Part 11

Jussila ajaa siitä käyttöä ohi ja puhuu kovalla äänellä, kättään soikkien, millaisia tyhmiä riitapukareita ne täällä kunnassa ovat, ja kuinka ne kuluttavat hulluissa oikeudenkäynneissä koko kunnan kassat, niin ettei heitä lopulta hallitse mikään, jollei asioihin muutosta saada.

Ruisväki katselee ohimenijöitä ja tekee hyvän päivän, isäntä nostaa lakkiaan, johon senaattori vastaa hypistämällä hiukan hattunsa reunaa, mutta Jussila ei katsahda sivulleenkaan kuin vähän toisella silmällä. Hän alkaa ohi tultua vaan massutella huuliaan ja nykäsee ohjaksia.

19.

Aika on kulunut ja on jo se vuosiluku käsissä, jonka loppupuoliskolla taas tulevat tapahtumaan vaalit valtiopäiville.

Jussila tietää hyvin, että hänen pääsynsä sinne, että hänen pyrintöjensä onnistuminen riippuu kokonaan omasta kunnasta, siitä, saako hän ne kahdeksan miestä valitsijoiksi, joita tahtoo ja jotka hänen puolueensa kesken ovat siihen toimeen katsotut.

Mutta siinä onkin hänellä pieni pulma edessä. Sillä riitaa jatkuu kunnassa yhä. Sama oikeudenkäynti, joka jo kaksi vuotta sitten syntyi niistä onnettomista siemenrukiista, on vieläkin päättymättä. Ja hän huomaa ihmeekseen, että olot ovat tämän ajan kuluessa kunnassa koko lailla muuttuneet. Moni mies on ruvennut harrastamaan asioita paremmin kuin ennen ja kulkee kokouksissa nyt itse. Hänen nimensä ei olekaan enää otettavissa valtakirjoihin yhtä helposti kuin tässä takavuosina.

Enemmistö oli toki saatu luopumaan riidasta, joka lopulta on alkanut kääntyä kunnan tappioksi. Heidän innostuksensa on saatu laimentumaan kustannusten ja edesvastuun pelotuksella väärästä oikeudenkäynnistä, ja niin on moni heistä vaipunut siihen entiseen välinpitämättömyyteensä taas, joka aina ilmeni sanoissa: "tehkööt nyt kunnanmiehet mitä tahtovat, eiväthän talosta häätäne toki", ja he ovat lakanneet kulkemasta kokouksissa. Mutta eivät pistä puumerkkiään hekään kenenkään valtakirjaan. Itsepäisimmät, Kartano etunenässä, ovat puolestaan vieneet jutun vielä senaattiin. Ja he juonittelevat joka kohdassa, saattaen Jussilalle monta harmia ja päänvaivaa, häpeämättä edes hänen uusia, korkeita kesänaapureitaan.

Valitsijamiehet ovat Jussilalla tämän syksyiseen vaaliin varmat. Niihin hän voi täydelleen luottaa. Hänellä on kahdeksan miestä, jotka ovat hänen kanssaan yhtä niinkuin hampaat samassa rattaassa, jotka kaikki pyörähtävät yhtäaikaa hänen kanssaan joko eteenpäin tai taakse. Enempää hän ei tarvitse, kunhan ne vaan saa valituiksi. Äänestäkööt naapurikunnassa sitten ketä tahansa. Ja heille hän on luvannut luopua lautakunnan esimiehyydestä, jos valtiopäiville pääsee. Siihen toimeen on päätetty asettaa hänen jälkeensä lukkari, lukkarin tilalle kunnan virkamieskoneistossa taas joku toinen, ja niin mies mieheltä hiukan paremmille tuloille, sillä kun rattaassa yksi hammas kerran loksahtaa eteenpäin, pyörähtävät tietysti samaan suuntaan kaikki muutkin.

Ja valtiopäivä-asioita miettii hän jo innokkaasti, kaikkia anomuksia ja armollisia esityksiä, joista sanomalehdet tähän saakka ovat tienneet mainita.

Senaattorin seuraa on hän kesän kuluessa koettanut etsiä niin paljon kuin mahdollista, ja ottanut aina puheeksi nämä tietonsa lähestyvien valtiopäiväin tehtävistä. Hänellä on suuria tuumia tekeillä itselläänkin, ja mainitsee hän niistä joskus kautta rantain, kun tietysti ei voi suorastaan sanoa, että hän mahdollisesti joutuu säätyyn itsekin.

