Part 10

Se on yhteinen päätös ja siihen on sillä kertaa tyydyttävä. Tämän melskeisen kokouksen jälestä alkaa jyväjuttu kulkea oikeuksissa. Se näyttää todellakin alussa hiukan sekavalta, pannen kunnanmiehet alakuloisiksi, sillä rukiitten hinta on talven kuluessa laskenut miltei puoleen viime syksyisestä ja näyttää vieläkin laskevan.

Kaikista enimmin tulee levottomaksi Jussila, vaikkei hän oikeastaan osaa uskoa, että kunta niin selvässä asiassa voisi voittaa heidät. Mutta kuka tietää! Tässä maailmassa on tapahtunut kummia ennenkin.

Hän touhuu kyllä kunnallisissa asioissa ja virkapuuhissaan niin kuin ennenkin, koettaen esiintyä joka kohdassa entisellä varmuudellaan ja rauhallisena, mutta joka tarkemmin tuntee hänet, se voi huomata hänessä entistä enemmän totisuutta. Ja on hän muuttunut hiukan harvapuheisemmaksikin. Sillä salainen pelko asian onnellisesta päättymisestä asuu hänessä yhtäkaikki.

Jonkun kerran tekee hän jo itsekseen hiljaista katumistakin, että oli koko ruishommaan ryhtynyt ja siitä sellaisella kiireellä kokousta pitänyt, mutta ymmärsikö sen näin käyvän. Ja kun se Mikkolakin oli silloin tavattoman lujasti vakuuttanut, että niitä kipeästi tarvittiin ja että ne menisivät kaupaksi, hän jonka etupäässä piti tuntea milloin viljaa tarvittiin, kun ikänsä oli viljakauppoja tehnyt.

Jussila huomaa selvästi, että jos hän tässä jutussa lopultakin alakynteen jää, niin on se auttamaton vahinko hänen muille, suuremmille pyrinnöilleen.

Hänen on voitettava kunnan enemmistö puolelleen, joko hyvällä tai pahalla.

-- Kun saisi sen Kartanon kukistetuksi. Tai vielä parempi, jos voittaisi hänet puolelleen. Hän se on koko pahennuksen juuri ja pää, kaikkein korkeampain pyrintöjen ja kaiken yhteisen hyvän piintynein vastustaja. Muu kunta olisi kyllä helpommin voitettavissa.

Siinä on seikka, jota Jussila asiain silloisessa tilassa alkaa mietiskellä, ja jonka suhteen hän tekee laskujaan sinne ja tänne.

Hän keksii lopulta keinon, jota päättää koettaa sovinnon alkajaisiksi kuntalaisten kanssa, ja joka hänestä sillä kertaa soveltuu erittäin hyvästi.

Vuorenpään koulu on kesän kuluessa valmistunut, ja hän päättää Jaakon päivänä pitää siellä omalla kustannuksellaan uljaat vihkiäiset, hankkia pötyä pöytään ja kutsua sinne kuntalaisia niin paljon kuin sopii, hän päättää kostaa pahan hyvällä ja näyttää niille, ketä he ovat loukanneet. Ja tulevathan ne sinne, siitä hän on varma; eivät ilkeä hänen kutsuaan kieltää. Ja hän tietää myös, että moni ukko on helposti voitettavissa hyvällä totilasilla.

Kartano on ainoa, jonka suhteen hän on kauvan epätietoinen. Kutsuisiko hän kaikki muut, ja jättäisi hänet yksin kutsumatta? Ei taitaisi sekään sentään olla sopivaa, sillä hän se on vastustajista sitkein ja hänellä on kunnassa puolta enemmän kuin luulisikaan.

Pitkän ja perinpohjaisen harkinnan jälkeen päättää hän oman asiansa vuoksi alentua siihen määrään, että lähtee itse varta vasten Kartanon luo kutsumaan häntä koulun vihkimisjuhlaan, lähtee ankarimman vastustajansa luo, jonka porttia hän ei ole avannut sittenkun kunnan toimiin ryhtyi. Tulkoon tai olkoon tulematta, mutta hän koettaa.

