Part 6

-- Oli niitä. Minä jo valvoin toisenkin yön melkein kokonaan ja samaan menoon meni osa viime yötäkin, kun tässä isäntä vielä pappia ja kunnanmiehiä kestitsi. Ei meillä liikoja makailla, uskokaa se, vaikka nyt sattui poikkeus. Kyllä työt menevät etupäässä muista, vaikkei isännän silmä aina ennätäkään niitä valvomaan. Jaa'ah, kyllä ne menevät. Mutta menkää hyvät miehet huoneeseen ja pistäkää piippuun, siinä on vuoteen sarjalla minun tupakkamassini, kohta vasemmalla ovesta sen yhdenmaattavan vuoteen päässä. Pankaa piippuun vaan siitä niinkuin omastanne, kyllä tämä talo miehensä tupakassa pitää ja riittää tarjota vieraallekin. Menkää sisään vaan, minun pitää kolkuttaa kyökin ikkunaan, koskei sieltä vielä näy kahvisavua nousevan. Jaa'ah! Olipa niillä piika pahoillakin juoksemista eilen.

Ja Matti astelee jo viimeisiä sanoja puhuessaan housujaan nostellen kyökkiin päin.

Anton Jussila itse herää vasta ruokakellon soittoon, kun väkeä aamiaiselle soitetaan.

Säännön mukaan komennetaan sillä aamullakin kaikki työhön, torpparit, muonamiehet ja rengit, ja Matti sitä tavallisesti heilauttelee näin kesäiseen aikaan puoli viideltä, niinkuin on isännän määräys, vaikka tänään se aamusoitto jäi harvinaisena poikkeustapauksena tekemättä. Mutta tälläkin kertaa ovat torpparit kyllä olleet määräaikana työssä, jos oma väki vähän myöhästyykin.

Jussila ei olekaan mikään pikkutalo, jossa isännän itsensä täytyy olla mukana ensimmäisestä viimeiseen ja kantaa sama helle kuin renginkin, jos mieli leivässä pysyä. Ei, se on paikkakunnan suurimpia, sillä emätalo, jonka Jussila oli isältään perinyt, oli jo joltisenkin suuri ja siihen oli hän jo vuosia sitten saanut polkuhinnasta yhdistetyksi erään velkautuneen naapuritalon.

Nyt on isännälle karttunut jo niin paljon tuottavia sivutoimia, ettei hänen kannata, eikä mielestään sovikaan ottaa itse osaa talon töihin muulla tavoin, kuin että käy joskus pelloilla ja työmailla katsomassa ja antaa määräyksiään.

Mutta valmista tulee töistä siltä ja _täytyy_ tulla, olipa hän itse saapuvilla tai ei. Hän on osannut asettaa lujia määräyksiä ja tinkitöitä niille, jotka "ovat raatamaan luodut", ja valvoo myöskin että ne tulevat tehdyiksi. Ja siinä toimessa on Matti uupumaton apumies hänelle, niinkuin uskollinen koira, jolle toisinaan annetaan kovia sanoja ja potkukin joskus, mutta joka siitä vaan liittyy yhä kiinteämmin isäntäänsä, kun häntä senjälestä hiukan hyvittelee.

Näitä tinkitöitä muonamiehet ja torpparit kyllä joskus valittavat liian ankariksi, kun esimerkiksi pitää kaivaa sata syltä pellonojaa päivässä, niin että illalla ovat luut loksahtaa liitteistään, mutta siihen valitukseen on Anton Jussilalla valmiina aina sama varma ja jyrkkä vastaus: "Kun et tahdo tehdä, mene matkaasi. Kyllä kelpaisikin antaa teidän herrastella ja itse tekisin työt."