-- Olisipa hauskaa tietää, mille kannalle se tai tuo mies siinä tai siinä asiassa asettuu, sillä varmaanhan hän tulee vielä valituksi, juttelee hän senaattorin kanssa. Niitä esityksiäkin tehdään monenmoisia, yksi toivoo sitä, toinen tätä, mutta kun sattuisi sinne tulemaan joku, joka tuntisi tämän meidänkin paikkakunnan olot, joka ehdottaisi, että valtio yhdistäisi kanavalla Sälöisten jokeen tämän meidän kylän järven, niin se se mies olisi. Kolmen pitäjän latvakulmille siitä tulisi siunausta, kun saataisiin tukinuitto täältä salomailta suorastaan mereen saakka, puhumattakaan sitä, että halla ja liiallinen kosteus vähenisi, kun vedet samalla laskisivat. Mutta eiväthän ne voi joka paikkakunnan tarpeet tulla ilmi, kun sinne ei miehiä useammin vuorotella, ei tietystikään. Niin, niin.

Siten toimii ja miettii Jussila ja odottaa kiihkeänä, että senaatin päätös tuosta riitajutusta, joka koko kunnan on sotkeuksiin pannut, saapuisi ennen valitsijamiesten vaaleja, sillä sen hän toivoo lannistavan viimeisetkin hänen vastustajistaan, ja kääntävän heidän kiukkunsa Kartanoa kohtaan.

Ja hänen suureksi riemukseen saapuukin paperipakka takaisin senaatista juuri parhaaseen aikaan, niinkuin hyvän sattuman saattamana. Se saapuu juuri samana pyhänä kirkossa julaistavaksi, jolloin vaalikokouskin kuuluutetaan, ja Jussila vie sen itse heti tulisella kiireellä pappilaan, entiselle pitäjänapulaiselle, joka etupäässä juuri hänen toimestaan nyt jo kirkkoherrana saarnaa parannusta tälle riitaiselle seurakunnalle.

Kun kirkkoherra sitten seuraavana sunnuntaina jumalanpalveluksen jälkeen itse nousee lukemaan kuulutuksia, kantaa lukkari hänen jälestään saarnatuoliin melkein sylinsä täyden paperia, ja jää seisomaan ylimmälle pykälälle esimiehensä taakse, suu naurun mareessa.

Jussila, Mikkola ja moniaita muita kunnanmiehiä ilmestyy heidän jälestään sakariston ovelle ja he pistäytyvät kirkon puolelle papin penkkiin istumaan.

Kirkkoherra lukee alussa juhlallisella äänellä, melkein kuin saarnaisi, mutta kun papereista ei tahdo loppua tulla, alkaa hän lopulta lukea tiukemmasti, eikä suurin osa seurakuntaa ymmärrä siitä enää mitään. Kuuluu vaan "kantajat -- vastaajat -- kunta -- pöytäkirja -- Jussila, Mikkola, Kukkonen -- että -- koska -- kun -- siis -- Kartano ja hänen asianosaisensa -- kuvernöörin oikeus -- keisarillinen hovioikeus -- keisarillisen senaatin harkinta --"

Syvä hiljaisuus vallitsee kirkossa. Vaan kun kirkkoherra on erittäin painavasti ja selvästi lukenut viimeisen pitkän lauseen, jossa "keisarillinen senaatti määrää Kangasjoen kunnan lunastamaan tilanomistaja Mikkolalta ja kirkonveisuunjohtajalta Kukkoselta kymmenellä tuhannella markalla sen siemenruisvaraston, jonka he kunnan oman päätöksen mukaan ovat sille hankkineet, sekä korvaamaan heidän oikeuskulunsa kahdella tuhannella markalla", silloin kohahtaa koko kirkko niinkuin hiljainen korpi, johon rajuilma äkkiä iskee, ja harva kuulee enää ollenkaan, että kirkkoherra vielä määrätyksi päiväksi julistaa kunnankokouksen, jossa muun muassa valitaan valtiopäivämiehen valitsijat.