Ukko tervaa parhaallaan rattaanpyöriä keskellä pihaa, kun Jussila ajaa portille ja panee siihen hevosensa kiinni.

-- Tuleepa sieltä nyt harvinainen vieras. Päivää, päivää! huutaa Kartano, asettaa tervasutinsa pyörän kapalle ja alkaa hangata kämmeniään saapasvarsiinsa. -- Päivää, päivää! Ovat käteni vähän tervassa. Mistä päin nyt tuuli käy, kun Jussila meille poikkeaa?

Jussila ei ole huomaavinaan koko isännän kysymystä.

-- Hyvinpä olette työtyri vielä vanhanakin, sanoo hän. -- Eikö olisi nuorempia.

-- Tämähän se juuri on vanhan työtä, mutta kas, tarvitseehan vieraan hevoselle heiniä.

-- Elkää suotta, syönyt hevonen, enkä minä tässä ennätä kauvan viipyäkään. Oli vaan pieni asia, niin ohimennen poikkesin.

-- Mennään huoneelle, mennään huoneelle, ja tuumitaan asiat sitten, minä vien ensin heinää hevoselle, puhukselee Kartano ja käy tallin katokseen, mistä ottaa selkäänsä suuren, heinillä täytetyn silppukopan. -- Minulla on aina tämä heinäkoppa vieraitten varalta, sanoo hän mennessään koppineen Jussilan ohi, joka seisoo keskellä pihaa ja yhä kieltelee isäntää turhia vaivoja näkemästä.

-- Tämä on hyvin mukava keino pitää heinät tällä tavalla kopassa, ettei hevonen pääse niitä hukkaan tärväämään eikä jalkoihinsa sotkemaan. Ja tässä on vielä korvassa tällainen raksi, josta saa sitaista kopan aitaan kiinni, näin, tällä tavalla, niin ei saa sitä hevonen kumoonkaan. Niitä on nuoria hevosia, jotka tarttuvat hampain kopan reunaan ja retuuttavat sen kumoon, mutta tätä ei saa, juttelee Kartano, päästää vielä suitsetkin hevosen päästä ja käskee sitten vierasta sisään.

-- Eihän nyt olisi aikaa sisään tulla, kyllä minä pienen asiani tässä ulkonakin puhuisin, sanoo Jussila.

-- No ei sellaista kiirettä, ettei huoneeseen ennätä, kun kerran taloon tulee.

Jussila ei kuitenkaan huoneelle tultua tiedä, kuinka oikein asiansa alkaisi. Häntä alkaa vähän hävettää oma itsensä ja oma saamattomuutensa, ja hän istuu vaan siinä Kartanon kanssa kahden kesken kamarissa, niinkuin tuoliin kiinni tarttuneena ja lukko kielen kannassa, juuri siinä kohdassa, mistä sen pitäisi aueta.

Kun on jo kauvan keskusteltu ilmoista ja sen semmoisista ja katsella kyyräilty toinen toistaan, saa Jussila lopulta sanotuksi: "Nythän on jo koulu valmis meidänkin kylässä. Saadaanpa vihdoin valoa sinnekin."

-- Päivänrinteinenhän se on paikka, ei siellä pimeys ole ennenkään vallinnut.

-- Hm! Mitä isäntä leikkiä, sivistyksen valo, joka koulusta lähtee, on tarpeellista sekin.

-- Onpa kyllä, mutta sitäkin valoa on niin monenlaista. Minä en ole mikään koulujen enkä sivistyksen vastustaja, kaukana siitä, vaan soisin kernaasti, että nuori polvi jotain oppisi, ettei se jäisi yhtä tyhmäksi kuin me vanhat. Mutta minä olen ihmeekseni huomannut, että se nykyaikainen oppi usein vie työhalun mennessään. Sitä annetaan joko liian vähän tai liian paljon, tai annettaneeko sitä nurinkurisesti, mutta joku kierous siinä vaan on, sen olen huomannut. Kun on niissä kouluissa vuotta pari oltu, niin ei tahdo enää mikään raskaampi työkalu, mitä me vanhat olemme tottuneet leivän pyynnissä käyttämään, soveltua käteen.

