja itävää, menneen vuoden satoa, vastaa Mikkola tavallista kiireemmin.

-- Merkitse Kukkonen paperille sinä, paljonko nämä miehet ottaisivat, komentaa Jussila.

Lukkari tekee työtä käskettyä, mutta paljonko ne muutamat miehet tarvitsevat!

-- Ei oteta ollenkaan, iskee Paukola vastaan.

-- Mutta otetaan, väittää Mikkola. Kuusisataa hehtoa otetaan, minä tiedän että se määrä makeasti tarvitaan.

-- Mitä hullua te tuumaatte? Eihän tässä ole pyytäjiä kuin muutamaan hehtoon, ja te kuutta sataa...

-- Kyllä ne vielä ovat tarpeen, ennen kuin kylvö on tehty. Hätäpä taitaisi tulla monelle, ellei nyt otettaisi, päättelee Jussila miehineen.

Paukola ja pari muuta miestä lyövät yhä ankarasti vastaan, mutta he ovat vähemmistönä, ja rukiita päätetään ottaa kunnan laskuun kuusisataa hehtolia "yksimielisesti", niin kuin Jussila kirjoittaa pöytäkirjaan. Mikkola ja lukkari valtuutetaan hankkimaan ne kiireimmän kautta.

Pöytäkirja on lyhyt ja selvä ja Jussila lukee sen hätäisesti lävitse.