Sanankuulijat poistuvat kiireellä kirkosta, ja moni katsahtaa käytävällä melkein arasti taakseen, että eiköhän sieltä vielä tule jotain pahempaa, eiköhän siellä jo ole kirkkoherran kädessä säkenöivä, kaksiteräinen miekka, sellainen, jolla keruubi ajoi Aatamin paratiisista hänen pahain töittensä tähden. Vaan he näkevätkin kirkkoherran poistuvan päinvastaiseen suuntaan, kuorin kautta sakaristoon, ja tarjoovan kättä siinä ovella seisoville kunnanmiehille, jotka hymy huulilla ottavat vastaan hänen onnittelunsa tämän ikävän jutun onnellisesta päättymisestä.

20.

Kaikki ei sentään ollutkaan vielä niin onnellisessa lopussa kuin luultiin. Sillä kun Jussila sai käsiinsä ensimmäisen sanomalehtinumeron, näki hän siinä kauhukseen kummia. Uuh! Haarasivatko hänen silmänsä, vai näkikö hän oikein?

Siinä oli joku ehdottanut valitsijamiehiksi heidän kunnasta hänen pahimpia vastustajiaan, ensimmäisenä tilanomistaja Vuorisen, tuon entisen, viralta erotetun lautakunnan esimiehen.

Sehän oli aivan uusi katala keksintö, sillä eihän sellaista oltu ennen nähty, että jo valitsijoitakin lehdissä ehdolle pantiin. Se oli aivan hänen päänsä varalle keksitty. Aikoiko siis kunta uudestaan juonitella? Nostiko se kummitus vielä päätään, jonka hän jo luuli ainiaaksi maahan painaneensa? Onko häntä vastaan vielä kerran nouseva samanlainen rymäkkä kuin ruisjuttua aljettaissa? Nyt sen vaikutus olisi kauhea!

Hän huomasi heti, mistä tämä oli lähtenyt ja mitä tämä merkitsi. Se oli sitä samaa hapatusta, jota kerran ennenkin oli hänen tielleen viskattu. Mutta antaisivatko kuntalaiset vielä Kartanon puolen vietellä itseään, eivätkö ne vielä olisi viisastuneet edellisestä? Jumala sen tiennee?

Jussila lähtee heti ajamaan kirkolle, mistä hän aina ennenkin on saanut apua asioihinsa. Mutta siellä hänen kauhunsa lisääntyy vaan. Hän on mennä mykäksi, kun kuulee, että kirkkoherra ja lukkari juuri ovat keksineet salaisen liiton, joka on syntynyt heti kuulutuksen jälkeen jo kirkonmäellä viime pyhänä, ja jonka tarkoitus on toimittaa näille valtiopäiville Kartano!

-- Mistä tämä tällainen innostus valtiollisiin asioihin, juuri kuin olisivat ennen ottaneet osaa niihin, kun eivät edes tienneet, milloin valtiopäiviä istuttiinkaan! ihmettelee kirkkoherrakin. -- Kansanvillitsijät! jatkaa hän. -- Se on vaan ikävää, että tässäkin huomataan sama turmiollinen ilmiö, kuin monessa muussakin kohdassa, että kun joku uusi aate alkaa voittaa alaa yksinkertaisen kansan keskuudessa, niin ottaa se useimmin ensimmäiset askelensa antikristuksen teitä.

-- Eikö tämä ole ilkeyttä, eikö tämä ole pilkan tekoa koko edustuslaitoksestamme! huudahtaa Jussila hengästyneenä. -- Äijän kötys, joka tuskin tuntee omat tunkionsa, häntäkö valtiopäiville! Tämä on kostoa eikä mitään muuta. Mitähän sinatöörikin tästä sanoisi? Ikävätä, että hän ennätti jo muuttaa kaupunkiin.

Kirkkoherra epäilee, että siitä toimesta ei tule mitään, ja lukkari on ihan varma, että se on vaan mitättömän vähemmistön juonittelua, sillä suurin osa kuntaa ei rohkene enää heitä vastaan asettua.

Mutta Jussilan rauhalliset valtiopäivämietteet ovat siitä huolimatta menettäneet tasapainonsa ja miehissä koetetaan niitä saada ennalleen taas, sillä eihän siitä tiedä, kuinka voisi käydä, jos pahasti sattuisi.

Kirkkoherrakin on kovin innostunut näihin maallikoitten asioihin.

Kulkeissaan virkatoimissa pitäjällä, ottaa hän joka kerta, kun vaan on miehiä koolla, tämän asian puheeksi, ja nauraa ivallisesti, että Kartanoa muka koetetaan valtiopäiville.