-- Mutta eihän se ole...

-- Leivän tarve ei siltä vähene, mutta sitä ei enää itse viitsittäisi maasta yrittää. Koetetaan vaan saada sitä kaikenmoisilla sivukeinoilla, juuri kuin meille kasvaisi viljaa itsestään, niinkuin kuuluu pakanoille kasvavan valmis leipä puussa. Pyritään kaupunkiin, pyritään rautateille, kauppiaiksi ja keinottelijoiksi, sekä tehtaitten sopukoihin, pois täältä väljiltä, valoisilta vainioilta, virkaan mihin tahansa, vaikkapa pientä nälkää ja puutettakin näkemään -- kunhan vaan päästään tekemästä tätä raakaa ja halpaa peltomiehen työtä. Jätetään lopulta meidät vanhat imemään peipisiä pelloistamme, ja hankitaan sillä kouluviisaudella ulkomailta leipä.

-- Vai niin kierot käsitykset teillä on kouluista.

-- Tehkää te koulunne sellaisiksi, että niissä oppi ja työnhalu kulkevat käsikädessä, niin minä olen valmis laittamaan omaan kylääni koulun vaikka yksinäni.

-- Vai niin kiero on teidän käsityksenne kouluista, hokee vaan Jussila, kykenemättä sen paremmilla perusteilla kumoamaan Kartanon väitettä.

-- Koulut itse ne ovat kieroja. Vaikka meillä olisi oppia kuinka paljon tahansa, niin leipää tarvitsemme sittenkin.

-- Vaan kun tässä viime syksynä alettiin toimia leivän eteen, niin ei sekään teille kelvannut. Siitäkin teitte riidan.

-- No eikö ollut kiero asia sekin! En kaiketi minä menisi leipää kenenkään suuhun tunkemaan, ennen kuin kuulisin onko hänen nälkä.

-- Mitä tässä turhia viisastellaan. Muiden parasta siinä tarkoitettiin ja parhaan tunnon mukaan toimittiin, niinkuin toiskuntalaiset ainakin. Tottapa maailmassa vielä sen verran oikeutta löytyy, ettei selvää asiaa vääräksi väännetä, vaikka te sitä nyt koetatte meidän niskoillemme ajaa. Mutta sen minä sanon, että viisainta olisi, jos aikoinaan jättäisitte koko riitanne. Kunnalle siinä vaan turhia kuluja hankitte.

-- Jospa nyt hankittaisiin kerran mekin.

Jussila yskähtää pahasti ja on aikeessa nousta istuiltaan.

-- Minä en sitä juttua jätä, en vaikka jäisin ihan yksin, jatkaa Kartano.

-- No kun riidellä tahdotte, niin annetaan asiain riidellä, pysytään me miehet sovinnossa, sanoo Jussila, nousten tuskallisena seisaalleen. -- Tulkaa nyt kumminkin Jaakkona meille koulun vihkiäisiin. Olen kutsunut sinne muitakin kuntalaisia.

-- Mitähän minä vanha mies sinne teidän joukkoonne. Olisin siellä kuin viides pyörä vaunuissa. Eivätpä näytä vanhat nykyaikana enää mihinkään muuhunkaan kelpaavan, korkeintaan sudenkuopalle.

Nyt alkaa jo Jussila suuttua.

-- Ette siis ota kutsuani vastaan, sanoo hän hattuunsa tarttuen, ääni jo paljon ylpeämpänä kuin äsken, aivan luonnollisessa voimassaan.

-- Enhän minä vanha niissä osaa olla sellaisissa seuroissa.