Mutta mihinkä se torpparikaan paremmilleen lähtee, kun on torppa pahaseensa juurtunut ja kotiutunut. Pellon tilkkuset, jos kohta ovatkin toisen omaa, ovat käyneet rakkaiksi, kun niissä vihdoin näkee hikensä ja väkensä ja sitkeitten ponnistustensa hedelmän ja niistä toivoo joukolleen leipää. Jos uudistorpan jostain saisikin ja siihen muuttaisi, niin ala vanhana uudestaan taas sama raataminen, minkä jo miehuutesi päivinä näit valmiina!

Eikä sovi muonamiehenkään vuottansa kesken heittää. Siinä olisi nappiherra niskassa ja oikeuden käynti edessä, eikä puolta pahaakaan, kun isäntä sentään on täyden palkan maksanut mitä on luvannutkin, eikä ole mitään sopimatonta loukkausta tehnyt.

Mutta aina on Jussila kumminkin vuosimiehiäkin saanut, sillä niitä löytyy muuttelevissa työmiehissä paljon sellaisia, jotka eivät työn kovuutta säikähdä, kun vaan on upea talo ja paljon seuraa työmailla. Se on heillä jonkunlainen seurustelun halu, jonka eteen he kernaasti uhraavat hikensä enemmän kuin tavallisissa oloissa tarvittaisiin, ja niin päättävät he koettaa vuoden.

Määrätyöt tehdään Jussilassa, olipa isäntä valveilla tai makasi, kotona tai kylässä. Ja tunnilleen soi kello työhön ja työstä pois.

Niinkuin sanottu, siihen kellonsoittoon, joka kolmen ja puolen tunnin työn jälkeen ilmoitti torppareille, että saavat lähteä katsomaan mitä kotona on eväslaukkuun pantu, heräsi nyt isäntä. Hän vilkaisi kelloaan pöydällä ja huomasi sen olleen jo murkinasoiton. Ensi ajatuksensa oli, että muistikohan hän vaan eilen määrätä töitä miehille, mutta kyllä se Matti tietää.

-- Hohhooh! haukotteli hän. -- On sentään mainio asia, että on niin uskollinen apumies talossa. Ei vaadi suuria palkkoja, muuta kuin pientä hyvitystä joskus.

Päästyään jalkeelle vuoteelta, alkoi hänen aatoksensa paikalla askarrella eilisen päivän tapauksissa ja ensimmäinen ajatus työn toimista haipui niiden rinnalla niinkuin unessa nähty mielikuva.

Kääntyipä mihin tahansa, kaikkialla näkyi vielä peittymätön jälki eilisestä kokouksesta. Salissa olivat pöydät paikoillaan ja niillä lasit ja juoman tähteet yötisestä kemusta. Siisteys vaan ei ollut sama, sillä pöytäliinat olivat tahriintuneet, lattialla tupakan tuhkaa ja sinne tänne viskeltyjä sikaarin pätkiä. Kaikki muistutti sitä mikä oli ollut, vaan mitä ei enää ole.

Tämä tyhjyys tuntui Jussilasta painostavalta ja ikävältä, ja hän huomasi nyt enemmän kuin milloinkaan kaipaavansa suurempaa seuraa, laajempaa toiminta-alaa, kuin mitä koti ja isännyys yksin tarjosivat. Ja pieniä ne oikeastaan olivat nuo kunnallisetkin toimet tähän saakka olleet, pieniä ja vähän huomatuita ulkopuolella kunnan ahdasta piiriä. Eilen hänet kyllä oli huomattu ja oli varmaan ihmeteltykin hänen esiintymistään, vaikka se nyt tottumattomuuden vuoksi olikin käynyt hiukan kampelasti, aivan vähäpätöinen asia muuten, mutta tänään on entinen ahdas piiri ympärillä taas, jossa ei kukaan pane huomiota, vaikka kuinkakin etevästi esiintyisi. Kyllä se oli hänen ensimmäinen todellinen voittonsa julkisuuden alalla, jonka hän eilen juuri tässä samassa salissa, tämän saman pöydän päässä otti, mutta se himmenisi, jollei siihen saisi uusia lisää. Hän jää unheeseen, jollei lähde uusille valloitusretkille. Mutta niin ei saa käydä, päättää hän, sillä hänessä on alkanut herätä tunne siitä, että hänet on suuriin tehtäviin määrätty ja hän niihin pystyy. Hän ei saa tapausten virrassa painua pohjaan, missä suuri rahvas tiedottomana ja tuntemattomana vyöryy eteenpäin, hänen täytyy pysytellä päällimmäisinä, jotka aina ovat huomattavissa ja joiden nimiä mainitaan.