Jos silloin sattuu olemaan Kartanon puoltajia saapuvilla, niin kieltävät nämä asian ensin, mutta kun huomataan, että se on jo yleisesti tunnettu, niin arvellaan, että "eipä taitaisi hullummaksi olla, vaikka hänkin sinne kerran pääsisi. -- Pitäisi hän ainakin köyhäin puolta siellä. Mutta valitsijamiehethän sen asian päättävät."

-- Paraskin köyhäin puoltaja. Onpa hän petkuttanut niin köyhiä kuin rikkaitakin, kaikkia, jotka hänen yllytyksestään menivät väärää asiaa puoltamaan.

-- Vaan sepä oli meidän mielestämme oikea.

-- Ettekö kuulleet kirkossa mikä se oli. Kaksituhatta saatte maksaa kuluja vielä. Ja mikä pahinta, jos nyt Jussila tahtoo, jos hän tahtoo pahan pahalla kostaa, jota hän ei minun tietääkseni tosikristillisenä miehenä sentään tee, mutta jos hän tahtoisi, sanon minä, niin aimo sakon saisitte vielä lisäksi tästä väärästä riidastanne.

Ja samaan suuntaan puhuvat muutkin.

-- Sakkoa tulee, että paukkuu, ja kiittäkää jos sillä pääsette. Tällaisesta väärästä korkean sinaatin vaivaamisesta on moni mies istunut linnassa. Niin oli sinatööri itse pappilassa jo kesällä puhunut, kun tunsi tietysti asian hyvästi, ja ihmetellyt oli, että on sillä Jussilalla silloin lampaan maksa, ellei tästä hyvitystä vaadi.

Jussila itse on kokouspäivän lähestyessä jo kutakuinkin levollinen, sillä kaikista kylistä saa hän hyviä, lohduttavia tietoja. Mutta hän on sisällisestä kiihkosta hiukan hermostunut, sillä sellainen kuumuus on pannut vavahtelemaan jo hänenkin vanhan ruumiinsa.

Hän ei oikein tiedä, kuinka esiintyisi kokouksessa, ja sen vuoksi päättää hän tahallaan mennä sinne hiukan myöhempään, ajatellen, että alkakoot siellä nyt ensin muilla asioilla.

Mutta kun hän astuu kunnanhuoneeseen sisään, käy vieläkin kerran väre hänen selkäpiissään, sillä vastoin odotustaan huomaa hän huoneen olevan täynnä ja uuden riidan taas täydessä käynnissä. Voi kirousta, jos niillä täällä on enemmistö!

Hän näkee ovensuussa Kartanon, Vuorisen ja muutamia muita ankarimpia vastapuolueen miehiä. Mutta itse asiassa ei niitä siellä sentään monia ollut, sillä enin osa kokousmiehistä oli torppareita, itsellisiä ja muita sellaisia, joilla ei ollut mitään sananvaltaa valtiopäivähommissa. He olivat tulleet sinne vaan sen vuoksi, että luulivat siellä vielä jatkuvan riitaa rukiista, joihin hekin pienistä varoistaan saivat nyt lisä-äyriä maksaa.

-- Siinä se on meidän tuleva edusmiehemme, kuiskaa Vuorinen Kartanolle, kun Jussila astuu heidän ohitsensa ja käy puheenjohtajan pöydän viereen istumaan, pistäen sikaarin hopeasuulaimeensa palamaan. -- Hän sinne nyt näyttää pääsevän, koska on täällä koko puolue koossa ensimmäisestä viimeiseen.

-- Pääsköön. Kernaasti minä sen hänelle suon, koska hän itse sinne sellaisella innolla kuuluu pyrkivän. Suotta rupesitte minua lapsettelemaan.

Kysymys on parhaillaan siitä, millä tavoin kunta edullisimmin ja pienimmällä tappiolla muuttaisi rahaksi nuo riidassa olleet rukiit, koska niitä kuitenkaan ei tarvita, ja siitä on syntynyt ankara väittely, jota torpanmiehet ja itselliset huudoillaan sotkevat.

Jotkut tahtovat, että ne jätettäisiin vielä kevääseen myömättä, koska silloin vilja aina on kalliimpaa kuin näin uutisen aikana, ja tarvekin suurempi, varsinkin köyhemmillä.