-- Osaattehan olla poissa kuitenkin. Hyvästi!

-- Jumalan haltuun, Jumalan haltuun!

Jussila käy kiivaasti hevosensa luo, työntää ähkäisten suitset suuhun, nousee rattaille ja läimäyttää hevostaan lautasille.

"Jumalan haltuun!" kuulee hän vielä ukon sanat, kun tämä kokoilee heinän rippeitä maasta koppaansa ja päästelee sitä aidasta irti.

-- Tyhmä, murahtaa Jussila rattailtaan, -- pöllöpää! että lähdin ollenkaan tuon itsepintaisen saiturin luo. Häntä ei käännä mikään, mutta pitäköön hän päänsä. Minä hänen puolueensa vielä masennan, minä sen hajotan niin, että hän todella jääkin viisauksineen yksin. Mennä hänen kanssaan puhumaan asiasta, hm! Aivan samaa kuin lähtisi vasikan kanssa kilpaa juoksemaan. Äs! Ja jos hän vielä kääntää tämän siksi, että minä muka olin hänen kanssaan sovintoa hieromassa, ja siitä levittelee puheita. Turkanen!

Hän päättää olla sanaakaan hiiskumatta käynnistään Kartanon luona, ja jos siitä puheita alkaa kuulua, niin hän kieltää koko asian.

17.

Muutamaa päivää ennen Jaakkoa lähtee Jussila itse Helsingistä saakka ostamaan juhlatavaroita, kaikkea mitä hän sellaisessa tilaisuudessa arvaa tarvittavan. Ja sitä tarvitaan paljon, sillä hän aikoo hämmästyttää kuntalaiset kemuillaan.

Kun hän siellä touhuaa ja juoksee kauppapaikkain väliä, niin muutamalla katukäytävällä, mitä näkee hän! Senaattori, sama vanha herra, joka heillä oli maanviljelyskokouksessakin ollut, astelee häntä vastaan.

Jussila nostelee hattuaan jo matkan päässä, niin että moni ohikulkijakin jo tapailee päähinettään, mutta antaa tarkemmin katsottuaan painua kätensä alas.

Senaattori näyttää olevan sama mietteihinsä painunut herra kuin ennenkin, ja tuskin hän huomaisi Jussilaa ollenkaan, ellei tämä vihdoin kovalla, innokkaalla äänellä remahuttaisi: "hyvää päivää, herra sinatööri".

Hän sulkee häneltä suorastaan tien, ja siinä seisovat he hetken vastatusten, senaattori katsellen tervehtijää ikäänkuin muistellen, kuka hän mahtaisi olla.

-- Minä olen Anton Jussila, kunnallislautakunnan esimies sieltä Kangasjoelta, jos herra sinatööri suvaitsee muistaa sitä maanviljelyskokousta, jossa...

-- Kas todellakin! Hyvää päivää!Tämäpä oli ihmeellinen sattuma! Minä olin juuri aikeessa valtiopäivämies Kappolan kautta kuulustaa sieltä teidän kulmalta, juuri sieltä teidän kauniilta nummiltanne, jotakuta pienenläntää maatilaa. Siellä on muistaakseni hyvin kuivat, havumetsäiset seudut.

-- No ei kuivempia koko maailmassa, herra sinatööri.

-- Olisikohan kukaan siellä halukas myömään tilaansa?

-- Oi oi, aih! herra sinatööri, niitä saa sieltä vaikka satoja, huudahtaa Jussila.

-- No no, yhtä minä vaan tarkoittaisin. Katsokaa, isäntä, asia on tämä, ehkä voitte astua kanssani vähän matkaa tänne päin, niin puhun teille sen kokonaan. Minulla on kyllä maatila, jossa olen asunut virkalomillani, mutta se on järven rannalla, kosteassa paikassa. Nyt ovat lääkärit määränneet minut terveyteni vuoksi asumaan kesiä täydellisesti kuivassa, havumetsäisessä seudussa. Silloin tuli mieleeni se teidän kulma, sillä en ole missään nähnyt niin raikkaita kangasmaita kuin siellä. Jos te tietäisitte siinä lähiseudullanne jonkun sopivan tilan, jonka voisi ostaa, niin tekisitte minulle hyvän palveluksen, jos kuulustelisitte sellaista.