Sellaisissa mietteissä mittelee hän salin lattiaa ja tämä alkava päivä tuntuu hänestä eiliseen verraten kovin tyhjältä.

Ei ole mitään, mihin tarttuisi kiinni, ei ketään kelle edes puhuisi eilisiä tapauksia, paitsi oma väki, jonka kanssa aina saa olla yhdessä. Ei muista hän edes aamukahvia, joka hänelle tavallisesti tuodaan vuoteelle, vaan jota nyt ei tiedetä tuoda, kun luullaan hänen vielä nukkuvan. Hän kävelee vaan salissa ja katselee ikkunoista ulos, juurikuin se, jolla on ikävä tai joka odottaa jotakuta.

Samassa tulee emäntä hiljaa huoneeseen ja kun näkee miehensä jo olevan ylhäällä, ilmoittaa, että siellä on pari asiamiestä kyökissä odottelemassa.

-- Keitä ne ovat... millä asialla?

-- Tuolta sanovat olevansa Nummenperästä, vaan en tullut heidän asiaansa kysyneeksi.

-- Minä tulen...ei, käske heidän tulla tänne saliin. Jussila sieppaa kamarin pöytälaatikosta nenälleen kirkassankaiset, kuminauhassa riippuvat kakkularillit, jotka hän oli viime kaupunkimatkalla ostanut, sytyttää kiireellä sikaarin, tempaa ensimmäisen sanomalehden, mikä käteen sattuu, ja asettuu paitahihasillaan, tohvelit jalassa, salin kiikkutuoliin istumaan, kylin oveen.

-- Kuinka me nyt tänne... olisihan se sellainen asia puhuttu kyökin puolellakin... onkohan vaan Eenokki saappaasi puhtaat, kuuluu karkea, vähän ujosteleva ääni porstuasta, juuri kun Jussila kiireestä syvään hengähtäen on päässyt asettumaan kiikkutuoliinsa, ja miehet astuvat sisään seisattuen ovelle.

Jussila ei ole hetkiseen huomaavinaan heitä, ymähtelee vaan, silittelee kämmenellä leukaansa ja on tavattomasti syventynyt lukemiseensa.

Kun odotus alkaa käydä pitkäksi, äännähtää vanhempi miehistä vihdoin epäröiden hyvää huomenta.

Silloin huomaa Jussila vieraat, asettaa lehden pöydälle viereensä ja rillit sen päälle, pyyhkii otsaansa silmistä alkaen ylöspäin, ikäänkuin selviytyäkseen syvästä tutkimisestaan näkemään näitä vähäpätöisiä, jokapäiväisiä asioita, ja äännähtelee: hm, jaha, hm! nenästään yskähdellen.

-- Huomenta, huomenta! vastaa hän, heittäen tuolistaan tutkaisevan katseen miehiin, ja kysyy mitä olisi asiaa.

-- Eihän noita meikäläisillä paljon asioitakaan, vaikka ainahan niitä vähin. Kun vaan ei olisi tultu häiritsemään isäntää.

Jussilan mieleen ilmenee pikainen kuva, että mies sanoi "herraa", että hän on joku korkea virkamies, joka juuri oli syventyneenä jonkun tärkeän kysymyksen ratkaisemiseen, ja nyt nuo tomppelit tulivat häiritsemään häntä. Hän kaivaa ähkien pikiintyneen lyyjykynän pätkän liivinsä lakkarista, kääntyy pöytään päin, selin miehiin, ja vetää sillä jotain merkkejä sanomalehden syrjään.