Mutta Mikkola ja lukkari vaativat kivenkovaa, että ne on myötävät huutokaupalla nyt heti viidenkymmenen hehtolin osuuksissa, ja samaa mieltä ovat kunnanmiehet kaikki.

-- Mikä niitä yksin hehtolin jaksaa vasaroida, inttää lukkari.

-- Kyllä ne nyt avitsoonilla myödään, viisikymmentä hehtoa lyönnillä, kiristää Mikkola tiukoista huulistaan.

Silloin tulistuu Kartano niin, että vanha leuka värähtelee.

-- Ettette te häpeä! huutaa hän. -- Eikö tässä jo ollut kunnalle tarpeeksi häviötä, ja te vielä kuormaa kuorman päälle tahdotte. Luuletteko te kenenkään köyhemmän, jonka todella täytyy leivän ainetta ostaa, pystyvän kymmeniin hehtoliin? Tahdotteko pakottaa heitä sitten keväällä itseltänne ostamaan tätä samaa viljaa, jolle te itse silloin määräätte hinnan.

-- Kuka täällä puhuu kunnan häviöstä, sanoo silloin Jussila pilkallisesti. -- Eikö se olekaan kunnan häviötä se kaksituhatta, jonka Kartano on turhalla riidan yllytyksellä kunnalle hankkinut.

-- Älkää te aina syyttäkö minua näistä kulungeista. Jos se olen minä yksin, joka lakiin ja oikeuteen luottaessani olen turhia menoja hankkinut, niin minä tahdon ne myös yksin maksaa. Minä en tahdo kunnalle penninkään häviötä, vaan maksan paikalla, sanoo Kartano ja pistää kätensä povitaskuun.

Hämmästys on yleinen ja kansa ovenpuolella alkaa huutaa "hyvä, hyvä", niin ettei siltä kuulu muuta puhetta ollenkaan.

-- Haa, kääkkä! murahtaa Jussila. -- Onko hänellä vielä sellainenkin valtti kourassa. Vieläkö hän sillä keinolla koettaa vetää miehiä puoleensa.

Kartano astuu jo puheenjohtajan pöydän luo lompakko kourassa, mutta silloin tunkeutuu miesten lomitse Paukolan isäntä esiin, ja huutaa hätäisesti, tarttuen hänen hihaansa:

-- Ei pidä maksaa, älkää helkkarissa rahaanne noin heittäkö. Me emme maksa kuluja enempää kuin jyviäkään, vaikka olisi kymmenet sinaatin päätökset. Pitäkööt omansa.

-- Mitä, mitä?

-- Ei makseta, huutaa Paukola innoissaan. -- Kunnanhan piti vaan taata heille. Olinhan minäkin kokouksessa silloin ja muistan. Asia on oikeuksissa sotkettu.

Nyt syntyy sekamelska, jonka ylitse kuuluu ainoastaan Paukolan huuto: "minä olin ja muistan asian. Siinä on tehty väärä pöytäkirja..."

Pam! paukahtaa samassa Jussilan nyrkki kaiken muun rähinän seassa puheenjohtajan pöytään niinkuin rumpu porilaisten marssissa, niin että kirjoja poukahtaa lattialle, ja meteli hiljenee.

-- Minä kysyn kunniani perään! ärjäsee hän ja on tulipunainen kasvoiltaan, -- ei niin paljon tämän loukkauksen vuoksi, kuin siitä pikaisesta mielihyvän tunteesta, että sai näin hyvän tilaisuuden osoittaa mahtiaan.

-- Minä kysyn kunniani perään, toistaa hän vielä ja iskee uudestaan nyrkkiään. -- Kuka rohkenee sanoa minua pöytäkirjan väärentäjäksi, sillä minä juuri sen kirjoitin.

-- Enhän minä, tuotanoin, alkaa Paukola hämillään, -- enhän minä sitä väärennykseksi sano, mutta eikö siinä jotain takuusta vaan puhuttu.

-- Ehkä puheenjohtaja lukee vielä kerran sen pöytäkirjan, koska tässä rohjetaan ruveta minua ja keisarillisen sinaatin päätöksiä solvaamaan.

-- Siinä kuulitte, sanoo Jussila, kun pöytäkirja on luettu, ja onpa sen alla vielä Paukolan omakin puumerkki.