-- Kyllä niitä on vaikka kuinka paljon, herra sinatööri.

-- Niinkö luulette?

-- On ihan varmaan.

-- Sepä mainio asia. Kuulustelkaa siellä nyt, niin minä voin tulla vielä syksymmällä itse katsomaan ja tekemään kaupan, jos näen että paikka minua miellyttää. Niin, mitä pitikään sanoani, niin, rakennuksista ei ole suurta lukua, ei ollenkaan. Sen vuoksi minä juuri tekisinkin kaupan jo näin syksyllä, että voisin talven ja kevään kuluessa korjauttaa ja muutella huoneita mieleni mukaisiksi.

-- Kyllä niitä siellä on. Minä toimitan herra sinatöörille sieltä talon vaikka huomispäivänä, uhoo Jussila.

-- Kunhan eivät olisi kovin kalliita.

-- Mitä ne siellä salokulmilla maksavat! Ja tiekin sinne meille päin on nyt hyvässä kunnossa, kun _minä_ sen laitatin. Ei se ole ollenkaan enää sellaista louhikkoa kuin herra sinatöörin viimeksi käydessä.

-- Olenpa oikein rauhallinen, että sattui näin hyvästi. Minä tahdon tulla itse katsomaan paikkaa ja voin tulla, jaah, hän pyyhkäsee partaansa ja miettii kävellessään, katsellen katukäytävään, missä Jussila astua nytkäyttelee hänen rinnallaan melkein varpaillaan ja polvet notkahdellen, ettei vaan korkojensa kopinalla häiritsisi korkean kumppaninsa ajatuksia, -- niin, minä voin tulla sinne noin kahden viikon päästä.

-- Mutta eiköhän herra sinatööri voisi tulla sinne jo viideskolmatta päivä tätä kuuta. Meillä olisi siellä silloin pieni, vaatimaton juhla, heh, tuotanoin. _Minä_ olen nyt saanut toimeen koulun meidän kylään, josta silloin viimein jo oli puhe, niinkuin herra sinatööri muistaa, ja pidämme siellä nyt Jaakonpäivänä pienen vihkimäjuhlan. Talonkauppa kyllä syntyy millä hetkellä tahansa, kun minä otan asian ajaakseni.

Samassa yhtyy senaattoriin eräs toinen, vanha herrasmies. He keskustelevat hetkisen ja kääntyvät kävelemään Esplanaadille päin.

Jussila seuraa heitä, muistamatta omia asioitaan tai ostoksiaan ollenkaan. Hänen suunsa on leveässä voitonriemuisessa hymyssä. -- Ääh, sinä Kartanon räähkä, odotahan sinä! ajattelee hän. Sinuako minä todella lähdin kutsumaan juhlaani! Olinpa lapsellinen silloin.

Senaattori katsahtaa takansa, niinkuin olisi unohtanut jotain.

-- Suokaa anteeksi, isäntä, en muistanutkaan, minä tulen noin parin viikon päästä, vaan ilmoitan teille kuitenkin tuloni tarkemmin sitten.

-- Ei siis passaa herra sinatöörille tulla ensi viikolla?

-- Ei mitenkään.

Toinen herra kävelee edellä, ja senaattorin katseesta voi helposti huomata, että hän soisi Jussilan jo lähtevän omille asioilleen. Mutta Jussila pysyttelee yhä matkassa.