-- No niin, no, jaha, jaha! lueskelee hän nostaessaan päänsä pöydästä ja kääntyessään asiamiehiin päin.

-- No, ettehän nyt juuri häiritsemäänkään sentään, sanoo hän. -- Kyllähän minä olen asiamiehiin tottunut ja saan joka päivä jonkun hetken uhrata virkatoimiin, kunnan yhteisten asiain valvomiseen ja asiamiesten vastaan ottoon, mutta senhän sitä täytyy ihmisiä auttaa, joka siihen kykenee. Se on maailman meno se, heh! Mutta kas kun en muistakaan, vaikka olen kylläkin tainnut nähdä joskus -- ettehän te ole oman kylän miehiä?

-- Tuoltahan me olemme Nummenperästä, sanoo vanhempi mies. -- Minä olen se Jussi, joka tätä nykyä yritän olla lampuotina siellä puulaakin talo pahassa, kyllähän me isännän kanssa nuorempina paljonkin yksissä oltiin. Kerran hevostakin vaihdettiin tuolla Ylimattilassa ja minä sain takkiini että rotisi.

-- Kas kuinka olet vanhennut, rientää Jussila sanomaan, -- vaikka oikeastaan hänen tekisi mieli kieltää koko asia.

-- Kyllähän tämä maailma laahaa miehensä niinkuin Kokkalan housut. Paljon on ollut raatamista minullakin ja huolta, ettei siinä ole jaksanut tali pinnalla pysyä. Suuri on joukko leivässä pidettävä, eikä ole ollut varoja edes omaa maatilkkua hankkia, vaan pitää vielä siitä hävinneestä talosta puulaakille suuri vero maksaa. Metsän veivät, että tuskin on kalikkaa pesään pistää, mutta muuta huolta eivät ole tilasta pitäneet, eikä sille tänä huomenna ostajaakaan ilmesty.

-- Niin, onhan se niinkin, hohhooh, haukottelee Jussila. -- Vaan mikä teillä oikeastaan oli asiana?

-- Sehän meillä oli asiana, että otettaisi, tai oikeastaan tämä Eenokki ottaisi, hän pitää sitä meidän talon torppaa, Suosikaa, niin, tämä Eenokki nyt ottaisi rahaa lainaksi kunnan suopankista ja minä menisin Ylimattilan kanssa takuuseen. Tultiin kysymään ottaisiko isäntä tehdäkseen velkakirjan.

-- Suuriko summa summa pitäisi otettaman?

-- Kyllähän sata markkaa kumminkin pitäisi ottaa, arvelee Eenokki, torpan mies. Olisi koetettava suota heinänkasvulle ja saada siihen ojia. Kyllähän sitä sarkoihin pistelisi, mutta valtaoja se rahaa nielee. Eivät näy siitä isännät välittävän mitään, vaikka on tämän Jussin kanssa puheena pidetty, ja nyt täytyy yrittää itseni, koska ovat luvanneet, että saan torpassa olla eteenkinpäin.

-- Eiväthän ne välitä, todistaa lampuoti. -- Minä otan tämän Eenokin kanssa osaa valtaojan kaivuun.

-- Hm! Te ottaisitte siis lautakunnan esimieheltä rahan.

-- Sieltä niin, taikka siitä suopankista. Hänenhän se on hallussaan. Olisi tainnut hänkin kirjan tehdä, mutta ajateltiin selvemmäksi mennä valmiilla paperilla.

-- Hm! Tiesi osanneeko tuollainen nurkkasihteeri tehdä edes velkakirjaa, ymähtää Jussila halveksuvasti.

-- Mutta onhan hän maisterimies, ja ovathan hänen hallussaan kunnan kassatkin kaikki.