-- Mutta eipä siinä oltu oikein yksimielisiä, niinkuin pöytäkirjassa mainitaan, väittää Paukola. -- Vastaanhan olin minäkin ja olipa muistaakseni muitakin, ettei niitä kunnan kassasta...

-- Eipä näy pöytäkirjassa mainittavan, ja itsehän sen olette todistaneet oikeaksi.

-- Vedinhän minä siihen puumerkkini, kun käskettiin, mutta en minä ymmärrä, kovin tämä asia ja riita on minusta tuntunut kummalliselta. Toisin se silloin minusta piti olleen...

-- So, so! tiuskaa Jussila.

-- Taikka toisin minä sen ymmärsin --

-- Mutta tämäpä ihmettä, että minua sittenkin tahdotaan väittää väärentäjäksi. Minä kysyn kunniani perään, sanon minä. Lautamies Sillperi siellä oven suussa, tulkaas tänne! Minä käsken teitä manaamaan talollisen Paukolan heti tässä kaikkein kuullen ensi käräjiin vastaamaan törkeästä kunnianloukkauksesta, sanoo Jussila ojentaen niskaansa ja tohauttaen sieraimistaan niinkuin pillastunut hevonen.

Lautamies tekee keskellä kokousta tehtävänsä, ja Jussila heittää hänelle markan manuupalkaksi.

Kaikki ovat hiljaa, Paukola katsellen ympärilleen ja kyhnien tukkaansa niinkuin olisi hukannut lakkinsa.

Miesjoukosta alkaa kuulua tukautettua supatusta: -- Katsos minkä teki. Ei sen kanssa niinkään vaan sovi leikitellä. Kovat ne ovat sinaatin päätökset. Mutta miksei tultu kokoukseen silloin, niin itsepä tiedettäisiin. Lähtään jo ajoissa pois tästäkin.

Miehiä alkaa hiljalleen poistua huoneesta, mutta Jussila seisoo vielä yhä punakkana paikallaan rinta kohoillen. Hän heittää murhaavan halveksuvan katseen oven puoleen päin, johon Kartano ja Vuorinen ovat jääneet niinkuin sivultakatsojina odottamaan kokouksen loppua.

Jussilan sisällinen riemastus nousee näinä muutamina silmänräpäyksinä korkeimmilleen ja hänen aatoksensa kiihtyy. Koettakaapa vieläkin estää minua, pankaa parastanne nyt! Eipä tule siitä enää mitään, ei riitä siihen enää teidän typerät kallonne, ajattelee hän. Ja innostuksensa vallassa hän näkee kaikki tapahtumat, jotka ovat olleet ja jotka vasta tulevat olemaan yhteydessä sen hänen korkeimman pyrintönsä kanssa, jonka hän nyt varmaakin varmemmasti tietää saavuttavansa.

Hän näkee Kappolat ja säätytalon vahtimestarit ja kaikki ne, joita hänen voittonsa on ällistyttävä. Hän näkee itsensä jo säädyn istuntosalissa, missä virkaveljet hartaina ja ihmetellen kuuntelevat hänen esityksiään, hän näkee itsensä jo viisillä valtiopäivillä perätysten ja kaulassaan suuren hopearahan, hän näkee itsensä jo omassa haudassaankin, jonka päälle sinatöörit ja säätyjen lähettiläät laskevat seppeleitä, ja jolle kiitollinen kansa pystyttää kiven...

Hän hyökkää puheenjohtajan pöydän taa, töyttää tämän käsipuolesta sivuun, ja alkaa puhua kovalla äänellä. Sanoo huomanneensa, kuinka häntä täällä kunnassa on vuosien kuluessa koetettu monella tavalla solvata. Kuinka häntä on koetettu jo sanomalehdissäkin häväistä, kuinka häntä on vastustettu sanoilla ja töillä, salaa ja julkisesti. Ja kaiken tämän hän on saanut palkkioksi siitä, että on omia vaivojaan säästämättä, omia kulunkejaan katsomatta aina rehellisesti kunnan yhteistä hyvää harrastanut. Mutta pilkkaajain pistot eivät ole häneen pystyneet, hän on niistä huolimatta voinut säilyttää terveytensä ja kykynsä, jonka hän aina vieläkin on valmis uhraamaan kuntansa ja vaikkapa koko isänmaankin hyväksi.