Hänen päähänsä on iskenyt rohkea, mutta ihana ajatus, ja se on siellä jo ennättänyt muutamassa sekunnissa muodostua täydelliseksi, valmiiksi kuvaksi: hän istuu senaattorin ja tuon toisen herrasmiehen kanssa pöydän ääressä, kaikki katselevat heitä kunnioituksella, kyypparit juoksevat ja kumartelevat. Onhan hänellä rahaa, yksi viisisatanen aivan eheänä vielä. Rohkenisiko hän kysyä? Mikä sitä estäisi, eikän siinä mitään loukkausta ole.

-- Rohkenisinkohan minä, sanoo hän yskähdellen, saisinkohan minä tarjota herra sinatöörille yhden tyytinkin, ja jos tämä toinenkin herra, tai jos otettaisiin yksi pieni munkkipullo Seurahuoneella tai, ja hän viittaa peukalollaan salaperäisesti Kappeliin päin.

-- Minä en kärsi väkeviä ollenkaan, vastaa senaattori jyrkästi, tehden kiivaan, poistavan liikkeen kädellään.

-- A-a-antakaa anteeksi, herra sinatööri, että tyhmyydessäni kysyin.

-- Olkaa nyt hyvä ja muistakaa vaan, mitä olemme puhuneet. Näkemään asti!

Jussila ottaa paluumatkalla ilomielissään pienen humalan, rallattelee rattailla asemalta kotiin saakka, ja puhuu käsittämättömiä asioita Matille, joka on tullut häntä vastaan rautatielle ja istuu nyt takaistuimella silmät suurina ja päätänsä pudistellen, luullen isäntänsä kaupunkimatkalla tulleen päänvikaan, sillä tavallista humalaa ei se hänen mielestään ole.

Kotiin tultua hyppää isäntä rattailta maahan että piha tömähtää, vaikka ennen usein on leiniä valitellut ja pyytänyt Mattia auttamaan. Sitten menee hän melkein juoksujalassa portaita ylös, sieppaa eteisessä emännän kainaloonsa ja pyörittää häntä siinä, lallattaen puoleksi laulavalla, melkein itkevällä äänellä: "kun sinä mamma-ani tietäisit -- ai, ai!"

-- Siunatkoon! Mikä sinuun on mennyt? Ethän tuollaisena ole ikinä ollut.

-- Jumalan kiitos, että sain hänet kotiin, mutisee Matti. Mutta ennenkun on vielä ehtinyt päästää hevosta aseista, kuulee hän jo isäntänsä jymisevän äänen portailta:

-- Matti, mene paikalla sillä samalla hevosella noutamaan Syrjälän isäntä tänne. Jollei hän ole kotosalla, niin haetuta. Sano, että minulla on tärkeätä asiaa.

-- Laputtaa annan Syrjälän nyt vihdoinkin. Suotta onkin siinä kitunut talossaan ja tuskin jaksanut korkojaan maksaa, puhuu hän emännälleen mentyään takaisin huoneelle. -- Uuden isännän toimitan Syrjälään, sellaisen, joka ei yhtenään käy armoa anomassa ja köyhyyttään ruikuttamassa.

Hän puhuu emännälleen koko asian, mutta he arvelevat parhaaksi pitää sitä vielä toistaiseksi salassa.

-- Kyllähän perästä kuuluu, sanoo hän. -- Pane nyt mamma vettä kiehumaan, niin tekaisen tässä hiukan matkan päälle, ja onhan Syrjälällekin sentään annettava "pieni murheeseen", kun hän sieltä saapuu. Kunpa sinä olisit nähnyt kuinka me sinatöörin kanssa, näin juuri, tällä tavalla. Mutta vielä sinä sen kerran näet, sinäkin. Tulee hän meille joskus iltatotille ensi kesänä, siitä olen varma. Näkevätpähän vielä nämä saivartelijat täällä, millaisten miesten kanssa minä pidän seuraa.

-- Mitähän Kappola tuumailee tästä, arvelee emäntä, hyvillään hänkin.