-- Pyh, kas mun tätä! Sellaiset maisteruudet eivät paljoa merkitse, kun ei kumminkaan ole senkään pitemmälle kyennyt. Eikä taida hän enää kauvankaan kassoja hoidella, vaikka ne sattui saamaan niinkuin petteessä haltuunsa.

Jussila miettii hetken, että olisiko hänen itsensä lainata tuo raha miehille. -- Mutta pitäisi olla varmemmat takuut, summa on niin pieni ja miehillä niin vähän ääniä, ettei taida maksaa vaivaa niitä puolelleen yrittää. Tulee niitä tänä syksynä vielä parempiakin tarvitsijoita.

-- Sata markkaa, sanoitte?

-- Niin, ja minä takaan Ylimattilan kanssa. Pistää vaan hänen nimensä sinne, kyllä hän sitten vetää puumerkkinsä ja todistutetaan kylässä.

-- Jahah, jahaah! äännähtelee Jussila. -- Pistetään sitten paperi.

Hän käskee miehet kamarin puolelle ja istuutuu kirjoituspöytänsä ääreen.

Pöydällä on vielä paperipakka eiliseltään ja siinä päällimmäisen arkin puolikkaassa iso, kuivunut mustepilkku, joka johtaa elävästi Jussilan mieleen sen miehen, joka sen siihen tipahutti niinkuin muistoksi.

-- Äs, saakeli! ärähtää hän samassa ja heilauttaa kynänvartta lattialle päin, juurikuin heittäisi siitä pois jotain -- Kuka riiviö täällä taas on minun kirjoitusverstaitani pidellyt? Varmaan eilen siinä joku moskuroinut, joka ei ole tiennyt miten päin kynänvarren kirjoitusmatolle asettaa.

Hän kääntyy nyt kummasteleviin miehiin päin ja selittää, mitenkä se on tarkka asia tämä.

-- Joka vaan niin paljon kynää pitelee kuin minäkin pitelen, niin se sen tietää, sanoo hän ja kääntyy taas pöytään päin. Viipottelee sitten kättään hetken, niinkuin vauhtia ottaakseen, ja laskee kynän paperiin niin että rasahtaa.

-- Niinpä tietenkin, kukin työkaluaan, sanoo Eenokki, ja lisää sitten naurahtaen:

-- Muistuu mieleeni isävainaja, kuinka hänkin oli tarkka kirveittensä kanssa. Panipa vaan joku kirveen häkkiin, varren vasemmalle, niin heti ottaessaan ärähti, että "kuka vasenkätinen täällä taas on kirveitä pidellyt!" Hehheh, työkaluaan kukin, vaikka se olikin vaan kirves.

-- Mitä nyt ollaan velkaa isännän vaivoista, kysyy Eenokki, kun kirja on valmis ja kumpikin ovat panneet puumerkkinsä siihen.

-- Kaksi markkaa, sanoo Jussila lyhyeen, niinkuin lääkäri, joka on kirjoittanut reseptin.

Miehet katselevat toinen toistaan, mutta eivät virka mitään. Eenokki kaivaa sitten nahkakukkaron taskustaan, hellittää kurenauhan, kaataa koko sen sisällön kämmenelleen ja saa siitä kokoon pientä hopeaa ja vaskea kaksi markkaa, jotka asettaa varovasti pöydän kulmalle.

-- Ettei ole pitänyt sitä kirjoituksen konstia oppia! sanoo hän kumppanilleen, kun ovat tulleet pihalle. Ja omia asioitaan keskustellen astelevat he Ylimattilaan ja suuntaavat sieltä velkakirjoineen kulkunsa kirkonkylään lautakunnan asiamiehen luo.