-- Ahhah! sanoo Jussila käsiään hykerrellen. -- Kyllä se häntäkin pistättää. Mutta minäpä näytän, että tulee se minunkin vuoroni kerran. Aatteles, että sinatööri oli kirjoittaa juuri samalle miehelle tästä asiasta, vaan minä ennätin parahiksi paikalle. Se oli onnen potku, sillä arvaathan, mitä tästä olisi tullut, jos asia Kappolan huostaan olisi joutunut. Luuletko, että hän kateudessaan olisi meille sellaista naapuria toimittanut. Ei se mieskään! Ja entä tämä Kartanon joukko täällä! Se siitä vasta oikein hämilleen joutuu. Hävyttömät! ettei heille kelpaa se minkä _minä_ heille parhaaksi katson ja harkitsen.

-- Syrjälä saa lähteä talostaan nyt, jatkaa hän kävellen edestakaisin permannolla. Se on hänelle parasta se. Minä tarjoan hänelle talosta sen, minkä hän on minulle velkaa. Tavaransa pahaiset pitäköön itse. Ja jollei hän siihen suostu, niin huomenna on uloshaku kuvernöörissä. Hs, mamma, kuules! Voinhan minä sinatööriltä ottaa hiukkasen enemmän, pikkuisen vaivani palkoiksi, hän kyllä jaksaa maksaa, mutta älä jumalan tähden avaa suutasi kenellekään. Tässä maailmassa täytyy olla tarkka, missä vaan voi.

18.

Koulun vihkiäiset ovat komeat, uudet väljät kouluhuoneet ovat kansaa täynnä. Ja kemut, jotka juhlan päätyttyä pidetään Jussilassa, ovat vieläkin komeammat. Ei ole sellaisia ennen kunnassa nähty, ei ole moni kutsuvieras sellaista kestitystä saanut parhaissa häissäkään, ja pyörälle se on panna monen jäykän pään.

-- Katsos vaan sitä Jussilaa! Eipä näytä siltä että hän kitsastelisi, kuiskaillaan yleiseen. -- Minkähän vuoksi häntä aina on morkkailtu ja hänen tuumiaan vastustettu. Ei tämä siltä näytä, että hän mitään omaan puoleensa vetäisi.

-- Olkaa te iloisia miehet ja hämmentäkää lasejanne, hokee Jussila. -- Ollaan iloisia ja sovinnossa kerran edes, kyllähän sitten taas riidellään. Mutta turhaan te riitelette, turhia kuluja itsellenne hankitte. Seuratkaa te vaan Kartanon pilliä, niin meneepä näihin oikeuden käynteihin lopulta koko kunnan kassa, menee vielä kassakaappikin. Silloin ne vasta oikein äyrit kohoavat, silloin sitä vasta köyhää koetellaan. Ja kenenkä sitten luulette ne hävinneet asianne korjaavan, kenen tarttuvan kunnan ohjaksiin? Minä en ainakaan sitä tee! Niin, niin, riidellään me vaan, mutta ollaan sentään tänä iltana ystäviä. Molskis, Tienhaara! Pistäpä sokeria lasiisi, sinä vanha Kaitala! Sinäkin silloin talvella huusit tuomiota minun päälleni, vaikka minä sinua aina olen täyspäisenä miehenä pitänyt, tahtoisit tehdä köyhän meistä, mutta se ei onnistu, ei se onnistu, sinä vanha Kaitala, sillä eihän oikeata asiata millään vääräksi saada.

-- Niinhän tulin tehneeksi, mutta kukapa siitä nyt oikeastaan osaa viisas olla. Yksi sanoo yhtä, toinen toista.

-- Kyllähän perästä kuuluu. Riidanpa teitte tästä koulustakin, mutta tuossa se nyt sentään seisoo, eikä siitä enää maahan painu. Ja nyt juomme sen harjaisia. Terve miehiä!

Kovin on Jussila riemastuneena tänä iltana ja hänen iloaan on vielä lisännyt sekin seikka, että hänen tyttärensä on aamupäivällä pidetyssä johtokunnan kokouksessa tullut valituksi uuden koulun opettajaksi.