Tämä sattuu olemaan kotosalla ja sanoo rahaa olevan suokassassa, kun velkakirja vaan on kelvollinen. Ottaa sitten paperin Eenokilta, ja silmäiltyään sen loppuun hymähtää makeaan nauruun ja sanoo:

-- _"Vuodenpäässä",_ sepä lystikäs paikannimi! Eihän sellainen nimi kelpaa velkakirjaan, jota ei minun tietääkseni ole koko maassa. Vuorenpään kylää hän tietysti tarkoittaa, mutta täällä on muitakin muodollisia virheitä, nämä suokassan velkakirjat kun ovat tehtävät ylen tarkkaan, määrätyn kaavan mukaan. Takuut kyllä ovat kelvolliset näin pieneen summaan, mutta kirja on tehtävä uusi.

-- Katsopa kelmiä, ja kaksi markkaa otti.

-- Velkokaa rahanne takaisin.

-- Kyllä se siellä taitaa pysyä, ja mikä pahempi, tästä on nyt uusi marssi hakemaan kirjan tekijää ja sitten takaisin taas ottamaan Ylimattilan puumerkkiä. Tulen pahahenki ja tukkaan kiinni, että piti noin könösti käymän, äkeili Jussi, ja kuka sen kirjan nyt lopultakin kohdalleen tekee! Eikä tässä olisi aikaakaan tyhjää hölkötellä.

-- Eiköhän maisteri ottaisi tuota tehdäkseen, ehdottaa Eenokki, mutta kahta markkaa minulla ei enää ole.

-- No minä teen, sanoo lautakunnan esimies vähän mietittyään, enkä ota siitä mitään. Ja takaankin vielä toisena, kun menette vaan hakemaan tänne kaksi kelvollista todistajaa. Pitäisi minunkin tällaiseen summaan kelpaaman, -- vaikka eihän se taida muuten ihan lain mukaista olla, kun kassa on omassa hallussani. Mutta eihän tuossa maalta merelle jouduttane, ja taitaisi teilläkin olla rahoilla kiire.

Miehet ovat kovin hyvillään, kun saavat asian lopultakin luonnistumaan, ja jäävät vielä rahan saatuaan istumaan "maisterin" kamariin, joka heille antaa hyviä neuvoja, kuinka parhaiten käyttäisivät rahansa suoviljelykseensä.

Mutta Jussilasta pantiin yhteisestä tuumasta viesti kylälle kutsumaan kaikkia isäntiä ja emäntiä "rääpiäisille", kun juhlalaitoksista oli ylijäämää niin paljon, että sillä kyllä omankyläiset kestitsi. Ja Anton Jussila käytti parhaimman puhelahjansa ja mahtavimmat sanansa taivuttaakseen isäntiä puolelleen vastaisessa Vuorenpään koulujutussa.

Kesken rääpiäispäivällisiä, kun naapurit kaikki juuri istuvat pitkän kestipöydän ääressä ja isäntä itse sen yläpäässä, kutsuttaa hän yhtäkkiä Matin puheilleen.

-- Kuule Matti, sanoo hän, -- postijuna on juuri tulossa asemalle, ajapa noutamaan posti, että nähdään, joko mainitsee sanomalehti mitään eilisestä kokouksesta.

-- Minusta tuntuu, jatkoi hän Matin poistuttua, -- niinkuin siinä jo pitäisi jotain oleman. Meniköhän sinatööri iltajunassa Helsinkiin ja tottapa hän on jotain puhunut tuttavilleen, niin että kyllä niiden olisi jo pitänyt ennättää vähän vihiä saada. Ne ovat vikkeliä poikia siellä sanomalehden toimituksessa. Kyllä ne asian urkkivat. Melkeinpä jo ennen kuin se on säälleen tapahtunutkaan.

-- Mutta kovin näytti hiljaiselta se eilinen herra, sanoi joku joukosta.

-- Aa, äläpä sano! Kyllä sieltä puhetta lähtee ja ylen hän on herttainen mies, kun vaan hänen kanssaan lähemmin tutustuu.

Matti ajaa retuutti taas tuttua tietään rautatielle ja toi sanomalehden, mutta ei siitä Jussila suureksi harmikseen löytänyt sanaakaan Vuorenpään maanviljelyskokouksesta eikä puheestaan kunniavieraalle.