Pari johtokunnan jäsentä oli tosin pannut sitä vastaan, koska hakijain joukossa oli ollut useita vanhempia, jo virassa olevia opettajia erinomaisen hyvillä todistuksilla, ja heidän mielestään olisi pitänyt valita joku niistä. Mutta silloin oli pastori pitänyt pitkän, vakavan ja sydämiin käyvän puheen, huomauttaen, ettei koululle monastikaan ole todellista hyötyä sellaisista opettajista, sillä vaikka he ovatkin eteviä kaikenmoisissa maallisissa asioissa, niin puuttuu heiltä juuri sen vuoksi usein tosi kristillisyys, niinkuin näidenkin todistuksista huomataan. Ja toisekseen ovat nuo "loistavat" opettajat niinkuin muuttolintuja. He kyllästyvät pian yhdessä kohti olemiseen ja hakevat yhä uusia, parempia paikkoja. Sellainen alituinen opettajain muutos ei liioin ole koulun todelliselle vaikutukselle edullista, paitsi sitä, että siitä on monta muuta harmia, kun yhtenään on virka avonaiseksi julistettava. Ja onhan se kunniakin seurakunnalle, että se oman nuorisonsa keskuudesta voi löytää niin kykeneväisen neitosen, kuin neiti Jussila on, tarvitsematta sellaista etempää etsiä.

Ja kun sitten vielä Mikkola, joka myöskin kuului johtokuntaan, oli noussut seisaalleen ja paukauttanut jyrkän amenen pastorin puheeseen, että "kyllä se niin on kuin pastori sanoo, ettei niistä liian etevistä opettajista ole koululle todellista hyötyä", niin olivat huomanneet erehdyksensä nekin kaksi, jotka ainoastaan hakijain todistuksia olivat tahtoneet panna vaalin perustaksi.

* * * * *

Viikkokauden kuluttua tuli vihdoin kirje, jota Jussila levottomuudella oli odottanut.

Sitä luki hän uudestaan ja yhä uudestaan koko iltapäivän. Kävi välillä katsomassa rillojaan, jotka kiireellä olivat uudestaan maalatut, ja koetteli, joko maali oli kuivunut. Pistäysi sitten talliin, missä hänen paras hevosensa oli viettänyt jo monta vapaapäivää pehmoisilla pahnoilla ja purrut kauraa.

Illalla maata pantua, kun tuli jo oli sammutettu, nousi hän uudestaan vuoteelta ylös ja sytytti kynttelin.

-- Kas kun en muistakaan, oliko se nyt viides päivä, vaiko kuudes.

-- Eiköhän se ollut viides, arveli emäntä.

-- Pitääpä katsoa vielä vissimmäksi. Viides on. Näetkö tuollaista komeata "iitä", jolla hän on nimeni kirjoittanut, kun ulettuu aivan kufäärttin alareunaan saakka. Noin sitä on minunkin ruvettava kirjoittamaan, piirrettävä sitten muut kirjaimet hyvin pieniä, aivan niinkuin tuossa hänen omassa nimessään, ja "a" ja "ällä" yhtä korkeat, ja sitten heitettävä tuollainen mutka ympäri, rohkeasti noin, puhukselee Jussila ja heilauttaa kättään.

Seuraavana päivänä ajaa hän asemalta kotiin senaattorin kanssa. Hän voisi ajaa suoraankin Vuorenpään tielle, mutta ajaa sentään pienen kierron valtatietä pitkin. "Tuo oikotie on niin huonoa", sanoo hän vieraalleen. Mutta siinä on valtatien varressa Kartanon talo, ja hän tahtoo tällä kerralla ajaa siitä ohitse, vaikkapa tulisi penikulma kiertoa.

Kartanon väki on parhaallaan rukiissa maantien varrella, ja isäntä itse kuhiloitsee.