11.

Vuorenpään koulujutussa olivat tarpeen hyvät keinot. Sen tiesi Jussila ja sen tiesivät kaikki muutkin, jotka sivistyksen edistämistä kunnassa harrastivat. Siinä ei saanut pitää liian isoa ääntä, sillä siihen heräisivät taas kaikki vastustajat. Piti toimia hiljaisuudessa ensin ja sitten äkkirynnäköllä ottaa voitto, joka keino monasti ennenkin oli huomattu tepsivimmäksi.

Päätettiin pitää ylimääräinen kunnankokous keskellä kiireimpää heinäaikaa, voittaa asialle puoltajia niin paljon kuin mahdollista ja ottaa niiltä valtakirjat, sillä heidän suullinen lupauksensa ei merkitseisi mitään. He joko jäisivät kokouksesta pois, tai jos sinne tulisivatkin, kääntäisivät helposti kelkkansa ympäri.

Mutta juuri kun tätä asiaa parhaillaan alettiin puuhailla ja valmistaa, sattui seikkoja, jotka joksikuksi ajaksi keskeyttivät koko homman.

Ensinnäkin uhkasi kunnallista hallintoa ja hyvinvointia yhtäkkiä ennen aavistamaton vaara, joka antoi paljon touhua ja pään vaivaa niille, jotka valppaina ja etupäässä yhteisten asiain menoa vartioivat. Ja kun siitä oli parahiksi selvitty, tuli toinen tärkeä juttu, joka syrjäytti kaikki muut siksi kertaa.

Eräänä kauniina aamuna alku heinäkuusta ajaa karahutti lukkari Kukkonen läähöttävällä hevosella Jussilaan, missä talon miehet kaikki parhaillaan olivat koossa alapihalla, pannen isännän oman johdon alla niittokonetta kuntoon. Se oli vedetty talviteloiltaan ulos lähes vuotisen leponsa jälkeen näkemään kesäistä vihannuutta taas ja tekemään siitä loppua. Sitävarten sen kanssa nyt puuhailtiin, asetettiin paikoilleen pyöriä ja aisoja, pyyhkieltiin talvisia pölyjä pois, rasvailtiin ja koeteltiin mitenkä kukin ratas ja vipusin teki tehtävänsä. Terät olivat kirkkaiksi ja pureviksi tahkotut ja irvistelivät niinkuin pedon välkkävät hampaat, odottaen hetkeä milloinka saisivat iskeä heilimöivään heinään.

Tyytyväisellä mielellä katseli Jussila konetta, asettui istuimelle ja antoi miesten nykäistä aisoista eteen ja taa, jolloin pyöräin rallista lähti ratiseva naksutus. Hyvä se oli kone ja huokea vetää, eikä painanut paljon hevosten niskoillekaan, niinkuin ne ovat uusimman malliset koneet, joka vaan niitä ymmärtää ostaa, arveltiin yksimielisesti.

-- Eipä ole joka talossa sellaista viikatetta. Ruumiin hiellä saavat vaan heinänsä poikki kalhuta, tuumaili isäntä. -- Leikkiä se on meillä heinänteko!

-- Eikä ole monellakaan talolla missä tuollaista konetta edes käyttäisi, täydensi Matti.

Samassa kuului nummelta ratasten räikinä ja lukkari laskettaa mäkeä alas Jussilan kujan suuhun, ja samaa vauhtia pihaan. Kaikki kääntyvät katsomaan, että mikä kiire miehellä, kun on hevonen märkä kuin uitettu.

Jussila rientää vastaan ja aavistaa jo pahaa, kun näkee lukkarin naaman tavallista vakavampana.

-- No mikä kiire sinulla nyt? kysäsee hän, ennenkuin toinen on astunut rattailta tai edes jumalaa maininnut.

Tulija hyppää maahan niin että lihava leuka vavahtaa, melkein läähöttäen itsekin.

-- Nyt on tainnut piru mennä mertaan, sanoo hän matalalla äänellä, tervehtäissään isäntää.

-- Mitä on tapahtunut?

-- Kummia vallan. Mennäänpä huoneeseen niin kuulet. Seuraava keskustelu syntyi jo portailla:

-- Nyt se meidän maisterimme meni, ja luulenpa, että ovat asiat varsin arveluttavalla kannalla. Sitävarten...

-- Kuka maisteri? Vuorinenko?

-- Sama herra.

-- Onko hän kuollut, vai mitä tarkoitat hänen menollaan? tokaisi Jussila, ymmärtämättä mistä oikeastaan oli kysymys.

-- Pahemmin vielä. Hän on mennyt maasta pois, ulkomaille. Illalla lähti ja taitaa nyt jo seilata Itämerta. Sitävarten riensin tänne. Millä sen köyhän rotan luulet muulla menneen kuin kunnan rahoilla -- ja meijeriyhtiön rahoilla, kun hänen onnettomuudeksi piti vielä nekin hoitoonsa saaman. Jussila ravisti päätään ja vihelsi.

-- Hui hai! Eikö kukaan tiennyt hänen aikeistaan?

-- Ei kukaan, ennenkun vasta eilen iltapäivällä minä. Niinkun muistat, valittiin minut syksyllä sen hyväisen virkaatekevän viransijaiseksi lautakunnassa. Eilen illalla hän sitten tuli meille, mätkäytti tililaukun pöytään ja sanoi heittävänsä muutamaksi ajaksi minun huostaani koko roskan, koska minut kerran oli viransijaiseksi määrätty. Sanoi itse lähtevänsä syyskesäksi maailman rantoja katselemaan. Renkinsä toi käsikärryillä kassakaapin ja väänsi sen kamarini lattialle.

-- Etkö lyönyt vastaan niin äkkipikaista lähtöä?

-- Parhaani mukaan. Kysyin oliko hänellä kunnan lupaa, sillä ei hän ilman sitä saisi noin vaan lähteä pyrähtää. Mutta mitä hän? nauroi heittiö vaan vasten naamaani ja näytti röyhkeästi passiaan, sanoen siinä olevan lupakirjaa tarpeeksi. Ja tuskin hän siltä retkeltään enää palaa. Hohhoh! lopetti lukkari sylästen ja päätään raapasten, anna velikulta sikaari suuhuni, en muistanut kiireessä ottaa mukaani ja on pitänyt koko tien tupakan nälkää kärsiä, niin että siihen paikkaan hiukenee.

-- Täällä on. Jopa kuuluu kummia. Ja kuinka vähin äänin ja salaperäisesti on veitikka toiminut, että jos passikin oli valmiina!

-- Valmiina oli.

-- Mutta vähätpä me mokomasta herrasmiehestä, kiitetään päästyämme, kunhan olisi tuonut sinulle kassan kajoomattomana.

-- Siinäpä sitä seistään. Toi niin vähän rahaa, että minä siitä sekä hänen kiireellisestä lähdöstään heti aloin epäillä. Siltakassan hän kyllä toi kokonaan, sen kaksituhatta, joka määrättiin talletettavaksi. Pyysi minun sitä tallettamaan, koska ei ollut itse vielä ennättänyt, mutta muissa kassoissa ei sanonut rahoja löytyvän kuin tuiki vähän, eikä meijerikassassa penniäkään.

-- No mitähän tuolla oli olevinaan tekoa ulkomaalla, kun ei ole mitään tehnyt omassa maassakaan.

-- Mitäkö tekoa? Kyllähän sen heti arvaa. Lähti tietysti asioitaan pakoon, ja sano minun sanoneeni, että sille tielleen hän jää, jollei tuomalla tuoda takaisin. Talo paha on velkana, ei ole joukkoa suremassa, mikä oli mennessä.